Stevens, Taylor: Soluttautuja (WSOY) by Kirja.fi

Taylor Stevens

solu ttau t u ja Suomentanut ull a selkäl ä

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki

Englanninkielinen alkuteos The Informationist © Taylor Stevens 2011 All rights reserved This transl ation published by arrangement with Crown Publisher s, an Imprint of the Crown Publishing Group, a division of Random House, Inc. Suomenkielinen l aitos © Ull a Selkäl ä ja WSOY 2012 978-951-0-38969-0 Painettu EU:ssa

Muille lapsuudesta tutuille selviytyjille – tiedätte itse keitä olette

Prologi

L ä n t i n e n K e s k i -A f r i k k a Neljä vuotta sitten Tähän hän kuolisi. Maahan, kämmenet multaa vasten, taistellen janoa vastaan, joka melkein sai juomaan mutalätäköstä. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat veressä, ja veri värjäsi hänen kasvonsa mullan ja lian alla. Se ei ollut hänen vertaan. Ja hän saattoi yhä tuntea suussaan sen maun. Hänet löydettäisiin. Tapettaisiin. Hakattaisiin kappaleiksi niin kuin Mel oli hakattu, ja ehkä Emilykin hakattaisiin. Hänen sydäntään raastoi tieto siitä, että Emily oli yhä elossa, mutta hän kuuli vain syvän viidakon hiljaisuuden, jota rikkoivat oksia sivaltavat viidakkoveitset. Sademetsän katoksen läpi tihkui alas hajanaista valoa, joka leikitteli varjojen kanssa. Veitsien suhahdukset kantoivat kauas hiljaisuudessa, äänet kimpoilivat ja niiden suunnasta oli vaikea saada selvää. Vaikka hän pääsisikin pakoon takaa-ajajiaan, hän ei selviäisi yöstä viidakossa. Hänen täytyi lähteä, juosta, jatkaa rajan yli itään, vaikkei hän ollutkaan enää selvillä suunnista. Hän pakotti itsensä nousemaan polvien varaan, vääntäytyi pystyyn ja pyöri sekavana ja pökkyräisenä pakotietä etsien. Viidakkoveitset olivat nyt lähempänä, ja vähän matkan päästä niiden takaa kuului huutoa. Hän syöksähti eteenpäin keuhkot pa9

kahtumaisillaan ja silmät kirveltäen. Aika oli menettänyt merkityksensä jo kauan sitten. Hiipuvassa valossa viidakon kasvit häämöttivät isoina ja pahaenteisinä. Näkikö hän harhoja? Jälleen huuto, tällä kertaa vieläkin lähempää. Hänen polvensa pettivät, ja hän kaatui maahan kiroten itseään päästämänsä äänen takia. Hän kiemurteli eroon repusta; sen takia ei kannattanut henkeään menettää. Aluskasvillisuuteen väreilevä ränsistyneiden jeeppien hiljainen hurina toi mukanaan toivon. Tie oli merkki, joka osoitti pakoreitin suunnan, ja nyt hän löytäisi sen. Hän kyyristyi ja kurkki lehvien yli rukoillen sallimusta pitämään käärmeet loitolla ja juoksi ääntä kohti. Päästyään painavasta repusta hän liikkui nopeammin, olisi pitänyt ajatella sitä jo aiemmin. Sadan metrin päässä takana ilmoille kohosi äänten kuoro. Reppu oli löydetty. Kuljeta mukana vain ne tavarat, joita sinulla ei ole varaa menettää. Viisas neuvo serkulta, joka oli viettänyt aikaa tässä jumalan hylkäämässä erämaassa. Hän oli saanut lisää aikaa – minuutteja, ehkä elämän – hylkäämällä repun. Kaksikymmentä metriä edempää kajasti valoviiru. Hän kulki vaistomaisesti sitä kohti. Siellä ei ollut tietä, vaan pieni ja autio kylä. Hän tähyili autiota näkymää ja löysi ruostuneesta öljytynnyristä sen, mitä kaikkein kipeimmin kaipasi. Pinnalle oli pesiytynyt valikoima vesihyönteisiä, ja moskiiton toukat kiemurtelivat pohjassa kuin miniatyyrikokoiset merenneidot. Hän joi ahnaasti kaikkien tynnyrissä vaanivien tautien uhallakin; hyvällä onnella tautiin olisi hoito. Yksi jeepeistä lähestyi, ja hän vetäytyi varjoihin ja makasi piilossa lehvien suojissa. Autosta purkautui sotilaita, jotka hajaantuivat poltetusta savesta tehtyjen majojen väliin ja rikkoivat niiden säleovet ja ikkunat ennen lähtöään. Hän ymmärsi nyt miksi kylässä ei ollut ketään. Vielä viisitoista minuuttia täydelliseen pimeyteen. Hän kulki kylästä vievän polun viertä kohti tietä kuunnellen valppaasti. Jeepit 10

