Steinhauer, Olen: Amerikkalainen vakooja (WSOY)

Olen Steinhauer

AMERIKKALAINEN VAKOOJA Suomentanut Arto Schroderus

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki

Englanninkielinen alkuteos An American Spy

Š Olen Steinhauer 2012 Suomenkielinen laitos Š Arto Schroderus ja WSOY 2013 Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB

ISBN 978-951-0-39107-5

Painettu EU:ssa

Stephanie Cabotille, amerikkalaiselle agentille

Asioiden järjestymys tiistai 22. päivä huhtikuuta – torstai 24. päivä huhtikuuta 2008

Merkkejä oli ollut, ja oli pikemminkin osoitus tuurista kuin tiedustelun ammattilaisen vaistosta, että Erika Schwartz pystyi yhdistämään ne ajoissa toisiinsa. Sotilastiedustelun vastavakoiluosasto MAD olisi esimerkiksi aivan hyvin voinut jättää toimittamatta hänelle huhtikuun 17. päivän raportin EU-aiheisista poikkeamista – hänet oli lisätty jakelulistalle vain, koska he olivat aikeissa pyytää vastineeksi lupaa käyttää erästä iranilaista tietolähdettä. Kun raportti tuli, Budapestiä koskeva kohta 53 olisi helposti voinut mennä häneltä ohi. Itse asiassa kohta 53 menikin ohi, kunnes hänen assistenttinsa Oskar Leintz kiinnitti hänen huomionsa siihen. Oskar tuli hänen uuteen, isoikkunaiseen työhuoneeseensa Saksan liittotasavallan ulkomaantiedustelun BND:n Pullachinpäämajan toisessa kerroksessa ja läimäytti raportin kämmentään vasten. ”Huomasitko Budapestin-jutun?”

Erika oli istunut työpöytänsä ääressä salaattilautanen edessään, poikkeuksellista kyllä, ja tuijottanut latvuston takaa näkyviä kaukaisia myrskypilviä. Vaikka ylennyksestä oli jo kaksi viikkoa, hän ei ollut vielä tottunut näköalan olemassaoloon; edellinen työhuone oli ollut ensimmäisessä kerroksessa. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänellä oli resursseja, eikä ihmisten ilmeeseen, kun he astuivat sisään ja säpsähtivät, koska olivat unohtaneet, että Teddi Wartmüllerin työpöydän ääressä istui nyt tämä ylipainoinen, äreä nainen. Ja Teddi-parka oli vankilassa. ”Totta kai näin Budapestin-jutun”, hän sanoi. ”Minkä jutun?” ”Et ole koskenutkaan tuohon salaattiin.” ”Minkä Budapestin-jutun, Oskar?”

9

”Henry Gray.”

Hän oli tietenkin nähnyt kohdan 53 mutta ei ollut yhdistänyt sitä nimeen, sillä hän oli nähnyt nimen vain kerran aikaisemmin, kuukausia sitten, toisessa raportissa samalta lähteeltä, journalistilta nimeltä Johan Thüringer. Nyt Oskarin kannustamana hän muisti sen. Hän avasi MAD:n raportin.

53. JT, Budapest: Huhtikuun 15. päivän vastaisena yönä Henry Gray (amerikkalainen journalisti – ks. ZNBw:n raportit 8/2007 & 12/2007) katosi. Hänen rakastettunsa Zsuzsa Papp (unkarilainen) väittää kivenkovaa, että hänet on kidnapattu. Hänen epäilyksensä kohdistuvat USA:han ja Kiinaan. Kieltäytyy kuitenkin menemästä yksityiskohtiin tarkempia tietoja vaadittaessa.

”Gray liittyy Milo Weaveriin”, Oskar muistutti häntä avuliaasti, sivellen ohuita viiksiään. ”Jos sitä nyt liittymiseksi voi sanoa”, Erika sanoi ja huomasi sitten tiputtaneensa caesarsalaatin kastiketta raportille. Erika Schwartz muisti Thüringerin havainnot 8/2007:sta ja 12/2007:sta. Elokuussa Thüringer oli ilmoittanut, että herra Gray oli paiskattu Budapestin-asuntonsa parvekkeelta ja oli koomassa. Joulukuun raportissa noteerattiin, että Gray oli herännyt sairaalassa ja lopulta lähtenyt omille teilleen. Pian sen jälkeen AP:n kirjeenvaihtaja nimeltä Milo Weaver oli saapunut kyselemään hänestä.

