e n i h p l n e a D e Vig d Y ö t ä e i v o i va s t u s ta a ws oy
Delphine de Vigan
yötä ei voi vastustaa Suomentanut kira poutanen
werner söderström osakeyhtiö helsinki
Lainaus Charles Baudelairen Matkaan kutsu -runosta sivulla 309 on Väinö Kirstinän ja Eila Kostamon suomennoksesta. Raskankielinen alkuteos Rien ne s’oppose à la nuit © Editions JC Lattès 2011 Suomenkielinen laitos © Kira Poutanen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39110-5 Painettu EU:ssa
Margotille
»Eräänä päivänä maalatessani musta väri täytti koko kankaan, siinä ei ollut muotoja, ei kontrasteja, ei läpinäkyvyyttä. Mustan äärimmäisyydessä näin jotenkin mustan vastakohdan. Pinnan erot heijastivat eri tavoin valoa, ja pimeästä hehkui eräänlainen vaaleus, maalauksellinen valo, jonka erikoinen tunteen voima innoitti minua maalaamaan. Instrumenttini ei ollut enää musta vaan tämä mustasta tuleva salainen valo.» Pierre Soulages
ENSIMMÄINEN OSA
Ä
itini oli sininen, vaalean tuhkan sininen, ja hänen kätensä olivat oudolla tavalla tummemmat kuin kasvot, kun löysin hänet kotoaan tuona tammikuun aamuna. Hänen käsiensä nivelet olivat kuin musteen tahrimat.
Äitini oli ollut kuolleena monta päivää. En tiedä, kuinka monta sekuntia tai minuuttia kesti ennen kuin tajusin sen, vaikka tilanne oli selvä (äiti makasi sängyllään eikä reagoinut mihinkään). Aika oli joka tapauksessa hyvin pitkä, se oli täynnä hapuilua ja kiihkeyttä kunnes keuhkoistani nousi lopulta huuto kuin monen minuutin pidättelyn jälkeen. Vielä nytkin, yli kaksi vuotta myöhemmin, tämä on minulle täysi mysteeri: miten aivoni pystyivät torjumaan kuvan äitini ruumiista ja ennen kaikkea ruumiin hajun, miten niiltä kesti niin kauan hyväksyä tieto, joka oli aivan silmieni edessä? Mutta tämä ei ole ainoa kysymys, jonka äitini kuolema herätti minussa. Neljä tai viisi viikkoa myöhemmin, harvinaisen sankan masennuksen keskellä minulle ojennettiin Kirjakauppiaiden palkinto romaanista, jonka henkilöistä yksi oli yksinäisyyteen eristäytynyt äiti, joka vuosien hiljaisuuden jälkeen oli jälleen oppimassa puhumaan. Annoin kirjan äidilleni ennen sen ilmestymistä, todennäköisesti koska olin ylpeä saatuani jälleen yhden romaanin valmiiksi, vaikka samalla olin myös tietoinen siitä, että fiktion kautta käänsin puukkoa hänen haavassaan. En lainkaan muista, missä palkintojenjako tapahtui tai millainen itse seremonia oli. Luulen, etten vielä ollut päässyt irti kauhusta; hymyilin kuitenkin kaikesta huolimatta. Muutamaa vuotta aikaisemmin lasteni isä oli kritisoinut tapaani paeta eteen11
päin (hän puhui juuri tästä raivostuttavasta tavastani pystyä tekemään hyvä vaikutus ihmisiin missä tahansa tilanteessa), olin vastannut hänelle mahtipontisesti olevani kiinni elämässä. Hymyilin illallisella, joka kunniakseni järjestettiin, vaikka todellisuudessa yritin vain pysyä pystyssä, pysyä istuma-asennossa ja olla yhtäkkiä luhistumatta ja sukeltamatta lautaseeni samalla tavalla kuin olin kaksitoistavuotiaana hypännyt pää edellä tyhjään uima-altaaseen. Muistan tilanteen fyysisyyden, jopa urheilullisuuden, oli pakko kestää, vaikka kaikki tiesivät todellisen tilanteeni. Minusta