Kanger, Thomas: Lohikäärmeen vuosi (WSOY)

suomentanut kyrö werner söderströmmarja osakeyhtiö helsinki werner söderström osakeyhtiö – helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos Drakens år © Thomas Kanger 2011 Published by agreement with Salomonsson Agency Suomenkielinen laitos © Marja Kyrö ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38862-4 Painettu EU:ssa

PROLOGI

1 ensimmäinen laukaus särki hiljaisuuden kuin hauraan posliinin. Nopea refleksi, äkkiä kumaraan ja mahdollisimman näkymättömäksi. Takaa kuului vaikerrusta. Kuka? Sitten alkoi tulitus… mitä helvettiä. Mistä? Mies nosti katseensa. Ylhäältä koko ajan! Räiske kiiri alas laaksoon ja kaikuna takaisin vastakkaisella puolella kohoavan vuoren seinästä. Mies kääntyi. Hän oli yksin, hiukan liian kaukana muista. Miksi pitikin aina olla tämmöinen rämäpää? Mutta tuolla, tuolla oli kallionkieleke… suojaava väliseinä. Mies hengitti kiivaasti. Takaisin, tovereiden luo, vai rynnistääkö eteenpäin?

Hän voihkaisi kivusta tömähtäessään kivikkoon. Siinä samassa kranaatti räjähti. Kallionkieleke pirstoutui. Hän riuhtoi epätoivoissaan aseensa remmiä, se oli juuttunut käsivarteen. Lopulta se irtosi. Hän nosti päätään, vain hiukan, mutta ei nähnyt pölyltä mitään. Muutama laukaus umpimähkään. Hän huusi muita. Ääni hukkui meteliin.

Kylään oli korkeintaan sata metriä, mutta mikä siellä olisi vastassa, turva vai kuolema? Keho pumppasi adrenaliinia. Ja verta?

Hän vilkaisi jalkojaan. Ei, haavoittunut hän ei ollut.

Laukaukset etsiytyivät maaliin, äänet lähestyivät. Sirpaleita sateli kalliolta. Pysäyttäkää ne! Mies tulitti kohti vuorenrinnettä.

Auttakaa nyt helvetissä! Toverit olivat olleet hänen takanaan, kun vielä oli ollut rauhallista. Missä he olivat nyt? Mies kääntyi ympä7

ri. Olivatko he vetäneet maihin jo rinteen alla? Oliko hän aivan yksin, yhden miehen linja vihollista vastassa?

Hän ampui taas näkemättä mitään. Kranaatti ujelsi hänen ylitseen. Takana räjähti saattueen toinen ajoneuvo. Tulenliekit sulkivat tien taaempana tulevilta autoilta. Ryntäys, epätoivoinen yritys päästä ensimmäisen auton luo? Tai paeta ja jättää toiset? Hän huusi taas, karjui niin kovaa kuin ääntä lähti. Pää tuntui omituiselta. Paksulta, oudon etäiseltä. Hän tunnusteli kädellään poskiaan. Vasemmasta korvasta vuoti verta. Tärykalvo… se oli varmasti se ensimmäinen kranaatti. Toinen poski oli hien ja pölyn tahmaama, mutta ei punainen. Hän alkoi näprätä radiopuhelinta. ”Kuuleeko tukikohta?” Hän painoi puhelimen vahingoittumattomalle korvalleen kuullakseen vastauksen: ”Pitäkää asemat!

Apujoukkoja tulossa!”

Hän painautui vuorta vasten, mahdollisimman litteäksi. Yksi luoti iski vain metrin päähän jalasta, kivi iski kipinää. Hengitys kiihtyi. Kuluiko puoli minuuttia vai viisi? Aika ympärillä katosi.

Sitten vihdoinkin moottorin ääni. Helikopterin roottorinlavat karkottivat pölypilven. Kopterin miehistö tulitti vuorta. Mies vilkaisi varovasti kallion takaa. Ajoneuvo oli tulossa. Miehet liikkuivat vuoren rinnettä ylös kohti taivasta. Pakenevia selkiä. Hän ampui kerran, monta kertaa.

