Hännikäinen, Timo - Melender, Tommi: Liberalismin petos (WSOY) by Kirja.fi

Timo Hännikäinen • Tommi Melender

LIBERALISMIN PETOS Esseistinen pamfletti

werner söderström osakeyhtiö helsinki

JOHDANTO nähdessään tämän kirjan otsikon ihmiset vaativat meiltä selitystä. Mitä tarkoitamme liberalismilla, ja kenet se on pettänyt? Vastaaminen tähän aiheelliseen kysymykseen kannattaa aloittaa pienellä tosielämän anekdootilla. Keväällä 2011 Vantaan kaupunki etsi uusia lastentarhanopettajia ja -hoitajia julistekampanjalla. Kampanjan mainoskuvassa olivat rinnakkain vauva ja oranki, ihmislapsen tukka oli lähestulkoon samanvärinen kuin apinan turkki. Mainosteksti kuului: »Luonto luo, ihminen kasvattaa.» 6. toukokuuta 2011 Iltalehti uutisoi, että viattoman oloinen kampanja oli herättänyt äreitä vastareaktioita kaupunkilaisissa. Vantaan kaupungin viestintäosasto oli saanut palautetta, jossa apinan ja ihmislapsen vertaamista pidettiin mauttomana. »Mielestäni kampanja halventaa sekä lapsia että hoitajia», jutussa haastateltu vantaalaismies sanoi. Hän jatkoi, että muslimikulttuurissa apinaan vertaamista pidetään suurena loukkauksena, ja että kampanjan suunnittelijoiden olisi pitänyt ottaa tämä huomioon. Tapaus on sinänsä vähäpätöinen ja huvittavakin, mutta se kertoo omalla tavallaan zeitgeistin muutok5

sesta. Ihmisen vertaamisesta apinaan on raivostuttu ennenkin, mutta eri syistä. 1800-luvun loppupuolella Darwinin kehitysoppi nosti jyrkimmät kirkonmiehet takajaloilleen: ajatus, että ihminen oli kehittynyt apinasta, tuntui heistä sekä Jumalan luomistyön että ihmisen itsensä röyhkeältä rienaamiselta, ja he halusivat estää evoluutioteorian opettamisen kouluissa. Darwinille löytyi kuitenkin myös puolustajansa, joiden mielestä tieteellisen tutkimuksen tuli olla vapaata eikä uskonnollisten auktoriteettien ja totunnaisten sopivuuskäsitysten rajoittamaa. Monet näistä puolustajista edustivat 1700-luvulla alkunsa saanutta poliittista oppia, liberalismia. Tieteellisen vapauden lisäksi liberaalit kannattivat muun muassa sanan-, yhdistymis-, lehdistön-, uskonnon- ja elinkeinovapautta. Siis asioita, joista sittemmin on tullut parlamentaarisen demokratian kulmakiviä. Yleisesti ottaen he kannattivat yhteiskuntaa, jossa valtio instituutioineen puuttuu yksityisen kansalaisen elämään mahdollisimman vähän. Heidän arvojensa perusta oli 1700-luvun valistusfilosofiassa, joka oli tehnyt poliittisen läpimurtonsa Amerikan ja Ranskan vallankumousten myötä. Tietenkään emme voi sanoa varmuudella, mitä poliittista suuntausta Iltalehden haastattelema vantaalaismies katsoo edustavansa, mutta luultavimmin hänet voi luokitella jonkinasteiseksi liberaaliksi. Silti hän vastustaa ihmisen ja apinan rinnastamista, koska se saattaa loukata jotakuta. Esimerkkinä potentiaalisista loukkaantujista hän ottaa esiin islaminuskoiset – siis uskonnollisen ryhmän, jonka keskuudessa kreationis6

