Genova, Lisa: Puolinainen (WSOY) by Kirja.fi

PuoliL i s a Geno va

nainen Suomentanut Leena Tamminen

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Left Neglected © Lisa Genova 2011 The original publisher GALLERY BOOKS, a Division of Simon & Schuster, Inc. Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB. Suomenkielinen laitos © Leena Tamminen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38868-6 Painettu EU:ssa

Chrisille ja Ethanille

esipuhe

okin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiskasi: Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa. Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana? Unenikin alkoivat töniä olkapäähän ja yrittivät kiinnittää huomioni. Tiedätkö edes mitä teet? Anna kun minä näytän. Mutta jokainen uni kaikkosi herättyäni, ja kuin paljain käsin pyydystetty limainen kala se luiskahti otteestani ja ui tiehensä ennen kuin ehdin sitä kunnolla nähdä. Outoa että nyt muistan ne kaikki. Onnettomuutta edeltävinä öinä uneni yrittivät varmaan herättää minut. Kaiken tapahtuneen jälkeen uskon, ihan totta, että ne olivat jostakin hengellisestä lähteestä tulevaa ohjausta. Viestejä Jumalalta. Enkä minä ollut niistä tietävinäni. Minä kai tarvitsin jotain vähemmän katoavaa ja kouraantuntuvampaa. Esimerkiksi vammauttavan iskun päähän.

»S

elviytyjät, oletteko valmiina?» Jeff, tosi-tv-ohjelman hämmentävän komea juontaja, hymyilee ja pitkittää odotusta vaikka tietää että meiltä menee hermot. »Nyt!» Minä juoksen sademetsän halki. Hyönteisiä törmää naamaani siinä pinkoessani. Olen ihmistuulilasi. Hyönteiset ovat iljettäviä. Älä välitä niistä. Pidä kiirettä. Terävät oksat lyövät vastaan ja raapivat kasvojani, ranteitani ja nilkkojani, leikkaavat minuun haavoja. Vuodan verta. Minua kirvelee. Älä välitä niistä. Pidä kiirettä. Oksa takertuu rakkaimpaan, kalleimpaan silkkipuserooni ja repii sen olkapäästä kyynärpäähän. Loistavaa, en voi panna tätä päälle aamukokoukseen. Täytyy korjata se myöhemmin. Vauhtia. Vauhtia. Pääsen rannalle ja näen ajopuulankut. Minun pitäisi rakentaa lautta. Mutta en näe työkaluja. Taputtelen hiekkaa käsilläni. En löydä työkaluja. Sitten muistan kartan, jota Jeff näytti meille hetken ennen kuin sytytti sen palamaan. Hän virnisti kun se paloi. Helppo hänen oli olla iloinen kun on maha täynnä ruokaa ja keväänraik-

lisa ge nova

kaat vaatteet yllä. Minä en ole syönyt enkä käynyt suihkussa päiväkausiin. »Äiti, minä tarvitsen apua», Charlie vinkuu vierelläni. Ei hänen kuuluisi täällä olla. »Ei nyt, Charlie, minun täytyy löytää punainen lippu ja työkalut.» »Äiti, äiti, äiti!» poika mankuu. Hän kiskoo minua revenneestä hihasta ja repii sen kalvosimeen saakka. Loistavaa, nyt se on ainakin piloilla. Eikä minulla taida olla aikaa vaihtaa vaatteita ennen töihin lähtöä. Huomaan sumean punaisen läikän tasaisen rannan yllä noin sadan metrin päässä. Juoksen sitä kohti, ja Charlie tulee perässä anoen epätoivoisesti: »Äiti, äiti, äiti!» Katson maahan ja näen joka puolella kiiltäviä vihreitä ja ruskeita sirpaleita. Lasia. Ei merilasia. Uutta lasia, sahareunaista ja terävää. Ranta on pirstoutuneiden pullojen peitossa. »Charlie, seis! Pysähdy!» Onnistun hyvin väistelemään lasia juostessani, mutta sitten kuulen kuinka Charlie sekoaa askelissaan ja Jeff nauraa, ja minä astun harhaan. Vihreä lasinsirpale viiltää syvälle vasemman jalkani holviin. Sitä vihloo ja siitä tulee paljon verta. Älä välitä siitä. Pidä kiirettä. Pääsen punaiselle lipulle. Sääskiä kuhisee sieraimissa, suussa ja korvissa niin että joudun sylkemään ja kakomaan. Sellaista proteiinia en olisi kaivannut. Peitän naamani kämmenillä, pidätän hengitystä ja astun kaksitoista askelta länteen punaisesta lipusta. Kaivan käsillä raivokkaan sääskiparven keskellä, löydän työkalulaatikon ja hoipun takaisin ajopuulankkujen luo. Charlie kyykkii siellä ja rakentaa lasinsirpaleista linnaa. »Charlie, lopeta. Sinä satutat itsesi.» Mutta hän ei kuuntelee vaan jatkaa. Älä hänestä välitä. Pidä kiirettä. Olen koonnut lauttaa suunnilleen puoleenväliin, kun kuulen susien ulvovan. Kovempaa. Kovempaa.