Sitten hiljaisuus. Oliko tämä loppu? Miehet nousivat rinnettä hänen takanaan. Meikäläisiä. Se oli ohi. Hän nousi ja heilutti käsiään. Minä olen täällä, minä selvisin! Hän nosti katseensa kohti vuorta. Muutama mies seisoi kumarassa kaatuneiden luona.

Hän tunnusteli kädellä jalkojaan, vartaloaan ja päätään. Ei verta, paitsi se poskelle jähmettynyt vana. Ehjä, ainakin melkein.

Hengitys alkoi kulkea rauhallisemmin.

8

2 västerås, ruotsi. Elina juoksi. Toisinaan hän mietti, pakeniko hän jotain vai yrittikö juosta kilpaa itsensä kanssa.

Sitten hän karkotti ajatukset psykologisoivana hölynpölynä.

Hän juoksi mielihyvästä, siksi että oli hyvässä kunnossa. Ja nyt toukokuussa, kun puut alkoivat vihertää, Björnön maastolenkki oli silkkaa nautintoa. Kolmessa vuodessa hän oli puristanut viiden kilometrin matkan reilusta puolesta tunnista juuri ja juuri alle kahteenkymmeneenkolmeen minuuttiin. Juoksemisesta oli tullut pakottava välttämättömyys. Hän ajoi tänne lounastunnilla, muuten ei olisi kerinnyt. Mina-tytär, joka oli kuusivuotias, ei saanut jäädä toiseksi äidin omien tarpeiden rinnalla. Iltapäivät ja aamut oli pyhitetty hänelle.

Kello oli paria minuuttia vailla yksi, kun Elina Wiik palasi Västeråsin poliisitalolle. Pikainen suihku ja vartin kuluttua hän istui jälleen huoneessaan. Hän söi eväät samalla kun plarasi papereita. Nykyään työ oli enimmäkseen papereita. Hallinnollista työtä: tilastoja, henkilöraportteja, virkavapaita ja koulutusta. Satsausten ja rikosselvitysten priorisointia. Ja keskusteluja kollegoiden kanssa, jotka olivat jumissa, hakoteillä tai joilta ratkaisevan tärkeät yksityiskohdat olivat jääneet huomaamatta. Kenttätyö murhatutkijana oli päättynyt, kun Elinasta oli tullut väkivaltajaoksen päällikkö. Hän oli perinyt viran vanhalta vastustajaltaan Jönssonilta, joka oli kavunnut portaan ylemmäs reilut neljä vuot9

ta sitten. Hän oli siis ainoa nainen yli kymmenen miehen joukossa. Hän muisti ensimmäisen päivän, jolloin hänen piti johtaa aamupalaveria. Ylimitoitetussa kunnianhimossaan hän oli alkuun esiintynyt kuin alakoulun opettaja. Muut saapastelivat sisään vanhaan malliin, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

Elina oli istunut hiljaa ja odottanut, kesti kymmenen minuuttia ennen kuin kaikki olivat paikalla, ja se tuntui ikuisuudelta.

Ennen kuin hän ennätti avata suunsa, John Rosén otti puheenvuoron. Hän oli murharyhmän johtaja, Elinan entinen esimies.

Nyt hänestä oli yhtäkkiä tullut Elinan alainen. ”Niin, sinun nimityksestäsi on puhuttu aika lailla. Tosiasia on, että kaikilla on siitä oma mielipiteensä.”

Elina odotti jatkoa. Hän tiesi, että John oli hänen puolellaan.