tiset opit elävät yhtä sitkeästi kuin Amerikan kristillisen oikeiston piirissä. Hän paheksuu yhden historiamme merkittävimmän tieteellisen oivalluksen käyttöä julisteessa siksi, etteivät tietyn uskonnon harjoittajien totunnaiset sopivuuskäsitykset moista hyväksy. Kehitysopin varhaiset esitaistelijat kääntyvät haudassaan. Voidaan toki myös perustellusti väittää, ettei haastateltu mies ole liberaali, vaan yksinkertaisesti hölmö, ja siten todeta, ettei esimerkkimme kerro nykyliberalismista mitään. Mutta tapausta onkin parempi pitää vertauskuvana kuin todistusaineistona. Siinä tiivistyy kirjamme keskeinen väite: liberalismi on pettänyt alkuperäisen yksilönvapauden ihanteensa kaikenkattavan poliittisen oikeaoppisuuden ja relativismin hyväksi. Muun muassa tätä tarkoitamme liberalismin petoksella, eivätkä suurimpia pettureita ole kadunmiehet, vaan korkeasti koulutetut mielipidevaikuttajat. *** Toinen hyvä kysymys kuuluu: miksi haluamme kirjoittaa liberalismin yhteydessä nimenomaan petoksesta? Olemmeko itse pettyneitä liberaaleja, vai kiinnostaako meitä liberalismi aatesuuntauksena jostakin muusta syystä? Lukijaa epäilemättä askarruttaa, mihin kohtaan asetumme liberalismi–konservatismi-akselilla, jonka väitetään syrjäyttäneen poliittisissa keskusteluissa vanhan oikeisto–vasemmisto-jaottelun. Paljastakaamme siis korttimme. Timo Hännikäinen määrittelee itsensä sitoutumattomaksi konservatiiviksi ja traditionalistiksi. Tommi Melender pitää itseään 7

puoliksi poliittisena liberaalina ja puoliksi kulttuurikonservatiivina, joka haluaa vaalia länsimaisia sivistysihanteita. Uuden vuosituhannen yhteiskunnalliseksi vedenjakajaksi muodostuneissa kevään 2011 eduskuntavaaleissa Hännikäinen äänesti perussuomalaisten ehdokasta, kun taas Melender perussuomalaisia vastaan. Vaikka äänestyspäätöksemme näyttäisi jakavan meidät vastakkaisiin, jopa keskenään vihamielisiin poliittisiin karsinoihin, olemme kuitenkin useimmissa tämän kirjan aihepiiriin liittyvissä kysymyksissä samoilla linjoilla. Olennaista on se, että pidämme konservatismia ja liberalismia toisiaan täydentävinä osina modernia länsimaista aateperintöä. Niitä ei pitäisi julistaa toistensa vastapooleiksi, kuten usein tehdään. Tätä käsitystä tukee aatehistoria. Viime vuosisatojen tärkeimpien poliittisten ajattelijoiden mieltäminen yksiselitteisesti konservatiiviksi tai liberaaliksi on usein pulmallista. Modernin konservatismin kehittäjänä pidetty Edmund Burke kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn brittiläiseen Whig-puolueeseen, ei suinkaan nykyisen konservatiivipuolueen kantajoukkoon eli toryihin. Nykyisin on tapana väittää, että konservatismi–liberalismi-jako murtaa vanhat puoluerajat, jolloin jakolinja kulkee oikeisto-, vasemmisto- ja keskustapuo lueiden sisällä eikä niiden välissä. Tämä uutena mainostettu poliittinen jakolinja on uusi vain niiden mielestä, jotka eivät tunne historiaa: jako konservatismiin ja liberalismiin on todellisuudessa yhtä vanha kuin jako oikeistoon ja vasemmistoon, ja samalla ta8