olivat menneet, ja hetkeen takaa-ajajista ei kuulunut hisaustakaan. Hän astui piilosta päätielle ja kuuli Emilyn huutavan nimeään. Emily oli kaukana tiellä ja juoksi kompastellen sotilaat kannoillaan. He löivät Emilyä, ja Emily lyyhistyi kasaan kuin räsynukke. Hän seisoi järkyttyneenä ja katsoi vapisten pimeässä, kun viidakkoveitset välkähtelivät kuunvalossa. Hän halusi huutaa, hän halusi tappaa, suojella Emilyä. Mutta hän kääntyi itään vajaan kahdenkymmenen metrin päässä sijaitsevaa raja-asemaa kohti ja juoksi.

1 Ankara, Turkki Vanessa Michael Munroe hengitti sisään hitaasti ja tietoisen rauhallisesti ja keskittyi vastapäisen kadun reunaan unohtaen kaiken muun. Hän oli arvioinut, miten kauan autoletkalta kestäisi ajaa Balgatista Kizilayn torin laidalle, ja seisoi nyt liikkumatta pimeässä syvennyksessä ja katsoi, kun kohteet nousivat autoista ja laskeutuivat leveitä, matalia portaita. Kaksi miestä. Viisi naista. Neljä henkivartijaa. Vielä muutama minuutti, ja uhri saapuisi. Monikerroksiset lasirakennukset heijastivat neonvaloja leveille kaduille, jotka kuhisivat vielä myöhäisistä jalankulkijoista. Ihmiset työntyivät ohi tuntumatta näkevän häntä ja sitä, miten hänen katseensa seurasi liikettä pimeässä. Hän vilkaisi kelloa. Tien toiselle puolelle pysähtyi Mercedes, ja Munroe suoristautui, kun takapenkiltä astui ulos yksinäinen hahmo. Mies käveli rennosti kohti sisäänkäyntiä, ja kun hän oli kadonnut kokonaan näkyvistä, Munroe laskeutui perässä portaita yksityisistä yksityisimmälle Anatolia-klubille, Ankaran pyhistä pyhimpään, jossa rikkaat ja vaikutusvaltaiset lihottivat yhdessä demokratian virkakoneistoa. Hän väläytti ovella käyntikorttia, jonka hankkiminen oli vaatinut kaksi viikkoa lahjontaa ja salaisia tapaamisia. Ovimies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: «Sir.» 12