Mutta muut eivät suinkaan jakaneet Johnin käsitystä Elinan kyvyistä. Jotkut eivät voineet sietää sitä, että kollega onnistui heitä paremmin ja sai lisäksi huomiota mediassa. Elina oli kyllä laskeskellutkin, että hänen uransa jaoksen johdossa olisi alkuun ylämäkeä. ”Minä uskon puhuvani nyt kaikkien puolesta”, sanoi Rosén lyhyen tauon jälkeen. ”Parempaa poliisia me emme olisi voineet saada esimieheksemme. Emmekä omapäisempää.”

Elina naurahti vapautuneesti. ”Kiitos”, hän sanoi. ”No niin, hommiin sitten!”

Jälkikäteen John Rosén oli kertonut lisää keskusteluista, epäilevistä äänenpainoista. Elinan ammatillista pätevyyttä ei epäillyt kukaan, mutta taitava poliisi ei välttämättä ole hyvä esimies.

Huolta oli herättänyt Elinan tapa ajaa tahtonsa läpi ja kärsimätön suhtautuminen muutamiin kollegoihin, joita hän tuntui pitävän vähemmän kyvykkäinä. Hänen pyrkimyksensä olla muita parempi häiritsi useampaa kuin yhtä kollegoista. Elina kuunteli ja suhtautui Rosénin sanoihin vakavasti. Hän yrittäisi malttaa mielensä.

John Rosén oli lopettanut aika pian ja palannut Norrköpingin poliisin, josta oli aikoinaan siirtynyt Västeråsiin. Syynä oli se, että 10

hän oli tehnyt sovinnon entisen vaimonsa kanssa. Elina kaipasi häntä suuresti, ja enemmän kuin kerran hän oli toivonut, että Rosén olisi ollut hoitamassa hankalimmat jutut. Sitä paitsi hän oli menettänyt lähimmän liittolaisensa.

Elina yritti pitää näppinsä erossa operatiivisesta työstä, vaikka hän toisinaan kaipasikin sitä kiihkoa millä hän ennen oli askel askeleelta edennyt kohti monimutkaisen arvoituksen ratkaisua.

Silloin mikään ei voinut kääntää hänen päätään, eivät säännöt eivätkä päälliköt, jotka tyrkyttivät hänelle vaihtoehtoista tutkintalinjaa. Hän mietti, hyväksyisikö hän nyt pomona vanhat työmenetelmänsä. Mitä tapahtuisi, jos hänen oma kopionsa yhtäkkiä ilmestyisi oven taakse nuorena rikosavustajana ja vaatisi saada tutkittavakseen kaikkein vaikeimmat tapaukset eikä suostuisi kompromisseihin, kun tuli aika tehdä ratkaiseva päätös? Mutta nyt, yksinhuoltajana, Elinalle sopi työ joka noudatteli paremmin toimistoaikoja. Hän oli alkanut rauhoittua. Hän uskoi, ettei mikään saisi häntä enää käymään kierroksilla, ei yltymään kuumeiseen kiihkoon, jota hän oli tuntenut viimeisinä vuosinaan kentällä.

Tämä iltapäivä ei poikennut muista. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli lähtenyt poliisitalolta hän ei muistanut mitä asioita oli kirjoituspöydälle jättänyt. Piti hakea Mina esikoulusta, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, katsoa lastenohjelma yhdessä tytön kanssa, lukea ainakin yksi satukirja ääneen, maata tytön vieressä sängyllä juttelemassa, kunnes Mina sulkisi silmänsä. Sen jälkeen piti vielä tiskata ja siivota, lukea, katsoa vähän televisiota, jutella ystävättärien Susannen ja Nadjan kanssa tai ehkä äidin tai isän kanssa puhelimessa. Sitten tunniksi tietokoneen ääreen, sähköpostit piti saada lähtemään ja täytyi lukaista pari kiinnostavaa juttua. Lampun hän sammutti yleensä siinä yhdentoista maissa.

Silloin, tosin nykyään yhä harvemmin, kaipaus iski täydellä voimalla. Alex oli kuollut, kun Mina oli ollut vasta kuukauden ikäinen sikiö Elinan vatsassa. Muiston laita oli niin kuin muiden11

kin haavojen. Jyskyttävä tuska muuttui hitaasti endorfiinihumalan kitkerän suloiseksi kivuksi.