voin Ranskan vallankumouksen peruja. Se on elänyt rinnakkain ja päällekkäin oikeisto–vasemmisto-jaon kanssa ja muokannut eurooppalaisen poliittisen ajattelun klassikoiden maailmankuvaa. Liberalismin määrittely ei ole koskaan ollut mutkatonta, eikä ole sitä nytkään. Kuten kaikissa aatteissa, liberalismissa on eri koulukuntia, jotka painottavat eri asioita. Nykyhetken kannalta keskeisin on jako talous- ja arvoliberalismiin. Talousliberalismi ajaa mahdollisimman vapaata versiota markkinataloudesta ja haluaa rajoittaa valtion taloudellisen sääntelyn minimiin. Arvoliberalismi taas korostaa suvaitsevaisuutta erilaisia seksuaalisia, etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan ja pitää ihanteenaan sallivaa yhteiskuntaa, jossa yksilö on mahdollisimman vapaa toteuttamaan mielihalujaan sekä tavoittelemaan itselleen sopivinta tapaa olla onnellinen. Klassisessa liberalismissa nämä painotukset menivät enemmän tai vähemmän yksiin, mutta nykyään asia on mutkikkaampi. Talousliberaalin arvomaailma vastustaa kaikenlaista kollektivismia ja libertaristisessa äärimuodossaan samastaa jopa pohjoismaisen hyvinvointivaltion sosialismiin. Arvoliberaali taas saattaa vaatia valtiovaltaa ohjaamaan hyvinkin voimakkaasti yksilöiden elämää erinäisten hyvien päämäärien saavuttamiseksi. Valtavirtamedia on selvästi kallellaan liberaaliin arvomaailmaan, ja niinpä suurelle yleisölle välittyvä kuva liberalismin vastapoolina pidetystä konservatismista on perin yksioikoinen. Konservatismi mielletään negatiiviseksi vanhoillisuudeksi, varsinkin silloin kun kyse on arvoista: liberaali mielipidekirjoittaja 9

saattaa arvostella vapaan markkinatalouden ylilyöntejä ja nähdä hyviä puolia taloudellisen konservatismin edustamassa säästäväisyydessä, mutta arvokonservatismi näyttäytyy hänelle yksiselitteisesti pahana ja ahdasmielisenä. Toisin sanoen, on olemassa hyvää ja pahaa liberalismia, mutta vain pahaa konservatismia. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat julkaisivat vuonna 1950 tutkimuksen The Authoritarian Personality, jossa pyrittiin osoittamaan, että normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen on itsestään selvästi arvomaailmaltaan liberaali. Konservatiivinen arvomaailma leimattiin oireeksi »autoritaarisesta persoonallisuudesta», jonka tunnusmerkkejä olivat muun muassa vallan ja auktoriteetin palvonta sekä sukupuolielämän kokeminen häpeällisenä. Oman maailmankuvan normalisointi ja vastakkaisen patologisointi kuuluvat arvoliberaaliin retoriseen arsenaaliin nykyäänkin. Konservatiivien arvellaan tai vihjataan olevan pelokkaita, ennakkoluuloisia, ahdistuneita, vihamielisiä, seksuaalisista ongelmista kärsiviä. Leimaaminen on helppoa, koska avoimesti konservatiivinen ajattelija tai mieli pidevaikuttaja on kummajainen Suomessa, jonka lukeneistossa on vuosikymmeniä vallinnut vasemmistolainen tai arvoliberaali konsensus. Yksi tärkeimmistä eroista konservatiivien ja liberaalien välillä piilee ihmiskuvassa. Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan: liian suuri vapaus on yksilölle vain hai10

taksi, sillä hän tarvitsee perinteiden ja instituutioiden ohjausta elääkseen yhteiskunnassa säädyllisesti ja ollakseen sortumatta raakaan egoismiin. Näin ilmaistuna kannat vaikuttavat jyrkästi vastakkaisilta, mutta todellisuudessa ne ovat risteytyneet ja sekoittuneet vuosisatojen aikana. Konservatismi ei ole pelkkä liberalismin antiteesi, eikä sitä pitäisi sellaisena jatkuvasti esittää. Edellä mainittu Edmund Burke ei kuuluisassa Ranskan vallankumousta ruotineessa teoksessaan Reflections on the Revolution in France kiistänyt kaikkien uudistusten oikeutusta, vaan arvosteli niiden väkivaltaista toteuttamistapaa sekä vastuun ja arvokkaiden perinteiden hylkäämistä vapauden nimissä. Burke piti poskettomana kuvitelmaa, että yksi sukupolvi voisi tietää kaiken paremmin kuin menneet ja luoda ihanneyhteiskunnan paitsi itselleen myös tuleville polville. Yhteiskunnallisen kehityksen oli Burken mielestä tapahduttava elävien, kuolleiden ja syntymättömien vuoropuheluna, asteittaisina reformeina eikä kertakaikkisena revoluutiona. Eräs Burken ydinajatuksia olikin »to reform in order to conserve», eli uudistua säilyttääkseen. Nämä asetelmat kyseenalaistavat sen vallitsevan kertomuksen, että liberalismi on aina ajanut »hyviä» asioita kuten demokratiaa ja kansalaisoikeuksia ja konservatismi vastustanut niitä vanhan maailman »huonojen» jäänteiden, kuten autoritarismin, pappisvallan ja aristokratian, nimissä. Historiallisen perspektiivin tuominen aatteelliseen jaotteluun on erityisen tärkeää nyt, kun jaottelun soveltaminen käytäntöön panee väkisinkin pään pyörälle. Nykyiset liberaalit tuntuvat olevan kaikkein innok11