tuntui, että oli parempi koteloida suru, tukahduttaa ja vaientaa se siihen saakka kunnes olisin vihdoin yksin, kuin päästää ilmoille pitkä huuto tai, mikä vielä pahempaa, pitkä valitus, joka olisi varmasti kaatanut minut maahan. Edeltävien kuukausien aikana elämäni rytmi oli huomattavasti kiihtynyt ja rima tuntui jälleen kerran olevan liian korkealla. Siksi minusta tuntui, ettei ilmalennon aikana ollut tehtävissä mitään muuta, oli tehtävä hyvä vaikutus ihmisiin ja yritettävä pysyä kasassa (vaikka se tarkoittaisikin sitä, että oli esitettävä muuta kuin oli). Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa. Seuraavien kuukausien aikana kirjoitin kirjan, jota olin työstänyt usean kuukauden ajan. Nyt ihmettelen miten se oli mahdollista – ehkä siksi, ettei elämässäni ollut mitään muutakaan, kun lapset olivat menneet kouluun ja olin yksin tyhjyydessä, oli vain tuoli tietokoneen ääressä, ei ollut muuta paikkaa mihin istua, mihin asettua. Olin ollut yksitoista vuotta samassa työpaikassa ja nyt – pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen – minut oli erotettu, tiesin, että tilanne pelotti minua hiukan. Kun löysin Lucilen kotoaan sinisenä ja liikkumattomana, pelko muuttui kauhuksi ja kauhu sitten puolestaan sumuksi. Kirjoitin joka päivä ja olen ainoa, joka tietää kuinka paljon äitini kuolema ja sen tunnelma ovat vaikuttaneet kirjaan, joka ei mitenkään liity hä12
neen. Sitten kirja ilmestyi eikä äitini ollut jättämässä vastaajaani hauskoja viestejä tv-esiintymisistäni. Eräänä tuon saman talven iltana olimme poikani kanssa tulossa kotiin hammaslääkäriltä ja kävelimme vierekkäin rue de la Folie Méricourtin kapeaa jalkakäytävää pitkin. Yhtäkkiä aivan varoittamatta, ilman että mikään keskustelussa liittyi aiheeseen, hän kysyi: – Isoäiti teki tavallaan itsemurhan vai mitä? Vielä tänäänkin tuo kysymys liikuttaa minua, ei niinkään sen sisältö vaan sen muoto, tavallaan-sana yhdeksänvuotiaan lapsen suussa, hän ikään kuin suojeli minua, kokeili kepillä jäätä, eteni hiipien. Tai ehkä se oli ihan aito kysymys: voitiinko Lucilen kuolemaa pitää tilanne huomioon ottaen itsemurhana? Kun löysin äitini kotoaan, en voinut mennä hakemaan lapsia. He jäivät isänsä luokse. Seuraavana päivänä kerroin heille iso äidin kuolemasta, taisin sanoa jotenkin näin: »Isoäiti on kuollut», ja kysymyksiin, jotka he esittivät, vastasin: »Hän halusi nukahtaa» (vaikka olenkin lukenut psykologi Françoise Dolton kirjoja). Parin viikon kuluttua poikani palautti minut maan pinnalle: asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Isoäiti oli tehnyt itsemurhan, kyllä, hän oli tappanut itsensä, hän oli laskenut esiripun, heittänyt hanskat tiskiin, luovuttanut, hän oli sanonut stop, nyt riittää, ja hänellä oli siihen monta hyvää syytä. En muista milloin ajatus kirjoittaa äidistäni, hänen tarinastaan tai hänen aiheistaan syntyi. Tiedän, että vastustin ajatusta, pidin sen kaukana itsestäni mahdollisimman pitkään, listasin mielessäni kaikki ne lukemattomat kirjailijat, jotka olivat kirjoittaneet äidistään, vanhoista kirjailijoista uudempiin, halusin todistaa itselleni, miten vaarallisella maaperällä liikuin ja miten kulunut aihe oli, suljin mielestäni lauseet, jotka syntyivät varhain aamulla tai jonkin muiston aiheuttamina, ne olivat kaikki mahdollisia erirakenteisten romaanien alkuja, joiden ensimmäisiä sanoja en halunnut kuulla, listasin kaikki esteet, joita eteeni tulisi se13
