ar keomy st eer i:
Rooman sudet
w er ner sรถderst r รถm osake y ht iรถ
|
helsinki
Pohjois-Savon Kulttuurirahasto ja WSOY:n kirjallisuussäätiö ovat tukeneet tämän teoksen kirjoittamista © Nemo Rossi ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39159-4 Painettu EU:ssa
Montevideo, Uruguay helmikuu 2011
Antikvariaatin pitäjä Bartolomeo González hikoili ilmastoimattomassa puodissaan ja tarkkaili poninhäntäpäistä ulkomaalaista. Jokin Petersenin olemuksessa hermostutti häntä. Petersen tutki kellastunutta paperiarkkia keskittyneesti. Pelottavan keskittyneesti. Hiljaisuus painoi Gonzálezin mieltä kuin Uruguayn vallannut helleaalto. – Mistä tämä on peräisin? Petersen kysyi napakasti kääntäen katseensa iäkkääseen kauppiaaseen. – Señorita Albertinin jäämistöstä. Etupäässä kirjat olivat sellaisia kuin seitsemänkymmentäviisivuotiaan ikäneidon hyllyssä yleensäkin. Romantiikkaa ja muistelmateoksia. Mutta yllättäen löysin myös muutaman vanhan italiankielisen tietokirjan. Arkeologiaa. Varmaankin isävainaan peruja. Tuo paperi putosi yhden kirjan välistä. Ja kun muistin Teidän kertoneen, että osaatte latinaa… – Ketkä kaikki ovat nähneet paperin? vieras keskeytti. – Tutkin sitä ensin sanakirjan avulla, mutta en ymmärtänyt juuri mitään… – Ketkä? Petersen näytti ärsyyntyvän Gonzálezin kiireettömästä tyylistä. – Vain minä ja Te, kauppias sanoi ja osoitti kahta alleviivattua sanaa käsinkirjoitetulla, kiillotetulla paperiarkilla. – Tuo nimi tuossa herätti kiinnostukseni ja ajattelin, ettei 5
paperia ole hyvä levitellä ympäriinsä. Ikinä ei tiedä, keneen voi luottaa, González naurahti hermostuneesti. Petersen oli ollut hänen asiakkaansa parin vuoden ajan. Mies oli silloin tällöin käynyt ostamassa saksan- ja englanninkielisiä romaaneja, jutellut niitä näitä ja kertonut toimivansa liikemiehenä antiikkikaupan parissa. Mutkaton, laajalti sivistynyt herrasmies, tyylittömästä pukeutumisestaan huolimatta. Paitsi tänään. Nyt Petersen oli rahvaanomaisen äreä, jopa töykeä. González muisti yhtäkkiä erään pari päivää aiemmin saamansa pienoisromaanin, jota hän kääntyi hakemaan takahuoneesta. Ehkäpä Petersenin huono tuuli katoaisi, kun hän saisi uutta luettavaa. Samalla kauppias jatkoi kertomustaan. – Tunsin Albertinit vuosikymmenten takaa. Señorita Albertinin isän tarina oli traaginen. Perhe muutti tänne Argentiinasta toisen maailmansodan loppuessa. Kun liikemies-isä oli ensimmäisellä työmatkallaan Euroopassa 1946, laiva ajoi unohdettuun merimiinaan Gibraltarin lähistöllä. Äiti sai toki pienen summan henkivakuutuksesta, mutta… Papereiden kahahdus sai Gonzálezin vilkaisemaan olkansa taakse. Petersen hymyili julmasti. – Señor, olette oikeassa. Ikinä ei tiedä, keneen voi luottaa, nuorempi mies sanoi ja kohotti ilmaan pöydältä ottamansa raskaan, metallisen paperipainon.
