Axelsson, Majgull: Kuparienkeli (WSOY)

Majgull Axelsson

Kuparienkeli Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

RUOTSINkielinen alkuteos Moderspassion

© Majgull Axelsson ja Brombergs Bokförlag AB 2011 Suomenkielinen laitos © Jukka-Pekka Pajunen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38941-6 painettu eu:ssa

K채y tuuli meren yll채 On pimeys rajaton Ois kuvasi kaunis kyll채 Jos ei olisi maalaamaton.

Tove Jansson

Minna

Ovi avautuu ja joudun siirtymään miellyttävästä ei-mistään hieman vastenmieliseen johonkin. En halua herätä, mutta mitä se hyödyttää? Lampun keltainen valo leviää lattialle kuin viuhka, joku tulee sisään ja tönäisee oven perässään kiinni, luo minuun pikaisen katseen ja hymyilee. Tulija on tyttö. Tai nuori nainen. Hänen vaaleat hiuksensa on kammattu sileästi taakse ja niskassa pomppii lyhyt poninhäntä. Hänellä on yllään V-aukkoinen sininen tunika ja valkoiset housut.

Juuri silloin muistan, kuka olen. Sysään tuntemuksen saman tien syrjään. Pois. Muualle. Veks.

Tyttö liikkuu hyvin hiljaa, hän menee sängyn vieressä oleville kaapeille ja avaa yhden niistä, kuuluu hiljaista kitinää, kun ovi avautuu, ja tyttö virnistää, kääntyy sitten minuun päin ja hymyilee jälleen, kohottaa samalla etusormen ja antaa sen liukua pitkin ylähuultaan. Selvä sijaistoiminto. Minä en ole sanonut mitään, en edes pysty sanomaan mitään, ummistan vain silmät ja yritän vajota takaisin ei-minnekään. Ei onnistu. Kuulen kuinka tyttö ottaa kaapista jotain, jokin kilisee, sitten kaapin ovi sulkeutuu paukahtaen. Hetken on aivan hiljaista, sitten tunnen viileän käden otsallani.

9

”Anteeksi”, tyttö kuiskaa.

Minä en vastaa, silmäni ovat edelleen ummessa, yritän kaikin voimin työntää itseni sivuun. Minua ei ole. En ole olemassa. Olen vain silmäpari, joka tarkkailee ympäristöä silmäluomien takaa.

Maisema on turkoosi ja siinä on tummia vuoria ja valoisia laaksoja. Tosi kaunis. Hoitaja viipyy hetken, sitten kuulen varovaiset askelet, kun hän menee ovelle. Muutaman sekunnin ajan käytävästä kuuluu vaimeaa puhetta, sitten se leikkautuu poikki kesken lauseen. Tyttö on mennyt ja sulkenut oven perässään. Jättänyt minut.

Jättänyt minut omilleni.

Silmät avautuvat itsestään. Huoneessa on pimeää, jostain siivilöityy vain himmeää harmaata valoa. Taitaa olla vielä yö. Ellei sitten iltapäivä, musta, ruotsalainen syksyiltapäivä. Ulkona ulvoo edelleen myrsky ja sataa, muttei varmaankaan yhtä paljon kuin eilen. Ropina ikkunaa vasten on hieman verkkaisempaa, kuulostaa pikemminkin nahistelulta kuin raivonpurkaukselta. Minä kiitän siitä. Tuhannesti kiitos. Siunaus se on pienikin siunaus.

Yritän taas ummistaa silmät, mutta se ei onnistu. Ne avautuvat uudelleen, ne haluavat nähdä ja tietää. Missä minä olen? En sairaalahuoneessa. Silti sairaalassa. Jonkinlaisessa varastossa. Paljon kaappeja ja tiskipöytä. Varahuoneessa, sellaisessa, jota käytetään ainoastaan silloin kun sairaalassa on täyttä, silloin kun jokaisessa kahden hengen huoneessa on kolme sänkyä. Minä näen kuitenkin, että täällä on kaikki varusteet. Pieniä kiiltäviä nappuloita lähellä seinässä. Lyhyt letku ja siinä on suutin, jonka voi liittää toiseen suukappaleeseen. Hieman isompi punainen nappula. Hätänappula. Mihinköhän sitä tarvitaan.

Ummistan taas silmät ja käännän päätä, mutta liike on liian äkkinäinen ja sen jälkeen minun on maattava hiljaa ja yritettävä saada vinhasti pyörivä maailma pysähtymään. Siihen kuluu tovi ja odotellessani kuulen pienen korahduksen. Se ei tule vesihanasta, koska täällä ei ole ainuttakaan tippuvaa tai valuvaa vesihanaa.