kä kaikki ne valtavat riskit, jotka ottaisin aloittaessani tällaisen työn. Äitini oli liian laaja aihe, liian synkkä, liian epätoivoinen: toisin sanoen aivan liian riskialtis. Annoin siskoni ottaa Lucilen kirjoittamat kirjeet, paperit ja tekstit ja tehdä niistä kansion, jonka hän vei kellariinsa. Minulla ei ollut niille tilaa eikä voimia. Pikkuhiljaa opin ajattelemaan Lucilea ilman, että henkeni salpautui: ajattelin hänen tapaansa kävellä yläruumis eteenpäin kumartuneena, laukku posteljooninotteessa lantiota vasten, hänen tapaansa pitää savuketta sormissaan, tapaansa syöksyä pää edellä metroon, hänen käsiensä tärinää, hänen sanavarastonsa täsmällisyyttä, hänen lyhyttä nauruaan, joka tuntui yllättävän hänet itsensäkin, tapaa jolla hänen äänensä muuttui tunteen voimasta, josta ei kasvoilla näkynyt merkkiäkään. Ajattelin, etten saisi unohtaa mitään hänen kylmästä, fantastisesta huumorintajustaan ja hänen omalaatuisesta kyvystään hullutella. Ajattelin, että Lucile oli ollut rakastunut Marcello Mastroian niin (hän täsmensi: »ottaisin niitä puolisen tusinaa kiitos»), sitten Joshka Schidlowiin (Télérama-lehden teatterikriitikkoon, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta jonka kirjoitustyyliä ja älykkyyttä hän ihaili), sitten liikemieheen nimeltä Édouard, jonka todellista identiteettiä emme koskaan saaneet tietää, sitten Grahamiin, aitoon pultsariin Pariisin 14. kaupunginosasta, hän oli viulisti ja hänet tapettiin. En puhu nyt miehistä, joiden kanssa hän todella oli. Ajattelin, että äiti oli syönyt keitettyä kanaa Claude Monetin ja Emmanuel Kantin kanssa samoissa juhlissa kaukaisessa lähiössä, josta hän oli tullut lähijunalla kotiin, ajattelin että hänelle ei annettu vuosikausiin sekkivihkoa, koska hän jakeli rahojaan kadulla. Ajattelin, että äitini oli hallinnut työpaikkansa ja koko Pariisin liikennelaitoksen tietokonejärjestelmää ja tanssinut kahviloiden pöydillä. 14
En enää muista, milloin luovutin, kenties silloin kun ymmärsin, miten kirjoittaminen, minun kirjoittamiseni, liittyi häneen, hänen tarinoihinsa, näihin hourailun hetkiin silloin, kun hänen elämästään oli tullut niin raskasta että oli paettava sinne, missä tuska näkyi vain tarinoina. Pyysin äitini veljiä ja siskoja puhumaan hänestä minulle, kertomaan minulle. Nauhoitin Lucilen tunteneiden ja minun hullunkurisen ja rikkinäisen sukuni kertomukset. Tallensin tuntikausia digitaalista puhetta tietokoneelleni, tuntikausia muistoja, hiljaisuutta, kyyneliä ja huokauksia, naurua ja tunnustuksia. Pyysin siskoltani kellarista kirjeet, tekstit ja piirrokset, etsin, pengoin, raaputin pintaa, kaivoin esiin. Luin tuntikausia aina uudestaan ja uudestaan, katsoin elokuvia, valokuvia, esitin yhä uudestaan samat kysymykset ja monta muutakin. Ja sitten, kuten kymmenet kirjailijat ennen minua, yritin kirjoittaa äidistäni.