Ihmishahmoinen herätyskelloni, yhdeksänkuukautinen Linus-poikani herättää minut määkimällä itkuhälyttimeen »Pääähäää!» ennen kuin ehdin kuolla.

11 pu o lina inen

Pidä kiirettä! Lautan puolikas ei kanna meitä molempia. Charlie kiljaisee, kun nostan hänet ja raastan pois lasilinnan äärestä. Hän potkii ja muksii minua, kun väännän hänet lautan puolikkaalle. »Kun pääset vastarannalle, käy hakemassa apua.» »Äiti, älä jätä minua!» »Täällä ei ole turvallista. Sinun on pakko mennä!» Työnnän lautan puolikkaan vesille, ja voimakas virta tarttuu siihen. Juuri kun Charlie ajelehtii pois näkyvistä, sudet alkavat repiä rikki housujani ja lempipaitaani, raatelevat ihoni hajalle ja syövät minut elävältä. Jeff hymyilee kun teen kuolemaa, ja minä ajattelen: miksi minä oikein halusin mukaan tähän tyhmään leikkiin?

perjantai

ikea herätyskello näyttää 5.06, noin tuntia ennen siihen säädettyä herätysaikaa. Päätän alistuneena nousta nyt ja suljen herätyksen. En suoraan sanottuna muista, milloin olisin viimeksi herännyt pim-pim-pim-ääniin enkä siihen että joku kolmesta lapsestani alkaa liikehtiä. Ja torkkutoiminto on vielä etäisempi muisto. Ne aamut joina tingin lyhyitä mutta ylellisiä unenjatkoja. Vielä yhdeksän minuuttia, ja jätän säärikarvat ajelematta. Vielä yhdeksän minuuttia, jätän aamiaisen väliin. Vielä yhdeksän minuuttia, ei aamuseksiä. Siihen nappiin en ole koskenut pitkään, pitkään aikaan. No, Charlie on seitsemän, joten siitä on osapuilleen seitsemän vuotta. Se tuntuu ikuisuudelta. Nykyään vaivaudun virittämään herätyskellon joka ilta vain siksi että tiedän, tiedän kyllä, että jos jätän sen kerran tekemättä, jos kerran päätän luottaa siihen että pikku kerubini herättävät minut, sinä aamuna on jokin elintärkeä määräaika tai lento jolta en saa myöhästyä, ja ensimmäisen kerran he nukkuvat pitkään. Nousen ja katson Bobia, joka retkottaa selällään silmät kiinni, naama velttona ja suu auki. »Pulu hei», sanon. »Olen hereillä», hän sanoo silmät yhä kiinni. »Hän kysyy sinua.»

