Scott, Justin - Cussler, Clive: Vakooja (WSOY)

CLIVE CUSSLER & JUSTIN SCOTT

VAKOOJA Suomentanut Kimmo Paukku

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI

Englanninkielinen alkuteos The Spy © 2010 by Sandecker, RLLLP By arrangement with Peter Lampack Agency, Inc. 551 Fifth Avenue, Suite 1613 New York, NY 10176-0187 USA and Lennart Sane Agency AB All rights reserved.

Suomenkielinen laitos © Kimmo Paukku ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38872-3 Painettu EU:ssa

Amberille

TYKKIMIEHEN TYTÄR

piilossa B & O:n avovaunun all a Kenta

1 17. maaliskuuta 1908 Washington D.C.

Washingtonin laivastotukikohta uinui kuin muinainen kaupunki paksujen muurien ja joen vartioimana. Vanhat miehet pitivät vahtia ja raahustivat sähköisten tarkastuskellojen väliä rekisteröidäkseen niihin tehtaiden, asevarastojen, pajojen ja parakkien tarkastusajankohdat. Alueen ulkopuolella kohosi kukkula täynnä työläisten pimeitä asuntoja, ja sen yläpuolelle nousivat vielä kongressitalon kupoli ja Washingtonin muistomerkki, jotka kimmelsivät kuin napajää täysikuun valossa. Pilli vihelsi. Lähestyvä juna laski pois höyryä ja kalisutti kelloa.

Merijalkaväen vartiomiehet avasivat pohjoisen rataportin.

Kukaan ei nähnyt Yamamoto Kentan piileskelevän Baltimore & Ohio -rautatieyhtiön avovaunun alla, jonka veturi työnsi ratapihalle. Vaunun pyörät valittivat Pennsylvanian Bethlehemissä valmistettujen 35-senttisten panssarilevyjen painosta. Jarrumiehet kytkivät vaunun irti sivuraiteelle, ja veturi peruutti pois.

Yamamoto hivuttautui puisille ratapölkyille ja sepelille raiteiden väliin. Hän pysyi hiljaa paikoillaan, kunnes oli varma, että oli yksin.

Sitten hän seurasi raiteita tukikohdan tykkitehtaalle, joka koostui tiilestä ja raudasta tehdyistä kolmikerroksisista rakennuksista.

Kuunvalo siivilöityi korkeiden ikkunoiden lävitse, ja vierekkäis9

ten sulatusuunien rubiininpunainen hehku valaisi suunnattoman suuren tilan. Katon varjoissa kyyhötti liikkuvia nostureita. Lattialla oli tiheänään jättiläismäisiä, 50 tonnin painoisia taistelulaivojen tykkejä aivan kuin kokonainen teräksinen metsä olisi mennyt lakoon voimakkaan hurrikaanin jäljiltä.

Yamamoto, keski-ikäinen japanilaismies, jolla oli harmaita haituvia kiiltävänmustassa tukassaan ja itsevarma, kunnioitusta herättävä käytös, asteli määrätietoisesti vartiomiesten tarkastusreittien poikki ja tutki samalla tykkisorveja, rihlauskoneita ja sulatusuuneja. Hän kiinnitti erityistä huomiota lattiassa oleviin syviin kuiluihin, tiilillä vuorattuihin kutistusuuneihin, joissa tykit koottiin asentamalla teräsvaipat 15 metrin pituisten sisusputkien ympärille.

Hänellä oli tarkka näkö, joka oli hioutunut samanlaisilla salaisilla ”tutus­tumiskäynneillä” Vickersin ja Kruppin tehtailla – Britannian ja Saksan merivoimien tykkitehtailla – sekä Venäjän tsaarin tykkitehtailla Pietarissa.

Laboratorion varastohuone, josta jaettiin tarvikkeita insinööreille ja tutkijoille, oli suljettu vanhanaikaisella Yale-lukolla. Yamamoto tiirikoi sen auki nopeasti. Sisällä hän etsi kaapeista jodia. Hän kaatoi 170 grammaa kiiltäviä, sinimustia kiteitä kirjekuoreen. Sitten hän raapusti käyttöönottolomakkeeseen sanat ”jodikiteitä, 170 grammaa” ja liitti oheen nimikirjaimet ”AL”, jotka viittasivat tykkitehtaan legendaariseen pääsuunnittelijaan Arthur Langneriin.