Tänä iltana hän nukahti vailla huolia ja melkein heti.

12

3 hanoi, vietnam. Mietin, miten tämä tarina päättyy. Olen nyt jossain sen keskivaihella, ja mihin se on minut vienyt? Kuudentoista dollarin hotellihuoneeseen, jossa on kova sänky ja halkeillut pesuallas. Kaupunkiin, jota en tunne.

Aamulla paistoi aurinko. Mutta nyt sataa. Taivas kattojen yllä näyttää tummalta. Joku sanoi, että sadekausi on alkanut ja että silloin voi tapahtua mitä tahansa. Kun myrsky lähestyy, kaikki kyyristyvät.

Etsin erästä tyttöä. Olen etsinyt häntä kaikkialta: alkaen kotikaupungistani San Franciscosta, sitten kautta koko valtavan Amerikan mantereen ja päätyen vihdoin tänne toiseen maanosaan. Tiedän päässeeni lähemmäs, mutta pelkään etten ennätä ajoissa. Aika alkaa käydä vähiin. En oikein edes tiedä, milloin tämä kaikki alkoi. Siitä on niin kauan, olen kulkenut kohta neljäkymmentä vuotta. Yritän saada kuvan eteeni… mies seisoo keltaiseksi kalkitun talon luhtikäytävässä, Saigonissa, kauempana etelässä. Siellä raivoaa sota, mutta hänen ympärillään on tyyntä kuin myrskyn silmässä. Talo on nelikerroksinen ja sen julkisuvu on rapautunut. Jokaisessa luhtikäytävässä asuu kahdeksan perhettä. Miehiä, vaimoja, lapsia, ja joskus myös isovanhemmat ahtautuneina muutaman huoneen asuntoon. Tähän aikaan päivästä ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni, miehet ovat yksin ulkona varhaisessa aamuhämärässä ja ilma on vielä kevyt ja raikas. Kadulla 13

miehen alapuolella muutama ihminen on jo aloittanut päivittäiset askareensa. Pari siniasuista naista nostelee tavaroita pienten myymäläkojujen eteen jalkakäytävälle. Enimmäkseen kangaspakkoja, sillä tämä on kangaskauppiaiden katu.

Jo tunnin kuluttua katu on täynnä väkeä. Ihmiset puskevat eteenpäin polkupyörien, skoottereiden ja autojen seassa. Katukeittiöiden grilleistä kohoava savu sekoittuu pakokaasuihin.

Kauppiaat houkuttelevat asiakkaita huudoillaan. Ja joskus kuuluu kaukaa kumea jysäys, muistutus siitä, että huomenna kaikki voi olla toisin.

Luhtikäytävällä seisova mies katselee katua toiseen suuntaan; vain yksi koira joka nuuhkii löytääkseen syötävää. Tunne on ihmeellinen ja hän pitää siitä. On melkin kuin olisi pikkukaupungissa, jossa kaikki sujuu omaa rauhallista latuaan ja jossa ihmiset tervehtivät ystävällisesti toisiaan.

Mies tuntee olonsa tyytyväiseksi ja laiskaksi. Hän kallistuu kaiteen yli ja seuraa katseellaan polkupyöräilijää. Tämä kurvaa kulman taa ja katoaa katsojan silmistä ainiaaksi. Mies kääntyy ympäri ja astuu pari askelta kohti ovea. Ovi liukuu auki, ja mies jää seisomaan ulkopuolelle. Sisällä nukkuu nainen sikeästi.

Mies menee hänen luokseen ja istahtaa varovasti sängynlaidalle ettei herättäisi häntä. Muutama tunti sitten hän makasi tiiviisti naista vasten. Juuri ennen kuin nainen nukahti, hän siveli vielä sormenpäillään reiden sisäsivua - ylös asti. Naisen iho oli sileä kuin silkki, sormia hipaisevat karvat olivat vielä kosteat. Silloin mies ajatteli, että näin onnellinen hän ei voisi enää koskaan olla.

