Linde, Heidi: Jo nyt on! (WSOY) by Kirja.fi

Heidi Linde

Jo nyt on! Suomentanut Katriina Huttunen

Werner Söderström Osakeyhtiö — Helsinki

Ellenille

People of Berlin â&#x20AC;&#x201C; people of the world. This is our moment. This is our time. Barack Obama

Puhelin soi juuri kun päivystävä poliisikomisario on upottamassa ham paansa katkaravuilla täytettyyn kokojyväpatonkiin. Vaikka ilta on sujunut varsin rauhallisesti eikä yhtään vakavaa tapausta ole kirjattu, työvuorossa on riittänyt vilskettä: kadonnut labradorinnoutaja, kaksi passitiedustelua ja salonkikiväärin kantolupaa koskeva kysymys sekä poliisin vanhan tutun soittama hätäpuhelu jossa ilmoitettiin kovaäänisestä tappelusta. Soittajan rauhoituttua kävi ilmi että ääni oli peräisin hänen omasta televisiostaan eikä seinänaapurista. Jatkuvasti keskeytyksiä ja epäselvyyksiä, ja koko ajan komisariolla on ollut mielessä jääkaapissa odottava katkarapupatonki. Se on vaimon tekemä. Vaimo on myös ostanut patongin samana päivä nä, sillä vaimon mielestä leivän on oltava tuoretta. Aviomiehelle kelpaisi kahden ja kolmenkin päivän vanha leipä, mutta vaimolle ei, hän haluaa tuoretavaraa ja on polkenut aamupäivällä kauppaan ostamaan tuoretta patonkia, ja sen jälkeen hän on omin sormin siivonnut jokaisen katka ravun, sommitellut ne vierekkäin ja koristellut ne sitruunalla ja tillillä ja juuri sopivalla majoneesimäärällä. Komisario tietää mitä odottaa kun kää rii katkarapupatongin muovista, avaa vihdoin suunsa ja vie patongin huu lilleen, ja hän tietää myös että hänestä pidetään hyvää huolta, ehkä parem paa kuin hän ansaitsisi. Komisario tuntee miten vesi herahtaa kielelle kun hän upottaa ham 9

paansa tuoreen, rapean leivän uloimpaan kerrokseen, mutta kun puhelin alkaa soida ja hän laskee patongin äärimmäisen vastahakoisesti takaisin muovin päälle pöydälle ja nousee kuluneelta nahkasohvalta, hän ei niin kään ajattele patonkia kuin vaimoaan. Vaimo odottaa kotona niin kuin aina iltavuoron jälkeen; valvoo odottamassa häntä, eikä ole mitään syytä miksi vaimo tekisi jotakin muuta tuon iltana, perjantaina yhdeksäs loka kuuta Herran vuonna 2009. Aviomiehen tohvelit valmiina ulko-oven pie lessä, kuppi kamomillateetä tai ehkä muutama voideltu kaurakeksi, ja väis tämätön kysymys: miten työvuoro meni? Kysymys esitetään ehkä enem män vanhasta tottumuksesta kuin varsinaisesta uteliaisuudesta, komisario ajattelee oikaistessaan lattian poikki puhelimeen. Toisaalta kysymyksestä käy ilmi miten paljon vaimo rakastaa miestään vielä kolmenkymmenen kahdeksan avioliittovuoden jälkeenkin. Komisario on myös varma että jos hän vastaisi muuta kuin että kaikki sujui hyvin, ehkä että hän on väsy nyt mutta että kaikki meni hyvin, vaimo nostaisi katseensa teekupistaan ja kaurakekseistään ja katsoisi miestään kärsivällisesti ja odottaisi jatkoa. Nainen puhuu puhelimessa kiihkeästi ja sekavasti. Äänen kevyt vapi na tuo komisarion mieleen kauan sitten kuolleen isoäidin, ja vesi herahtaa uudestaan kielelle kun hän tuntee isoäidin paistamien rieskaleipien tuoksun. – Se kävi niin äkkiä, nainen sanoo puhelimessa ja takeltelee yrittäes sään selittää mitä on äsken nähnyt sillalla. – Ihan kuin sillalla olisi seiso nut joku. Ihmishahmo. Komisario tuntee majoneesin maun kitalaessaan, lipaisee kielellään huu liaan ja kysyy: – Tarkoitatko Gjemselundin siltaa? – Ei, nainen sanoo, – en uutta vaan sitä toista. Vanhaa. Ennenhän me puhuimme vain sillasta. Ehkä sillä on jokin toinen nimi nyt kun on tul lut uusi? – Siis ihmishahmo? komisario kysyy. – Sillan reunallako? Kaiteen ta kana? – Niin, nainen sanoo. – Tai ei... Minä vain vilkaisin. Lähinnä se oli varjo. Tiedäthän, kun ajaa, kaikki käy niin nopeasti eikä kaikkea ehdi huomata. Hän vetäisee henkeä, ja komisario kuulee jarrujen kirskuntaa. 10