kaimpia puuttumaan yksityisten kansalaisten asioihin, kun taas monissa kysymyksissä yksilön autonomian puolustaminen on jäänyt konservatiivien harteille. Vihreät, joka puolueena on näkyvimmin liputtanut arvoliberalismin puolesta, on vaatinut muun muassa seksin ostamisen kieltoa, internetin keskustelupalstojen valvontaa, rippisalaisuuden lakkauttamista ja tuliaseen omistusoikeuden tuntuvaa rajoittamista. Samalla se on korostanut vapaamielisyyttään puolustamalla seksuaalivähemmistöjen oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan, vaikka kukaan järkevä ihminen ei ole kyseistä oikeutta poistamassa: edes kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten karvalakkisektio eivät vaadi homoseksuaalisuuden uudelleenkriminalisoimista. Klassiseksi liberaaliksi tunnustautuva toimittajakirjailija Marko Hamilo totesi blogikirjoituksessaan »Lapsesi ei äänestä vihreitä» (10.4.2011), että vihreä nykyliberaali puolustaa yksilön autonomiaa vain silloin, kun yksilön arvomaailma sattuu käymään yksiin hänen omansa kanssa. Kaiken omasta näkökulmastaan epämiellyttävän hän on valmis äärimmillään jopa kieltämään. Kun keväällä 2011 jääkiekon MM-kultaa juhlineiden alkoholia nauttineiden kiekkofanien suusta kuului rasistisia kommentteja, vihreä nuorisopoliitikko Paloma Hannonen vaati jääkiekkoliiton johtoa ja maajoukkuetta sanoutumaan niistä julkisesti irti. On oireellista, että aina kun joku suomalainen saavuttaa mainetta ja menestystä, hänet pyritään omimaan edistyksellisten ajatusten maskotiksi ja häntä vaaditaan liputtamaan suvaitsevaisen arvomaailman puolesta. 12

Palveleeko tällainen niitä hyviä asioita, joiden puolesta ollaan huolissaan? Tuskinpa. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla samanlainen yhteiskunnan läpipolitisoiminen, joka tapahtui 1970-luvulla, tai nykypäivän Yhdysvaltojen kaltainen culture war, kulttuurisota, jossa liberaalit ja konservatiivit ehtimiseen heittävät lokaa toistensa päälle. Selvästikään liberalismin tunnuslause ei enää ole vapaus vaan suvaitsevaisuus. Mitä tämä paljon toisteltu sana sitten tarkoittaa? Kaikessa banaaliudessaan sitä, että erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä tulee sietää, vaikkei kaikista heidän tavoistaan tai näkemyksistään pitäisi. Tämän sietämisperiaatteen tavallinen vapaamieliseen pohjoismaiseen yhteiskuntaan tottunut nykysuomalainen on sisäistänyt jo niin hyvin, että vihreiden suvaitsevaisuushenkinen vaalikampanja kevään 2011 eduskuntavaaleissa ei herättänyt vastakaikua, vaan puolue kärsi historiansa pahimman vaalitappion. Omassa oikeamielisyydessään rypeneet vihreät eivät huomanneet tuhon merkkejä, vaan vaalien aattona puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki julkaisi vetoomuksen naimalakkoon ryhtymisestä: sen allekirjoittajat kieltäytyivät menemästä naimisiin tai rekisteröimästä parisuhdettaan ennen kuin Suomeen saataisiin »tasa-arvoinen avioliittolaki». Lysistratemainen tempaus kertoi täydellisestä kyvyttömyydestä lukea poliittista tilannetta, mikä on ammattipoliitikolle synti ja häpeä, sillä jokainen puolue pyrkii kuitenkin saamaan mahdollisimman suuren kannatuksen. Sinnemäki joukkoineen hivutti Suomea lähemmäs kulttuurisodan ilmapiiriä – jos Yhdysvalloissa suhtautumi13