Laajalle levittäytyvän rakennuksen kaukaisesta siivestä Yamamoto löysi koekasuunin, missä panssariasiantuntijat simuloivat torpedoiskuja mitatakseen vedenalaisten räjähdysten tavanomaista paljon suurempaa vaikutusta. Hän ryhtyi penkomaan heidän varastoaan. Merimahdit, jotka olivat kansainvälisen laivastokilpailun tuoksinassa rakentaakseen uudenaikaisia dreadnought-taistelualuksia, kokeilivat kuumeisesti miten torpedot voisi varustaa TNT:llä, mutta Yamamoto huomasi, että amerikkalaiset tekivät yhä kokeita nitroselluloosaan perustuvilla seoksilla. Hän varasti silkkipussillisen savutonta ruutia.

10

Kun hän avasi talonmiehen komeron pihistääkseen pullon ammoniakkiliuosta, hän kuuli vartijan lähestyvän. Hän piiloutui komeroon, kunnes vanhus oli laahustanut ohitse ja hävinnyt tykkien joukkoon.

Yamamoto nousi portaat ripeästi ja äänettömästi.

Arthur Langnerin ullakolla sijaitseva suunnittelutila oli lukitsematon, ja se toimi työhuoneena omalaatuiselle henkilölle, joka oli nero sekä sodassa että taiteessa. Huoneessa oli paitsi porrastettujen kierrelukkojen piirustuksia ja ennenkuulumattoman iskuvoimaisten ammusten visionäärisiä luonnoksia myös maalausteline, suuri kokoelma romaaneja, kontrabasso ja flyygeli.

Yamamoto jätti savuttoman ruudin, jodin ja ammoniakin flyygelin päälle ja käytti tunnin luonnospöytien tutkimiseen. ”Olkaa Japanin silmät”, hän saarnasi vakoojakoulussa Mustan valtameren seurassa aina silloin harvoin, kun velvollisuudet sallivat hänen palata kotiin. ”Käyttäkää jokainen tilaisuus tarkkailemiseen, olipa varsinainen tehtävänne sitten petos, sabotaasi tai murha.”

Se, mitä hän näki, pelotti häntä. Tehtaan lattialla lojuvat 305 mm:n tykit pystyivät ampumaan ammuksen 11 kilometrin päähän ja lävistämään 25 senttimetriä kaikkein uusinta pintakarkaistua sivupanssaria. Mutta täällä ylhäällä, missä uusia ideoita kehiteltiin, amerikkalaisilla oli valmiina alustavia luonnoksia 380 mm:n tykeistä ja jopa 21 metrin pituisesta 406 mm:n hirvityksestä, joka voisi singota tuhat kiloa räjähdysainetta horisontin taakse. Kukaan ei vielä tiennyt miten moisella aseella pystyisi tähtäämään, sillä etäisyydet olivat niin suuria, että niitä ei voinut arvioida paikantamalla ohilaukausten pärskeitä. Mutta hurja kekseliäisyys, josta Yamamoto näki merkkejä, varoitti häntä siitä, että oli vain ajan kysymys ennen kuin Yhdysvaltojen ”uusi laivasto” keksisi aivan uudenlaisia tulenjohtomenetelmiä.

Yamamoto tunki nipun seteleitä tykkisuunnittelijan työpöydän laatikkoon – 50 kullan arvoon sidottua 20 dollarin seteliä – huomattavasti enemmän kuin tehtaassa työskentelevä ammattitaitoinen työntekijä ansaitsi vuodessa.

11

Vain Britannialla ja Saksalla oli suuremmat merivoimat kuin Yhdysvalloilla. Sen Pohjois-Atlantin laivasto – jolle oli annettu uusi julkea nimi ”Suuri valkoinen laivasto” – edusti nyt maataan rehentelevällä maailmanympäriristeilyllä. Mutta Britannia, Saksa, Venäjä ja Ranska eivät olleet Yhdysvaltojen vihollisia, vaan Suuren valkoisen laivaston todellinen tehtävä oli näyttää voimansa Keisarilliselle Japanille. Yhdysvallat pyrki hallitsemaan Tyyntämerta aina San Franciscosta Tokioon.