6
Ariccia, Italia Kesäkuu 2012
1 – Ei se pyöri. – Asfaltti on karheaa. Kokeillaan tuolla, Kaius yritti. – Oletko varma, että painovoima sekoilee just tässä? Leo kysyi. – Joo, tällä suoranpätkällä, Kaius viittasi kädellään tien suuntaisesti. – Luin, että painovoima olisi tällä alueella epävakaata. Se ei suuntaudu kohtisuoraan alaspäin, vaan sivulle. Silleen, että sopivassa kohdassa tennispallo näyttäisi vierivän ylämäkeen. Maantien haalistuneenharmaa asfaltti väreili iltapäivän auringossa. Leo nosti pallon, siirtyi muutaman metrin Kaiuksen ohjeiden mukaan ja kumartui uudestaan. Pojat olivat nousseet polkupyörien selkään lounaan jälkeen. He olivat suunnanneet sunnuntain siesta-ajan hiljentämiä teitä myöten ulos Rooman keskustasta, kohti horisontissa kohoavia vuoria. Eivät Albanolaisvuoret tosin mitään Alppeja olleet, ehkä enemmänkin kukkuloita. Leo tunsi seudun hyvin. Hän oli asunut Roomassa jo neljä vuotta ja käynyt perheensä kanssa usein vaeltamassa rinteiden sorapoluilla tai 7
uimassa kirkkaissa kraatterijärvissä. Painovoiman vaihteluista Leo ei ollut kuullut koskaan aiemmin, mutta loppuviikosta Kaius ei ollut juuri muusta puhunutkaan. Se oli niin tyypillistä Kaiusta. Kun hän kiinnostui jostakin, hän halusi selvittää asian pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Joidenkin mielestä Kaius osasi olla rasittava: pieni, kaikkitietävä poika. Hän uskalsi laajan yleistietonsa turvin ujostelematta oikaista asiavirheet muiden puheissa, mikä ei ollut kaikkien mieleen. Monet aikuisetkin tuntuivat pitävän Kaiusta näsäviisaana, ja sen vuoksi kohtelivat häntä töykeästi. Leolle Kaiuksen lukeneisuus ei kuitenkaan ollut uhka. Se mitä Kaius osasi ja tiesi, ei ollut Leolta pois. Pojat näyttivät jossain määrin epäsuhtaiselta parilta. Toisinaan Leoa luultiin italialaiseksi. Kastanjanruskeat, rennon huolittelemattomasti leikatut hiukset ja ruskettuneet, jäntevät käsivarret saivat 14-vuotiaan Leon näyttämään kuin keneltä tahansa urheilulliselta roomalaisnuorelta. Vaalea Kaius taas oli päällepäin kuin perhelomalle saapunut turistipoika. Vaikka Leo oli vain puolisen vuotta vanhempi, näytti Kaius armotta kaksi, kolmekin vuotta nuoremmalta. Kaius ja hänen kaksoissisarensa Silva olivat muuttaneet Roomaan kaksi vuotta sitten. He olivat tulleet samaan kouluun kuin Leo, vuotta alemmalle luokalle. Leo oli koulun ainoana suomalaisena auttanut kaksosia, joiden italiantaito ei vielä tuolloin ollut kovin vahva, tutustumaan paikkoihin ja he kolme olivat ystävystyneet nopeasti. – Gravitaation epänormaaliudet eivät ole vakioita, Kaius selitti puolustellen. Gravitaatio, Leo ajatteli hymähtäen. Kuultuaan paino voimavaihteluista Kaius oli lukenut aiheesta italian- ja 8
englanninkielisiä sivustoja ja sekoitti puheeseensa sujuvasti vierasperäisiä termejä. Tämä teoria kiehtoi kovasti Leoakin. Hän oli tottunut pitämään painovoimaa itsestäänselvyytenä. Omenat putosivat aina puusta alaspäin. Mutta toisaalta, Leo mietti, jos kerran painovoima oli vuorten huipulla pienempi kuin merenpinnan tasolla, miksei maapallolla voisi olla myös paikkoja, joissa maan vetovoima ei ollut täysin pystysuorassa. – Kokeile tuossa! Kaius ehdotti. Leo asetteli tennispallon varovasti uuteen kohtaan korkeiden