Ei sen enempää lämpöpatterista. Se tulee ihmisestä. Aivan ilmei10

sesti vierelläni makaa korahteleva ihminen. En kuitenkaan pysty avaamaan silmiä nähdäkseni kuka, sillä silmät, jotka juuri halusivat nähdä ja tietää kaiken, eivät äkkiä haluakaan nähdä eivätkä tietää mitään. Niiden ainoa toive on, että maailma lakkaa pyörimästä, mutta maailma ei halua lopettaa. Se kieppuu entistä nopeammin, kääntyy ja kallistuu, ja tunnen kuinka pahoinvointi kasvaa ja juuttuu klönttinä kurkkuun. Minä en kuitenkaan välitä siitä, sillä minulla on muitakin aisteja kuin näkö, vaikka ne eivät olekaan aivan kunnossa, ja ojennan siis kivusta huolimatta vasemman käden ja tunnustelen. Kyllä, todellakin, sänkyni vieressä on toinen sänky.

Aivan liki. Ainoastaan 20 sentin päässä. Tunnen sormissani lakanan ja kunnallisen vohvelihuovan…

Sitten minä oksennan.

Silmänräpäyksen ajan ehdin ajatella, että tässä on tilaisuuteni, että ovi iäisyyteen on viimein raollaan, että jos käännän hieman päätä ja makaan sitten aivan liikkumatta, tukehdun omaan oksennukseeni. Sen silmänräpäyksen kuluttua ruumis kouristuu krampista ja vatsasta ryöpsähtää paitsi haisevaa mönjää myös äännähdys, käheä ulvahdus, jota seuraa vielä toinen kun ruumis kouristuu uudelleen. Ovi kiskaistaan auki, kuulen ääniä ja vaimeita huudahduksia, ympärilläni tungeksii useita hoitajia, he pakottavat minut sängyn laidalle ja kyljelleni, he pitävät huolen, että viimeinen oksennus päätyy lattialle. Joku pitelee otsaani, joku toinen seisoo aivan edessäni, ja haistan oman oksennukseni lemun läpi että he tuoksuvat saippualta. He ovat puhtaita ja raikkaita ja tuoksuvat saippualta. ”Varovaisesti”, sanoo yksi hoitajista, ja muut tottelevat häntä. He nostavat minut vahvoilla käsillä leijumaan sängyn yllä, sitten he laskevat minut puhtaalle lakanalle, avaavat paidan napit ja vetävät ylleni uuden, pyyhkivät haalealla pesulapulla kasvot. Minä en katso heitä, en avaa silmiä edes sekunnin kymmenesosaksi, silti olen näkevinäni heidät, kolme identtistä tyttöä, joilla on yllään V-aukkoiset siniset tunikat ja valkoiset housut. Ann, Anna ja Annika. Ehkä 11

he ovat kolmoset. Heillä on täsmälleen sama hymy, samat eleet, samat sileäksi kammatut hiukset ja niskassa pomppiva tosi lyhyt poninhäntä. ”Sillä lailla”, sanoo yksi heistä, ja muut toistavat kaikuna hänen takanaan. ”Sillä lailla, sillä lailla…”.

Viileä käsi on jälleen otsallani, sitten se on poissa.

Makaan nyt kyljelläni. Maailma hiljenee hitaasti. Työnnän kielen ulos ja nuolaisen huuliani, mutta olen äkkiä niin väsynyt, että en jaksa edes valittaa. Iäisyyden portti on sulkeutunut tältä erää, mutta sillä ei ole väliä. Makaan vasen käsivarsi niin lähellä kasvoja, että voin koskettaa nenällä siteen harvaa kudosta samalla kun tarkastelen värejä silmäluomien takana. Ne ovat muuttuneet. Nyt maisema on keltainen ja punainen, ja ruosteenvärisellä taivaalla lipuu hitaasti tulenlieskoja sykkeeni tahdissa. Hoitajat ovat varmaankin sytyttäneet pienen lampun eivätkä sammuttaneet sitä lähtiessään. Eli nyt ei siis ole yö. Nyt on joko aamu, ilta tai iltapäivä.