Sitä Japani ei sallisi, Yamamoto tuumi ja hymyili ylpeästi.

Oli kulunut vain kolme vuotta siitä, kun Venäjän ja Japanin välinen sota oli siittänyt verellä Länsi-Tyynenmeren uuden valtiaan.

Mahtava Venäjä oli yrittänyt käyttää voimakeinoja Japania vastaan, mutta nyt Japanin keisarikunta miehitti Port Arthuria ja Venäjän Itämeren-laivasto lojui sadan metrin syvyydessä Tsushimansalmen pohjassa – mikä oli suurelta osin Venäjän laivastoon soluttautuneiden japanilaisten vakoojien ansiota.

Kun Yamamoto sulki työpöydän laatikon, hän sai oudon vaikutelman, että häntä tarkkailtiin. Hän katsoi pöydän poikki ja näki tuikeakatseisen kauniin naisen, jonka valokuva seisoi pöydällä hopeisissa kehyksissä. Hän tunnisti Langnerin tummatukkaisen tyttären ja ihasteli, kuinka tarkasti valokuvaaja oli onnistunut vangitsemaan tämän vaikuttavat silmät. Tytär oli kirjoittanut kuvaan viehkeällä käsialalla: ”Isälle, raudanlujalle tykkimiehelle.”

Yamamoto kohdisti huomionsa Langnerin kirjahyllyihin. Kansiin sidotut patenttihakemukset kamppailivat tilasta romaanien kanssa. Hiljattain jätetyt hakemukset oli kirjoitettu kirjoituskoneella. Hän otti esiin niteen toisensa jälkeen ja kävi ne läpi, kunnes löysi viimeisen vuoden, jolloin hakemukset oli kirjoitettu käsin.

Hän levitti yhden hakemuksen suunnittelijan työpöydälle ja poimi sivulaatikosta paperiarkin sekä kultakärkisen Watermanin täytekynän. Ottaen vähän väliä mallia hakemuksen käsialasta hän väärensi lyhyen ja sekavan kirjeen. Hän lopetti sen sanoihin ”Antakaa minulle anteeksi”, ja raapusti alle Arthur Langnerin nimikirjoituksen.

12

Hän vei jodin ja ammoniakin tykkisuunnittelijan pesuhuoneeseen. Nambu-taskupistoolinsa perällä hän jauhoi jodikiteet marmo­ rista pesupöytää vasten ja sipaisi syntyneen jauheen parta­kuppiin.

Hän pyyhki aseen puhtaaksi pesuhuoneessa olevalla pyyhkeellä, mikä jätti kankaaseen purppuraan vivahtavan tahran. Sitten hän kaatoi ammoniakkiliuosta jodijauheen joukkoon ja hämmensi seosta Langnerin hammasharjalla, kunnes tuloksena oli paksua jodi­typpitahnaa.

Yamamoto avasi flyygelin kannen tukea vasten, kurotti soittimen kapeaan päähän mahdollisimman kauas koskettimista ja levitti tahnaa vieri vieressä sijaitseville kielille. Kun räjähtävä sekoitus kuivuisi, se muuttuisi epävakaaksi ja äärimmäisen herkäksi kosketukselle. Pelkkä hellävarainen värähtely saisi aikaan kovan pamahduksen ja välähdyksen. Yksinään räjähdys vahingoittaisi tuskin muuta kuin flyygeliä. Mutta sytyttimenä se olisi tappava.