– Odota vähän, nainen sanoo, – olen keskellä liikenneympyrää! Torvi tööttää kiukkuisesti, nainen mutisee jotakin epäselvää, moottori jyrähtää, ja sitten nainen palaa. – Ajatko sinä autoa? komisario kysyy. – Onko sinulla nappikuuloke? – Voi luoja, nainen sanoo, ja nyt hänen äänensä vapisee taas. – Saanko minä nyt sakot? Komisario katsoo pöytää. Patonki on kellahtanut nurin, ja katkarapu ja on valunut ulos ja levinnyt pitkin kelmua. – Ei minulla ole tapana tehdä niin, nainen sanoi. – En ikinä puhu pu helimessa silloin kun ajan autoa! En edes paljon käytä sitä, poikani halu si ehdottomasti että hankin matkapuhelimen. Siltä varalta että jotakin ta pahtuu, kuten hän sanoi. – Kuules nyt, komisario sanoo, – pane puhelin pois, aja kaikessa rau hassa bussilevikkeelle ja pysähdy. Ok? Kokelas on lähdössä vessaan ja ottaa sanomalehden urheiluliitteen mu kaansa. Komisario tietää mitä se merkitsee. He ovat kolmatta peräkkäis tä kertaa iltavuorossa, ja ellei kokelasta häiritä, hän istuu siellä vähintään vartin. Sen vuoksi komisario olisi mieluiten syönyt patonkinsa juuri nyt. Ei mitään pahaa sanottavaa kokelaasta, tämä on toimelias, velvollisuu dentuntoinen ja tarkka, mutta jotakin noissa nuorissa on. Levottomuutta, loputonta sanatulvaa, ja kun komisario on odottanut niin kauan saadak seen iskeä hampaansa kaivattuun patonkiin, hän haluaisi tehdä sen yk sin, hiljaisuudessa. – Nyt minä olen tässä! nainen sanoo. – Olen pysäköinyt Esson eteen. Saanko minä sakot? – En ole nähnyt sinua, komisario sanoo. – En voi sakottaa sinua ellen ole nähnyt sinua, vai voinko? Hänen äänensä on vakaa ja rauhallinen, hän kuulee sen itsekin, ja jos pyytäisi häntä mainitsemaan yhden ominaisuuden jolle hänellä on ollut eniten käyttöä kolmenkymmenen poliisivuoden aikana, hän vastaisi epäi lemättä: kärsivällisyys. – Tuhannet, tuhannet kiitokset! nainen sanoo toisessa päässä. – En aio enää ikinä ajaa autoa silloin kun puhun puhelimessa. En ole eläessäni teh nyt mitään laitonta, en ole saanut edes ylinopeussakkoja! 11