penkereiden reunustamalle maantielle. Se pysyi yhä aloillaan. Kaius oli selittänyt Leolle, että pallon olisi pitänyt vieriä hiljalleen ylämäkeen, lounasta kohti. Painovoimavaihteluita esiintyi Albanolaisvuorilla vain tällä maantien pätkällä. Vastaavia paikkoja tunnettiin myös muutamia muita eri puolilta maailmaa. Ilmiölle ei ollut varmaa tieteellistä selitystä. Pyörämatkan aikana Kaius oli kertonut Leolle erilaisista spekulaatioista, joita hän oli löytänyt netistä. Viereinen Monte Cavo -vuori oli paikallislegendojen mukaan sisältä ontto. Mutta voisiko luola – olipa se sitten miten suuri hyvänsä – jotenkin vinouttaa painovoimaa? Yksi mahdollinen selitys painovoiman häilymiselle alueella voisi olla poikkeuksellinen maanalainen metalliesiintymä. Jotkut taas pitivät ilmiön syynä tuliperäisen maaperän aiheuttamia magneettikentän muutoksia tai jopa ufojen laskeutumisaluetta. Vai saattoiko kyseessä olla pelkkä näköharha: se, mikä näytti loivalta ylämäeltä, olikin oikeasti alamäki? 9
– Ei vaan liiku, Leo huokasi. – Mutta ei se kyllä alamäkeenkään valu. Voisiko se sitten johtua epänormaalista gravit… painovoimasta? – Hmm. Ehkä. Mutta testataan vielä muutama muu kohta. Ootas vähän! Autoja suhahteli harvakseen poikien ohi Rocca di Papan ja Ariccian välisellä maantiellä. Kaius odotti, että viininpunainen Alfa Romeo ajoi ohi, ja hypähti tien poikki pyörälleen. Hän otti pientareella makaavasta repustaan täyden Pepsi-tölkin. – Tässä! Kaius heitti tölkin tien yli Leolle. – Oliskohan alumiinitölkissä vähemmän kitkaa? Kokeile pyöriikö Pepsi! – Hei, onko ne suklaat sulanu ihan mössöksi? Leo muisti. Samalla kun Kaius kumartui tonkimaan evääksi ostettuja suklaapatukoita repun pohjalta, Leo laski tölkin asfaltille. Se pyörähti. – Hei, tule! Leo huusi innoissaan. – Tää liikkuu. Kaius otti sivulleen katsomatta pari nopeaa askelta kohti Leoa, mutta jähmettyi äkkiä niille jalansijoilleen. Leo käänsi vaistomaisesti päätään. Valkoinen Fiat kaahasi vasemmalta heitä kohti. Auton jarrut iskeytyivät päälle. Leon silmien verkkokalvoille räjähti kuva Fiatin kuljettajan kauhistuneesta ilmeestä.
10
2 Jarrut ulisivat. Sekunnin murto-osaksi maailma pysähtyi. Leo näki valkoisen Fiatin ja lamaantuneen Kaiuksen sekä ehti samalla ajatella – yllättävää kyllä – kuinka idylliseltä taustalla kohoava Monte Cavo -vuori näyttikään alkukesän vehreydessä. Auton äänimerkin vimmattu soitto havahdutti pojat transsista. Fiatin kuljettaja oli saanut vauhdin tasaantumaan hyvissä ajoin ennen Kaiusta. Hän tööttäsi torvea, viuhtoi käsillään ja paasasi autossaan kiihtyneenä. Leo saattoi taas hengittää. Vaara ohi. Myös Kaius pääsi liikkeelle. Hän otti askeleen taaksepäin tien laitaan ja nosti kättään anteeksipyyntöön. Kuljettajalle se ei tuntunut riittävän. Kun Fiat mateli poikien ohi, kuski avasi ikkunan ja alkoi pauhata liikennesäännöistä säestäen vuodatustaan vimmatulla elekielellä. Auto etääntyi hiljalleen, mutta moraalisaarna vain jatkui. Avoimesta sivuikkunastaan taaksepäin kääntyneen kuljettajan kiivas selitys kääntyi hänen autonsa hintaan ja naarmuttomuuteen, sikäli kuin pojat saivat puhetulvasta selvää. Käsi – välillä näytti, että kumpikin – heilui ulkona ikkunasta rytmittämässä miehen puhetta. – Onko kaikki OK? Leo kysyi. – J-joo, ei tä-tässä mitään. T-toi vaan tuli niin yllättäen…, vastasi Kaius pinnallisesti hengittäen. 11