Gray oli onnistunut välttelemään miestä… ainakin tähän asti.

Erika soitti tutulleen Unkarin kansallisessa turvallisuusvirastossa NBH:ssa, mutta Grayn maasta poistumisesta ei ollut jäänyt mitään tietoa.

Sen sijaan silminnäkijälausunnossa, joka perustui jonkun vanhan naisen havaintoihin makuuhuoneensa ikkunasta, kerrottiin jonkun aasialaisen (kiinalaisen?) tunkeneen Grayn kuvausta vastaavan tokkuraisen (ehkä huumatun) miehen BMW:n takapenkille Sas utcalla, viiden minuutin kävelymatkan päässä Grayn asunnolta. Vaikka silminnäkijä ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, hän oli tunnistanut puhutun kielen englanniksi.

Toisen tutun, Ranskan DGSE:n Adrien Lambertin kautta Erika sai tietää, että väitetyn sieppauksen iltana joku oli siirretty pleksilasilla kate10

tuilla paareilla kaksimoottoriseen yksityiskoneeseen Budapest-Ferihegyn ykkösterminaalin luona. Kone oli rekisteröity romanialaiselle yhtiölle nimeltä Transexpress SRL, joka tiedettiin CIA:n peitefirmaksi. Matkustajaluetteloa ei ollut, ja vaikka koneen päämääräksi oli ilmoitettu Ruzyne-Prahan lentoasema, sellaisen koneen laskeutumisesta ei ollut tietoja.

Byrokraattisesta näkökulmasta Henry Gray oli kadonnut maan päältä.

Pikku mysteeri jäi kutkuttamaan Erika Schwartzia, joten hän soitti Kölniin ja pyysi MAD:lta suoraa yhteyttä Johan Thüringeriin. Heidän välitön myöntävä vastauksensa oli hänelle järkytys. Alakerran elämä, jossa pyynnöt evättiin ylimalkaisesti viikkojen odottelun päätteeksi, oli paaduttanut hänet kestämään hylkäyksiä. Hyväksyntä ei yksinkertaisesti kuulunut hänen maailmankuvaansa.

Ja niin hän sitten pienoisessa vallanhuumassa puhui Budapestin suurlähetystössä olevan Thüringerin kanssa turvallisella linjalla sunnuntaina huhtikuun 20. päivänä. MAD:n ohjeita noudattaen Thüringer oli viettänyt edellisillan enimmäkseen Zsuzsa Pappin seurassa, ja kun Papp oli ensin saanut juoda tarpeeksi ja paasata kauhuissaan siitä, miten kehenkään ei voinut luottaa, hän oli lopulta alkanut avautua. Thüringer myönsi, ettei Papp ollut avautunut aivan täysin, mutta jossain vaiheessa häneltä oli lipsahtanut yksi nimi: Rick. Ei kai se mikään salaisuus ole, Papp oli sanonut Thüringerille, Ei enää. Henry teki töitä Rick-nimisen kiinalaisen vakoojan kanssa. Vietti kokonaisen kuukauden hänen kanssaan. Mutta lopulta… ”Lopulta mitä?” Erika kysyi. ”No, lopulta Papp nukahti. Sen verran olen pystynyt yhdistelemään juttuja, että CIA todellakin jahtasi Henryä sen kiinalaisen Rickin takia.

Mutta kun he kerran antoivat hänen olla rauhassa viimeisen kuukauden ajan, miksi he nyt olisivat hänet vieneet? Sitä Zsuzsa ihmetteli. Loppujen lopuksi hän uskoo, että kiinalaiset veivät hänet. Niin uskon minäkin.”

Transexpressin koneen takia Erika suhtautui siihen epäillen, mutta hän ei vaivautunut korjaamaan keskustelukumppaniaan – osin koska ei halunnut kertoa tietojaan ihmiselle, joka voisi nopeasti raportoida toiselle virastolle, ja osin Andrei Stanescun takia.

Kolme viikkoa sitten Stanescu oli lentänyt New Yorkin Brooklyniin ampumaan miehen nimeltä Milo Weaver – kostoksi 15-vuotiaan tyttärensä 11

Adrianan kuolemasta. Tässä hankkeessa Andreita oli auttanut kiinalainen mies nimeltä Rick – tai, kuten hänen oikea nimensä oli, Xin Zhu. Kun nimet loksahtavat yhteen noin päivänselvästi, kannattaa olla tarkkana.