Vaimeaa jomotusta kulmakarvojen takana, komisario tuntee sen kas vavan hitaasti. Päänsärky alkaa aina kulmakarvojen takaa. Hänen pitäi si juoda enemmän, näin lämpimällä pelkkä kahvi ei riitä. – Mitä sinä näit? hän kysyy. – Näin? – Sinähän soitit, koska olit nähnyt jotakin. – Ai niin... Nainen ei sano sen enempää, ja komisario odottaa. Joskus odottaminen saattaa olla melkoinen riesa, mutta kokemus on opettanut hänelle että ih misiä ei kannata hoputtaa. Ovatpa kyseessä piintyneet roistot tai satunnai set todistajat, he tarvitsevat usein aikaa. Aikaa ja luottamusta, komisario ajattelee, nostaa vapaan kätensä ja puristaa nenänvarttaan peukalolla ja etusormella. – Olen juuri saanut uudet silmälasit, nainen sanoo toisessa päässä. – Ne tuntuvat vähän liian voimakkailta, tai ehkä se on vain tottumuskysymys, mutta olen näkevinäni yhtä ja toista kun minulla on ne päässä. Hän nauraa anteeksipyytävästi, ja komisario ajattelee miten turvalli sesti he elävät ja miten vähän keskikokoisessa pikkukaupungissa oikeas taan tapahtuu perjantai-iltana. Kerran monta vuotta sitten hän aikoi läh teä kansainvälisen poliisin töihin ulkomaille, ehkä jopa toiseen maanosaan. Hän miettii joskus vieläkin miten olisi käynyt jos hän olisi uskaltanut läh teä, sillä siitähän siinä oli ollut kyse: hänen mahdollisesta rohkeudestaan tai pelkuruudestaan. Vaimo oli tukenut häntä, he olivat vastanaineita, ja vai mo oli sanonut lähtevänsä mukaan, tai jos mies mieluummin niin haluai si, jäisi kotiin odottamaan. Vaimo oli sanonut ettei se olisi hänestä kiinni. Miehestä itsestään se sitten oli. Hän oli päättänyt olla lähtemättä – tai oi keastaan vain jäänyt tänne – mutta kai sekin oli päätös. Täällä asemalla hän oli viettänyt hyviä vuosia. Hän kestäisi vielä vuoden, silloin hän oli si kuusikymmentäkaksi ja pääsisi eläkkeelle, ja sen hän tekisi, nauttisi elä mästään ja eläisi niin kuin he olivat puhuneet, piipahtaisi kamarilla kah villa tai alakerran kuntosalilla; nauttisi vapaudesta ja mahdollisuuksista. Silti hän saattoi joskus pysähtyä pohtimaan toista todellisuutta, sitä mil laista elämä olisi ollut jos hänellä olisi ollut rohkeutta lähteä maailmalle ja mitä kaikkea hän olisi silloin saanut kokea. Viimeksi edellisellä viikolla hän 12

oli maannut eräänä yönä valveilla pitkälle aamuun ja ajatellut sitä. Heillä oli ollut käymässä ulkomainen kollega, eteläafrikkalainen poliisi oli kurs silla Sætherillä, ja hän oli toivonut saavansa nähdä miten norjalaiset kol legat työskentelivät. Komisario sai tehtäväkseen näyttää hänelle asemaa. Eteläafrikkalainen poliisi oli ollut kiinnostunut kaikesta näkemästään, hän oli kehunut kuntosalia ja rikostutkinnan kehittyneitä välineitä, vitsaillut päivystyksen kuluneesta nahkasohvasta joka olisi pitänyt vaihtaa jo kauan sitten, mutta kaikki olivat tottuneet siihen ja pitivät siitä niin paljon ettei vät hennoneet hankkiutua siitä eroon. Ja kun he olivat kurkistaneet juoppo putkaan joka oli sattumoisin tyhjillään, eteläafrikkalainen kollega oli katso nut sinisiksi maalattuja betoniseiniä ja kysynyt vilpittömästi, kuinka moni siellä keskimäärin hirttäytyi vuosittain. – Pyydän anteeksi häiriötä, nainen sanoo puhelimessa. – Taidan nyt vain pysäköidä auton ja pyytää poikaani hakemaan minut. Sitten menen makaa maan sohvalle kylmä rätti otsalla. – Kuulostaa järkevältä, komisario sanoo ja pyyhkäisee kädellään par taansa. Siinä samassa hän kuulee kuinka vessanpönttö vedetään ja lukko ava taan. Kokelaan ripeät askeleet kaikuvat käytävässä. – Tässä lämmössä on jotakin, nainen sanoo. – Se on melkein rikollista. – No, en aio pidättää sinua sen takia, komisario sanoo. Nainen nauraa sydämellisesti, ja vakuutettuaan vielä kerran ettei hänen matkapuhelimen käyttönsä ole rangaistavaa komisario lopettaa puhelun. Kokelas heittää sanomalehden pöydälle ja katsoo katkarapupatonkia. – Voi hemmetti, hän sanoo ja lipoo huuliaan. – Mistä tuollaisia saa os taa? Konttorituoli narahtaa kun komisario nousee seisomaan, ja kun käve lee takaisin lattian poikki, hän tuntee jomotuksen yltyvän. Hänen pitäisi ottaa kipulääkettä ennen kuin se äityy liikaa. – Tällaiset eivät ole myytävinä, hän sanoo. Hän menee nahkasohvan luo ja ikään kuin vajoaa sille, hän tuntuu up poavan sen uumeniin, ja kokelas katsoo ja purskahtaa nauruun. – Mitä yrität sanoa? kokelas hekottelee. – Pitäisikö minun hankkia it selleni eukko? 13