Munroe nyökkäsi vastaukseksi, sujautti miehen kouraan setelikäärön ja astui savuun ja musiikin pauhuun. Hän käveli suojattujen loosien, baaritiskin ja sen puolityhjän jakkararivin ohi käytävään, josta pääsi vessoihin ja lopulta henkilökunnan ovelle. Huone ei ollut juuri komeroa isompi, ja siellä hän riisui Armanin puvun, italialaiset kengät ja muun miehisen rekvisiitan. Harmin paikka, että yhteyshenkilö, jonka avulla hän oli hoidellut itsensä sisään, tunsi hänet miehenä, sillä tänä yönä jos koskaan hänen oli oltava sataprosenttisesti nainen. Hän keri rinnan ympäriltä alas vartalonmyötäisen tuubimekon ja sujautti pikkutakin vuoren sisältä jalkaansa ohuet pitsisandaalit. Vedettyään povitaskusta pikkuruisen kainalokäsilaukun ja tarkistettuaan, että käytävä oli tyhjä, hän meni vessaan viimeistelemään muodonmuutoksen meikillä ja kampauksella. Salin puolella autoletkan henkivartijat seisoivat majakoina, ja hän käveli heitä kohti pitkin, rennoin askelin. Aika hidastui. Neljä sekuntia. Neljä sekuntia suoraa katsekontaktia uhriin ja sitten aavistuksenomainen hymy, kun hän katsoi sivuun ja meni ohi. Hän asettui istumaan muista erilleen baaritiskin päähän kasvot pois käännettynä mutta vartalo kutsuvasti saalista kohti. Tilasi drinkin. Ja odottellessaan leikitteli keimailevasti medaljonkiriipuksellaan. Homma oli viimeistä silausta vaille selvä. Hän oli varannut odotteluun kymmenen minuuttia, mutta kutsu liittyä seuraan tuli kolmessa. Henkivartija, joka toi viestin, saattoi hänet pöytään, ja siellä, pikaistakin pikaisemman esittelykierroksen, kainojen hymyjen ja salavihkaisten silmäysten jälkeen, hän pujahti sen illan rooliinsa ja etsi, saalisti ja tunnusteli bimbon naamion suojissa. Näytelmää jatkui aamun pikkutunneille asti, jolloin hän oli saanut haluamansa ja poistui seurasta väsymykseen vedoten. Uhri seurasi häntä kadulle ja tarjosi neonvalojen loisteessa kyytiä, josta hän kieltäytyi hymyillen. 13

Mies kutsui autonsa, ja kun Munroe lähti kävelemään pois, hän tuli perässä ja tarttui Munroeta käsivarresta. Munroe vetäytyi kauemmas. Mies tiukensi otettaan, ja Munroe hengitti syvään ja pakottautui säilyttämään ulkoisen tyyneyden. Hänen näkökenttänsä muuttui harmaaksi. Hänen katseensa laskeutui uhrin kasvoista kaulasuoniin, jotka olisi niin helppo viiltää auki, ja henkitorveen, jonka murskaisi käden käänteessä, ja sitten takaisin kasvoihin. Halu tappaa oli ylivoimainen, ja veri jyskytti Munroen korvissa, kun hän yritti kukistaa sen. Vaikka vaisto sanoi toisin, hän jatkoi hymyilyä ja sanoi suloisesti: «Juodaan sitten vielä yhdet.» Mercedes pysähtyi kadun reunaan. Uhri avasi takaoven ja sysäsi Munroen takaistuimelle ennen kuin kuljettaja ehti nousta avaamaan oven. Mies nousi kyytiin Munroen perässä ja löi oven kiinni. Hän antoi kuljettajalle käskyn ajaa ja osoitti sitten äkäisellä eleellä minibaaria. «Juo drinkkisi», hän tokaisi. Munroe katsoi häntä olkansa yli ja hymyili keimailevasti, mutta vaikka silmät näkivät, ne olivat sokeat. Se oli kuoleman ja tuhon hymy, naamio palavalle verenhimolle, joka kuohui nyt hänen suonissaan. Hän yritti säilyttää järkensä. Keskittyä. Hän hillitsi halunsa ja tarttui toisella kädellä Jack Daniel’s -pulloon, toisella kainalolaukkuunsa ja pyysi: «Juo seurakseni.» Munroen tyyneys ja äänetön lupaus seksistä saivat miehen rentoutumaan, ja hän otti tarjotun drinkin. Munroe kastoi sormensa viskiin ja painoi ne sitten uhrin suulle. Hän toisti eleen leikkisästi ja ujutti vähitellen Rohypnolin miehen elimistöön, kunnes lasi oli tyhjä, minkä jälkeen hän piti tämän loitolla, kunnes lääke alkoi vaikuttaa. Sitten hän käski kuljettajan viedä isäntänsä kotiin ja poistui autosta kenenkään estämättä. Hän hengitti syvään aamuyön viileydessä selvittääkseen päätään. Ja sitten hän lähti kävelemään unohtaen ajan, huomaten vain valostuvan taivaan ja lopulta kaupungin minareeteista kaikuvat rukouskutsut. 14