Vuodet vierivät, se mies keltaiseksi kalkitussa talossa en ollut minä, joten myönnän, etten voi tietää varmasti, mitä hän ajatteli.

Mutta luulen, että siitä tämä tarina alkoi. Rakkaudesta, onnettomuudesta, joka iskee kun sitä vähiten odottaa. Ja väkivallasta, joka hiipii yhä lähemmäs.

14

Kaikki tuo oli painunut unohduksiin, käynyt merkityksettömäksi, kunnes valkeni eräs tammikuun aamu vuonna 2010. Silloin ovellani seisoi kaksi miestä. Kummallakin oli univormu. Ilma oli kylmä ja raaka niin kuin vain San Franciscossa talvella voi olla.

Miesten ilmeet olivat vakavat. ”Oletteko Mr. Auster Fogg, sir?” kysyi korkeampiarvoinen. ”Olen, kyllä minä olen”, vastasin.

He seisoivat hiljaa, ehkä sekunnin liian pitkään. Silloin ymmärsin. Justin. He olivat tulleet kertomaan hänestä. Pojastani oli tullut 987:s kaatunut tässä meidän uusimmassa sodassamme. Justin oli muuttunut numeroksi numeroiden joukkoon.

Sitten, reilut kaksi vuotta myöhemmin suunnistin eräänä päivänä yhteen kaupungin puistoista. Kevät oli vaihtumassa kesäksi.

Olin yksin ja katselin pitkään sinistä taivasta. En siksi että olen uskovainen ja kuvittelin Justinin sielun liitelevän pilvien joukossa. Vaan siksi että tahdoin nähdä äärettömyyteen, ja siellä hän oli, kadotettuna iäksi.

Juuri tässä olin seissyt, kun olin nuorena aktivistina vastustanut oman aikani sotaa, joka erotti veljet toisistaan, pojat ja tyttäret vanhemmistaan ja ystävät ystävistään. Keltaiseksi kalkitun talon mies lähetettiin sinne neljäkymmentä vuotta sitten, mutta minä taistelin taisteluni vastakkaisella puolella. Niin, siitä oli kauan, mutta nyt muistot valtasivat mieleni. Palasin muistoissani menneeseen, oli Labor Day, syyskuun ensimmäinen maanantai vuonna 1972. Satoi tihkua ja meitä oli koolla ehkä viitisentuhatta. Muistan, miten pettynyt olin, kun protestiin ei osallistunut sen enempää väkeä. Mielenosoituskylttejä jaettiin, ja minä otin sellaisen jonka olin itse tekstannut yhdessä kokouksessa. Siinä luki vain Bring’em home, ei muuta. Me olimme kirjava joukko radikaaleja ja liberaaleja, ja kokouksissa olimme keskustelleet, pitäisikö meidän antaa presidentinvaaleissa tukemme George McGovernille, joka oli demokraatti, vai ei. Radikaalit sanoivat, ettei 15

ollut mitään väliä, valittaisiinko hänet vai republikaanien Nixon.

Liberaalit korostivat, että valinta saattaisi ratkaista koko sodan.

Minä horjuin kuin humalainen näiden kahden näkökannan välillä.

Mielenosoituskulkueen kärkeen me sijoitimme kymmenkunta suojakypäriin sonnustautunutta rakennustyöläistä, hard hats.

Olihan työläisten vapaapäivä ja me opiskelijat uskoimme, että työväenluokka toisi mielenosoituksellemme lisää uskottavuutta.

Sitten lähdimme marssimaan. Oli aikainen iltapäivä, kadut olivat melkein autiot tihkusateessa. Pitkä viikonloppu lienee saanut monet matkustamaan pois arjesta, omastaan ja sodan.