Nauru on levinnyt hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä. Hän on komea poika. Velvollisuudentuntoinen ja ystävällinen, ei koskaan hankala. – Ehkäpä, komisario sanoo. Hän noukkii irtonaiset katkaravut ja sulloo ne varovasti paikalleen. Kokelas katsoo vieressä. Juuri sitä komisario olisi halunnut välttää; ei ole mukava syödä kun toinen katsoo. – Saitko ilmoituksen? kokelas kysyy. Komisario nyökkää eikä otsan jomotuksen takana piilevä levottomuus hellitä takaraivosta. – Vanha nainen, hän sanoo. – Ensin hän oli näkevinään jotakin sillal la, mutta se taisikin johtua vain silmälaseista. Kokelas kaivaa univormuhousujen taskusta nuuskarasian. – Olen miettinyt yhtä asiaa, hän sanoo. – Entä jos poliisi voisi alkaa operoida kahdella hätänumerolla? Toinen niille joilla on oikea hätä ja toi nen niille joilla on vain puheripuli. Hän irrottaa nuuskarasian kannen ja nauraa. – Hyvä huomio, komisario sanoo. Mutta silti. Hän on levoton. Nainen kuulosti sekavalta mutta oli sii tä huolimatta päättänyt soittaa, ja entä jos se johtui jostakin muusta kuin uusista silmälaseista? Ehkä kokelas lukee komisarion ajatukset, sillä kaivettuaan rasiasta nuuskamällin hän työntää sen ylähuulen alle ja vilkaisee komisariota. – Jos siellä olisi tapahtunut jotakin, olisimme varmasti saaneet muita kin ilmoituksia, hän sanoi. – Näin lämpimänä perjantai-iltana on paljon ihmisiä liikkeellä. Eiköhän joku muukin olisi nähnyt saman? Komisario nyökkää ja ajattelee että hänestä taitaa olla tulossa vanha, vanha ja hätäinen, ja juuri kun hän huomaa miten päänsärky on siirtynyt otsalta molempiin ohimoihin, puhelin alkaa soida. Tällä kertaa soittaja on mies. Ruotsalainen. Eikä hän ole epävarma siitä mitä on nähnyt.

Change

Keltaiset etuvalot syttyvät kun Touran käynnistetään, sitten auto peruuttaa hitaasti kauemmas talosta ja hänestä, alas soralla päällystettyä pihatietä kääntöpaikalle keinutelineen eteen. Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kohottaa kätensä ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä heiluttaminen olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. Takavalot välähtävät kun Touran tielle päästyään jarruttaa, sitten se kääntyy hitaasti ja katoaa näkyvistä Haukåsin autotallin taakse. Terese vetää henkeä ja kuulee että se värisee, hänestä tuntuu että hän on tekemässä jotakin salaista tai kiellettyä, ikään kuin sängyn alla piileskelevä rakastaja pomppaisi esiin, alastomana ja valmiina, mutta sängyn alla ei ole rakastajaa, siellä ei ole edes villakoiria, Terese imuroi koko talon eilen jotta kaikki olisi kunnossa tätä hänen kauan odottamaansa vapaapäivää varten. Nyt hänellä on monta, monta hiljaista tuntia jotka hän voi käyttää ihan mihin haluaa. 17