13 pu o lina inen

»Hän sanoo ’itä’, ei ’äittä’.» »Haluatko että minä haen hänet?» »Minä nousin jo.» Tepastelen paljain jaloin käytävän kylmää jalopuulattiaa Linuksen huoneeseen. Kun avaan oven, hän seisoo sänkynsä pinnoja vasten tutti suussa, nuhjuinen huopa toisessa kädessä ja rakas ja vielä nuhjuisempi Pupu toisessa. Kun hänen koko naamansa repeää hymyyn hänen nähdessään minut, minuakin hymyilyttää, ja hän alkaa paukuttaa sängyn reunaa. Hän on kuin suloinen vankivauva, joka odottaa viimeisenä vankilapäivänään pakaasit valmiina vapautumistaan. Otan hänet syliin ja kannan hoitopöydälle, missä hänen hyvä tuulensa luhistuu pettyneeksi ulvonnaksi. Hän nostaa selkänsä kaarelle ja vääntäytyy kyljelleen, vastustaa kaikin voimin sitä mikä tapahtuu viisi kuusi kertaa päivässä joka päivä. En ikinä tajua, miksi hän niin kiihkeästi vihaa vaipanvaihtoa. »Linus, lopeta.» Joudun käyttämään hermostuttavan paljon voimaa, että saan hänet pysymään paikoillaan ja pystyn sullomaan hänet uuteen vaippaan ja vaatteisiin. Kokeilen muutamaa mahapuhallusta ja laulan »Tuiki tuiki tähtönen», jotta saisin hänet rauhoittumaan, mutta hän panee jääräpäisesti hanttiin koko toimituksen ajan. Hoitopöytä on hänen huoneensa ainoan ikkunan ääressä, mikä toisinaan auttaa kiinnittämään hänen huomionsa toisaalle. Katso lintu! Mutta ulkona on vielä pimeä, eivätkä edes linnut ole vielä heränneet. On vielä yö, herra nähköön. Linus ei nuku koko yötä yhteen menoon. Viime yönä tuuditin hänet takaisin uneen hänen herättyään yhdeltä kiljumaan, ja Bob kävi asialla vähän kolmen jälkeen. Linus on yhdeksän kuukautta vanha eikä puhu vielä, jokeltelee vain äittä-ittä-tätää. Siksi me emme voi haastatella häntä saadaksemme selville, mikä on vikana, emmekä voi puhua hänelle järkeä emmekä lahjoa häntä. Joka yö on samaa arvausleikkiä, jota Bob ja minä emme viitsisi leikkiä emmekä koskaan voita.

lisa ge nova

Puhkeaakohan sille hampaita? Pitäisikö sille antaa särkylääkettä? Ei sitä voi joka yö lääkitä. Ehkä sillä on korvatulehdus. Näin kun se nyppi korvaansa aikaisemmin. Ainahan se nyppii korvaansa. Onko siltä tutti hukassa? Ehkä se näki pahaa unta. Ehkä se on yksinäinen. Pitäisikö se ottaa meidän sänkyyn? Ei kai me sitä haluta ottaa tavaksi? Mitä me toisten kanssa teimmekään? En muista. Silloin tällöin me epätoivoisen uupumuksen vallassa päätämme olla kiinnittämättä häneen huomiota. Tänä yönä itkeköön niin kauan kuin itkettää. Mutta pikku Linuksella on aika tavalla sisua ja väsymättömät keuhkot. Kun hän päättää jotain tehdä, hän sitoutuu siihen sataprosenttisesti, mistä hänellä on varmasti hyötyä elämässä, ja siksi en ole aivan varma, pitäisikö meidän piestä se pois hänestä. Yleensä hän itkee yli tunnin, ja sen aikaa Bob ja minä makaamme valveilla, emme niinkään itkusta piittaamatta kuin sitä kuunnellen, keskitymme siihen ja etsimme hienovaraisia äänenkorkeuden tai rytmin muutoksia, jotka ehkä kertovat lopun lähestyvän, mutta niitä ei löydy. Kahdesta muusta lapsesta toinen, yleensä Lucy, koputtaa lopulta oveen ja tulee huoneeseen. »Linus itkee.» »Kulta, me tiedämme.» »Saanko minä maitoa?» Nyt minä menen Lucyn kanssa maitoa hakemaan ja Bob rauhoittelee Linusta. Suunnitelma rauennut. Vauva voitti. Tilanne: Harvardissa kauppatieteen tutkinnon suorittaneet vanhemmat, joista molemmat ovat taitavia neuvottelijoita ja johtajia: 0. Yhdeksän kuukauden ikäinen vauva, jolla ei ole yhtikäs mitään muodollista koulutusta eikä kokemusta: väsyneet aivoni eivät jaksa laskea voittoja. Kun Linus on puettu ja nostettu pois pelottavalta hoitopöydältä, hän palautuu heti. Ei kaunaa, ei katkeruutta, vain elämää tässä hetkessä. Suukotan ja rutistan pikku buddhaani ja kannan hänet alakertaan. Charlie ja Lucy ovat jo nousseet. Kuulen Lucyn liikuskelevan huoneessaan, ja Charlie makaa yhdessä olohuoneen säkkituoleista ja katselee Paavo Pesusientä.