15
L
ucile oli tarkkaillut veljiään jo yli tunnin, hän katsoi, miten he hyppivät maasta kivelle, kiveltä puuhun, puusta maahan, se oli kuin sekava tanssi, jota Lucilen oli vaikea seurata. Nyt veljet olivat kerääntyneet ympyrään jonkin hyönteisen ympärille, jota Lucile ei nähnyt, siskot tulivat hetkessä heidän luokseen jännittyneinä ja yrittäen kiireesti raivata itselleen paikan ryhmästä. Nähdessään ötökän tytöt alkoivat kiljua, aivan kuin heidän kurkkuaan oltaisiin leikkaamassa ajatteli Lucile, niin kimeitä heidän kirkaisunsa olivat, erityisesti Lisbethin, joka hyppi kuin kilipukki samalla kun Justine huusi Lucilelle kimeimmällä mahdollisella äänellään, että hänen oli heti tultava katsomaan. Lucilella oli yllään ohut, vaaleankeltainen silkkimekko, hän oli ristinyt jalkansa niin, ettei mikään menisi ryppyyn, pienet sukat olivat sileinä nilkoissa, eikä hänellä ollut aikomusta liikahtaakaan. Hän istui penkillä ja seurasi tarkasti jokaista hetkeä edessään esitettävästä kohtauksesta, mutta missään tapauksessa hän ei aikonut lähestyä siskoja ja veljiään, joiden joukkoon oli liittynyt muitakin huutojen perässä tulleita lapsia. Joka torstai Liane, lasten äiti, lähetti lapsensa aukiolle leikkimään, isojen tehtävänä oli vahtia pieniä ja ainoa ohje oli olla tulematta takaisin ennen kuin kaksi tuntia oli kulunut. Valtavan melun saattelemana sisarussarja lähti ulos rue de Maubeugen asunnosta, laskeutui viisi kerrosta alas, ylitti rue Lamartinen ja sitten rue de Rochechouartin ennen kuin pääsi aukiolle voitonriemuisena ja huomiota herättävänä, sillä kukaan ei voinut olla huomaamatta lapsia, joiden ikäero oli vain muutamia kuukausia, heidän vaaleuttaan, joka oli melkein valkeutta, heidän vaaleita silmiään ja heidän meluisia leikkejään. Sillä aikaa Liane asettui makaamaan ensimmäiselle eteen tulevalle vuoteelle ja nuk16
kui kuin tukki, edessä oli kahden tunnin hiljaisuus, jonka aikana hän voi toipua toistuvista raskauksista, synnytyksistä ja imetyksestä, itkun ja painajaisten katkomista öistä, pyykeistä ja likaisista vaipoista, jatkuvasti toistuvista aterioista.
Lucile istui aina samalle penkille hieman sivummalle, mutta tarpeeksi lähelle strategista paikkaa: kiipeilytelineitä ja keinuja, siitä oli ihanteellinen näkymä kaikkialle. Joskus Lucile suostui leikkimään toisten kanssa, joskus hän istui paikoillaan järjestelemässä ajatuksiaan niin kuin hän sanoi, muttei koskaan tarkentanut mitä ajatuksia, hän viittasi vain epämääräisellä eleellä ympärilleen. Lucile järjesteli huutoja, nauruja, itkua, tulemisia ja menemisiä, melua ja jatkuvaa liikettä, joiden keskellä hän eli. Oli miten oli, Liane oli jälleen raskaana ja lapsia olisi pian seitsemän, sitten varmaankin kahdeksan ja kenties enemmänkin. Joskus Lucile mietti, oliko hänen äitinsä hedelmällisyydellä jokin raja, vai voiko hänen vatsansa vain täyttyä ja tyhjentyä ikuisesti, tuottaa vaaleanpunaisia, sileitä vauvoja, joita Liane hoivasi naurullaan ja suukoillaan. Mutta kenties naisille oli määrätty vain rajallinen määrä lapsia, jonka Liane olisi pian saavuttanut ja hänen vartalonsa jäisi tyhjäksi. Lucile istui aivan keskellä penkkiä jalat ilmassa heiluen ja ajatteli tulevaa vauvaa, jonka syntymän laskettu aika oli marraskuussa. Mustaa vauvaa. Sillä joka ilta ennen nukahtamistaan tyttöjen huoneessa, jossa oli jo kolme sänkyä, Lucile näki unta pikkusiskosta, joka olisi täysin musta, peruuttamattoman musta, pyöreä ja liukas kuin makkara, Lucilen veljet ja siskot eivät uskaltaisi lähestyä vauvaa, eikä kukaan ymmärtäisi vauvan itkua, se huutaisi jatkuvasti ja lopulta vanhemmat päättäisivät antaa vauvan Lucilelle. Lucile ottaisi vauvan suojiinsa sänkyynsä ja olisi ainoa joka osaisi hoitaa sitä, vaikka hän inhosikin nukkeja. Mustan vauvan nimi olisi siitä lähtien Max niin kuin opettajarouva Estoquetin mies, joka oli autonkuljettaja. Musta vauva kuuluisi Lucilelle kokonaan, se tottelisi häntä joka tilanteessa ja suojelisi häntä. 17