Terese kääntyy pois ikkunasta kohti tiskipöytää jolta lasit ja lautaset on siivottu pois ja ladottu tiskikoneeseen. Leivänmurut on pyyhitty leikkuulaudalta, pesurätit on viety kylpyhuoneeseen likavaatekoriin, samoin Ibenin märkä pyjama. Iben tuli heidän luokseen vartin yli kaksi yöllä, kömpi parisänkyyn Teresen puolelta, tytöt valitsevat aina sen puoliskon vaikka Terese nukkuu ikkunan vieressä, kauimpana ovesta, ja vaikka hän nostaakin heidät keskelle, he potkivat mahaan juuri häntä, valvottavat häntä, pissaavat hänen sängynpuoliskolleen. Sellaisten levottomien öiden jälkeen Einar herää levänneenä aamulla, hymyilee yllättyneenä tyttärille ja kysyy: Oletteko tekin nukkuneet täällä? Pyjama oli märkä kun Iben kömpi yöllä sänkyyn. Terese yritti olla välittämättä siitä vaikka Iben alkoi unissaan hieroa märkää takapuoltaan hänen kyynärpäätään vasten. Vasta muistettuaan mikä päivä oli Terese nousi ja kantoi lapsen kylpyhuoneeseen. Märkänä nukkumisesta saattoi sairastua, tänään ei ollut varaa sairastua, tänään hän ei hoitaisi sairasta lasta, se oli mahdoton ajatus, ei tänään, ei hänen vapaana perjantainaan, hän oli odottanut sitä niin kauan, mutta ehkä oli jo myöhäistä, ehkä märkä pyjama oli jo ehtinyt tehdä vahinkoa, sillä Ibenin iho tuntui lämpimältä, tyttö torkahteli hoitopöydällä, ei herännyt edes kylpyhuoneen terävässä valossa, ja otsa ja reidet ja käsivarret olivat lämpimämmät kuin yleensä. Terese ei viitsinyt mitata lämpöä, sellainen hänestä oli tullut, niin pitkälle hän oli mennyt, hän vain kumartui ottamaan alimmasta laatikosta supon, ja maha oli tiellä, maha oli nykyään tiellä koko ajan, varsinkin silloin kun hän kumartui, kaikki ilma ja sisälmykset pyrkivät ulos jommastakummasta päästä. Iben räpytteli silmiään kun Terese työnsi hänelle supon pyllyyn, todennäköisesti Iben jännitti myös lihaksiaan, sillä suppo meni vain puoliväliin ja pomppasi ulos, mutta Terese työnsi sen uudestaan sisään, kovaa, nopeasti, ja hän painoi sormeaan pientä pyllynreikää vasten jotta suppo pysyisi sisällä, ja Iben avasi silmänsä ja katsoi Tereseä. – Ai, hän sanoi. Kun he tulivat takaisin, Einar makasi selällään parisängyssä kasvoillaan se omalaatuinen ilme joka hänellä usein oli nukkuessaan, suu oli puoliksi auki ja kulmakarvat olivat vetäytyneet otsalle. Se sai Einarin il18

meen näyttämään ällistyneeltä, lähes koomiselta. Iben käpertyi Teresen kylkeen ja nukahti saman tien, ja kun kello soi kaksikymmentä yli seitsemän, hän oli pirteä ja touhukas. Einar hoiti häntä eikä sanonut että hän tuntui lämpimältä, ja voidellessaan eväsleipiä Terese kuuli miten he nauroivat kylpyhuoneessa. Hän oli rutistanut peräpuikon suoja paperin kokoon ja pannut sen käytetyn kosteuspyyhkeen alle kylpyhuoneen roskasankoon. Niin laskelmoiva hän oli. Ja kun hän pakkasi lasten tarhareppuihin eväät, samoin kuin banaanit ja eilen kastuneet varavaatteet jotka oli nyt pesty ja kuivattu ja laskostettu, ja kun hän kaatoi Nalle Puh -mukeihin maitoa ja pani aamiaislautasille maksamakkara-kurkkuleipiä ja pieniä hedelmäpaloja, hän ajatteli ylittäneensä rajan. Hän oli niin väsynyt ettei jaksanut välittää siitä, ei miettiä tekonsa laajuutta ja seurauksia vaikka tiedostikin että sillä olisi seurauksia, kertoipa hän siitä kenellekään tai ei. Ja kun hän alkoi tyhjentää tiskikonetta, jotta hänellä olisi mahdollisimman vähän tehtäviä sen jälkeen kun Einar ja tytöt olivat lähteneet, hän muisteli Dagbladetin etusivua, siinä oli kerrottu vanhemmista jotka työnsivät kuumeisille lapsilleen suppoja ja lähettivät heidät tarhaan. Sellaisia oli tullut nykyajan uravanhemmista, sellainen oli tullut Norjasta, maailman parhaasta maasta. Einar oli näyttänyt hänelle lehtiartikkelin eräänä iltana istuessaan nojatuolissa olohuoneen ikkunan ääressä. – Ajattele! Einar oli sanonut. – Elleivät edes vanhemmat ajattele lastensa parasta, mihin tämä yhteiskunta on menossa? Terese nojaa ristiselkäänsä työpöytää vasten ja silmäilee keittiötä. Murut on pyyhitty pois, yläkerran vuoteet on sijattu, pyjamat on laskostettu kylpyhuoneessa, ja eilisiltana pestyn pyykin, jonka hän oli unohtanut ripustaa ennen nukkumaanmenoaan, hän on hoitanut aamulla puoli kuudelta kun Maja kömpi vanhempiensa sänkyyn. Vaikka Iben olikin nukahtanut heti kun he tulivat kylpyhuoneesta, Terese oli maannut valveilla monta tuntia, ja kun hän vihdoin vaipui uneen, Maja tuli. Terese jäi valvomaan lapsi kummallakin puolellaan, kaksi lasta hengitti hänen kasvoilleen, ja Terese oli maannut sängyssä ja ajatellut että se oli kuin kahdesta suunnasta tullut hyökkäys. Ei, enem19