Äkkiä ilman leikkasi tuttu ääni – jarrujen kirahdus. Samassa kuului metallinen rusahdus. Penkereiden välistä, lähes huomaamattomalta sivutieltä, oli tullut punainen pakettiauto, jonka etukulmaan Fiat oli törmännyt. Kaius tuijotti kolaripaikkaa epäuskoisena. Sinne ei ollut viittäkymmentäkään metriä. Törmäyksen ääni oli ollut raju, mutta autot näyttivät suhteellisen vahingoittumattomilta. – Mennään katsomaan, tartteeko ne apua! Leo lähti juoksuun kohti kolaripaikkaa. Kaius empi hetken ja lähti ystävänsä perään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut napata polkupyörä ja ajaa toiseen suuntaan niin lujaa kuin pääsi. Ei kovin vastuullista, mutta… Oliko hän itse syyllinen onnettomuuteen? Samalla kun Kaius juoksi Leon perässä autojen luokse, hänen mielensä täyttyi puolusteluilla. Hän oli ollut vain tien reunalla, ei keskellä ajorataa. No, ehkä puoli askelta reunaviivan yli. Ja autohan oli tuolloin ollut vielä kaukana. Ja pysähtynytkin ennen todellista törmäämisvaaraa. Eikä Kaius ollut vaatinut Fiat-kuskia katsomaan taaksepäin… Onneksi kukaan ei näyttänyt loukkaantuneen. Kolaripaikalla Fiatin kuljettaja raivosi kuin räiskyvä nuotio. Hän huusi ja huitoi. Jostain kuului koiran vaimeaa murahtelua. Oikealla, näkymättömissä penkereen sisällä, oli juuri ja juuri auton mentävä tie, joka kymmenen metrin päässä päättyi puiseen porttiin. Pihatieltä tulevan auton kuljettaja ei voinut nähdä sivuilleen ennen kuin auton keula oli jo ajoradalla. 12
Fiatin oikea etukulma oli mennyt kasaan. Ilmeisesti etuvalot olivat rikkoutuneet. Tiellä oli lasinsirpaleita – vai muoviako? Pakettiautosta oli rutussa kuskin puoleinen ovi. Tavaratilan kuljettajan puoleinen liukuovi oli avautunut ja toinen mies oli kiireesti rynnännyt pakun etupenkiltä tempomaan sitä kiinni. Pakettiauton kuljettaja joutui nousemaan pois ohjaamosta ehjänä pysyneen oikeanpuoleisen oven kautta. Samassa Fiat-kuski käänsi päätään. Hänen katseensa osui suoraan Kaiukseen. – Tuo! Tuo poika! kuski osoitti Kaiusta, ja jatkoi vaahtoamistaan pakettiauton juronnäköiselle kuljettajalle. – Ajoin rauhallisesti. Ymmärrättekö? Ei mitään kiirettä, ei ei. Kaikki niin – miten sitä sanotaan – idyllistä. Aivan, idyllistä kerrassaan. Ja sitten, voi hyvä Luoja, tämä huligaani ryntää eteeni. Ymmärrättekö? Per carità! Täysin tyhjästä. Ei ei ei – siitä vaan autoni eteen ja minä, tietenkin – varovainen kun olen... Tuntui ettei Fiat-kuskin puhe tauonnut. Pakettiauton kuljettaja ei juuri näyttänyt välittävän selityksistä. Muutamaan otteeseen hän yritti tympääntyneen näköisenä kysyä, paljonko vahingot maksoivat, ja oli jo ottanut lompakkonsakin esille. Avonaisen lompakon näkeminen rauhoitti Kaiusta. Hänen omilla viikkorahoillaan ei peltivaurioita olisi korvattu. Leo oli jäänyt askeleen Kaiuksen taakse ja katseli kolaripaikkaa tarkkaavaisena. Tien keskellä geelihiuksinen Fiatkuljettaja piti kiihkeää yksinpuheluaan. Pakettiauton apukuski yritti voimiensa takaa runnoa kolarissa avautunutta 13