Justinen huudot herättivät Lucilen ajatuksistaan. Milo oli sytyttänyt hyönteisen tuleen ja se oli palanut alle sekunnissa. Justine oli juossut turvaan Lucilen jalkoihin, nyyhkytykset ravisuttivat hänen pientä vartaloaan, hän oli painanut päänsä Lucilen polville. Lucile silitti sisarensa hiuksia ja huomasi vihreän räkävanan, joka valui hänen mekolleen. Nyt ei ollut oikea hetki sille. Tiukalla eleellä hän nosti Justinen kasvot ylös ja käski hänen mennä niistämään nenänsä. Justine halusi näyttää Lucilelle hyönteisen ruumiin, Lucile nousi lopulta ylös. Ötökästä oli jäljellä vain pala kovettunutta kuorta. Jalallaan Lucile peitti palaset hiekalla ja nosti sitten jalkansa ylös, sylkäisi käteensä ja hieroi sandaaliaan. Seuraavaksi hän veti esiin nenäliinan, pyyhki Justinen kyyneleet ja niisti nenän ja otti sitten Justinen kasvot käsiinsä ja antoi hänelle äänekkään suukon, samanlaisen kuin Lianen antamat, huulet tiukasti kiinni Justinen pyöreässä poskessa. Justine, jonka vaippa oli auennut, juoksi muiden luokse. He olivat jo aloittaneet uuden leikin ja seisoivat tällä kertaa Barthé lémyn ympärillä. Hän antoi toisille neuvoja kovaan ääneen. Lucile palasi paikalleen penkille. Hän katsoi, miten hänen veljensä ja siskonsa hajaantuivat, kerääntyivät yhteen ja erosivat sitten taas. Hänestä tuntui kuin hän olisi tarkkaillut meritursasta, meduusaa tai tarkemmin ajateltuna jotain limaista eläintä, jolla oli monta päätä, eläintä jollaisia ei oikeasti ollut olemassa. Tässä monimuotoisessa oliossa, jonka nimeä hän ei tiennyt – vaikka olikin varma olevansa osa sitä, niin kuin jokainen pala matoa tietää olevansa osa sitä, vaikka olisikin irrallaan – oli jotakin joka peitti hänet kokonaan, upotti hänet sisäänsä. Lucile oli aina ollut kaikista hiljaisin. Ja kun Barthélémy tai Lisbeth hakkasivat vessan oveen, kun Lucile oli mennyt sinne lukemaan tai pakoon melua, hän vastasi tiukalla äänellä, josta kuuli ettei hän aikonut toistaa sanomaansa: rauha. Lucilen äiti ilmestyi aukion laidalle hiekkatielle, valoisana ja kauniina, käsivarret ylhäällä. Liane heijasti valoa käsittämättö18
mällä tavalla. Se johtui kenties hänen vaaleista hiuksistaan ja leveästä hymystään. Kenties se johtui hänen luottamuksestaan elämään, hän antoi kaiken mitään pidättelemättä. Lapset juoksivat hänen luokseen, Milo hyppäsi hänen syliinsä ja tarttui hänen vaatteisiinsa. Liane alkoi nauraa ja toisti monta kertaa laulavalla äänellään: pienet kultani. Hän tuli hakemaan Lucilea kuvaukseen. Kun lapset kuulivat tästä, kuului innostuneita tai vastustelevia huutoja – vaikka kuvauksista oli sovittu jo monta päivää sitten – melun keskellä Liane onnitteli Lucilea täydellisen puhtaasta asusta ja onnistui antamaan muutaman neuvon vanhimmalle tyttärelleen. Lisbethin piti laittaa neljä pienintä kylpyyn, panna perunat kiehumaan ja odottaa isän tuloa. Lucile tarttui äitiään kädestä ja he lähtivät metrolle. Jo monen kuukauden ajan Lucile oli ollut malli. Hän oli tehnyt näytöksiä Virginie- ja L’Empereur-mallistoille, ne olivat korkealaatuisia lastenvaatemerkkejä, hän oli poseerannut monissa mainoksissa ja ollut monien lehtien muotisivuilla. Edellisenä vuonna