Olento vierelläni korahtaa jälleen. Inhottava ääni, puuroinen ja limainen, se tulee syvältä kurkusta. Liskonääni. Avaan silmät ja yritän nähdä, mutta suljen ne saman tien. Minun pitää nostaa silmäluomia hyvin hitaasti, milli milliltä, jotta en tule taas huonovointiseksi. Aluksi näen jotain keltaista. Vohvelikuvioisen huovan. Sitten jotain harmaata. Lämpöpatterin ikkunan alla. Sitten jotain raidallista. Sälekaihtimet jotka on laskettu alas. Viereisen sängyn sivulla on tippateline. Lakana on vedetty korisevan olennon hartioiden yli. Erotan ryppyisen kaulan mutta en enempää, sitten minun on ummistettava silmät ja kohotettava sentin verran päätä, ja hyvin hitaasti. Maailma keinuu ja pahoinvointi velloo vatsassa, mutta otan sen vastaan ja makaan aivan liikkumattomana kunnes se on laskeutunut. Sitten avaan taas silmät. Ja näen sinut.

Kyllä. Sinä se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät kuin olisit tullut juuri kampaajal12

ta. Ainoastaan suu on erilainen. Nyt se ei ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot henkeä.

Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat siinä kuoleman kielissä. ”Ei, eikä”, sanoo joku, ja kestää hetkisen ennen kuin oivallan, että se joku olen minä. Jossain lentää Kuparienkeli siipiään räpytellen.

Näin minua muistutetaan tulevasta. En ole saanut ääntäni takaisin, mutta pystyn silti kuulemaan enkelin. ”Ei vielä!” sanon. ”Ei ihan vielä.”

Sinä et vastaa, mutta luulen että kuulet. Kyllä. Koko sisimpäni hohkaa varmuudesta, että sinä kuulet jokaisen sanan jonka minä sanon.

*** Taivas muuttui eilen kokonaan keltaiseksi. Se hehkui kirkkaankeltaisena viiruna taivaanrannan yllä.

Ehdin jo hetken kuvitella, että metsä palaa Kyrkvikenin toisella puolen, mutta sitten tulin tolkkuihini. Metsä ei ollut tulessa, se ei yksinkertaisesti voinut palaa. Se oli liian kastunut, liian märkä ja vedestä raskas. Oli nimittäin satanut viikkokaupalla. Silti kaukana metsän yllä oli keltainen viiru. Katsahdin uudelleen. Saattoiko se olla auringonlasku? Ei. Väärä väri. Sitä paitsi auringonlaskua ei voinut nähdä, sillä pilvet olivat liian paksuja ja harmaita.

Laskin käden auton märälle ovenkahvalle, mutta en avannut ovea vaan jäin toviksi paikalleni seisomaan ja tuijotin keltaista, kunnes muistin ettei tässä kaupungissa saanut käyttäytyä omituisesti, joten suoristin nopeasti selkäni ja avasin oven, heitin pienen muovipussin sisään, sekin oli märkä, riisuin vaivalloisesti sadetakin yltäni ja heitin sen takaistuimelle ennen kuin istuin ratin taakse. Auto oli pysäköity kohti pohjoista ja katseeni pysähtyi Kolminaisuuden13

kirkkoon. Valkoinen julkisivu oli saanut heikon rikinkeltaisen sävyn. Ilmeisesti heijastuma taivaalta.

Ajattelin äkäisesti että harhakuvitelma, käänsin avainta ja annoin moottorin hurahtaa käyntiin. Hurinasta huolimatta auton sisään tunkeutui satamasta pumppujen jytinä, joka toi mieleeni turvalliset sydämenlyönnit kaukaisuudesta. Joku nainen kiirehti jalkakäytävällä ohi, vanhahko kyyryselkä, joka piti sateenvarjoa edessään kilpenä sadetta vastaan. Silmänräpäykseksi mieleeni juolahti, että se voisit olla sinä, mutta sitten oivalsin olevani väärässä. Nainen oli huomattavasti nuorempi eikä ollenkaan niin tyylikäs. Sitä paitsi hänellä oli jalassa tavalliset Eccon tätikengät, etkä sinä ikinä kulkisi sellaisissa. Naisen mustien housujen lahkeet olivat jo likomärät ja ne kietoutuivat ja takertuivat nilkkoihin kun hän harppoi pitkin askelin ylös mäkeä.