Hän asetti silkkipussin valurautaisen kehyksen päälle heti kielten yläpuolelle. Pussissa oli riittävästi savutonta ruutia lennättämään reilun viiden kilon painoisen ammuksen yli kolmen kilometrin päähän. ♦ ♦ ♦ Yamamoto Kenta poistui tykkitehtaasta samaa tietä kuin oli tullut sisään, ja hänen silmiään kirveli yhä ammoniakin jäljiltä. Yhtäkkiä kaikki meni pieleen. Odottamaton myöhäisillan vilske oli tukkinut pohjoisen rataportin. Vaihtoveturit siirsivät avovaunuja sisään ja ulos, ja niiden ympärillä hyöri jarrumiehiä. Yamamoto vetäytyi peremmälle asevarikolle, ohitti voimalaitoksen ja pujotteli teiden, rakennusten ja varastopihojen sokkeloissa. Paikannettuaan sijaintinsa voimalaitoksen savupiippujen ja kahden kuutamotaivasta vasten piirtyvän kokeellisen antennitornin perusteella hän kulki läpi kentän ja pihojen, joiden viereisissä komeissa tiilitaloissa nukkuivat tukikohdan komentajan ja upseerien perheet.

13

Maa nousi täällä korkeammalle. Luoteessa Yamamoto näki vilauksen kaupungin yllä siintävästä Capitolista. Hän piti sitä jälleen yhtenä symbolina Yhdysvaltojen pelottavasta mahdista. Mikä muu valtio olisi voinut rakentaa maailman suurimman takoraudasta tehdyn kupolin samaan aikaan, kun maassa raivosi verinen sisällissota? Hän oli päässyt lähes sivuportille asti, kun vartija yllätti hänet kapealla polulla.

Yamamoto ehti nipin napin perääntyä pensasaidan sisään.

Hänen vangitsemisensa saattaisi Japanin häpeään. Hän oli Wash­ingtonissa näennäisesti siksi, että hän auttoi luetteloimaan Charles Lang Freerin aasialaisen taiteen kokoelmaa, joka oli lahjoitettu hiljattain Smithsonian-instituutille. Tämän peitetarinan ansiosta hän pystyi seurustelemaan diplomaattikunnan ja vaikutusvaltaisten poliitikkojen kanssa, sillä heidän vaimonsa kuvittelivat olevansa taiteilijoita ja kuuntelivat tarkasti, mitä hänellä oli sanottavana japanilaisesta taiteesta. Instituutin todelliset asiantuntijat olivat saaneet hänet kiinni jo kahdesta töppäyksestä. Hän oli pannut nopeasti opituissa tiedoissaan olevat aukot huonon englannin kielen taidon syyksi. Asiantuntijat olivat nielleet selityksen toistaiseksi. Mutta sitä, että aasialaisen taiteen japanilainen kuraattori jäisi kiinni keskellä yötä Washingtonin laivastotukikohdassa hiiviskelystä, ei voisi selittää uskottavasti millään.

Vartija lähestyi polkua pitkin sora saappaiden alla narskuen.

Yamamoto vetäytyi syvemmälle pensasaitaan ja otti esiin aseen viimeisenä vaihtoehtonaan. Laukaus havahduttaisi merijalkaväen vartiomiehet parakeistaan pääportin tuntumassa. Hän työntyi entistä syvemmälle ja tunnusteli oksien välistä aukkoa, josta pääsisi aidan toiselle puolelle.

Vartijalla ei ollut mitään syytä katsoa pensasaitaa, kun hän meni ohitse. Mutta Yamamoto työntyi yhä taaksepäin oksia vasten, ja yksi niistä napsahti poikki. Vartija pysähtyi. Hän tähyili äänen suuntaan. Samalla hetkellä kuu valaisi molemman miehen kasvot.

Japanilainen vakooja näki vartijan selvästi – eläkkeelle jääneen 14

”merikarhun”, joka täydensi vaivaista eläkettään työskentelemällä yövartijana. Kyyryselkäisen miehen kasvot olivat ahavoituneet, silmät vaalenneet trooppisen auringon monivuotisesta vaikutuksesta.

Hän oikaisi selkänsä nähdessään pensasaidassa piileskelevän hoikan hahmon. Yhtäkkiä valpastunut eläkeläinen ei ollut enää vanha mies, jonka olisi pitänyt huutaa apua, vaan hän sinkoutui oitis takaisin aikaan, jolloin hän oli ollut pitkäjäseninen ja leveäharteinen merisotilas voimansa tunnossa. Vahva ääni, joka oli aikoinaan kantautunut maston huippuun, tiukkasi nyt: ”Mitä pirua sinä siellä teet?”