Jos Erikalta olisi kysytty, hän tuskin olisi osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi, mutta hän käski silti Oskaria pitämään silmänsä auki siltä varalta, että amerikkalaiset ryhtyisivät hämäräpuuhiin Saksan rajojen sisällä, etenkin Berliinin seudulla, missä Andrei Stanescu asui vaimonsa kanssa.

Maanantaiaamuna hän sai sähköpostia kahdesta amerikkalaisesta passista – Gwendolyn Davis ja Hector Garza tulivat maahan sunnuntaina, toinen Stuttgartin ja toinen Frankfurtin kautta, mutta molemmat menivät samaan berliiniläishotelliin, Radisson Bluhun. Oskarilla ei sytyttänyt kummastakaan nimestä, mutta kun valokuvat tulivat, hän osoitti mustaa, isosilmäistä naista. ”Voihan paska”, hän sanoi. ”Tuo on Leticia Jones.”

Leticia Jones oli yksi kahdesta tunnetusta turistista; nimitystä ’turisti’ käytettiin CIA:n sisällä toimivan omituisen turistiosaston jäsenistä.

Vuosikymmeniä se oli ollut pelkkä taru, myytti salaisesta amerikkalaisyksiköstä, jonka aavemaiset agentit pystyivät vierailemaan huomaamatta kaupungeissa ja jättivät aina jälkeensä tuhoa. Sellaista tarinaa olisi voinut kertoa vakoojille ennen nukkumaanmenoa: mörköjuttuja. Helmikuun lopulla Erika oli kuitenkin saanut selville, ettei se ollut pelkkää tiedustelupiirien legendaa; mies nimeltä Milo Weaver oli kertonut sen hänelle ollessaan sidottuna hänen kellarissaan. Myöhemmin Erika oli lähettänyt Yhdysvaltoihin viisihenkisen ryhmän tarkkailemaan turistiosastoa etäältä. Hän olisi halunnut tietää, missä Weaverin osasto majaili ja ketkä sen jäsenet olivat.

Tulokset olivat olleet mielenkiintoisia. Hotellissa Washington D.C:ssä Weaver oli tavannut senaattori Nathan Irwinin, tämän henkilökunnan jäseniä, ja turistiosaston päällikön Alan Drummondin. Läsnä olivat myös nainen ja mies, jotka myöhemmin tunnistettiin Zachary Kleiniksi ja Leticia Jonesiksi. Pitkän yön vaihtuessa aamuksi tämä joukko meni ensin Reagan International lentokentälle ja sitten autolla Manhattanille, Läntiselle 31. kadulle numeroon 101. Rakennuksen 22. kerroksessa sijaitsi turistiosaston päämaja, Saksassa oivallettiin.

12

Voitto osoittautui kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä viikon kuluttua ilmestyi panssaroituja muuttoautoja, joihin kookkaat, kainalokoteloin varustautuneet miehet tyhjensivät ainakin kolme kerrosta siviiliasuisten agenttien valvoessa toimitusta aseistautuneina, eikä 22. kerroksessa siis nykyään ollut jäljellä muuta kuin torakoita.

Leticia Jones oli yksi maineikkaista turisteista, aivan kuten Weaver aikoinaan. Nyt hän oli Berliinissä miehen kanssa, joka oli ehkä myös yksi heistä. Ja Berliinissä asuvaa moldovalaista maahanmuuttajaa CIA etsi heikäläisen ampumisesta. Kun tähän lisäsi sen, että edellisellä viikolla Budapestissä oli viety vankilennolle mies, jolla oli Stanescun tavoin yhteys sekä Milo Weaveriin että Xin Zhuhun, tekijöistä alkoi muodostua sellainen kuvio, ettei hän voinut jättää sitä huomiotta.

Hän hieraisi kasvojaan ankarasti, kääntyi sitten katsomaan Oskaria, jolla oli jo virne kasvoillaan. Itäsaksalaisena hän sai iloa siitä, että pääsi seuraamaan toisen surkeutta. ”Olet varmaan jo tankkaamassa autoa”, Erika sanoi. ”Sinä olet nyt iso pomo”, Oskar sanoi, ”ja se tarkoittaa, etten minä ole enää pelkkä käskyläinen. Tankkaaminen on nyt muiden hommaa.”