sivuovea kiinni. Hän näytti oudon kireältä ja kiroili milloin italiaksi, milloin espanjaksi. Mies raotti liukuovea enemmän, jotta saisi kerättyä vauhtia sen sulkemiseen. Leon katse nauliutui ovenrakoon. Hän ehti välähdyksenomaisesti nähdä, mitä pakettiauton tavaratilassa oli. Tämä oli kerrottava Kaiukselle! Samassa apukuski iski oven vauhdilla kiinni. Kuului metallinen kirskahdus. Törmäyksessä vääntynyt pelti oli antanut periksi, ja ovi sulkeutui. Mies ärähti vieraalla korostuksella pari sanaa kaverilleen ja poistui taakseen katsomatta takaisin pihatielle, jolta pakettiauto oli tullut. Raskas umpiportti paukahti kiinni hänen perässään. – Okei, ymmärrän, että vika oli minun. Kerro nyt vain, mitä kaikki maksaa, niin asia hoituu, pakettiauton kuljettaja keskeytti ties kuinka monennen kerran Fiat-miehen vuodatuksen. – Ei ei ei, tarvitaan valokuva vakuutusyhtiölle ja virallinen ilmoitus poliisille. Totta kai, olen erittäin kiitollinen vastuullisuudestanne, signore, mutta asiat on hoidettava, ymmärrättekö, perinpohjin, ei voi olla liian huolellinen, ei ei... Puhe ryöppysi valtoimenaan ja miehen kädet heiluivat. Jo ensimmäisenä syksynään Roomassa Leo oli Piazza Venezian ruuhkissa puikkelehtinut kadun yli huolettomaan italialaiseen tapaan autojen lomitse ja omaksunut aiempaa suurpiirteisemmän suhteen aikatauluihin. Hän tiesi, että joutui odottamaan, jos tulisi jonnekin alle viisitoista minuuttia myöhässä. Mutta vielä neljän vuoden jälkeenkään Leo ei ollut täysin tottunut välimerelliseen puhekulttuuriin. Edes puhelimessa italialaiset eivät pystyneet 14
pitämään käsiään aloillaan. Juuri näitä viittomakielisiä varten kai videopuhelimet on pitänyt keksiä, Leo oli joskus ajatellut huvittuneena. Väittelyä all’italiana, Leo maalaili mielessään kolaripaikkaa katsellessaan. Pääosassa höpöttäjä, kolmekymppinen äidin poika, jolla oli ylettömällä geelimäärällä taaksepäin suditut kiiltävänmustat hiukset, tarkkarajainen leukaparta, puolet kasvoista peittävät aurinkolasit, farkut ja kirkkaanvalkoinen kauluspaita, josta kolme ylintä nappia auki. Nimi voisi olla Giuseppe, tai ehkä Pierluigi. Riittävän monitavuinen, kuten suupalteilla yleensä. Pakettiauton kuljettaja saisi Leon käsikirjoituksessa Mauron nimen. Tai jonkun vastaavan, joka oli huulten välistä helposti murahdettavissa. Mies oli viidenkympin tuolla puolen. Hänellä oli tyly perusilme, kuluneet työmiehen vaatteet ja ulkona ahavoituneet kasvot. Tupakka-aski pullotti rintataskussa, ja näytti ettei mies jaksaisi kuunnella vuodatusta enää hetkeäkään. Ja sitten oli Kaius, joka näytti hartiat lysyssä vielä tavallistakin pienemmältä. Kaius katsoi maahan ja kuunteli puhetta alahuultaan purren, toivoen ilmeisesti voivansa liueta tilanteesta heti kun mahdollista. Mutta neljäs henkilö mietitytti Leoa. Pois lähtenyt pakettiauton apukuski tuntui olevan kokonaan toisesta näytelmästä, kireä ja arvoituksellinen. – Hyvä on, hyvä on. Vien pakettiauton takaisin pihaan ja otan moottoripyörän. Mennään siis tekemään viralliset paperit poliisiasemalle, pakettiautomies myöntyi. – Ja pojat myös, hyvä herra, pojat myös. Hehän ovat silminnäkijöitä, eikö vain? Ikinä ei voi tietää mitä kaikkea sel15
vityksiin tarvitaan. Ymmärrättekö? Ei – parempi olla liian huolellinen. Kaiuksen ryhti näytti ojentuvan helpotuksesta, kun hänestä oli syytetyn sijaan tullut todistaja.