Tyhjät, märät kadut… näin heidät jälleen selvästi edessäni, ja nyt ryhdyin kulkemaan vanhoja jälkiäni yksinäisessä mielenosoituksessani. Ensin Mission Streetille, sitten vasemmalle New Montgomerylle ja siitä Marketille, San Franciscon pääkadulle. Mumisin hiljaa itsekseni vaatimustamme: Bring’em home, bring’em home, mutta ei arkussa, ei arkussa… Poskeni kostuivat, mutta eivät tällä kertaa sateesta. Vaatimus sai uuden tarkoituksen. Ei arkussa, pyysin, vaikka kukaan ei kuunnellut, ei Justin, ei Justin…

Stockton Streetiltä olimme kääntyneet kohti Union Squarea.

Siellä seisoi ihmisiä katselemassa ohimarssiamme. Muistan huutaneeni heille, ystävällisesti mutta kehottavasti: Join us! Join us, please! Reitti oli tarkkaan suunniteltu ja aioimme jatkaa Bush Streetille. Bush… nyt nimi kuulosti loukkaukselta, liki säädyttömältä. Melkein kiroukselta.

Mielenosoituskulkue oli jatkanut marssiaan. Minä jatkoin nyt yksin samaa reittiä ohi Saint Francis Memorial Hospitalin, edelleen Van Nessille ja sieltä marssin päätepisteeseen Lafayetten puistoon. Vaikka aikaa oli kulunut ihmisikä, osasin reitin ulkoa.

Ramsey Clark, kelkkansa kääntänyt valtionsyyttäjä, hän taisi olla pääpuhujana mielenosoitusta seuranneessa kokouksessa. Tosin siitä en ole enää varma. Sade joka tapauksessa oli yltynyt mars16

sin aikana, sen muistan. Kummallista, että juuri sellainen asia oli iskostunut mieleeni parhaiten. Kuka San Franciscon sateita normaalisti muistaa, siellähän sataa aina? Mutta luokkatunnuksiin sonnustautuneiden rautakourien kypärät suojasivat heidän hiuksensa kastumiselta.

Nyt puistossa leikkivät lapset ja koirat. Jotkut pelasivat softballia.

Tyttö makasi mahallaan huovalla ja pojan käsi siveli tytön puseron alla hänen selkäänsä. Pojan katseessa tuikki elämä… Vilkaisin jälleen taivaalle. Minä palaisin helvetissä. Ja hyvin pian, sen tiesin.

Ainokaiseni oli muuttunut numeroksi. Oli aika laatia lasku.

Tekisin sen huolella, aina viimeiseen numeroon asti siinä pitkässä jonossa, johon Justin oli nyt liitetty. Päätös oli tehty. Seisoin Lafayetten puiston nurmella ja katselin ympärilleni. Koirat ja lapset, sunnuntaivapaataan viettävät ihmiset, kukaan ei välittänyt minusta. Mutta tiesin, että tästä lähtien olisin takaa-ajettu.

17

4 tukholma, ruotsi. Mies eräässä eteläisen Tukholman kerrostaloasunnossa on Espen Krogh. Hän on täyttänyt neljäkymmentäkuusi eikä usko jaksavansa enää toista mokomaa. Mutta tämä päivä ei ole sen pahempi kuin muutkaan, mikä tosin ei kerro paljon.

Kaikki, jotka pakosta joutuivat näkemään hänen asuntonsa, saattoivat heti päätellä, että Krogh oli poikamies. Asunnon kaikkiaan kolmesta ikkunasta vain yhdellä oli ruukkukasvi. Ja sekin kuivettunut kaktus. Jääkaappi kumisi tyhjyyttään; jos Espen oli varoissaan ja hänen oli nälkä, hän yleensä poikkesi korttelikapakkaan. Rahattomampina päivinä hän tyytyi mikroruokaan.