Matkalla hän muisti viimeisen keskustelunsa Andrei Stanescun kanssa. Kun mies oli palannut Saksaan Weaverin ampumisen jälkeen, Erika oli käskenyt Oskarin ja parin muun hakea hänet lentokentältä ja tuoda hänet odottavaan autoon. Oskar oli antanut Stanesculle puhelimen, jonka kautta Erika yritti tehdä asiansa täysin selväksi: ”Minä tiedän mitä te teitte, herra Stanescu, enkä hyväksy sitä, mutta jos olisin vuosien varrella ottanut raskaasti kaiken mitä en hyväksy, en olisi elänyt edes kahdenkymmenen ikään. Meille soitellaan Atlantin takaa ja meitä vaaditaan pidättämään teidät ja karkottamaan teidät Amerikkaan, missä joutuisitte vastaamaan teoistanne sikäläisessä oikeudessa. ”Minä en aio nuhdella teitä. En aio edes sanoa teitä idiootiksi, vaikka ammuitte miehen joka ei tappanut tytärtänne, niin kuin jo aiemmin selitin. Kaikki se on ollutta ja mennyttä. Toistaiseksi pidättelen amerikkalaisia niin kauan kuin voin, mutta minulla on teille yksi pyyntö, yksi ainut ehto. Te, herra Stanescu, ette kerro kenellekään teostanne. Te ette kerro vaimollenne ettekä veljellenne. Te ette kerro papillenne. Tämä on 13

elämässänne se yksi teko, jonka joudutte pitämään kokonaan omana tietonanne. ”Jos se käy mahdottomaksi ja teistä tuntuu, että teidän on pakko puhua asiasta jonkun kanssa, te soitatte minulle heti. Koska minä olen tällä planeetalla ainut henkilö, jolle te saatte puhua siitä. ”Jos te ette noudata tätä yhtä ehtoa, rangaistus tulee viipymättä. Te katoatte täältä ja ilmestytte Amerikkaan. Siitä lähtien elämästänne päättävät vieraat ihmiset, jotka eivät tunne myötätuntoa eivätkä välitä, mitä te olette kokenut. Mikä tärkeintä, vaimonne menettää tyttären lisäksi miehenkin. Kuten molemmat tiedämme, hän ei kestäisi sitä.”

Ja sikäli kuin Erika tiesi, Stanescu oli seurannut hänen ohjeitaan prikulleen, mutta tässä sitä kuitenkin oltiin.

Hän varasi Oskarin kanssa huoneet Berliinin Radisson Blusta, ja kun yksi aulaa vahtivista miehistä myöhemmin illalla ilmoitti Davisin ja Garzan olevan baarissa drinkillä, hän ja Oskar menivät alas etsimään heitä. Hän inhosi kenttätyöskentelyä, mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui mahdollisuus, että joku muu tyrisi tämän. Niinpä hän meni henkilökohtaisesti seinän vierustan pöytään ja katsoi, kun Oskar ja kaksi saksia, jotka näyttivät huomattavasti harmittomammilta kuin todellisuudessa olivat, kutsuivat amerikkalaiset drinkille. Amerikkalaisten viileästä mielenlaadusta kertoi paljon se, että he käyttäytyivät niin kuin olisivat odottaneet tätä, eikä hän sitä uskonut. Pian Leticia Jones ja Hector Garzana tunnettu mies istuivat häntä vastapäätä; naisella oli martini kädessään ja miehellä jotain vaaleanpunaista ja hedelmäistä.

Erika esitteli itsensä mutta ei vaivautunut kysymään heidän oikeita nimiään. Mitä se hyödyttäisi? Hän ei ollut etsimässä faktoja vaan tarjoamassa neuvoja. He kuuntelivat hänen hidasta, harkittua englantiaan mukamas vilpittöminä, kun hän huomautti heille, että koska he olivat Saksan maaperällä ja koska heidän tehtävänsä oli nyt tiedossa, ei olisi mitenkään häpeällistä jättää sitä suorittamatta. ”Teidän ei tosiaan tarvitse edes odottaa nuhteita osastonne johtajalta. Alan Drummondhan se oli, eikö niin?” hän kysyi ja sai vastaukseksi hämmentyneet katseet. ”Koettakaa ymmärtää”, hän sanoi, ”jos te haluatte keskustella herra Stanescun kanssa, se voidaan hyvin järjestää täällä – mutta minun talossa14

ni noudatetaan minun sääntöjäni. Te siis ette voi tunkea häntä johonkin pikku koneeseen niin kuin teitte Henry Graylle.”