nen aborttiin on ollut vuosikaudet yksi tärkeimmistä vaalikysymyksistä, vihreät pyrki tekemään sukupuolineutraalista avioliittolaista samanlaisen Suomessa. Puolueen kannalta kenties tuhoisinta oli se, että moni koki vihreän suvaitsevaisuuden kohdistuvan vain tiettyihin ihmisryhmiin. Vihreille ei näyttänyt riittävän pelkästään virallisten »erilaisten» kuten maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen asettaminen samalle viivalle muiden kanssa, vaan he vaativat hanakasti erivapauksia syrjittyinä pitämilleen. Juuri tällainen uhriaseman monopolisointi ja epäluottamus avoimen yhteiskunnan toimintaan sotii liberalismin alkuperäistä eetosta vastaan. Yhteiskunta ei koostukaan yksilöistä, vaan yhteen viiteryhmään kuuluminen takaa sorretun statuksen, kun taas toisia pidetään automaattisesti etuoikeutettuina. Paitsi että tällainen asennoituminen riistää uhreina pidetyiltä vastuun ja itsenäisyyden, se käynnistää kilpailun uhrin statuksesta ja uhripääoman tuomista eduista. Yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyykin jo tällainen kilpailumentaliteetti, ja sen vallassa ovat niin uudet tulokkaat kuin vanhat toimijat. Miesasialiikkeen aktivistit yrittävät omia heikomman sukupuolen statuksen naisilta. Eturyhmähenki, kollektivismi ja iskulauseet ovat syrjäyttämässä yksilöllisen ajattelun. Totuuden nimissä on myönnettävä, että vihreät ja vasemmistolaiset arvoliberaalit eivät ole ainoita, joiden keskuudessa näkyy liberaalin ajattelun tämänhetkinen alennustila. Talousliberaali oikeisto, jolle vapaa markkinatalous on samanlainen pyhä lehmä kuin sananvapaus tai seksuaalinen vapaus arvoliberaaleil14

le, on sekin etääntynyt vanhoista periaatteistaan. Kokoomus on pyrkinyt aktiivisesti eroon kypäräpappiimagostaan perusarvojen puolustajana ja omaksunut tilalle jonkinlaisen new age -filosofian pönkittämään kilpailukykyideologiaansa. Tämän niin sanotun positiivisen ajattelun perustana on kuvitelma, että yksilö voi silkan itsesuggestion avulla nousta olosuhteiden yläpuolelle ja ruveta oman elämänsä sankariksi. Uuden oikeiston ideologeja ovat Jari Sarasvuon ja Pekka Himasen kaltaiset innovaatiouskovaiset. Heidän oppejaan levittää leegio yrityskonsultteja, joiden järjestämät hengennostatustilaisuudet ovat korvaamassa perinteisten oikeistolaisten suosimat jumalanpalvelukset. Kirkoissahan on tapana puhua synnistä, katumuksesta ja nöyryydestä, eikä sellainen eetos sovi vitaalisen, eteenpäinpyrkivän modernin porvarin pirtaan. Alexander Stubb on täydellinen keulakuva uudelle Kokoomukselle: aina hymyilevä, viriili ja energiaa pursuava ikinuori, jota ei voi kuvitellakaan masentuneena tai uupuneena. Hänen ja puolueen muiden nuorekkaiden tähtien ympärillä leijuu pakko-optimismin hurmoksellinen ilmapiiri: mitään negatiivisena pidettyjä tunteita ei saa ilmaista, kaikki eteen tuleva pitää ottaa innostavana haasteena. Näin myös oikeisto on pettänyt yksilön, omilla aivoillaan ajattelevan ja teoistaan vastuuta kantavan kansalaisen, jota liberalismi alkujaan nousi puolustamaan. Kun arvoliberalismi uhkaa autonomiaa suvaitsevaisuuden nimissä, niin talousliberalismi uhkaa sitä talouskasvun nimissä. Se korostaa suoraan tai peitellysti yksittäisen ihmisen velvollisuutta uhrata vapaa15