Pimeinä iltoina paljas sähkölamppu oli ainoa valonlähde, ainuttakaan kahden huoneen asunnon nurkista ei pehmentänyt romanttiseen kaksinoloon tarkoitettu himmeä valaistus. Vaatekaappi oli retrohenkinen, jos sen sisältöä tahtoi kuvata myönteisesti. Ylipäätään asunnossa ei ollut mitään mikä olisi viitannut naisen läsnäoloon. Ainoa mahdollinen poikkeus oli sängyn leveys. King size, kuten kuningasmieliset englantilaiset nimittivät hyvin pienikasvuisille pariskunnille tarkoitettuja sänkyjään.

Tosiasia oli, että Espen oli äskettäin ahtautunut naisen kanssa tähän kuningasvuoteeseen. Ei nainen toki kuningatar ollut, mutta audienssi oli mennyt hyvinkin mukiin. Voi sanoa, ettei se ollut jäänyt pelkkään käsisuudelmaan. Ennen kuin nainen aamulla 18

lähti, ilman aamiaista, hän oli ehdottanut uutta tapaamista. Hetken Espeniä oli houkuttanut vastata myöntävästi, mutta sitten hän oli kumminkin tarjoillut einsä tekosyyhyn käärittynä. Naisella siis oli ainakin yksi puute: huono maku miesten suhteen.

Espen ei ollut koskaan pitänyt olemustaan huimaavan puoleensavetävänä. Mutta hänellä oli melkoisen hyvä näppituntuma itseensä. Jos kyse todella oli pidemmästä sitoumuksesta kuin yhden yön vehtailuista, hän tuskin oli kovin hyvä valinta tyylitietoiselle naiselle. Jostakin käsittämättömästä syystä naissukupuoli kumminkin tunsi tiettyä vetoa häneen. Oikeastaan hän kaipasi itsekin hartaasti uutta naista, jonka kanssa jakaa loppuelämänsä sen jälkeen kun oli rakastanut yhtä, jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi arvostelukykyä jättää hänet.

Mutta nyt, kun hän elätti itsensä satunnaisilla taksikeikoilla, tulevaisuudensuunnitelmat, jotka eivät ulottuneet pidemmälle kuin seuraavaan sänkyynmenoon, ja juomatavat, joiden perusteella hän olisi voinut saada töitä sirkuksen tulennielijänä… Ei, hänen haaveidensa nainen ansaitsi parempaa, se oli Espenin luja vakaumus. Eikä hän halunnut enää epäonnistua.

Joskus hän muisteli menneitä, parempia päiviä. Se oli epämiellyttävä vanhuuden oire. Mutta erääseen muistoon hän palasi erityisesti. Siitä oli seitsemän vuotta. Hän kulki lainehtivan viljapellon poikki, hän oli menossa kaupunkiin, joka oli terroristien miehittämä. Hän kohtasi pakoon juoksevia ihmisiä. Heidän mielestään hän oli hullu rynnätessään suoraan päin väkivallan ja kuoleman helvetinkattilaa. Mutta hän vähät välitti vastaväitteistä ja yritti sen sijaan löytää koordinaatit, joilla pääsisi maaliin.

Tehtävä, paikallistaa yksi terroristien panttivangeista, ajoi häntä eteenpäin. Ja juuri silloin, juuri sillä hetkellä, hänet valtasi suuri rauha. Kaikki pelko oli poissa. Juuri siinä hänen oli hyvä olla, matkalla kohti vaaraa. Elämäntunne oli hyvin voimakas.

Hän oli suoraviivainen mies. Ja hän oli hyväksynyt ehdot omalle olemassaololleen. Juuri nyt hän odotti niiden täyttymistä.

19

Hän toivoi itselleen Naista. Ja sitä, että tämä surkea kituuttaminen juuri ja juuri yhteiskunnan pohjasakan yläpuolella osoittautuisi tilapäiseksi. Hän toivoi, että jotain tapahtuisi ja pian.

20

I OSA TOUKOKUU 2012