Oli jo täysin valoisaa, kun hän saapui asunnolle, jota oli pitänyt kotinaan viimeiset yhdeksän kuukautta. Sälekaihtimet olivat alhaalla ja huone oli pimeänä, ja hän painoi katkaisijaa ja sytytti valon. Katosta roikkuva paljas, matalatehoinen lamppu valaisi yksiötä, jonka lattia-alasta suurimman osan veivät sotkuiset kirjaröykkiöt, mapit, tietokoneet sekä niihin kuuluvat johdot ja muut tykötarpeet. Jossain seassa olivat lisäksi työpöytä ja sohva, joka teki myös vuoteen virkaa. Muutoin paikka oli tyhjä. Munroe otti medaljonkiriipuksen kaulastaan ja pysähtyi, kun hänen katseensa kiinnittyi sohvan päässä vilkkuvaan punaiseen valoon. Hän piteli medaljonkia kämmentensä välissä, kiersi sitä ja poisti avautuneiden puolikkaiden välistä mikrokortin. Hän istuutui tietokoneelle, sujautti kortin lukijaan ja ojensi kätensä kohti puhelinvastaajaa sillä välin kun tiedot latautuivat koneelle. Nauhalta tuleva ääni kuohui kuin samppanja: Kate Breeden hankalassa tilanteessa. «Michael kulta, minä tiedän, että viimeistelet vielä juttuasi etkä odota uutta toimeksiantoa vähään aikaan, mutta minulle tuli erikoinen pyyntö. Soita minulle.» Munroe istuutui sohvalle, kuunteli viestin uudestaan, painoi otsan käsiinsä ja sulki silmänsä. Takana oli raskas työpäivä, ja hän oikaisi uupuneena pitkäkseen tuijottaen jähmeästi tietokoneen näyttöä ja latauksen edistymistä. Hän vilkaisi kelloa. Vähän yli kymmenen Dallasissa. Hän odotti hetken, kunnes nousi ja valmistautui kuulemaan mitä tuleman pitäisi, tarttui luuriin ja soitti. Pulppuava ääni toisessa päässä veti Munroen suun hymyyn, ja hän sanoi: «Kuulin juuri viestisi.» «Tiedän, ettet odota uusia töitä muutamaan kuukauteen», Kate sanoi, «mutta tämä on poikkeustapaus. Asiakas on Richard Burbank.» Munroe ei sanonut hetkeen mitään. Nimi oli tuttu. «Se houstonilainen öljypohatta?» «Sama mies.» Munroe huokaisi. «Okei, faksaa tiedot, vilkaisen niitä.» 15