aikansa, perhe-elämänsä ja perinteiset elämäntapansa kilpailukyvyn, »taloudellisten realiteettien» ja muiden ahneuden eufemismien puolesta. Yksilön on uskottava markkinatalouteen ja nieltävä sen opit karvoineen, vaikka markkinatalous ei enää uskoisikaan tähän kyseiseen yksilöön vaan potkisi tämän ulos työpaikastaan tuottavuuden nimissä. Joskus talous oli ihmisiä varten, nyt ihmiset ovat taloutta varten, ja positiivisen ajattelun oppia tarvitaan tämän räikeän markkinafundamentalismin humanisoimiseksi. *** »Papukaijojen valtakunnassa kaikki puhe on yhtä järjetöntä.»

pascal bruckner

Tämä kirja sisältää pohdintoja erilaisista harhoista, jotka vaikuttavat talous- ja arvoliberaalien ajattelussa ja jotka ovat levinneet julkisen elämän eri lohkoille, kuten politiikkaan, kulttuuriin ja julkiseen keskusteluun. Harhojen perustana on naiivi käsitys sekä yksilöstä että yhteisöstä. Yksilöharha ilmenee kuvitelmassa, että yksilö on kokonaan leikattavissa irti yhteisöstään, historiallisesta tilanteesta ja yhteiskunnasta. Talousliberaali uskoo, että pelkästään omaksumalla oikean asenteen kenestä tahansa tulee voittaja. Arvoliberaali vastustaa dogmaattisesti ja itsetarkoituksellisesti kaikkia perinteitä, auktoriteetteja ja instituutioita ja olettaa, etteivät yksilön vaatimukset voi koskaan olla vääriä tai kohtuut16

tomia. Näin hän asettaa pitkän historiallisen perinnön kautta muotoutuneiden auktoriteettien tilalle abstraktin yksilön, joka on käytännössä pelkkä subjektiivisten oikeuksien kimppu. Vaatimus yksilön vapaudesta muuttuu vaatimukseksi yksilön kaikkein päättömimpienkin mielihalujen automaattisesta toteuttamisesta. Lähtökohtana ei enää ole oikeus toteuttaa itseään vaan oikeus saada mitä sattuu haluamaan. Yksi tämän oikeuskäsityksen tuoreimmista manifestaatioista olivat Britannian mellakat elokuussa 2011: työtä ja koulutusta vieroksuvat slumminuoret pitivät selvänä, että heillä on oikeus taulutelevisioihin ja muotivaatteisiin, eivätkä epäröineet varastaa niitä. 1960-luvulla tiedostava nuoriso osoitti Euroopan kaduilla mieltään proletariaatin puolesta; nyt kaduilla on enää proletariaatti, josta on tullut sekä haluton että kyvytön tekemään palkkatyötä. Sillä ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: »Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!» Yhteisöharhassa on taas kyse ihmisten jakamisesta susiin ja lampaisiin viiteryhmän perusteella. Harha saa alkunsa epäluottamuksesta siihen, että eri ihmisryhmien vapaudet toteutuvat avoimessa, reiluilla pelisäännöillä toimivassa yhteiskunnassa, jossa vähemmistötkin ovat vapaita ajamaan oikeuksiaan. Tämän ajan liberaalit haluavat asettua vapauden puolustajien etujoukoksi, nostaa esille »sorrettuja ryhmiä» ja toimia näiden tuntojen tulkkeina. Sorrettujen vapauksien toteuttamista suojelemaan vaaditaan lakeja ja säädöksiä, joiden hintana voi olla muiden vapauksien kaventu17