16
3 – Nimi? – Syntymäpaikka? – Vakuutusyhtiö? – Myönnättekö? Konstaapeli katsoi herkeämättä sivullaan pauhaavaa televisiota. Kaius ei nähnyt kuvaa, mutta pyöräkilpailun selostus oli kuulunut jo ulko-ovelle. Uusintalähetyksenä parhaita paloja edellisenä viikonloppuna päättyneestä Italian ympäriajosta. Parhaillaan selostaja hehkutti vuoristoetapin ratkaisuhetkiä Cortina d’Ampezzossa. Kaius ei liiemmin seurannut muuta urheilua, mutta pyöräily oli kokonaan eri asia. Kilpapyöräilystä hän tiesi miltei kaiken. Hän oli kymmenvuotiaana, heidän asuessaan silloin isän työn vuoksi Saksassa, liittynyt paikalliseen pyöräilyseuraan. Sen jälkeen kun he olivat muuttaneet Ita liaan, Kaius ei ollut enää käynyt pyöräilykisoissa, mutta ajoi kyllä mielellään pitkiä lenkkejä maaseudulla. Samassa hän muisti polkupyöränsä, valkoisen Bianchin, joka oli jäänyt tienpenkalle – lukitsematta. Kaius saattoi vain toivoa parasta ja keskittyi kuuntelemaan televisiota samalla kun poliisi jatkoi hajamielistä lomakkeiden täyttöä. Koostelähetyksen haastattelussa italialainen Michele Scarponi valitteli saamiaan kramppeja. 17
– Kramppeja! Hah! Fiatin kuljettaja parahti. – Ei näistä italialaisista ole mihinkään. Tietää, ettei tuostakaan ikinä tule voittajaa. Ajaisi Vespalla, jos jalat eivät kestä polkemista! Kyllä espanjalaiset sen sijaan… Kaius pudisteli epäuskoisena päätään. Juuri Scarponi oli voittanut Giro d’Italian vuotta aiemmin – kun espanjalainen Alberto Contador oli hylätty doping-rikkeen vuoksi. – Ajatelkaa miten paljon virtaviivaisemmiksi autot tai moottoripyörät ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana, kuski jatkoi itsevarmana. – Polkupyörät taas ovat aerodynamiikaltaan aivan toiselta vuosituhannelta! Miksei kukaan pyörien suunnittelija ole ymmärtänyt, että... Fiatin kuljettaja ei tajunnut pyöräilystä mitään, mutta hän jakeli lausuntojaan kuin television urheilukommentaattorin irvikuva. Kaius huokasi syvään. Ei tietämättömyys itsessään vielä pahasta ollut. Asia oli helposti korjattavissa. Jo se auttoi, että kuunteli enemmän kuin puhui. Mutta Fiatin kuljettaja esiintyi niin kaikkitietävänä, ettei Kaiuskaan viitsinyt oikaista hänen virheitään. Täysi sokeus omasta tietämättömyydestä oli jo suoranaista typeryyttä, Kaius mietti. Sille ei kai ollut tehtävissä mitään. – Ja entä pojat? tympääntynyt poliisi kysyi. Kaius säpsähti ja tunsi ikävää väreilyä vatsassaan. – He ovat silminnäkijöitä, Fiat-kuski kiirehti selittämään. – Katsokaas, pojat seisoivat tien vierellä, kun minä hiljensin vauhtiani. Huolellisuus, ymmärrättehän? Kun lapset voivat olla niin arvaamattomia. Ei ei. Ikinä ei voi olla tarpeeksi varovainen, kun… – Antaa olla. Asiahan on täysin selvä. Minä ajoin varomattomasti. Minä maksan korjauskulut. Riittääkö tuhatvii18
sisataa? pakettiautomies murahti hypistellen nippua rypistyneitä seteleitä. – Ei hyvä herra! Autoni on hankittu osamaksulla. Tarvitaan virallinen kuitti. Ja vakuutus… Poliisi katsoi miehiä haukotellen. Hän halusi epäilemättä päästä koko porukasta eroon mahdollisimman pian. – Vielä yksi lomake vakuutusta varten. Nimenne? – Giulio Fabrizi, pakettiauton kuljettaja vastasi työntäen setelinipun taskuunsa. Ei ihan Mauro, virnisti Leo sisällään. Mutta hyvin yritetty! Kaiusta ja Leoa ei loppujen lopuksi tarvittu mihinkään. Kun tarvittavat paperit oli kirjoitettu, poliisi nousi tuoliltaan raskaasti huokaisten, etsi takanaan olevasta lipastosta leimasimen ja alkoi lyödä leimoja lomakkeisiin. Kolariautojen kuljettajat saivat omat kopionsa. Konstaapeli murahti hyvästit ja käänsi tuolinsa kohti televisiota. Giro d’Italian koostelähetys oli jo siirtynyt toiseksi viimeisen etapin alkutunnelmiin. Selostaja kertoi, että maalialueella Passo dello Stelvion solassa tietä reunustivat vielä puolitoistametriset lumihanget. Pihalla Kaius pujahti nopeasti Fiatin takapenkille ja jätti Leon eteen kuuntelemaan kuljettajan yksinpuhelua, jossa mies onnistui yhdistämään sujuvasti serkkunsa remonttihuolet, Palermon heikosti sujuneen jalkapallokauden ja paljastukset paavin lähipiirin taloussotkuista yhdeksi ja samaksi vyyhdeksi. Italia oli rappiolla! Kaius ei takapenkillä voinut kuin hymyillä kuskin rajattomalle itseluottamukselle. Voi kun hän itsekin voisi joskus luoda yhtä kaikenkattavan maailmanselityksen. Ja uskoa sen erehtymättömyyteen. 19
Polkupyörät löytyivät paikaltaan maantien penkereeltä. Kaius ja Leo nousivat niiden selkään ja lähtivät polkemaan kohti Aricciaa. Kaius huomasi parinkymmenen metrin päässä tien keskellä lyttyyn ajetun Pepsi-tölkin. Saattoiko se olla sama, josta koko tapahtumasarja oli saanut alkunsa? Oliko se tosiaan vierinyt ylämäkeen?