Se et siis ollut sinä. Jos sinä olisit lähtenyt ulos tässä säässä, jos olisit edes voinut lähteä ulos, sinä olisit jollain taianomaisella keinolla pitänyt itsesi kuivana ja kulkenut ryhdikkäänä, sateenvarjo oikeassa kulmassa pään päällä, vaikka kaikki muut ihmiset joutuivat koukistamaan selkänsä tuulta vastaan. Sinä olisit ehkä pukeutunut vihreään tweedpukuusi, siihen joka on niin laadukas että se näyttää vielä viidentoista vuodenkin jälkeen uudelta, ja sinulla olisi aivan varmasti ollut jalassa todella napakat kävelykengät. Ne olisivat tietenkin olleet ruskeaa nahkaa ja niiden korot olisivat olleet puolikorkeat. Lisäksi päällistä olisi koristanut keltainen metallisolki, pieni myönnytys hienostelulle ja merkki ulkopuolisille siitä, ettet sinä todellakaan ole kuka tahansa.

Vaikka kyllähän kaikki sen muutenkin tietävät. Minun isäni äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.

Minulla oli jalassa kumisaappaat, uudet punaiset kumisaappaat ja olin työntänyt housunlahkeet varsien sisään. Siitä ei ollut tosin hyötyä. Olin likomärkä polvista aina puolireiteen asti. Sitä paitsi olin kylmästä kankea. Rattia puristavat kädet olivat kohmeessa ja otsatukasta valui jääkylmä tippa pitkin nenänvartta. Vilkaisin it14

seäni taustapeilistä ennen kuin lähdin ajamaan. Ei. Minusta ei olisi Miss Universumiksi tänäkään vuonna. Vahinko. Todella vahinko.

Jouduin ajamaan pitkän kiertotien välttääkseni keskustan tulvivat kadut, kiertotien joka vei minut omakotitaloalueen läpi. Melkein kaikissa taloissa paloi valo. Väki oli ilmeisesti tänään kiirehtinyt töistä tarkistamaan, miltä kellarissa näytti. Hymyilin hieman.

Järvinäköala oli ollut viime vuosina suosittu. Todellinen statussymboli. Sama näky sisällä kellarin takkahuoneessa ei ehkä ollut yhtä suosittu.

Rangaistus ivallisista ajatuksista seurasi välittömästi. Pieneltä sivukadulta ajoi toinen auto suoraan eteeni. Se näytti joutsenelta, valkoiselta joutsenelta joka oli lähdössä lentoon. Sen ympärillä roiskuivat valtavat vesisuihkut kaarevina siipinä, etuikkunani hukkui veteen ja minun oli pakko hidastaa vauhtia, ajaa tosi hitaasti pidentääkseni välimatkaa. Jonkin ajan kuluttua auto kääntyi vasemmalle. Huokaisin helpotuksesta.

Maantiellä oli tosi pimeää, eivätkä kaukovalot auttaneet. Satoi liikaa, enkä nähnyt muuta kuin harmaita vesiharsoja, jotka kulkivat edestakaisin tuulilasilla. Minun oli pakko vaihtaa lähivaloille, nojautua ratin ylle, tihrustaa ja yrittää arvioida, missä tie kulkee. Auto tärisi asvalttia vasten, kesti jonkun aikaa ennen kuin oivalsin, että se johtui varmaankin sateesta. Tielläkin alkoi tulvia. Tuuli oli lisäksi yltynyt entisestään, vaikka molemmin puolin olikin metsää. Välillä tuntui kuin joku olisi yrittänyt vetää autoa sivuun, kuin jättiläisvauva yrittäisi ottaa sen peukalon ja etusormen väliin ja pakottaa sen ajamaan metsään, mutta jättivauva ei ollut aiemmin tavannut minua. Minuahan ei pakotettu, minä jatkoin hitaasti ja määrätietoisesti, ajoin ylämäet pienellä vaihteella, jarrutin vähän kun tie laskeutui ja pidin huolellisesti silmällä pientareen heijastimia. Tiesin mitä tein, sillä olen ajanut samaa tietä kymmenentuhatta kertaa.

Vähintään. Tunnen asvaltin jokaisen halkeaman, jokaisen lievästi väärinkallistetun mutkan, mutta yllätyin silti hieman kun tulin jyr15

kimmän mäen juurelle. Uusi ääni. Pulputus. Ikään kuin olisin ajanut suoraan kymmeniä senttejä syvän veden läpi. Ehkä minä ajoinkin. Painoin oikean jalan kaasulle, mutta se ei auttanut, en pystynyt lisäämään nopeutta. Vesi oli vastuksena. ”Varovasti!” sanoin hiljaa itselleni, mutta en totellut, sen sijaan lisäsin vauhtia kun tulin seuraavaan ylämäkeen. Nyt kaikki sujui paremmin. Tuuli yritti toki tälläkin kertaa saada otteen autosta ja vääntää sen oikealle, mutta tiesin, että tie kääntyy hieman vasemmalle, ja seurasin sitä. Kun pääsin viimein mäen laelle, näin oman kotini valot. Minun perintöni. Punainen neonkyltti loisti alhaalla tien varressa ja ravintolan korkeista ikkunoista hohti keltaista valoa. Ylhäällä, kerrosta ylempänä, Sofian huoneessa, paloi pieni lamppu.