Yamamoto luikerteli pensasaidan toiselle puolelle ja ampaisi juoksuun. Vartija työntyi aidan sisään, sotkeutui oksiin ja karjui kuin sonni. Yamamoto kuuli vastaushuutoja etäämmältä. Hän muutti suuntaa ja pinkoi korkean muurin viertä pitkin. Valmistellessaan ”tutustumiskäyntiään” hän oli saanut kuulla, että muuria oli korotettu sen jälkeen, kun ryöstelijät olivat tunkeutuneet tukikohtaan Potomacjoen tulvittua. Sen yli ei pystynyt kiipeämään.

Askeleet jytisivät soralla. Vanhat miehet huusivat. Taskulamput välkkyivät. Yhtäkkiä hän näki pelastuksensa, lähellä muuria seisovan puun. Hän painoi kenkiensä raakakumiset pohjat kaarnaa vasten, kapusi runkoa pitkin alimmalle oksalle, sitten vielä kaksi oksaa korkeammalle ja loikkasi muurin harjalle. Hän kuuli huutoja selkänsä takaa. Alapuolella kulkeva katu oli autio. Hän hyppäsi maahan ja vaimensi kovaa tärähdystä koukistamalla polviaan. ♦ ♦ ♦ Buzzard Pointissa, lähellä 1. kadun alkupäätä, Yamamoto nousi reilun viiden metrin mittaiseen veneeseen, joka oli varustettu Piercen kahden hevosvoiman ”äänettömällä” moottorilla. Veneen kuljettaja ohjasi kohti virtaa ja alas Potomacia. Pinnalla leijaileva sumu verhosi lopulta veneen, ja Yamamoto huokaisi helpotuksesta.

Hän käpertyi kylmyyttä vastaan pieneen tilaan keulan alle, 15

mietti täpärää pelastumistaan ja päätteli, ettei hänen tehtävänsä ollut vaarantunut. Pihapolku, jonka varrella yövartija oli melkein saanut hänet kiinni, sijaitsi lähes kilometrin päässä tykkitehtaasta.

Silläkään ei ollut merkitystä, että vanha mies oli nähnyt hänen kasvonsa. Amerikkalaiset ylenkatsoivat aasialaisia. Hyvin harva osaisi tehdä eron japanilaisten ja kiinalaisten kasvonpiirteiden välillä. Koska kiinalaisia siirtolaisia oli huomattavasti enemmän kuin japanilaisia, vartija kertoisi, että alueelle oli tunkeutunut yksi halveksituista kiinalaisista – oopiumin orja, Yamamoto ajatteli helpottunut hymy huulillaan. Tai, hän naurahti hiljaa, julma valkoinen orjakauppias, joka väijyi komentajan tyttäriä.

Kahdeksan kilometriä myötävirtaan hän nousi veneestä Virginian Alexandriassa.

Hän odotti, että vene lähtisi puisesta laiturista. Sitten hän kiiruhti rantakaistaa pitkin ja astui sisään pimeään varastorakennukseen, joka oli sullottu täyteen pölyn ja hämähäkinseittien peitossa olevia vanhentuneita merenkulkuvarusteita.

Nuorempi mies, jonka Yamamoto oli ristinyt pilkallisesti ”Vakoojaksi”, odotti häntä hämärästi valaistussa takahuoneessa, joka toimitti työhuoneen virkaa. Mies oli kaksikymmentä vuotta Yamamotoa nuorempi ja niin tavallisen näköinen, että oli suorastaan mitäänsanomaton. Myös hänen huoneessaan oli aiempien sotien vanhanaikaisia varusteita: kaksi seinälle ristiin ripustettua miekkaa; sisällissodan aikainen Dahlgrenin valurautainen ja suustaladattava kanuuna, joka sai lattian painumaan notkolleen; halkaisijaltaan 60-senttinen vanha taistelulaivan hiilikaarivalonheitin, joka oli tuen varassa hänen kirjoituspöytänsä takana. Yamamoto näki oman kuvajaisensa valonheittimen pölyisessä silmässä.