Sanoja seurasi vaivaantunut hiljaisuus, kunnes Breeden sanoi: «Suostuisitko tapaamaan hänet henkilökohtaisesti sadasta ton nista?» «Ankarassako?» «Houstonissa.» Munroe ei vastannut. Antoi vain hiljaisuuden kääriä hänet vaippaansa. Breeden jatkoi: «Siitä on jo kaksi vuotta, Michael. Pidä tätä hyvänä enteenä. Tule kotiin.» «Onko se sen arvoista?» «Voithan aina lähteä takaisin.» Munroe nyökkäsi tyhjyyteen hyväksyen väistämättömän, jota oli onnistunut siihen asti lykkäämään, ja sanoi: «Anna minulle viikko aikaa lopetella hommat täällä.» Hän sulki puhelimen, oi kaisi sohvalle ja hengitti syvään ja hitaasti toinen kyynärvarsi silmillä. Tänä yönä unta olisi turha odottaa. Munroe katsoi kelloa neljännen kerran yhtä monen minuutin aikana ja sitten edessä olevaa pitkää jonoa. Passileimasinten epäsäännöllinen paukutus loi häiritsevän rytmin hänen ajatustensa taustalle. Hän oli matkalla kotiin. Kotiin. Mitä ikinä se tarkoittikin. Kotiin. Liikuttuaan kaksi vuotta aikavyöhykkeestä ja kolmannen maailman valtiosta toiseen, elettyään taukoamatta kulttuurien törmäyksessä vieraissa ja vilskeisissä paikoissa. Ne maailmat hän oli aistinut ja niitä hän oli ymmärtänyt – toisin oli kotona. Munroe sulki silmänsä hammasta purren ja hengitti ulos pehmeästi, kallisti päänsä taakse ja vetäisi henkeä. Yksi matkustaja meni jälleen läpi passintarkastuksesta, ja jono mateli hieman eteenpäin. Munroe hengitti uudestaan sisään ja yritti tyyntyä, päästä eroon levottomuudesta, joka oli kasvanut hänen 16

sisällään viime tuntien aikana, ja tuon hengenvedon myötä mekkala hänen päässään voimistui. Maa tyhjentämällä tyhjennetään ja ryöstämällä ryöstetään... Hän oli siirtynyt kahden auringonnousun ja yhden auringonlaskun yli. Hänen elimistönsä oli kello kolmessa eilisessä iltapäivässä, ja kello takaseinällä näytti 6.48. ...Kansan ylhäiset maassa nääntyvät... Jälleen vaivihkainen vilkaisu kelloon. Sisäänhengitys. Muutama sentti eteenpäin. Hän oli pakokauhun partaalla, mutta piti sen loitolla hengenveto kerrallaan. Kotiin. ...Maa on saastunut asukkaittensa alla... Minuutit kuluivat, jono seisoi, ja Munroen huomio kiinnittyi eteen, missä maahanmuuttovirkailijan puheilla seisova mies takelteli muutaman sanan englanniksi pystymättä vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. Satakahdeksankymmentäsenttisellä miehellä oli täydellinen ryhti ja sysimusta tukka, kädessä kova salkku ja päällä punaruskea trenssitakki. Vielä kolme minuuttia, jotka tuntuivat kolmeltakymmeneltä piinan minuutilta, kunnes maahanmuuttovirkailija lähetti trenssitakkisen erilliseen huoneeseen käytävän päähän. ...Sillä he ovat rikkoneet lait, muuttaneet käskyt... Munroe kulki miehen jälkiä ja työnsi laukkuaan eteenpäin jalalla. ...Sentähden kirous kalvaa maata... Miehen jokainen askel toi takaisin pelon, jota Munroe oli tuntenut tullessaan ensi kerran Yhdysvaltoihin. Samanlaiset ovet ja samanlaiset kokemukset – mikä oli muuttunut yhdeksässä vuodessa? ...ja sen asukkaat syystänsä kärsivät... Trenssitakkisesta näkyi enää pelkkä siluetti läpikuultavan ikkunan takana. Munroe katsoi kelloa. Jonossa oli enää yksi edellä. Vielä minuutti. ...Loppunut on vaskirumpujen riemu... 17