15 pu o lina inen

»Charlie, ei näin aikaisin katsota telkkaria. Sulje se.» Mutta hän on täysin haltioissaan eikä kuule. Toivon ainakin ettei hän kuule sen sijaan että tahallaan viis veisaisi. Lucy tulee huoneestaan mielipuolisesti pukeutuneena. »Äiti, mitä tykkäät tästä muodista?» Hänellä on yllään valkopilkullinen vaaleanpunainen aluspaita ja sen alla oranssi pitkähihainen paita, samettiset leopardikuvioiset leggingsit harsonohuen vaaleanpunaisen balettihameen alla, Uggsaappaat ja kuusi klipsiä satunnaisesti ympäri tukkaa, kaikki erivärisiä. »Kulta, sinä olet upean näköinen.» »Minulla on nälkä.» »Tule mukaan.» Kävelemme keittiöön, ja Lucy kiipeää yhdelle keittiösaarekkeen baarijakkaroista. Kaadan kahteen kulhoon Lucky Charms -muroja, toisen Lucylle ja toisen Charlielle, ja pullollisen korvikemaitoa Linukselle. Aivan, lapseni ovat Tenavien henkilöitä, Jaska, Tellu ja Eppu. Charlie, seitsemän, ja Lucy, viisi, saivat nimensä täysin riippumatta sarjakuvasta. Charlie nimettiin Bobin isän mukaan, ja me molemmat vain pidimme Lucy-nimestä. Sitten, kun odottamatta odotin taas, vuosia sen jälkeen kun olimme lahjoittaneet tai myyneet netissä pois joka ikisen vauvanvarusteen, vuosia sen jälkeen kun olimme juhlineet vaipoista ja rattaista ja lohikäärme Barneysta eroon pääsyä, jouduimme keksimään vielä yhden nimen ja olimme aivan äimänä. »Minä kannatan Schroederia», eräs työtoveri ehdotti. »Ei, ehdottomasti Linus. Tai Woodstock», sanoi toinen. Vasta silloin tajusin, millaisen kuvion olimme aloittaneet kahdella ensimmäisellä lapsella. Ja minä pidin Linus-nimestä. Syötän Linusta pullosta samalla kun katselen miten Lucy syö ensin kaikki värilliset vaahtokarkit, houkutukset. »Charlie, ala tulla! Murot vettyvät!» Lucy syö vielä kaksi lusikallista houkutusta.