Hän ilmoitti, että tehtävä oli suoritettu. Ja samalla kun vakooja teki muistiinpanoja, hän kertoi erittäin yksityiskohtaisesti, mitä oli tykkitehtaalla nähnyt. ”Suurin osa siitä”, hän sanoi lopuksi, ”näyttää ikälopulta.” ”Ei mikään ihme.”

16

Ylityöllistetty ja alirahoitettu tykkitehdas oli tuottanut kaikkea mahdollista ammusten nostolaitteista torpedoputkiin, jotta Suuri valkoinen laivasto pääsisi merille. Kun sotalaivat olivat lähteneet satamasta, tehdas toimitti edelleen junalasteittain varaosia, tähtäimiä, lukkoja, sulkukappaleita ja tykkien jalustoja San Franciscoon.

Kuukauden kuluttua laivasto toipuisi siellä rasituksistaan, kun se olisi tehnyt 22 500 kilometrin mittaisen matkan Kap Hornin ympäri, ja se kunnostettaisiin Mare Islandin laivastotelakalla Tyynenmeren ylitystä varten. ”Minä en silti aliarvioisi heitä”, Yamamoto vastasi synkästi. ”Ikäloput koneet ovat korvattavissa.” ”Jos heillä on rohkeutta siihen.” ”Kaiken näkemäni perusteella heillä on rohkeutta. Ja kekseliäisyyttä. He pitävät vain hengähdystaukoa.”

Kirjoituspöydän takana istuva mies ajatteli, että Yamamoto Kenta oli riivattu, ehkä jopa poissa raiteiltaan, Yhdysvaltojen merivoimien pelon takia. Hän oli kuullut saman palopuheen aiemminkin ja tiesi, miten vaihtaa puheenaihetta hukuttamalla japanilaisen ylenpalttisiin kehuihin. ”En ole koskaan epäillyt sinun tarkkoja havainnointikykyjäsi. Ja pystyn vain hämmästelemään taitojesi laajuutta ja monipuolisuutta: hallitset kemian, insinööritaidon, väärentämisen. Olet yhdessä rysäyksessä häirinnyt amerikkalaisten tykkitekniikan kehitystä ja lähettänyt viestin heidän kongressilleen, että merivoimat on korruptoitunut.”

Hän katseli, kuinka Yamamoto röyhisteli. Jopa kaikkein kyvykkäimmällä agentilla oli oma akilleenkantapäänsä. Yamamotolla se oli sokaiseva turhamaisuus. ”Minä olen pelannut tätä peliä pitkään”, Yamamoto sanoi muka vaatimattomasti.

Tosiasiassa, pöydän takana istuva mies ajatteli, sytyttimenä käytettävän joditypen kemia perustui yksinkertaiseen kaavaan, joka löytyi jopa ”Nuorten pelit ja leikit” -sanakirjasta. Tämä seikka ei 17

kuitenkaan vähentänyt Yamamoton muita taitoja, saati sitten hänen laajaa ja syvällistä tietämystään merisodankäynnistä.

Kun mies oli saanut japanilaisen pehmenemään, hän valmistautui panemaan tämän testiin. ”Törmäsin viime viikolla Lusitanialla brittiläiseen attaseaan”, hän sanoi. ”Tiedät kyllä millaiseen. Pitää itseään ’herrasmiesvakoojana’.”

Hänellä oli ällistyttävä kyky muuttaa puheensa korostusta, ja hän matki virheettömästi englantilaisen aristokraatin sanoja venyttävää puhetapaa: ”’Japanilaisilla’, tämä engelsmanni julisti kaikille tupakkahuoneessa olijoille, ’on luontainen taipumus vakoiluun sekä juonikkuutta ja itsehillintää, jota ei lännestä löydy.”

Yamamoto nauroi. ”Kuulostaa aivan kommodori AbbingtonWestlakelta, joka työskentelee amiraliteetin meritiedusteluosastolla, ulkomaanjaostossa. Viime kesänä hänet tavattiin maalaamasta akvarellia Long Islandin salmesta, jossa sattuu kuin sattuukin sijaitsemaan Yhdysvaltojen viimeisin B-luokan Viper-sukellusvene.