Ei ollut mitään syytä olettaa, että kumpikaan olisi ollut läsnä sieppauksessa, mutta hän huomasi Hector Grazan piirteiden kiristyvän.

Hän olisi voinut kertoa enemmänkin, esimerkiksi että he tiesivät amerikkalaiskaksikon pysäköineen sinä aamuna HIT-ruokakaupan logolla varustetun kylmäauton yksityiseen autotalliin Zehledorfissa, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut? Hehän vain keksisivät uuden suunnitelman, mikä kuuleman mukaan sujui turisteilta kuin tyhjää vain.

Kun he hymyilivät ja kiittivät häntä mukavasta juttutuokiosta – tunnustaen kuitenkin samalla, ettei heillä ollut aavistustakaan mistä hän puhui – hän päästi heidät mukisematta menemään. Erikan väki oli kiinnittänyt heidän kylmäautoonsa kaksi jäljitintä, ja Berliinissä oli nyt kaksitoista miestä ja naista, joiden ainoa tehtävä oli tarkkailla tätä kaksikkoa.

Seuraavana aamuna – tiistaina huhtikuun 22. päivänä – nuo kaksitoista tarkkailivat, kun kaksikko pysäköi HIT-autonsa Stanescun Kreuzbergin asunnon ulkopuolelle ja seurasi, kun Andrei lähti ajamaan taksikeskukselle aloittaakseen vuoronsa. Matkalla turistien takaa-ajo kuitenkin keskeytyi, kun kaksi Erikan miestä törmäsi tarkoituksella heidän autoonsa Gneisenaustrassen ja Notitzstrassen risteyksessä. Kun se asia oli h ­ oidettu, Erika soitti suoraan Stanesculle ja pyysi häntä tulemaan juttutuokiolle Spreen rannalla olevaan ravintolaan, Altes Zollhausiin. Stanescu saapui hämmentyneen näköisenä, koska oli juuri nähnyt ajomatkallaan epäilyttävän kolmen auton ketjukolarin, mutta hänen asenteensa oli asiaankuuluvan nöyrä. Kun Erika oli kysynyt Stanesculta, maistuisiko viini ja ruoka, ja tämä oli kieltäytynyt lannistuneen oloisesti kömpelöllä saksan kielellään, Erika kysyi, muistiko hän miestä nimeltä Rick.

Andrei tuijotti häntä. ”Minä muistan yksi mies, kenen nimi on Rick.” ”No, ne jotka seurasivat teitä sillä kylmäautolla tietävät, että te tunnette sen Rickiksi sanomanne miehen, jota he sanovat Xin Zhuksi. He ovat hyvin kiinnostuneita kuulemaan hänestä ja uskovat, että te voitte auttaa heitä.” ”He ovat CIA:sta?”

Hän nyökkäsi leukaperät tärähtäen. ”Mutta te hyökkäsitte sen kimppuun.”

15

”He joutuivat auto-onnettomuuteen, herra Stanescu.” Hän laski pul­ lean kätensä pöydälle. ”Se ei ole teidän kannaltanne tärkeää. Minä lupasin aikaisemmin pitää heidät loitolla niin kauan kuin voin, ja minusta tuntuu että valtani rajat alkavat tulla vastaan. En usko, että heitä kiinnostaa syyttää teitä siitä, mitä teitte sille miehelle Brooklynissa. Mutta heitä tuntuu kiinnostavan tieto kiinalaisesta miehestä, siitä teidän Rickistänne, jonka käskystä he uskovat teidän ampuneen amerikkalaisen.”

Andrei nojautui taaksepäin ja sanoi lopulta. ”Minä voin vastata. Kysymykset, ne minä voin vastata.” ”Niin varmasti voitte, ja niin varmasti vastaatte. Me teemme kuitenkin tämän minun tavallani emmekä heidän.” ”Mikä se on, heidän tapa?”