Liane oli kertonut Lisbethille luottamuksellisesti, että jouluateria ja kaikki lahjat oli maksettu Marie-Clairessa ja Mon Tricot -lehdessä ilmestyneiden kuvien palkkioilla, Lucile oli ollut molempien kuvasarjojen tähti. Lucilen veljet ja siskotkin poseerasivat joskus joissakin kuvissa, mutta Lucile oli suosituin. Lucile piti valokuvista. Pari kuukautta aikaisemmin metrossa oli nähty valtavia mainosjulisteita, joissa Lucilen kasvot olivat lähikuvassa, hiukset kiinni, punainen villapaita yllä ja peukku pystyssä, vieressä lause: »Intexa, siinäpä se». Samaan aikaan kaikki Lucilen luokkatoverit ja kaikki Pariisin koululaiset saivat mustepaperin, johon Lucilen kasvot oli painettu. Lucile piti kuvista, mutta eniten hän piti siitä, että sai viettää aikaa äitinsä kanssa. Metromatkat, odottelu kuvausten välissä, kuvausten jälkeen ostettu pulla lähileipomosta, varastettu 19
aika, joka oli vain hänen, jolloin kukaan muu lapsi ei voinut vaatia Lianen kättä. Lucile tiesi, että pian näitä hetkiä ei enää olisi, koska Liane oli päättänyt, että seuraavana syksynä Lisbeth olisi tarpeeksi vanha viemään Lucilen kuvauksiin tai että tämä voisi mennä sinne yksin. Lucile oli vetänyt ylleen ensimmäisen asun, tyköistuvan mekon, jossa oli ohuita sinisiä ja valkoisia raitoja ja jonka alle oli kiinnitetty valkoinen harso, sitä näkyi helman reunan alta pari senttimetriä. Kun Lucile pyörähti ympäri, mekko aukesi kuin kukka ja paljasti hänen polvensa. Kampaaja oli kammannut hänen hiuksensa huolellisesti ja kiinnittänyt ne sivuun sydämenmuotoisella pinnillä. Lucile katsoi mustia kiiltonahkasandaaleitaan, jotka oli juuri vetänyt jalkaansa, ne kiilsivät täydellisesti eikä niissä ollut yhtään naarmua. Sellaisista sandaaleista hän unelmoi, ne saisivat siskot kalpenemaan kateudesta. Hyvässä lykyssä hän saisi pitää ne. Ensimmäistä kuvaa varten Lucilen piti poseerata istuen, pieni lintuhäkki sylissään. Kun Lucile oli ottanut asennon, assistentti tuli asettelemaan mekon harson hänen ympärilleen. Lucile ei saanut katsettaan irti linnusta. – Kuinka kauan lintu on ollut kuolleena? Lucile kysyi. Valokuvaaja keskittyi säätöihinsä eikä tuntunut kuulleen mitään. Lucile katsoi ympärilleen, hän oli päättänyt saada jonkun huomion, jotta saisi vastauksen kysymykseensä. Parikymppinen harjoittelija tuli hänen luokseen. – Varmasti jo hyvin kauan. – Kuinka kauan? – En tiedä, yksi tai kaksi vuotta… – Kuoliko se tässä asennossa? – Ei välttämättä. Setä joka huolehtii siitä, laittaa sen haluamaansa asentoon. – Onko se setä eläinten täyttäjä? – On kyllä. – Mitä hän laittaa linnun sisään? 20
– Olkia, luulisin, ja varmasti jotain muuta myös. Valokuvaaja pyysi hiljaisuutta, kuvaus oli alkamassa. Mutta Lucile tarkkaili lintua altapäin kuin etsien reikää. – Mistä ne oljet laitetaan sisään? Liane käski Lucilen olla hiljaa. Stylistin pyynnöstä Lucile veti sen jälkeen ylleen villaisen hiihtohaalarin (hän poseerasi sauvat kädessä paksun, vaalean paperitaustan edessä), tennisasun, jonka valkoinen vekkihame oli kaikkien hänen ystäviensä unelma, ja viimeisenä uima-asun, johon kuului yläosa, korkea alaosa sekä paksu muovinen uimahattu, joka oli Lucilen mielestä naurettava. Mutta Lucile oli eittämättömän kaunis. Häntä katsottiin ja ihailtiin kaikkialla. Hänen säännöllisiä piirteitään, pitkiä ripsiään, ja silmiensä väriä, joka vaihteli vihreästä siniseen ja kaikkiin metallin sävyihin, hänen ujoa tai rentoa hymyään ja vaalean vaaleita hiuksiaan kehuttiin. Pitkään huomio hämmensi Lucilea, hänestä tuntui kuin jotakin tahmeaa olisi liimautunut