lisa ge nova

»Charlie!» »Tulen, tulen.» Charlie raahautuu baarijakkaralle Lucyn viereen ja katsoo kulhoaan aivan kuin se olisi kaikkien aikojen pahin kotiläksy. »Minua väsyttää», hän sanoo. »Miksi sinä sitten olet jalkeilla? Mene takaisin sänkyyn.» »Selvä», hän sanoo ja kävelee takaisin huoneeseensa yläkertaan. Lucy juo maidon kulhostaan, pyyhkii suunsa hihaan, hyppää jakkaralta ja häipyy sanomatta sanaakaan. Linuksella on siskonsa lailla kiire päästä vapaaksi, ja hän juo pullon tyhjäksi ja röyhtäisee kenenkään avittamatta. Päästän hänet lattialle, jolla lojuu leluja ja kultakalakeksien muruja. Sieppaan pallon ja heitän sen olohuoneeseen. »Mene hakemaan!» Innoissaan mukaan peliin pääsystä hän ryömii sen perään kuin leikkisä koiranpentu. Jäätyäni edes hetkeksi yksin syön Charlien koskemattomat, vettyneet murot, koska jonkun pitää, sitten raivaan astiat tiskialtaaseen, pyyhin tason, panen tulemaan kannullisen kahvia, pakkaan eväsrasiat ja välipalat Charlielle ja Lucylle ja pakkaan vaippapussin Linusta varten. Allekirjoitan lupalapun, jolla Lucy pääsee Plimoth Plantation -ulkoilmamuseoon. Kysymyksen »Pääsettekö valvojaksi?» viereen ruksaan »En». Charlien repusta löydän opettajan lähettämän lapun: Hyvä herra ja rouva Nickerson, jaoin todistukset viime viikolla, ja toivottavasti olette nyt ehtineet katsoa sitä. Haluaisin sopia ajan, jotta voisin jutella henkilökohtaisesti teidän molempien kanssa Charliesta. Voisitteko soittaa minulle ensi tilassa? Terveisin opettaja Gavin Charlien todistus ei ole sellainen jota jokainen vanhempi lapselleen haaveilee, varsinkin jos se vanhempi on aina, ihan aina itse saanut

17 pu o lina inen

täydellisiä todistuksia. Bob ja minä tiesimme, että ongelmia olisi, parantamisen varaa esimerkiksi lukemisessa ja tarkkaavaisuudessa. Viime vuosi valmisti meitä vähäsen. Mutta lastentarhassa sekä opettaja että Bob olivat viitanneet kintaalla, kun Charlie sai joissakin aineissa alle keskitason arvosanoja. Hän on poika! Hän tottuu istumaan paikoillaan ja tekemään pitkää päivää ensimmäiseen luokkaan mennessä. Sitä näkee joka vuosi. Älkää sitä murehtiko. No, nyt hän on ensimmäisellä luokalla, ja minä murehdin. Hänellä on useimmissa aineissa joko »P» eli »parantamisen varaa» tai »3» eli »alle odotusten». Bobinkin naama kalpeni, kun hän luki kolmosten ja P-kirjainten saraketta. Mikä ihme Charlieta vaivaa, tällä kertaa sukupuoleen viittaava yleinen luonnehdinta ei riitä. Mikä hänessä on vikana? Murot alkavat etoa minua. En olisi saanut syödä niin paljon sokeria. Avaan sylimikroni, joka on kahvinkeittimen vieressä työtasolla, ja tarkistan seisten sähköpostit odottaessani kofeiiniriippuvaisille aivoilleni välttämätöntä annosta. Minulle on tullut kuusikymmentäneljä sähköpostiviestiä. Valvoin eilen puoleenyöhön ja selvittelin saapuneita viestejä, joten nämä ovat kaikki tulleet viiden viime tunnin aikana. Moni on lähetetty länsirannikon toimistoista myöhään eilen illalla. Vähintään kaksikymmentä on tullut Aasian ja Euroopan toimistoista, joissa tämä työpäivä on jo pitkällä. Pari »kiireiseksi» merkittyä on Bostonin-toimiston nuorelta ja herkästi hätääntyvältä analyytikolta. Uppoudun lukemaan ja vastaamaan liian pitkäksi aikaa tauotta. Korvani havahtuvat eivätkä kuule mitään. Missä he ovat? »Lucy? Linus?» Olohuoneessa Paavo Pesusientä katsovat vain säkkituolit. Rynnistän portaita ylös ja Lucyn huoneeseen. Molemmat ovat siellä, mikä tarkoittaa että Lucy unohti sulkea portaiden alapäässä olevan portin ja Linus ryömi ylös asti itsekseen. Luojan kiitos hän ei yrittänyt ryömiä takaisin alas, sillä juuri tällä hetkellä hän tekee sen mieluiten pää edellä. Mutta ennen kuin ehdin kiittää luojaa siitä että hän on vielä ehjänä, ennen kuin koputan puulattiaa siksi että