Erika rykäisi, ja tarjoilija katsahti heihin kunnes sitten tajusi, ettei se ollut kutsu. Erika sanoi: ”He olisivat napanneet teidät ja panneet siihen autoon, jossa on vuode ja paljon huumaavia aineita. Olisitte herännyt lentokoneessa matkalla jonnekin. Ehkä Yhdysvaltoihin, ehkä Turkkiin – en tiedä. Teitä olisi kuulusteltu ainakin viikko, ehkä kauemminkin.” ”Ja mikä se on, teidän tapa?”

Hän huokaisi. ”Minä en pidä siitä, kun toiset valtiot raahaavat Saksan kansalaisia ulkomaille, varsinkaan ystävällismieliset valtiot. Menemme yhdessä taloon Berliinin ulkopuolella, korkeintaan kolmeksi päiväksi.

Ei huumaavia aineita, pelkkää keskustelua. Annan yhdelle amerikkalaiselle luvan tulla taloon esittämään kysymyksiä.”

Kahden tunnin kuluttua Oskar toi hänelle puhelimen. ”Toimistolta.

Gwendolyn Davis kuulemma soittaa.”

Täydellistä saksaa puhuen Gwendolyn Davis sanoi: ”Siitä tarjouksesta; onko se vielä voimassa?”

Keskustelu kesti puolitoista vuorokautta, ja se käytiin talossa Potsdamiin johtavan E51:n varrella. Jones ilmestyi varhain molempina aamui­ na pienen äänitallentimen kanssa, ja Hector Garza pysytteli hotellihuoneessaan tai käyskenteli kauppakaduilla ja osti silloin tällöin jopa paitoja. Se yllätti Erikan, joka oli odottanut Garzan hoitavan puhumisen.

Eiväthän he kuitenkaan tienneet, miten Andrei Stanescu suhtautuisi mustiin ihmisiin ja miten hän sulattaisi naispuolisen kuulustelijan. Mut16

ta Leticia Jones ei pelkästään puhunut sujuvaa saksaa, hänellä oli myös tavattoman lämmin persoonallisuus, joka kannusti kuulusteltavaa kaivamaan vastauksensa pintaa syvemmältä.

Kuulustelu oli kiehtova myös siksi, että Andrei Stanescu oli viettänyt kiinalaisen virkailijan kanssa vain noin tunnin. Mitä hän edes voisi tietää Xin Zhusta? Leticia Jones ei ollut tiennyt sitä ennen kuin puhuttaminen alkoi. Hän tiesi vain, että Andrei oli Brooklynissa saanut pistoolin Kiinan suurlähetystövirkailijalta, jota Andrei kutsui Liksi. Hän tiesi, että Xin Zhu oli käskenyt Litä antamaan Andreille aseen, mistä seurasi että Xin Zhu tai joku hänen edusmiehensä Kiinan ulkomaantiedustelu Guoanbusta oli ollut henkilökohtaisesti tekemisissä Andrein kanssa. Jones näytti Stanesculle valokuvia, kunnes tämä tunnisti Lin eli miehen nimeltä Sam Kuo. He saivat käsiteltyä Milo Weaverin murhayritykseen johtaneet tapahtumat muutamassa tunnissa, ja sitten Jones keskittyi Xin Zhun henkilöön.

Ulkonäön kuvaus alkoi epämukavalla sanalla ”lihava” ja kävi sitten yksityiskohtaisemmaksi: hänen pienet silmänsä, tylppä nenänsä, tur­peat huulensa, päälaelta oheneva tukkansa ja paksummat kiharat korvien päällä.

Hänen hiljainen käytöksensä, ikään kuin hän pystyisi hiljaisuudella imemään ilmasta kaiken päättämättömyyden – ”Hän on hyvin vakuuttava”, Andrei sanoi. ”Kappale avaruudessa. Kova… ei, kiinteä.”

Andrei uskoi, että heidän tapaamisensa oli ollut ennalta määrätty.

Hän ei ollut etsinyt sitä eikä edes toivonut sitä. Hän oli ollut katkera mies ennen kuin Rick ilmestyi hänen elämäänsä, täynnä vihaa kaikkia asiakkaitaan kohtaan ja kaikkia kadulla näkemiään kasvoja kohtaan, ja juuri Rick oli odottamatta tarjonnut eräänlaista pelastusta. ”Hän uskoo järjestymys.” ”Anteeksi, en ymmärrä.” ”Hän sanoi: minä uskon asioiden järjestymys.” ”Hän uskoo asioiden järjestykseen?” ”Niin. Eksakt.” ”Milloin hän sanoi niin?” ”Kun minä kysyn, onko hän uskovainen.”