Taloni on kukkulalla. Se ei voi jäädä tulvan alle. Mutta sieltä on kuin onkin järvinäköala.

*** Koska sinä olet niin vanha, sinun on pakko tietää, mitä sanan ”nyt” takana piilee. Sinun täytyy myös tietää, että se kasvaa, että se suurenee ja suurenee, että se laajenee kuin pupilli pimeässä. Aikoinaan se oli pieni kuin nuppineulanpää, siihen mahduimme ainoastaan äiti ja minä, pieni asunto Botkyrkassa ja leikkikenttä pihalla, mutta nykyään se on suuri ja musta ja syvä, siihen mahtuvat Arvika ja Tukholma ja koko maailma, siihen mahtuu unelma Lethen armeliaista vesistä sekä muisto Sallysta ja hänen hymystään, vaiteliaasta Tyronesta ja puheliaasta Annettesta, alati juovuksissa olevasta Sonnysta ja hieman hermoheikosta Ritvasta, lähestulkoon kauniista Margueritesta ja läpikotaisin kyynisestä Henrikistä. Sekä sinusta, tietty, ja sinun pojastasi.

Ja Sofiasta, tietysti. Aivan erityisesti Sofiasta.

Vain mainitakseni muutaman niistä tuhansista ihmisistä, jotka 16

ovat varastossa muistissani. Sillä minä muistan. Siis olen. Vaikka en haluakaan olla enkä muistaa.

Muistojeni selkeys on kuitenkin vaihtelevaa. Raja kulkee päivässä kolmekymmentä vuotta sitten, kun äitini sisar, Sally-täti, haki minut rautatieasemalta ja näin myös sinut ensimmäisen kerran.

Suurin osa sitä edeltävistä muistoista on epäselviä ja melko sekavia. Kaikki sen jälkeiset ovat lasinkirkkaita ja teräviä. Muistan kuinka Sally hymyili ja otti laukkuni ennen kuin painoi oikean kätensä lapaluideni väliin. Kosketus oli hyvin kevyt, hyvin sopeutettu neljätoistavuotiaan selkään. Ei halaus mutta lupaus, ja sitä lupausta minä tarvitsin mutta en tohtinut ottaa vastaan. ”Onko kaikki hyvin?” hän sanoi kun lähdimme kulkemaan, ja vastasi itse seuraavassa hetkessä. ”Ei. Selvähän se. Ei tietenkään.”

En vastannut, kuljin vain hiljaa hänen vierellään. ”Kaikki muuttuu kyllä paremmaksi”, Sally sanoi. ”Pikkuhiljaa.

Usko pois.”

Virnistin sisäänpäin. Tietysti. Uskoin häntä. Kaikki varmaan muuttuisi paremmaksi, vaikka ei sillä tavalla kuin Sally luuli. Minähän en asuisi tässä loukossa. Äiti tulisi terveenä ja hyvinvoivana’ takaisin syöpäsairaalasta, ja minä vastaanottaisin hänet paratiisin portilla, eli siis Botkyrkan-kaksiossamme, joka oli aivan hiljattain, vasta viikkoa aiemmin, ollut kaikkea muuta kuin paratiisi. Olisi kevät ja ilma kaunis, parvekkeenovi olisi auki, ja lapset leikkisivät pihalla, niin kuin he olivat aina leikkineet, ja heidän kimakat äänensä kantautuisivat olohuoneeseen, joka oli myös minun makuuhuoneeni. Sohvapöydällä olisi pieni kimppu poimimiani sinivuokkoja, ja äiti näkisi ne heti. ”Ai, mitäs täällä on?” hän sanoisi pitäen selvät välit sanojen välissä. ”Väri on niin voimakas että se lähes katoaa…”

Minä nyökkäisin myöntävästi, koska olisin juuri tehnyt saman havainnon, ja sitten hakisin kahvia ja kakkua, tosi ison kermakakun, jossa olisi mansikoita ja hyytelöä, ja äiti hymyilisi minulle, kun 17

toisin ruokalusikat. Saisiko hän viimeinkin syödä kakkua ruokalusikalla? Kyllä, aivan varmasti, sillä nyt hän oli riittävän laiha…