Hän seisoi kopin edessä passi ja paperit kädessä, ja päänsisäinen melu oli kaikonnut taustalle kuiskutukseksi. Rutiinikysymyksiä, rutiinivastauksia. Virkailija löi passiin leiman ja ojensi sen takaisin. ...lakannut remuavaisten melu... Hänellä ei ollut matkatavaroita eikä mitään tullattavaa, ja luotuaan vielä viimeisen katseen trenssitakkisen varjoon hän poistui läpinäkymättömistä liukuovista aulaan, jossa odotti joukko ihmisiä. Hän silmäili kasvoja miettien, mitkä valppaasti tähyilevistä silmäpareista etsivät trenssitakkista miestä. ...väkijuoma käy karvaaksi juojillensa... Perällä oli rivi kolikkopuhelimia, ja Munroe lähti kävelemään niitä kohti. ...Kukistettu on autio kaupunki... Hän valitsi numeron ja kääntyi sitten niin, että saattoi pitää silmällä läpinäkymättömiä ovia. ...kaikki ilo on mennyt mailleen, riemu maasta paennut... Matkustajat poistuivat vähin erin ja liittyivät hymyillen läheistensä seuraan. Tuollainen kotiintulon kuuluisi olla, ei pakettien ja lahjojen postittamista edeltä perheelle, josta on vieraantunut, ja muutamille ystäviksi kutsutuille muukalaisille, joiden vääjäämätöntä jälleennäkemistä odottaa pelokkaana. Katen vastaaja kytkeytyi päälle, ja Munroe lopetti puhelun jättämättä viestiä. Trenssitakkinen tuli lasiovista. ...Jäljellä on kaupungissa hävitys, portti on pirstaleiksi lyöty... Mies oli yksin. Vastassa ei ollut tyttöystävää kukkien kanssa eikä muitakaan hymynaamoja – ei edes synkkää pukumiestä käsissään kyltti, jossa luki tulijan nimi. Hän ohitti Munroen aivan vierestä, ja Munroe seurasi häntä katseellaan. Munroe nappasi hetken mielijohteesta laukkunsa ja meni miehen perässä pohjakerrokseen pitäen välimatkan sen verran lyhyenä, ettei hukkaisi häntä väkijoukkoon. Trenssitakkinen nousi Marriott-hotelliin menevään lentokenttäbussiin, ja Munroe nousi kyytiin perässä. Mies nyökäytti kerran 18

päätään hänen suuntaansa, mutta ei kiinnittänyt muuten häneen mitään huomiota. Munroen pukeutumisen perusteella sitä sopi odottaakin. Lyhyt tukka, ohutkankaiset reisitaskuhousut, pellavapaita, joka oli ollut joskus valkoinen, ja paksupohjaiset nahkasaappaat: kaikkien paitsi tarkkanäköisimpien silmissä hän oli joka suhteessa mies siinä missä seurattavansakin. Hotellissa Munroe meni trenssitakkisen perässä jonottamaan vastaanottotiskille. Noah Johnson. Huone 319. Periamerikkalainen nimi, mutta silti mieheltä ei luonnistunut edes alkeellinen englanti. Munroe tunnisti korostuksen: yläluokkaisen marokkolaisen ranskaa. Kun mies oli kirjoittautunut lopulta sisään, Munroe varasi huoneen ja soitti muutaman puhelun ja päästyään vihdoin ja viimein Kate Breedenin puhepostin ohi sopi hänen kanssaan illallistapaamisen hotellin ravintolaan. Munroe pysäytti taksin ja seisoi kaksikymmentä minuuttia myöhemmin puolityhjän teollisuusalueen pysäköintipaikalla. Kadun kahta puolen kohosi kaukaisuuteen asti molemmissa suunnissa betonista rakennettuja matalia liiketiloja, joita erottivat toisistaan kapeat ikkunat ja sisäänajorampit. Munroe katsoi pois ajavan taksin perään ja nousi sitten portaita lähimmälle ovelle. Ovikyltissä luki isoilla metallisilla pölkkykirjaimilla LOGAN’S. Etuovi oli lukossa. Munroe painoi kasvonsa lasia vasten ja koputti siihen, kun sisällä ei näkynyt valoa. Kului muutama minuutti ennen kuin perältä alkoi kajastaa valoa, ja Logan lähestyi ovea verkkareissa ja paljain jaloin hämillinen virnistys naamallaan. Hän avasi oven, päästi Munroen sisään ja mittailtuaan Monroeta kiireestä kantapäähän töksäytti: «Näytät kurjalta.» Munroe pudotti merimieskassin eteisen lattialle ja antoi oven sulkeutua takanaan. «Hauska nähdä sinuakin», hän hymähti. Loganin pokka petti ensimmäisenä, hän puhkesi hymyyn, ja mo19