mänkin! Myös hänen sisällään kiemurreltiin ja potkittiin, lapsi mylläsi mahassa yökaudet. Lopulta hän oli noussut, ja kun herätyskello soi kaksikymmentä yli seitsemän, hän oli jo ripustanut pyykin kuivumaan ja käynyt suihkussa. Mutta nyt hänellä on vapaata. Nyt hän saa tehdä mitä haluaa. Jos häntä huvittaa, hän voi mennä takaisin nukkumaan, painua sänkyyn peiton alle tai heittäytyä sohvalle ja levittää huovan päälleen, hän voi katsoa elokuvaa, lukea kirjaa, juoda ruokapöydän ääressä kahvit ja lukea lehteä vaikka kokonaisen tunnin. Kaikki on sallittua ja kaikki on mahdollista, hänellä on vapaapäivä. Einar ehdotti että voisi viedä tytöt töiden jälkeen uimahalliin, ja kun Teresen äiti soitti eilen ja pyysi heidät perjantaipizzalle, Einar sanoi että voisi lähteä kolmestaan tyttöjen kanssa, niin että Terese saisi pitää myös illan vapaasta. Terese oli ollut vähällä purskahtaa itkuun kiitollisuudesta. Nyt he ovat lähteneet, nyt päivä on vapaa ja avoin, nyt hän voi tehdä mitä haluaa. Terese vetää henkeä ja kuulee että se värisee. Mitä hän tekisi? Mistä hän aloittaisi? Mihin kaikki tämä aika kannattaisi käyttää? Hän sivelee keittiön työpöytää, se on puhdas ja pölytön. Hänen on pakko rauhoittua, hän ei saa stressata itseään kaikilla mahdollisuuksilla, hänen on maltettava valita jotakin ja pidettävä siitä kiinni. Hänen kätensä pysähtyy kannettavalle tietokoneelle joka on avattuna työpöydällä. Taustakuvana on otos tytöistä syksyisessä mustikkametsässä, kaksi avointa, hymyilevää suuta kielet ja hampaat sinisinä, ja kuva katoaa heti kun hän koskettaa hiirtä. Ilmatieteen laitos ennustaa auringonpaisteen jatkumista, Dagbladetilla on korkeat odotukset huomisesta jalkapallon EM-karsintaottelusta, Aftenpostenissa arvuutellaan myöhemmin päivällä jaettavan Nobelin rauhanpalkinnon saajaa, ja Terese kirjautuu sähköpostiin, saapuneiden kansiossa on yksi uusi viesti, se on rehtorilta ja otsikkona on Valtakunnallisten kokeiden ohjeistus, mutta Terese ei avaa sitä, ei nyt, hän vaihtaa painoa jalalta toiselle ja kirjautuu Facebookiin, ja siinä samassa mahaa kiristää, voimakas, värisevä supistus saa mahan jännittymään kireäksi, ja Terese sulkee silmänsä ja pitää kiinni pöydästä. Hän vetää henkeä, sitä kestää muutaman sekunnin ja sitten supistus on ohi. 20