minen. Yksittäisen ihmisen uhriutta tai syyllisyyttä ei enää arvioida hänen omien tekojensa vaan yhteiskunnallisen aseman, varallisuuden, ihonvärin tai syntyperän perusteella. Näin etäännytään perin kauas alkuperäisestä liberalismista, kiusallisen lähelle 1900-luvun totalitaaristen liikkeiden ideologiaa. Tämä kirja on esseistinen pamfletti, ja siten julkinen puheenvuoro. Silti haluamme korostaa, että perimmäisenä tarkoituksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia. Vaatimus jatkuvasta keskustelusta, johon kaikkien odotetaan osallistuvan, on yksi niistä nykyliberalismin harhautumista, joita tämä teos käsittelee. Ne, jotka hokevat mantraa keskustelun välttämättömyydestä, uskovat yhteiskunnan automaattisesti kehittyvän kun eriävät mielipiteet kohtaavat toisensa julkisessa debatissa. Tällainen ajatus historiallisen kehityksen vääjäämättömyydestä on perin yleinen juuri nykyliberaalien keskuudessa, vaikka sen perusta on pikemminkin marxilainen kuin liberaali. Nykymuotoinen julkinen keskustelu tuntuu pikemminkin vahvistavan stereotypioita kuin purkavan niitä. Yksi selitys tälle on se, että joukkotiedotusvälineiden tarjoama tila ja aika ovat niin rajalliset, että keskustelun osapuolet ehtivät vain ottaa oman roolinsa ja esittää itseään. Vasemmistolaisen tunnistaa heti vasemmistolaiseksi, liberaalin liberaaliksi, oikeistolaisen oikeistolaiseksi, ja niin edelleen. Koska julkisuus kohtelee mielipidettä kuin mielipidettä tasa-arvoisena sen esittäjän asiantuntemuksesta tai sivistystasosta riippumatta, julkinen keskustelu banalisoituu pahimmil18

laan Ajankohtaisen kakkosen teemailtojen kaltaiseksi travestiaksi, jossa lujimmin huutavat keräävät kaiken huomion, eikä enää parhaalla tahdollakaan voi puhua dialogista tai informaation vaihtumisesta. Kun tätä ilveilyä jatkuu riittävän pitkään, syntyy illuusio että puheena oleviin ongelmiin on reagoitu. Edes internet, jossa tilaa ja aikaa on ainakin teoriassa rajattomasti, ei ole synnyttänyt laadukasta keskusteluilmapiiriä. Teoksessaan Maailma järkkyy (2011) ranskalais-libanonilainen kirjailija Amin Maalouf kirjoitti sattuvasti: »Yhtä sellaista henkeä kohti, joka sukkuloi kulttuuripiiristä toiseen ja siirtyy kevyesti Al-Jazeeran sivustolta Haaretzin sivuille, Washington Postista Iranin tietotoimiston sivuille, on aina tuhansia, jotka käyvät pelkästään maanmiestensä tai uskonsisartensa sivuilla ja sammuttavat janonsa tutuilla lähteillä etsien tieto koneruuduiltaan vain tukea varmuuksilleen ja perusteita katkeruudelleen.»

Emme tiedä, mitä keskustelun parantamiseksi pitäisi tehdä, tai onko mitään tehtävissä. Varmaa on vain, että keskusteluvaatimuksen hokeminen ja naiivi usko debatin avulla tapahtuvaan edistykseen eivät poista ihmisten taipumusta heimoutua, etsiä helppoja vastauksia ja tuudittautua samanmielisten hyminään. Digitaalisella aikakaudellamme perinteisellä kirjalla on yksi ylivertainen etu: se on ilmaisuvälineenä yksisuuntainen. Lukija voi keskittyä pelkkään tekstiin, eikä hänen tarvitse antautua tekemisiin sen kirjoitta19

jan kanssa. Kirjan sivuille painetut sanat ovat ja pysyvät, lukijan mielenoikut eivät pysty niitä muuttamaan. Parhaassa tapauksessa kirja aktivoi lukijan aivosolut tehokkaammin kuin mihinkään keskusteluun osallistuminen. Lukiessa ei nimittäin tarvitse valita roolia, vaan silloin voi kaikessa rauhassa punnita luke miaan ajatuksia, kiistellä niiden kanssa ja innoittua niistä. Siksi haluamme nostaa liberalismin petoksen esiin kirjassa, emme internetin foorumeilla tai television keskusteluohjelmissa.