lemmat purskahtivat nauruun. Logan halasi Munroeta ja työnsi hänet sitten käsivarren mitan päähän. «Tervetuloa takaisin», Logan sanoi. «Perhana, onpa mukava nähdä! Miten matka sujui?» «Hitaasti ja tylsästi.» «Jos haluat heittäytyä pitkäksesi, sohva on vapaa.» «Kiitos mutta ei kiitos», Munroe kieltäytyi. «Yritän toipua aika erosta.» «Kahvia sitten?» Logan kääntyi pientä keittiötä kohti. «Ajat telin juuri laittaa tippumaan.» «Kofeiini kelpaisi. Väkevänä ja mustana.» Logan ei voisi valmistaa keittiössään mitään turkkilaisen kahvin veroista; kofeiinin vieroitusoireet seuraisivat ahdistuksen ja aikaerorasituksen kannoilla. Mutta yksi ongelma kerrallaan. Rakennuksen toimisto-osassa oli neljä huonetta. Yhtä Logan käytti konttorina, toista kokoustilana ja kolmatta ja neljättä asuntona. Takaosan varasto teki sekä korjaamon että säilytystilan virkaa. Loganilla ei olisi ollut lupa asua rakennuksessa, mutta hän maksoi vuokran ajallaan eikä kukaan ollut toistaiseksi valittanut kiinteistöhuoltoyritykseen. Järjestely oli ollut käytössä niin kauan kuin Munroe oli hänet tuntenut, eli siitä seitsemän vuoden takaisesta hiostavasta kesäyöstä lähtien, jolloin ennakkoluulot motoristien suosimassa pikku baarissa olivat leimahtaneet väkivallaksi ja Munroe oli liittänyt kohtalonsa heikomman osapuolen kohtaloon. He olivat nauraneet, kun kahakka oli ollut ohi. He olivat istuneet tien reunassa mustan taivaan alla ja esittäytyneet toisilleen kuin sielunkumppanit, joita kohtalo ei ollut tarkoittanut yhteen. Munroe käveli käytävää hitaasti, seuraten seinille ripustettujen julisteenkokoisten kehysten rivistöä ja pysähtyen hetkeksi jokaisen eteen. Useimmissa oli kuva moottoripyörästä radalla, Loganista kilpa-ajoissa, tuokiokuvia hänen uransa varrelta. Logan oli kolmenkymmenenkolmen, hänellä oli hiekanvaaleat hiukset, vihreät silmät ja viaton hymy, joka sai hänet näyttämään enemminkin kaksiviitoselta. Vuosien mittaan lapsenomaisen viat20