MONA B. NYMOEN Kiinnostaako ketään pinnasänky? Eka saa! JUNE BRATTLIE invited you to join the group I bet females on Facebook can reach 1 million before males do!!! KRISTINE STEMRE leipoi eilen neljä gluteenitonta spelttileipää – ja odottaa lounasta J LILL HEGE HAUKÅS Tänään kotona hoitamassa tukkoista ja kuumeista pikkupoikaa. Terese nostaa katseensa kuvaruudulta ja vilkaisee ikkunasta ulos, mutta Haukåsin tontista ei näy muuta kuin autotallin takaseinä. Olohuoneesta sen sijaan näkee naapurin pihalle ja ulko-ovelle, ja Terese huomaa miten tungettelevalta tuntuu että naapuritalossa ollaan tänään kotona. Jos Lill Hege tulee tielle, panee pojan vaunuihin ja päättää työnnellä niitä hetken saadakseen lapsen nukahtamaan, hän kävelee heidän talonsa ulko-oven ohi, eikä hänen tarvitse kuin vilkaista keittiön ikkunaan, niin hän ymmärtää että heilläkin ollaan tänään kotona. Terese astuu sivummalle keittiön verhojen suojaan ja katsoo Facebookin viestiä; Lill Hegen hilpeillä kasvoilla on irvistyksen ja hymyn sekainen ilme, ja siinä samassa lankapuhelin alkaa soida. Se on hänen edessään työpöydällä, kannettavan vasemmalla puolella. Teresen ei tarvitse edes siirtyä jotta hän yltäisi siihen, sen kuin vain nostaa kättään ja nostaa kuulokkeen, mutta hän ei tee sitä, sen sijaan hän kuvittelee miten tämä kaivattu vapaapäivä tuhrautuu Lill Hege Haukåsin ja tämän puolisairaan pikkupojan seurassa, ehkä he tulevat lainaamaan suppoa, ja sitten he jäävät istumaan loppupäiväksi, Lill Hege ei tarvitse varsinaista kutsua tullakseen kylään, ja kun hän on kerran tullut, hän ei lähde pois. Ehkä on jo myöhäistä, ehkä hän on jo huomannut Teresen seisovan keittiössä verhon takana, ja nyt hän soittaa sopiakseen pistäytymisestä, siksi hän sitä kutsuu, mutta todellisuudessa hän jää koko päiväksi lörpöttelemään joutavuuksia samalla kun hän silittää kärsivällisesti ja lohduttavasti kuumeisen pikkupoikansa hiuksia, Lill Hege Haukås ei ole niitä äitejä jotka lähettävät sairaan lapsensa hoitoon. Puhelin jatkaa pirisemistään, ja Terese vetäytyy pois ikkunasta, hän hiipii huoneen poikki, ohi ruokapöydän, kohti tiskipöytää, puhelin pirisee ja Terese ajattelee että jos lapsilla olisi hätä, jos heille olisi 21

sattunut jotakin, kai hänelle olisi soitettu matkapuhelimeen? Pirinä lakkaa. Tulee hiljaista, jopa kuivausrumpu pysähtyy kylpyhuoneessa. Hän oli käynnistänyt sen aikaisin tänään samalla kun auttoi Majaa hampaanpesussa, ja Terese seisoo liikkumattomana keskellä lattiaa, ja sitten hänen matkapuhelimensa alkaa soida. Se on sanomalehden päällä ruokapöydällä, ja se soittaa Majan valitsemaa hilpeää sävelmää. Nallemme Puh, Nallemme Puh, ihan kiltti pulleahko karhunpoika... Näytöllä lukee Einar työ. Terese vastaa hengästyneenä. – Niin? – Minä täällä. – Niin? – Herätinkö sinut? – Mitä? – Et vastannut lankapuhelimeen. – Olin suihkussa. – Taas? Etkös sinä käynyt suihkussa aamulla? – Mitä on tapahtunut? – Miten niin? – Koska sinä soitat! Einar hymyilee. Terese kuulee hänen hymyilevän ja puristaa sormillaan puhelinta. Hän miettii minne on pannut nappikuulokkeet, hän unohtaa ne aina vaikka onkin lukenut artikkelin matkapuhelimen säteilyvaarasta ja päättänyt käyttää kuulokkeita. – Ei täällä mitään ole tapahtunut, Einar sanoi. – Unohdin vain mainita nuohoojasta. – Mistä nuohoojasta? – Siitä joka kulkee talosta taloon mustissa vaatteissa ja katsoo ihmisten savupiippuihin. Terese kuulee taas Einarin hymyn, ja tällä kertaa se on niin leveä että se päättyy pieneen lyhyeen nauruun. – Einar, Terese sanoo. – Hän tulee aamupäivällä. – Nuohoojako? 22