lisa ge nova

ollenkaan ajattelen mitä olisi voinut tapahtua ja ennen kuin ehdin läksyttää Lucyn perin juurin portin auki jättämisestä, kaikki aistini herkistyvät ja keskittyvät Linukseen. Hän istuu lattialla tutkimatta mitään, suu epäilyttävästi kiinni. Lucy tekee parin metrin päässä helmikoruja. Lattia on helmien peitossa. »Linus!» Tartun vasemmalla kädellä häntä takaraivosta ja kaapaisen oikealla etusormella hänen suunsa sisäpuolta. Hän panee vastaan, kieputtaa päätään puolelta toiselle ja puristaa suunsa tiukemmin kiinni. »Linus, suu auki! Mitä sinulla on siellä?» Minä tunnen sen. Liikuttelen sormea ja kaivan suusta purkanpunaisen muovihelmen, joka on suunnilleen karpalon kokoinen. Loukkaantunut ja ryövätty ja henkeään uhanneesta vaarasta täysin tietämätön Linus ulvoo. Bob seisoo nyt ovella suihkunraikkaana, pukeutuneena ja huolissaan. »Mitä tapahtui?» hän kysyy. »Se meinasi juuri tukehtua tähän.» Näytän kämmenelläni lojuvaa tappavaa helmeä. »Eei, liian pieni. Ei tuosta ole vaaraa.» Lattialla Lucyn ympärillä lojuu kuitenkin yllin kyllin isompia helmiä sekä joitakin kolikoita, tukkalenkkejä ja superpallo. Lucyn huone on kuolemanloukku. Entä jos poika olisi päättänyt maistella neljännesdollaria? Entä jos jokin isommista oransseista helmistä olisi näyttänyt hänestä erityisen maukkaalta? Entä jos minä olisin tullut tänne liian myöhään? Entä jos Linus makaisi lattialla hengettömänä, huulet sinisinä? Jos Bob osaisi lukea ajatukseni, kuten hän luultavasti osaa, hän varoittaisi näistä ajatuksista. Hän kieltäisi kuvittelemasta pahinta ja käskisi rentoutua. Kaikki ovat kunnossa. Kaikki lapset työntävät suuhunsa jotain mitä ei pitäisi. Ne syövät lohkeillutta maalia ja väriliituja ja nielevät hiekkaa ja pikkukiviä ja kaikenlaista, mistä me emme edes tiedä. Ne kiipeävät portaitakin omin nokkineen. Lapset ovat sitkeitä, sanotaan. Ne selviävät hengissä. Mutta minä tiedän toista. Minun ei tarvitse käyttää mielikuvi-

Käytyäni pikaisesti suihkussa seison alasti makuuhuoneen kokovartalopeilin edessä ja arvioin itseäni samalla kun mätän Lubri dermia käsivarsiin ja sääriin. P – parantamisen varaa. Painan edelleen seitsemisen kiloa enemmän kuin ennen Linusta, mikä oli rehellisesti sanottuna viisi kiloa enemmän kuin ennen Charlieta. Kahmaisen kouraani sitä löysää ja muhkuraista leipätaikinaa, joka ennen oli kiinteä mahani, ja seuraan ruosteenruskeaa juovaa, joka kulkee haalistumattomana muutamaa senttiä navan yläpuolelta häpykarvoitukseen. Jatkan siitä lonkkaluita pehmustaviin lihatyynyihin, jotka siirtyivät sivuun Linuksen tieltä, minun isoimman vauvani, minkä jälkeen minulla oli leveämmät lanteet ja laatikollinen housuja joiden napit eivät yllä kiinni. Kuntosalini on pikemminkin avokätisimmän hyväntekeväisyyteni kohde. En käy siellä koskaan. Minun pitäisi tosiaan lopettaa jäsenyyteni sen sijaan, että käytännössä lahjoitan sinne sata dollaria kuukaudessa. Kellarissakin on kuntoiluvälineet, jotka seisovat sijoillaan pölyä keräämässä kuin patsaat: ellipsilaite, kuntokeskus