Koska Xin Zhu tiesi Andrein ortodoksisesta uskosta, hän oli käyttänyt yhtenä keinonaan raamatunlauseita, valittuja säkeitä joilla – sen 17

Erika tiesi kokemuksesta – oikeuttaa melkein mitä tahansa. Zhu ei kuitenkaan ollut kaivanut kovin syvältä vaan oli pysytellyt vanhassa tutussa materiaalissa. ”Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu, annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, ruhje ruhjeesta.” ”Onko hän uskonnollinen?” ”Hän ei sanonut.” ”Mitä te arvelette?”

Andrei tuijotti Leticia Jonesia tiiviisti, hipaisi sitten edessään olevaa vesipulloa mutta ei juonut. ”Voi olla”, hän sanoi mutta ei suostunut sanomaan tarkemmin.

Leticia Jones ei vaivautunut kertomaan Andreille, ettei tämä ollut ampunut tyttärensä tappajaa. Se ei kuulunut Leticia Jonesin toimeksiantoon – joka, sikäli kuin Erika asian ymmärsi, oli selvittää kaikki Xin Zhun henkilöön liittyvät seikat niiltä ihmisiltä, jotka olivat olleet edes ohimennen henkilökohtaisissa tekemisissä hänen kanssaan. Tästä Erika päätteli, että CIA tiesi miehestä nolostuttavan vähän ja halusi epätoivoisesti pienimmätkin tiedonmurut.

Leticia Jones säästi ratkaisevan kysymyksen toiselle päivälle ja esitti sen täsmälleen samaan sävyyn kuin edellisenkin päivän kysymykset: tyynesti, lämmöllä, lähes viettelevästi. ”Miksi hän teki sen, mitä luulette?” Tauko. Lempeä hymy. ”Miksi hän auttoi teitä – vierasta ihmistä – kostamaan teidän tyttärenne murhan?”

Sitä Andrein ei tarvinnut miettiä, koska hän oli miettinyt asiaa maaliskuun 28. päivästä lähtien, jolloin hän oli ottanut lentokentältä kyytiin ison kiinalaisen miehen ja kuunnellut tämän tarinaa – välillä raivoissaan, välillä kuin hypnoosissa. ”Hänen poika murhattiin. Hän tietää mitä se voi tehdä isälle. Hän tietää, että murhaajan luokse palaaminen voi saada isän voimaan hyvin, kun hän voi huonosti. Ei, ei hyvin. Paremmin.” ”Paremmin kuin hyvin?” ”Paremmin kuin huonosti. Hän tuntee sen miehen kuka tappoi minun Adrianan. Hän näkee epäoikeudenmukaisuus, hän haluaa järjestymys. Hän uskoo asioiden järjestymys.” ”Eli Rick on mies, joka tekee järjestystä, kun järjestystä ei ole?”

18

”Eksakt.” ”Te pidätte hänestä.” ”Hän antoi minulle lahja. Hän ei tunne minua, mutta hän antoi minulle lahja.”

Lahjan joka tuhoaa sinut, Erika ajatteli, jahka tämä suurenmoinen alku­huuma laantuu.

Ennen kuin Leticia Jones ilmoitti kuulustelun päättyneeksi kello 13.18 tiistaina 24. päivänä, hän antoi käsiensä levätä kämmenet alaspäin tammipöydällä, jonka vastakkaisilla puolilla he olivat istuneet koko tämän ajan, niin että jokainen pitkä, punaiseksi lakattu kynsi kimalsi kattolampun alla, ja sanoi: ”Herr Stanescu, kaiken tämän kuultuani minusta tuntuu, että te tosiaan pidätte Rickistä. Pitääkö paikkansa?”

Andrei nyökkäsi. ”Hän on oikein hyvä mies, minulle.” ”Ja siksi minua ihmetyttääkin”, Jones sanoi, ”miksi te olette meille niin avoin. Arvaatte varmaankin, ettemme aio Rickillenne mitään hyvää. Me emme ole hänen ystäviään. Itse asiassa hän on tehnyt meille hirvittäviä asioita, ja meillä on pitkä muisti.”

Andrei nyökkäsi. ”Eikö teitä huolestuta, että petätte hänet?”