tomuuden vaikutelma oli tuonut Loganille liudan poikaystäviä, joista jokainen oli vuorollaan kohdannut karvaan todellisuuden ja löytänyt synkän ja paatuneen sielun. Logan oli ollut omillaan viisitoistavuotiaasta asti. Itsenäisen elämänsä alussa hän raapinut elantonsa kasaan remontoimalla osa-aikaisena autoja ja moottoripyöriä parhaan ystävänsä isän korjaamolla. Kaiken mitä omisti hän oli saanut raatamalla selkä ruvella päivästä toiseen, ja Munroen mielestä hän oli lähin kuviteltavissa oleva vastine täydellisyydelle, minkä Munroe oli kohdannut Amerikan maaperällä kaikkien näiden yhdeksän vuoden aikana. Logan tuli seisomaan hänen viereensä viimeisen kuvan eteen ja ojensi hänelle höyryävän mukin. Munroe nyökkäsi kiitokseksi, ja sitten he seisoivat jonkin aikaa miellyttävässä hiljaisuudessa. «Kaksi vuotta on pitkä aika», Logan sanoi lopulta. «Meillä on paljon päivitettävää.» Hän kääntyi takaovea kohti. «Oletko valmis?» Munroe seisoi liikkumatta, kunnes sanoi ripittäytyjän katuvalla äänellä: «Minä saatan ottaa vastaan uuden toimeksiannon.» Hän vaikeni. «Siksi tulin takaisin.» Logan katsoi häntä tutkivasti. «Kumma että edes harkitset sitä. Luulin, että olit käskenyt Katen vastata kieltävästi kaikkiin pyyntöihin.» Munroe nyökkäsi. «Sinä tiedät jo minun mielipiteeni», Logan sanoi. Jos hän olikin suuttunut, hän salasi sen hyvin. «Jos päätät ottaa työn vastaan, minä tuen sinua.» Munroe hymyili, tarttui Loganin käteen ja painoi medaljongin tämän kämmenelle. «Se toimi kuin ajatus», hän sanoi. «Kiitos.» Logan nyökkäsi ja virnisti toisella suupielellään. «Lisään sen kokoelmaan.» Hän pani kätensä Munroen harteille. «Tule, mennään.» He poistuivat toimisto- ja asuintiloista takaoven kautta varastokorjaamon puolelle ja pysähtyivät puolessavälissä. Munroe ojensi 21

kätensä koottua muovilaatikostoa kohti ja otti sieltä repun ja muutamia henkilökohtaisia tavaroita sillä välin kun Logan laski ajoluiskan ja talutti Ducatin säilytyspaikastaan. Pyörä oli virtaviivainen ja täysin musta, todellinen kaunotar, ja Munroe hymyili sivellessään käsityönä tehtyjä katteita. «Olen pitänyt siitä hyvää huolta», Logan sanoi. «Vein sen ajelulle viime viikolla ja varmistin, että kaikki on tiptop-kunnossa.» Sikäli kuin yleensä on mahdollista rakastaa konetta, niin Munroe rakasti pyöräänsä. Se symboloi voimaa, elämää, joka pirstoutui sekunnin murto-osiksi, tietoista riskiä. Harvat asiat pystyivät tuottamaan samanlaista adrenaliinisysäystä kuin hepat jalkojen välissä kiidättäessään häntä pitkin teitä kahdensadanviidenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Vauhdin hurmasta oli tullut jonkinlainen itselääkityksen muoto, huumeita ja alkoholia ihanampi mutta aivan yhtä koukuttava ja aivan yhä tuhoisa mielihyvän lähde. Kolme vuotta sitten Munroe oli romuttanut tämän pyörän edeltäjän. Katkenneet luut ja päävamma olivat pitäneet hänet sairaalassa useita kuukausia, mutta kun hänet oli päästetty pois, hän oli hurauttanut taksilla suoraan jälleenmyyjälle hakemaan uuden pyörän. Munroe nousi pyörän selkään, huokaisi ja polkaisi moottorin käyntiin. Hän tunsi adrenaliinin kuohahduksen ja hymyili. Hän oli kotona: hän ratsasti itseaiheutetun kauhun harjalla ja härnäsi kuolemaa. Toimeksiannot toivat lykkäystä kuolemantuomioon. Kun hän oli ulkomailla, ja vaikka tekikin kaikkensa, jotta työ tuli hoidettua, elämään tuli ripaus normaaliutta, järkeä, tavoitetta, ja tuhon voimat, jotka ajoivat hänet pelaamaan uhkapeliä elämällään, väistyivät taka-alalle. Kypärä päässä Munroe nyökkäsi hyvästiksi Loganille ja viiletti matkaan niin että moottori ulvoi. Kotiinpaluu oli ollut väistämätöntä, mutta ehkä ei niinkään viisasta, jos tarkoitus oli pysyä hengissä.