Muistan vieläkin tuon kuvitelman selkeänä, jopa selkeämpänä kuin sen mitä siihen mennessä oli tapahtunut. Nykyään en edes saa enää mieleeni, miltä äidin kasvot näyttivät, muistan vain hänen alastoman ruumiinsa. Roikkuvat rinnat, pömpöttävän vatsan, paksut poimut selässä. Äidillä oli omalle ulkomuodolleen monia sanoja. Pyöreä tai pyylevä, kun hän oli hyvällä tuulella, muulloin lihava tai helkkarin kamalan ällöläski. Sillä sanat minä muistan. Äidistäni virtasi valtava sanojen vuo, ja jokainen niistä oli kiinni toisessaan.

Kunminälaihdunminäsyönkakkuaruokalusikalla,ihantotta,ostansuu renkermavaahdollapäällystetynmansikkakakunjasittensyönsenihan yksin.Ruokalusikalla.Vaikkaminunpitääajaakeskustaanostamaanse, koskatäälläonainajokujokanäkeejaalkaajuorutajaminäolenoikeasti saanutloppuelämäksenitarpeeksijuoruilusta.Nytriittää!Ymmärrättekö!

Sesaanytkerrassaanriittää.Sitäpaitsisinäetvoimennäulosnoissahousuis sa,nehänonrikkituoltatakaajasittennesanooettäminäolensellainenjoka eipidähuoltalapsestaan,ei,oikeastisinuntäytyykorjatane.Äläväitävas taan.Minäsanoinettäkorjaane,muutenminäsuutunsinulle...

En kerro tätä koskaan kenellekään. Vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen häpeän, että kuulostaa kuin puhuisin pahaa äidistä, vaikka en minä sitä halua, en todellakaan halua puhua enkä ajatella hänestä pahaa. Ymmärränhän minä, miksi hänen oli puhuttava niin paljon, miksi hänen oli kätkeydyttävä sanojen muurin taakse, miltä ja keneltä hänen oli suojauduttava. Ehkä sinäkin tiedät?

Tai aavistat? Tekisi mieli sanoa, ettei hän ollut aina ollut sellainen, että oli niitäkin hetkiä, kun hän oli vaiti ja rauhallinen ja hymyileväinen, tai hetkiä, jolloin hän puhui ääntään vaimentaen ja pitäen selvät tauot sanojen välissä. Totuus on kuitenkin, etten minä muista sellaisia hetkiä, muistan vain oman ärtymykseni, sen joka kasvoi samaa tahtia kuin minä. Kutinan korvissani. Yritykset sulkea kaikki ruumiin aukot, jotta säästyisin puheelta. Kun olin kahdentoista, tungin nukkumaan mennessä pumpulia korviin, taitoin 18

korvannipukat ylös ja painoin niitä korvakäytäviä vasten sulkeakseni äidin ulkopuolelle, mutta eihän se onnistunut. Hän tunkeutui sisään joka tapauksessa, istui vain muutaman metrin päässä ja katsoi televisiota, hänen iäti palavan tupakkansa savu pisti nenääni, pullon kilahdus viinilasin reunaa vasten kantautui myös sisääni, ja mikäli sattui olemaan lauantai-ilta, kuulin kuinka hän aloitti taas yhden ainaisista keskusteluistaan television ukkelin kanssa.

Siihen aikaan en tosin tiennyt, että se mies oli isäni, tiesin ainoastaan, ettei äiti ollut ihan viisas, koska hän höpötti jollekin ukolle televisioruudussa…

Omituista kyllä hän hiljeni, kun sai tietää, että hänellä on syöpä.

Hänestä tuli suorastaan sanaton. Niinpä minä jouduin soittamaan Sallylle ja kertomaan, että äiti oli juuri viety syöpäklinikalle. Puhuin beigessä käytävässä puhelinautomaattiin ja yritin selittää, mitä oli tapahtunut. Aluksi sanat tulivat suustani katkonaisesti ja töksähtäen, yksitellen, mutta sitten ne alkoivat virrata minusta melkein yhtä nopeasti kuin äidin sanat, enkä minä voinut estää niitä. Kerroin, kuinka äidin kasvoihin oli aluksi tullut outo väri, jotenkin kellertävä, ja kuinka minä olin luullut, että se johtui uudesta meikkivoiteesta, ennen kuin näin, että hänen silmänvalkuaisensakin olivat tulleet keltaisiksi. Kuinka hän oli viikkoja kieltäytynyt menemästä terveyskeskukseen silläkyllähänsetiedetäänkuinkapaljonsiitäjuoru taansitten,elieikiitos,näinonihanhyvä, mutta kuinka hänen vatsansa oli sitten alkanut turvota ja kuinka hän oli tullut huonovointiseksi ja kuinka hän lopulta, vihdoin ja viimein, oli suostunut menemään lääkäriin. Tietenkin sillä ehdolla, että minä menin mukaan. Ja meninhän minä. Totta kai minä menin, vaikka luokkani oli juuri sinä päivänä lähdössä opintoretkelle, meidän piti mennä Luonnontieteelliseen museoon ja minä olin salaa iloinnut retkestä jo viikkoja.