Luuletko, että se suupaltti tarkoitti sanansa kohteliaisuutena?” ”Ranskan merivoimat, joihin Abbington-Westlake soluttautui niin menestyksekkäästi viime kuussa, tuskin nimittäisi häntä suupaltiksi. Piditkö rahat itselläsi?”

Japanilainen jäykistyi. ”En tietenkään pitänyt. Panin ne Langnerin kirjoituspöydän laatikkoon.” ”Merivoimien vihollisten täytyy uskoa kongressissa, että heidän tähtisuunnittelijansa, heidän niin sanottu Tykkimiehensä, syyllistyi lahjuksen ottamiseen. Rahat olivat elintärkeitä meidän viestimme kannalta, jotta kongressissa ryhdyttäisiin pohtimaan, millä muulla tavalla merivoimat on mätä. Piditkö rahat?” ”Minun ei pitäisi yllättyä, että voit esittää noin alentavan kysymyksen uskolliselle kumppanille. Sinulla on varkaan sydän, joten oletat, että kaikki ovat varkaita.” ”Piditkö rahat?” vakooja toisti. Hänen tapansa pysytellä aina täysin tyynenä salasi hänen kevyen ruumiinrakenteensa teräksiset voimat.

18

”Vielä viimeisen kerran, minä en pitänyt rahoja. Tuntisitko olosi varmemmaksi, jos vannoisin vanhan ystäväni – sinun isäsi – muiston nimeen?” ”Tee se!”

Yamamoto katsoi häntä suoraan silmiin peittelemätön viha kasvoillaan. ”Vannon vanhan ystäväni, sinun isäsi muiston nimeen.” ”Taidan uskoa sinua.” ”Isäsi oli patriootti”, Yamamoto vastasi kylmästi. ”Sinä olet palkkasoturi.” ”Sinä olet minun palkkalistoillani”, kuului vielä kylmempi vastaus. ”Ja kun sinä annat selonteon hallituksellesi niistä arvokkaista tiedoista, jotka sait selville Washingtonin laivastotukikohdan tykkitehtaassa – kun teit töitä minulle – hallituksesi maksaa sinulle toisen kerran.” ”Minä en vakoile rahan takia. Minä vakoilen Keisarilliselle Japanille.” ”Ja minulle.” ♦ ♦ ♦ ”Hyvää sunnuntaiaamua kaikille niille, joiden mielestä musiikki on parempaa ilman saarnaa”, Arthur Langner tervehti ystäviään tykkitehtaalla.

Löysänä roikkuvaan arkipukuun sonnustautuneena, paksut hiukset pörröisenä ja kirkkaat silmät uteliaina, merivoimien taisteluvälineosaston tähtisuunnittelija virnisteli kuin mies, joka löysi jotain kiinnostavaa kaikesta näkemästään ja piti pienistä omituisuuksista kaikkein eniten. Tykkimies oli kasvissyöjä, suorasanainen agnostikko ja kiinnostunut wieniläisen neurologin Sigmund Freudin esittämistä tiedostamatonta mieltä koskevista teorioista.

Hänelle oli myönnetty patentteja keksintöön, jonka hän oli nimennyt ”alipaineella toimivaksi sähköiseksi siivouskoneeksi”, kun hän oli yhdistänyt rikkaan mielikuvituksensa vilpittömään näke19

mykseen siitä, että tieteeseen perustuva kotitaloustekniikka voisi vapauttaa naiset yksinäisistä kotitöistä. Lisäksi hän uskoi, että naisilla pitäisi olla oikeus äänestää, työskennellä kodin ulkopuolella ja jopa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Juorukellot virnuilivat, että hänen kaunis tyttärensä, joka hurvitteli Washingtonin ja New Yorkin seurapiireissä, voisi hyötyä tästä eniten. ”Yhden miehen hullu siipi”, valitti laivastotukikohdan komentaja.

Mutta kun merivoimien taisteluvälineosaston päällikkö oli nähnyt Langnerin uusimman 305 mm:n ja 50 kaliiperin tykin tositoimissa Sandy Hookin koealueella Atlantilla, hän oli huomauttanut: ”Luojan kiitos hän työskentelee meidän eikä vihollisen palveluksessa.”