ihoon, mutta seitsemänvuotiaana Lucile oli jo rakentanut oman salaisen alueensa ympärille muurit, siellä muiden melua ja katseita ei ollut olemassa. Erilaiset poseeraukset seurasivat toisiaan keskittyneen hiljaisuuden vallitessa, lavasteiden ja valaistuksen vaihtojen tahdissa. Lucile siirtyi studiosta pukuhuoneeseen ja pukuhuoneesta studioon, poseerasi, apinoi liikkeitä, toisti samat eleet kymmenen, kaksikymmentä kertaa näyttämättä kertaakaan väsyneeltä tai kärsimättömältä. Lucile oli kiltti, esimerkillisen kiltti. Kun kuvaus oli ohi ja Lucile pukeutui, stylisti ehdotti Lianelle uuttaa kuvasarjaa Jardin de Modes -lehdelle, se oli tarkoitus tehdä kesän jälkeen. Liane hyväksyi tarjouksen. – Entäs se pieni poika, joka tuli kerran Lucilen kanssa ja joka on vähän häntä nuorempi? – Antonin? Hän täytti juuri kuusi. – Hän muistuttaa paljon Lucilea, vai mitä? – Kuulemma, kyllä. 21
– Tulkaa hänen kanssaan, tehdään kuvasarja heistä molemmista. Metrossa Lucile tarttui äitiään kädestä eikä päästänyt irti koko matkan aikana. Kun he astuivat ruokasaliin, pöytä oli katettu. Georges, Lucilen isä, oli juuri tullut kotiin ja oli lukemassa sanomalehteä. Lapset hyökkäsivät esiin kuin yhdestä päätöksestä: Lisbeth, Barthélémy, Antonin, Milo ja Justine. Heillä oli kaikilla yllään sama froteepyjama, joita Liane oli ostanut talven alussa tarjouksesta kuusi kappaletta, heillä oli kaikilla jalassaan tohtori Baramianin antamat luksustohvelit, joissa oli kolminkertainen pohja. Pari kuukautta aiemmin tohtori Baramian oli väsynyt meluun, joka kuului yläkerrasta hänen vastaanottonsa aikaan, tohtori oli varma, että Lianen ja Georgesin lapset kävelivät puukengät jalassa kotonaan ja oli lähettänyt sihteerinsä kysymään heidän kengännumeroitaan. Sitten hän oli lähettänyt heille pikaisesti parin tohveleita kullekin. Itse asiassa oli käynyt ilmi, että Milo, joka liikkui pottansa kanssa hyvinkin vauhdikkaasti – potta, jalat, potta, jalat – oli kaikista meluisin. Lianea tohtorin ystävällisyys kosketti ja hän yritti hiljentää poikansa laittamalla hänet pottineen kaapin päälle istumaan. Milon solisluu murtui ja melu jatkui. Liane lähetti Lucilen suihkuun sillä aikaa, kun muut asettuivat pöydän ääreen. Liane ei enää pyytänyt lapsiaan lukemaan ruokarukousta. Barthélémyn pelleily oli kuluttanut hänen kärsivällisyytensä loppuun – hän matki äitinsä rukousta aina aloittaen joka ilta sanoilla: »Siunaa Jeesus kakkamme», joka sai kaikki nauramaan. Perheenjäsenet olivat juuri syömässä keittoa loppuun, kun Lucile istui pöytään, jalat paljaina ja hiukset märkinä. – No, kulta, olitko kuvauksissa? Tapa jolla Georges katsoi tytärtään, tuntui olevan täynnä ihmetystä. Lucilessa oli jotakin tummasävyistä, joka muistutti isää hänestä itsestään. Lucile oli kiehtonut häntä pienestä pitäen. Ta22
e n i h p l n e a D Vig de Y ö t ä e i v o i va s t u s ta a
»Lucile kuoli niin kuin oli toivonutkin: elävänä.« Kun tutustumme Delphine de Viganin äidin perheeseen, näemme vilkkaan sodanjälkeisen Pariisin, iloisen isoäidin, joka rakasti jokaista yhdeksästä lapsestaan ja palvoi miestään. Kun luemme romaania eteenpäin, paljastuu elämänilon ja hymyn takaa julmuutta, totuus ja häpeä joka sen piilottamisesta syntyy. Delphine de Vigan kertoo itsemurhan tehneen äitinsä elämäntarinan. Yötä ei voi vastustaa on rankka kuvaus perheestä, jossa suljettiin silmät totuuden edessä. Teos herätti ilmestyessään runsaasti keskustelua, ja sille myönnettiin Ranskassa lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia.
84.2 • ISBN 978-951-0-39110-5 • www.wsoy.fi