Minä kuitenkin luovuin siitä ja menin sen sijaan alati puhuvan äitini kanssa terveyskeskukseen, menin hänen seurassaan lääkärin vastaanotolle ja kuulin, kuinka hän mykistyi kun sai kuulla, että hänen piti mennä suoraan syöpäklinikalle. Taksilla. Meillä ei ollut kuiten19

kaan rahaa, sen minä tiesin, niin että terveyskeskuksen hoitaja antoi minulle paperilapun, joka minun piti antaa taksinkuljettajalle.

Kun me tulimme perille, meidät otettiin sisään saman tien, ensin tuli yksi lääkäri ja sitten kaksi lisää ja lopulta professorikin, se luki siinä pienessä muovilätkässä joka hänellä oli valkoisessa takissaan, ja he loivat toisiinsa pikaisia katseita ja sitten he sanoivat, ettei tämä nyt näytä ollenkaan hyvältä. Minut ajettiin käytävään ja äiti lähetettiin johonkin röntgeniin tai vastaavaan. Myöhemmin, monen tunnin kuluttua, äiti tuli takaisin paareilla ja hänet työnnettiin pieneen huoneeseen ja minä sain mennä mukaan. Sitten ensimmäinen lääkäri tuli takaisin ja huokaisi ja sanoi, että tuota, valitettavasti, sinun äidilläsi on kyllä paha syöpä kaikkialla, etenkin maksassa, ja meta… meta… jotain muuta kaikenmaailman muissa paikoissa. Niin että hänen täytyy jäädä sairaalaan. Syöpäklinikalle. Äiti ei sanonut mitään, ei sanan sanaa, mutta hän näytti oudolta, hän ummisti vähän väliä silmänsä ja oli imaissut huulet sisään aivan omituisella tavalla niin että ne katosivat, ja hän puristi niitä yhteen, niin, se oli käsittämätöntä mutta totta, minun äitini oli lopettanut puhumisen.

Sally kuunteli vaitonaisena minun pulinaani, sitten hän huokaisi syvään. ”Jaaha”, hän sanoi lopulta. ”Niinkö siinä sitten piti käydä. Kristin raukka.”

En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata, sillä kaikki sanani olivat äkkiä loppuneet. ”Tule tänne, Minna”, Sally sanoi. ”Sinä olet liian pieni olemaan yksin tämän kanssa.”

Silmissäni salamoi. Liian pienikö? Väittikö se helvetin ihminen, että minä olen liian pieni? Saatana, minähän olin jo neljäntoista ja täyttäisin viisitoista viiden kuukauden ja kolmen päivän päästä! En kuitenkaan vastannut, sillä tiesin että olin puhunut jo liikaa, ja elämä oli opettanut minulle, että paras keino saada asiat sille tolalle kuin itse halusi oli vaieta, niinpä minä laskin kuulokkeen sanomatta mitään ja lähdin selkä suorana ulos syöpäklinikan ovesta. En 20

nähnyt äitiä enää, en mennyt lohduttamaan häntä enkä lupaamaan, että tulisin taas pian. Minä vain lähdin. Ajoin linja-autolla Tukholman keskusasemalle, istuin etupenkissä hievahtamatta, ajattelematta mitään ja tuntematta pienintäkään tunnetta. Nypin vähän oikean suupielen viereen kasvanutta finniä. Katselin kaupungin valoja, näyteikkunoiden ja ravintoloiden hehkuvia, välkkyviä ja kirkkaita valoja. Vedin sisääni kaupungin bensan ja friteerausöljyn hajua. Olin rauhallinen. Täydellisen rauhallinen. Kun sitten tulin perille keskusasemalle ja menin raput ylös lähijunalle, kuulin kuinka muutama tyyppi vihelsi perääni, ja päässäni salamoi jälleen, silmissä näkyi pelkkää tyhjää ja valkoista. Käännyin ympäri ja puin nyrkkiä. Tyypit hohottivat minulle, mutta heillä oli sen verran järkeä, että he livahtivat raput alas ja hävisivät näkyvistä. Se oli onni. Jolleivät he olisi häipyneet, minä olisin lyönyt heitä. Olisi hakannut heidät kuoliaaksi.