19 pu o lina inen

tusta noissa tilanteissa. Minä muistan sen. Toisinaan lapset selviävät hengissä. Ja toisinaan eivät. Koska olen tällainen erittäin taikauskoinen, Jumalaa pelkäävä, vähän pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, koputan helmi kourassa sängyntolppaa, kiitän Jumalaa pojan varjelusta ja syytän hänen sisartaan. »Lucy, tämä huone on yhtä sekamelskaa. Saat poimia lattialta kaikki nämä helmet.» »Mutta kun minä teen helminauhaa», hän vinkuu. »Anna kun minä autan, Lutunen», sanoo Bob, joka nyt on polvillaan ja kerää helmiä. »Entä jos otat täksi päiväksi jonkun valmiin helminauhan? Sitten voit tulla alakertaan minun ja Linuksen kanssa.» »Charlie ei ole vielä pukenut eikä syönyt», minä annan suostumukseni suunnitelmaan, luovutan Bobille hoitoviestin kapulan.

lisa ge nova

ja soutulaite, jonka Bob osti minulle joululahjaksi, kun olin yhdeksättä kuuta raskaana (oliko hän järjiltään?). Kuljen näiden laitejärkäleiden ohi joka päivä pyykille mennessä, mitä kolmen lapsen äitinä teen usein. Kävelen aina niiden ohi rivakasti sinnepäin vilkuilematta aivan kuin välillämme olisi ollut jonkinlainen tunnepitoinen riita ja minä suhtautuisin niihin kylmäkiskoisesti. Se toimii. Ne eivät koskaan häiritse minua. Hieron loput Lubridermista käsiini. Älä ole liian ankara itsellesi, ajattelen, sillä tiedän että siihen minulla on taipumusta. Linus on vasta yhdeksän kuukautta vanha. Sanonta »yhdeksässä kuukaudessa ylös, yhdeksässä kuukaudessa alas» kirjasta Tyttökavereiden opas omaan elämään putkahtaa päähäni. Kirjailija otaksuu, että minulla on aikaa sellaiseen kuin käsihoitoihin ja shoppailuun ja muotinäytöksiin ja että pyrin ensisijaisesti palaamaan entiseen kuntooni. Ei sillä ettenkö haluaisi palata entiseen kuntoon. Se on kyllä listallani. Valitettavasti vain niin alhaalla että sitä tuskin näkyy. Ennen kuin pukeudun, vilkaisen vielä viimeisen kerran. Vaaleaa ihoani peittävät pisamat skottilaisen äitini perintönä. Tyttöiässä yhdistin pisteitä kynällä ja muodostin tähtikuvioita ja tatuointeja. Suosikkini oli pisamista vasempaan reiteeni muodostuva täydellinen viisisakarainen tähti. Mutta se oli 80-luvulla, ennen kuin sain tietää aurinkovoiteista, silloin kun minä ja kaikki ystäväni raahasimme rannalle pullokaupalla vauvaöljyä ja aivan kirjaimellisesti käristimme itseämme auringossa. Nyt kaikki lääkärit ja viestimet sanovat että pisamani ovat maksaläikkiä ja auringon aiheuttamia vaurioita. Piilotan enimmät vauriot valkoisen miehustan ja Elie Taharin suunnitteleman mustan housupuvun alle. Tämä puku ylläni tunnen olevani sanan parhaassa merkityksessä mies. Täydellinen sellaiseen päivään, joka minulla on edessäni. Kuivaan tukan pyyhkeellä ja hieron siihen tilkan maitomaista hiuskiinnettä. Tukkani on kullanruskea ja paksu ja laineellinen eikä tippaakaan miehekäs. Voin olla lihava ja kesakkoinen ja miesmäisesti pukeutunut, mutta kaunista tukkaani minä rakastan.