HARHAT OIKEUKSISTA keväällä 2010 tapahtui kummia. Euroopan ylle levisi tuhkapilvi ja ilmatila suljettiin lentoliikenteeltä. Miljoonat ihmiset jäivät nalkkiin sinne missä sattuivat olemaan. Yhdet eivät voineet lentää ulkomaille, toiset eivät takaisin kotimaahansa. Pörssikurssit laskivat, kun sijoittajat pelkäsivät hässäkän seurannaisvaikutuksineen kolhivan taantumasta toipuvia eurooppalaisia kansantalouksia. »Tuhkapilvi voi haitata Nokian liiketoimintaa», varoitteli Helsingin Sanomat, ja vastaavanlaisia huolen ilmauksia näkyi taajaan muissakin lehdissä. Yritysten lisäksi kärsivät tietysti myös tavalliset kansalaiset. Tiedotusvälineissä piisasi kuvauksia perheenisistä ja -äideistä, jotka yrittivät epätoivoisesti hankkia juna- tai laivalippuja päästäkseen kaipaavien omaistensa luo. Harva tapahtuma sotien jälkeen on järisyttänyt eurooppalaisten ihmisten arkea näin perusteellisesti. Ja kaiken tämän aiheutti syrjäisessä Islannissa purkautunut Eyjafjalljökull-niminen tulivuori. Toisissa olosuhteissa purkauksen synnyttämä tuhkapilvi olisi kulkeutunut muualle, mutta nyt ilmavirrat toivat sen suoraan Eurooppaa kohti. Luonnonvoimat toimivat niin kuin toimivat, paha 21

niitä on syytellä. Tai niinhän sitä luulisi. Tosiasiassa moni taipaleelle jäänyt lentomatkustaja puhisi poispilatun kakaran kiukkua. Tuntui lähestulkoon loukkaukselta, että globaalin teknokapitalismin aikakaudella matkasuunnitelmat menevät myttyyn niinkin alkukantaisen ilmiön kuin tulivuorenpurkauksen takia. Muistutukset siitä, että ihminen ei ole sittenkään kohonnut luonnon herraksi, herättävät suuttumusta aina silloin kun ne osuvat omaan nilkkaan, olemmehan tottuneet päivittelemään luonnonkatastrofeja television välityksellä omassa olohuoneessa laiskanlinnassa löhöillen. Luonnonkatastrofien kuuluu tapahtua »kaukana», ne eivät saa pilata riemuisaa Rivieran lomaa. »Joku helvetin tulivuori!!! Mikä se oikein luulee olevansa?» Näin parahti Helsingin Sanomien toimittajan Reetta Rädyn pikkusisko, jolta Eyjafjalljökullin purkaus riisti mahdollisuuden lentää uusien elämysten pariin, vaikka liput oli ostettu ja rinnassa poltteli villi lähtemisen halu. Artikkeli (HS 25.4.2010), jossa Räty lainaa pikkusiskonsa hysteeristä tekstiviestiä, on todellinen nykyihmisen narsismin monumentti. Siinä Räty projisoi pikkusiskoonsa kaikki ne jalkaa polkevan ahmatin kiukun tunteet, joita ei itse kypsänä, vastuullisena ja poliittisesti tyylitajuisena aikuisena kehtaa paljastaa tuntevansa. Teksti on laadittu sillä tavalla ovelasti, että sen voi lukea lempeänä parodiana maailmanmatkaamiseen tottuneiden ikäpolvien itsekeskeisestä mielenmaisemasta, mutta samalla herää epäilys, että parodisen lukemisen mahdollistava takaportti toimiikin tekstissä hälventämässä sitä häpeää, jota kirjoitta22