Langnerin sunnuntaiaamuiset kamarimuusikot, sekalainen seurakunta tykkitehtaan työntekijöitä, nauroivat ymmärtäväisesti, kun hän vitsaili: ”Jotta voimme vakuuttaa mahdolliset salakuuntelevat puritaanit siitä, että emme ole täydellisiä pakanoita, aloitetaan virrellä ”Joki virtaa kotiinpäin”, g:ssä.”

Hän istuutui flyygelinsä ääreen. ”Voisimmeko kuulla ensin a:n, sir?” kysyi sellisti, panssarin läpäisevien taistelukärkien asiantuntija.

Langner naputti kevyesti keski-a:ta, jonka mukaan jouset voisivat virittää soittimensa. Hän pyöritteli silmiään teeskennellyn kärsimättömästi, kun jouset näpertelivät viritystappejaan. ”Oletteko te aikeissa keittää kokoon jonkinlaisen uuden atonaalisen asteikon?” ”Vielä yksi a, jos niitä liikenee, Arthur. Ja hieman kovemmin.”

Langner naputti keski-a:ta kovemmin, yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta jouset olivat tyytyväisiä.

Sellisti aloitti virren ensimmäiset sävelet.

Kymmenennellä tahdilla viulut – torpedojen voimansiirtomies ja roteva putkiasentaja – yhtyivät mukaan. He soittivat osan loppuun ja alkoivat toistaa.

Langner asetti kookkaat kätensä koskettimien ylle, painoi kai20

kupedaalia ja kohotti säkeen uusiin korkeuksiin raikuvalla g-soinnulla.

Flyygelin sisällä Yamamoto Kentan jodityppitahna oli kovettunut epävakaaksi, kuivaksi karstaksi. Kun Langner painoi koskettimia, villahuovalla päällystetyt vasarat iskeytyivät g-, b- ja d-kieliin ja saivat ne värähtelemään. Ylös ja alas pitkin asteikkoa kuuden muun oktaavin g-, b- ja d-kielet värähtelivät samanaikaisesti tärisyttäen jodityppeä.

Se päästi terävän räsähdyksen, vapautti purppuranpunaisen pilven koneistoon ja räjäytti ruutipussin. Ruuti puolestaan hajotti flyygelin tuhanteen puun ja teräslangan ja norsunluun pirstaleeseen, jotka upposivat Arthur Langnerin päähän ja rintaan ja tappoivat hänet hetkessä.

21

2 Vuonna 1908 Van Dornin etsivätoimistolla oli toimipisteitä jokaisessa merkittävässä yhdysvaltalaiskaupungissa, ja ne kuvastivat aina kunkin paikkakunnan luonnetta. Chicagon pääkonttorilla oli sviitti palatsimaisessa Palmer Housessa. Utahin pölyistä Odgenia, rautateiden risteyspaikkaa, palveli vuokrahuone, jonka seinät oli koristeltu etsintäkuulutuksilla. New Yorkin toimisto sijaitsi ylellisessä hotelli Knickerbockerissa 42. kadun varrella. Ja Washington D.C:ssä – tärkeimmän toimeksiantajan eli oikeusministeriön otollisessa läheisyydessä – Van Dornin etsivien toimintaa pyöritettiin pääkaupungin hienoimman hotellin, Pennsylvania Avenuen varrella sijaitsevan Willardin toisessa kerroksessa, kahden korttelin päässä Valkoisesta talosta.

Myös Joseph Van Dornilla oli siellä työhuone, saksanpähkinäpuulla paneloitu soppi täynnä uudenaikaisia laitteita, joilla hän paimensi johtamiaan työntekijöitä kautta koko mantereen. Etsivätoimiston yksityisen lennättimen lisäksi hänellä oli kolme pystypuhelinta, joilla pystyi soittamaan kaukopuheluita aina Chicagoon saakka, DeVeaun sanelulaite, itsevirittyvä pörssilennätin sekä sähkökäyttöinen Kellogin sisäpuhelin. Kurkistusaukon kautta hän pystyi arvioimaan vastaanottohuoneessa olevia asiakkaita ja tiedonantajia, kun taas kulmahuoneen ikkunoista avautui näkymä Willardin pää- ja sivuovelle.

22