21 pu o lina inen

Levitettyäni pikaisesti kasvoilleni meikkivoiteen, poskipunan, rajausvärin ja ripsivärin lähden alakertaan ja takaisin hälinään. Lucy on nyt asettunut säkkituoliin ja laulaa Seikkailija Doran mukana, ja Linus on aidattuna hänen viereensä leikkikehään ja imee muovisen koulubussinkuljettajan päätä. Keittiössä Bob istuu yksin pöydän ääressä, juo kahvia Harvardin mukistaan ja lukee Wall Street Journalia. »Missä Charlie on?» kysyn. »Pukeutumassa.» »Joko hän söi?» »Muroja ja mehua.» Miten se häneltä onnistuu? »Bob hoitamassa kaikkia kolmea lasta» on aivan toinen näytelmä kuin »Sarah hoitamassa kaikkia kolmea lasta». Bobin kanssa he suostuvat ilomielin olemaan itsenäisiä pikku työnjohtajia ja jättävät hänet rauhaan, kunnes hän tulee tarjoamaan heille jotain uutta tekemistä. Minä puolestani olen houkutteleva kuin suosittu rocktähti ilman turvamiehiä. He ovat kimpussani. Tyypillinen esimerkki: Linus pyörii jaloissani, inisee ja mankuu syliin, kun Lucy puolestaan karjuu: »Äiskä, tule auttamaan!» toisesta huoneesta ja Charlie kysyy herpaantumatta neljätuhattaseitsemänsataa kysymystä siitä mitä roskille tapahtuu. Sieppaan kahvimukini ja istuudun Bobia vastapäätä aamupalaveriin. Maistan tilkan. Kahvi on kylmää. Mitä väliä. »Näitkö Charlien opettajan lähettämän lapun?» minä kysyn. »En, mitä?» »Opettaja haluaa puhua meidän kanssamme Charlien todistuksesta.» »Hyvä, minä haluan tietää mistä on kysymys.» Hän kaivaa olkalaukkuaan ja vetää sieltä iPhonensa. »Ehtisikö hän tavata meidät ennen koulua?» hän kysyy. Minä otan työtasolta kannettavani ja käyn taas istumaan. »Minulle kävisi aikaisin keskiviikkona ja perjantaina, ehkä torstaina, jos siirrän jotain», minä sanon.

lisa ge nova

»Minulle käy torstai. Onko sinulla hänen sähköpostiosoitteensa?» »Jep.» Minä lähetän viestin opettaja Gavinille. »Menetkö sinä tänään Charlien peliin?» hän kysyy. »En, menetkö sinä?» »Etkö muista, minä en luultavasti ehdi ajoissa takaisin.» »Ai niin. Minun päiväni on tupaten täynnä.» »Okei. Minusta vain olisi hyvä, jos jompikumpi ehtisi katsomaan.» »Niin minustakin.» Hän on varmaankin täysin vilpitön, mutta en voi olla tarttumatta sanoihin »olisi hyvä jos jompikumpi» ja kääntämättä niitä mielessäni muotoon »olisi hyvä jos sinä». Ja kun sisäisen tulkkauskoneeni rattaat ovat hyvässä rasvassa, se muuttaa sanat »olisi hyvä» muotoon »pitäisi». Welmontissa useimmat Charlien ikäisen lapsen äidit eivät ikinä jää pois jalkapallo-ottelusta, eikä osallistumisesta edes saa erityisen hyvän äidin mainetta. Hyvät äidit vain toimivat niin. Samat äidit pitävät erityisenä urotekona sitä että kuka tahansa isä lähtee töistä varhain ehtiäkseen otteluun. Kentän laidalla kannustavia isiä ylistetään suurenmoisiksi isiksi. Ne isät, jotka eivät ehdi peliin, ovat töissä. Äidit, jotka eivät minun laillani ehdi peliin, ovat huonoja äitejä. Perusannos äidillistä syyllisyyttä painuu kylmän kahvin ja murosopan pohjalle mahaani. Ei varsinaisesti mikään mestarien aa miainen. »Abby voi jäädä häntä katsomaan», minä sanon itseäni rauhoittaakseni. Abby on lastenhoitajamme. Hän tuli meille töihin, kun Charlie oli kolmen kuukauden ikäinen ja äitiyslomani päättyi. Oli varsinainen onnenpotku, että saimme hänet siinä vaiheessa. Abby oli silloin kahdenkymmenenkahden, juuri suorittanut psykologian tutkinnon collegessa ja asui vain kymmenen minuutin matkan päässä Newtonissa. Hän on fiksu, tunnollinen ja valtavan tarmokas ja rakastaa meidän lapsiamme.