20
4 Poikien polkupyörät rullasivat kevyesti kohti Roomaa. Reitti Albano Lazialesta eteenpäin oli ensimmäisten viiden kuuden kilometrin osalta ollut pelkkää alamäkeä. Viinitarhat olivat vähitellen vaihtuneet kaupungin laidan niittyihin, joutomaihin ja peltiseinäisiin varastoihin. Pian he pääsisivät kääntymään pois autotien laidasta Via Appia Antican vuosituhansia vanhalle mukulakiviosuudelle. – Hei sanooko sana irpi sulle mitään? Eihän se ole ainakaan italiaa? Leo katkaisi pitkään jatkuneen hiljaisuuden. – Nessun idea, Kaius pudisti päätään. Hänen silmiinsä syttyi kiinnostuksen palo. – Miten niin? – Pakettiauto siellä kolaripaikalla… näitkö sä mitä siellä takana oli? – No? Oliko siellä jotain erityistä? – Muistatko sen vaalean tyypin, joka nousi etupenkiltä riuhtomaan ovea kiinni heti kolarin jälkeen? Kaius muisti, että pakettiautossa tosiaan oli ollut kaksi miestä. Hänen mieleensä palautui sumea kuva jäntevästä sinisilmäisestä miehestä, jolla oli lyhyiksi ajellut hiukset ja ilmeettömät kivikasvot. – Aika heikosti. Vähän sen oloinen tyyppi kuin konnat Tintti-sarjakuvissa. Mitä siitä? 21
– Just niin, sellainen Tintti-pahis, Leo innostui. – Sellainen, jota ei yhtään kiinnostanut mitä tapahtui ja miten autolle kävi. Se vain ryntäsi suoraan sulkemaan tavaratilan ovea. Ihan kuin se olisi halunnut salata jotain… – Joo, totta! Näitkö sä, mitä siellä tavaratilassa sitten oli? – Ihan vaan vilaukselta. Toisella laidalla, sen toisen sivuoven edessä oli isoja puulaatikoita. Lattialle oli lentänyt lamppuja, kuokkia ja lapioita. Isoja papereita, ihan kuin jotain kuvia tai karttoja. Ja sitten… jos mä näin oikein, niin hervottoman kokoinen koira ja ase. – Ase? Kaius hätkähti. – Seinälle kiinnitettynä. Melkein kun Imperiumin iskujoukkojen sädekivääri Tähtien sota -elokuvasta. – Mutta jos ne oli vaikka metsälle menossa? – Ei se kyllä yhtään metsästyspyssyltä näyttäny… Ciampinon lentokentälle laskeutuvan Ryanairin koneen jyly peitti kaikki muut äänet alleen. – Hei muistatko kun kateltiin talvella teillä valokuvia? Leo kysyi kun sai taas äänensä kuuluviin. – Naurettiin sun isän lierihatulle siellä kaivauksilla? – Niin… – Ne lamput ja kaivuvälineet… mulle tuli siinä mieleen, että vähän samanlaisia näkyi sun isän kuvissa. Tiedätkö, ne laatikotkin oli niin isoja, että niissä saisi kuljetettua aika järeitä patsaita. Niissä oli liidulla kirjoitettuja tekstejä IRPI tai IRPI S. ja perässä numerosarja. – Mutta mihin arkeologit tarvitsisivat aseita? Tai edes koiraa? – En kyllä tiedä… Mä näin sinne taaemmas tosiaan vaan vilaukselta, ennen kun se luihu tyyppi sai rämäytettyä oven 22