Andrei hymyili ja lausui sitten: ”Antakaa keisarille se asia mikä on keisarin ja Jumalalle se mikä on Jumalan.”

Taidat poimia siitä kirjasta mitä lystäät, ajatteli Erika.

Kun Erika saattoi Jonesin ulos autolleen, he kuulivat puiden takaa maantieliikenteen humun. ”Mitä hän teki teille?” Erika kysyi englanniksi. Kun Jones ei vastannut, hän selvensi. ”Siis Xin Zhu. Ihmisten sieppaaminen ulkomailla ei ole mikään pikkujuttu.”

Jones ei vieläkään vastannut, hymyili vain astellessaan rapsahtelevien risujen päältä. ”Kertokaa Alan Drummondille, että jos hän haluaa olla vähän ­vähemmän salaperäinen, voisin vilkaista meidän tietojamme. Meillä voisi olla jotain.” ”Drummond?” Jones sanoi. ”Teidän pomonne.” ”Ette ole kuullut”, Jones sanoi pudistaen päätään. ”Alan Drummondilta meni työ.”

19

”Siksikö he tyhjensivät turistiosaston?”

Jones piti pokkansa hienosti. ”Tiedän vain, että hän on työtön. Sen tarkempiin tietoihin tällä palkkaluokalla ei pääse.” ”Esimerkiksi siihen, mitä Xin Zhu teki teikäläisille?”

Jones kohautti harteitaan; silloin Erika vihdoin ymmärsi ja laski käden hänen kyynärpäälleen. He katsoivat toisiaan. ”Hän tuhosi sen, eikö vain? Osaston. Sehän olisi…” Erika veti henkeä ja mietti, mitä se mahtoi tarkoittaa ja miten se ehkä oli toteutettu. Se oli lähestulkoon kunnioitusta herättävä suoritus. Yksi vihainen mies Kiinassa oli kaatanut legendaarisen osaston, jota kaikki maailman vakoojat olivat saaneet pelätä ainakin puoli vuosisataa.

Leticia Jones ei ollut aikeissa myöntää tai kieltää mitään. Hän sanoi: ”Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja kaikki amerikkalaiset ovat kiitollisia siitä.” ”Tuskinpa vain.”

Jones avasi oven, ja sitten, kuin alaviitteeksi, painoi kätensä Erikan hartialle. ”No, minä olen.” ”Ette kuitenkaan niin paljon, että kertoisitte mitä Xin Zhu teki ansaitakseen tämän analyysin persoonallisuudestaan?”

Jones meni autoonsa ja laski ikkunan. ”Xin Zhu ei tehnyt mitään ja silti kaiken, jos tiedätte mitä tarkoitan.” ”En tiedä.”

Olankohautus, sitten Leticia Jones ajoi tiehensä.

Illalla sekä hän että Hector Garza olivat New Yorkin lennolla. Erika pyysi tiimiään tarkkailemaan heitä, mutta New Yorkin ja Washingtonin välisellä tiellä agenttikaksikko katosi viileään amerikkalaiseen yöhön.

20

Osa yksi

Sosialistisen opin talossa perjantai 16. toukokuuta – tiistai 20. toukokuuta 2008

Parhaalta John le Carrén hengessä kirjoittavalta nykykirjailijalta.

Ihan pakko lukea.

— B ook l ist

C

IA:n huippusalainen palkkamurhaajien turistiyksikkö on listit ty lähes viimeiseen mieheen. Oliko kyse kostoiskusta? Miksi kiinalainen vakooja, Xin Zhu, ei vieläkään hellitä?

Turistin epäkiitolliseen työhön turtunut Milo Weaver

haluaisi keskittyä vain perhe-elämäänsä. Mutta kun Alan Drummond alkaa käyttää Milon peitenimeä omiin tarkoituksiinsa ja katoaa Lontoossa, vastentahtoinen Milo on taas vedetty vakoilun hämärämaailmaan.

Tilanne pahenee ennen kuin kohenee. Kansainvälisiin verkostoihin sotkeutuneet viimeiset turistit eivät enää tiedä onko vakooja vierellä ystävä vai vihollinen.

8 4.2

ISBN 978-951- 0 -3 9107-5

www.wsoy.fi Päällys Mika Tuominen Kannen kuvamateriaali WSOY:n kuva-arkisto