Kun avasin kotioven, puhelin soi. Siellä oli Sally. ”Joko minä tai sosiaalitoimisto”, hän sanoi. Lysähdin kasaan ja oivalsin, että hän oli oikeassa.

Sen jälkeen kaikki tapahtui muutamassa päivässä, ja äkkiä seisoin Arvikan Stora Torgetilla ja tätini käsi oli lapaluideni välissä.

Oli myöhäinen lokakuun iltapäivä, katuvalot paloivat ja valo heijastui sateen kastelemista katukivistä. Sally ojensi kätensä ja hymyili. ”Tervetuloa juurille”, hän sanoi.

Katsoin ympärilleni. Torilla oli tuskin ketään muita, ainoastaan yksinäinen nainen kulki vinosti sen yli. Hänellä oli yllään parasta laatua oleva beige päällystakki, jossa oli suuri turkiskaulus, varmaankin supia tai sinikettua, ja päässään takkiin sopiva pieni hattu.

Hänen jalkansa olivat tikkusuorat, nilkassa ei ollut pienintäkään mutkaa, mutta jalassa hänellä oli kiiltävät puolikorkeakorkoiset kävelykengät, joissa hohtivat kultaisina pienet soljet. Kalliit. Sen kyllä huomasi. Nainen käveli katse kaukaisuuteen suunnattuna, suu ummessa, ja piteli beigeä sateenvarjoa tikkusuorassa päänsä päällä. ”Katsos tuonne”, Sally sanoi ääntään vaimentaen. ”Sinun isoäitisi.”

21

Ehkä sinä kuulit mitä Sally sanoi, koska vilkaisit minua nopeasti ennen kuin suoristit jo ennalta suoraa selkääsi, ja sitten kuljit ohitsemme meihin katsomatta. Sinä et tervehtinyt. Et tietenkään tervehtinyt.

Sally seisoi tovin ääneti ja näki, kuinka minä seurasin katseellani sinua, kumartui sitten ja nosti laukkuni. ”Tule, mennään”, hän sanoi. ”Täällä sataa.”

Tuo kertookin oikeastaan kaiken Sallysta. Sellainen hän oli.

Sisareni, joka oli oikeasti tätini, ja josta tuli pikkuhiljaa äitini.

Ystäväni, joka ei koskaan syyttänyt ketään eikä valittanut.

Nyt hän on ollut jo monta vuotta kuolleena, mutta olen varma, että jos pysäyttäisin Arvikan torilla jonkun miehen, kenet tahansa yli 35-vuotiaan, hän hymyilisi minulle ja muistaisi Sallyn. Yksikään mies ei unohda häntä, ei ainakaan kukaan, joka oli tavannut hänet kun hän oli alle neljänkymmenen. Ehkä eivät hekään, jotka tunsivat hänet kolmena viimeisenä vuotena, vaikkakin aivan eri syistä. Olen yrittänyt unohtaa loppuajan Sallyn. Sen varhaisen, oikean Sallyn muistan ilolla. Keinuvat lanteet. Kädet jotka olivat alati liikkeessä.

Tummat kiharat, joita hän kirosi jatkuvasti mutta joista hän sisimmässään oli tavattoman ylpeä. Hymyn. Nauravaiset silmät. Norsunluunvalkeat posket.

Ei ollut mikään ihme että kauppa kävi. Hän oli tuskin ehtinyt avata Sallyn Ravintola & Kahvilan kun joka ikinen Arvikan mies tunsi suunnatonta tarvetta syödä lounasta tai nauttia ainakin jonkun kerran viikossa jotain pientä matkalla Sulvikiin. Jolleivät sitten peräti pakanneet vaimoa ja lapsia autoon ja ajaneet sunnuntailounaalle, joka tarjoiltiin terassilla. Sally hymyili ja laski rahoja, veti sauhut ja laski rahoja, paljasti rintavaon ja laski rahoja. Ja kaikkein tyytyväisimmin hän hymyili silloin, kun oli saanut kaiken laskettua ja käväissyt pankissa.

Kristin, minun äitini ja Sallyn isosisko, ei ollut yhtä ihastunut.

Totta puhuen hän kärsi neljännestä kuolemansynnistä. Sallynhan 22