Coben, Harlan: Pakopaikka (WSOY)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Charlottelle, Benille, Willille ja Evelle

Englanninkielinen alkuteos Shelter Copyright Š 2011 by Harlan Coben Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB Suomenkielinen laitos Š Hilkka Pekkanen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39187-7 painettu eu:ssa

1 Olin matkalla kouluun itsesäälin vallassa – isä oli kuollut, äiti vieroitushoidossa, tyttöystävä kateissa.

Silloin näin Kumman naisen ensimmäisen kerran.

Olin tietysti kuullut huhuja. Naisen uskottiin asuvan yksin siinä ränsistyneessä talossa, joka oli Hobart Gap Roadin ja Pinen kulmassa. Kyllähän te sen talon tiedätte.

Seisoin nyt sen edessä. Lohkeillut keltainen ulkomaali hilseili kuin vanha rakki. Pihakäytävän joskus aikoinaan tukevaksi valettu betonipäällyste oli halkeillut ja murentunut. Leikkaamattomalla nurmikolla kasvoi niin korkeita voikukkia että niiden pituus olisi täyttänyt huvipuistossa aikuisille tarkoitettujen laitteiden kokovaatimukset.

Kerrottiin, että Kumma nainen oli satavuotias ja tuli ulos vain öisin. Hän sieppasi kaikki lapsiparat, jotka eivät olleet lähteneet ajoissa ennen pimeän tuloa kotiin leikkitoverinsa luota tai nappulaliigan harjoituksista ja jotka uskaltautuivat kävelemään kotiin pimeässä ilman autokyytiä 5

tai jotka olivat peräti niin älyttömiä, että oikaisivat Kumman naisen pihan läpi.

Koskaan ei kerrottu tarkkaan, mitä Kumma nainen lapsille teki. Kaupungissa ei ollut kadonnut yhtään lasta vuosikausiin. Teini-ikäisiä kyllä katosi, niin kuin minun tyttöystäväni Ashley. He saattoivat olla läsnä yhtenä päivänä, pidellä kädestä ja katsoa silmiin niin että sydän jyskytti pum-pum-pum – ja seuraavassa hetkessä he olivat poissa.

Mutta että pikkulapsia? Ei. Pikkulapset olivat turvassa.

Kummalta naiseltakin.

Olin juuri aikeissa mennä kadun vastakkaiselle puolelle, sillä minäkin halusin pysyä kaukana mokomasta kummitustalosta, vaikka olin kypsä teini ja olin juuri aloittanut uudessa koulussa toisen vuosiluokan. Silloin talon ovi narahti auki.

Jähmetyin aloilleni.

Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään. Ovi oli nyt kokonaan auki, mutta ketään ei näkynyt. Pysähdyin odottamaan. Ehkä räpäytin silmiäni. En ole ihan varma.

Kun sitten katsoin uudestaan, Kumma nainen seisoi ovella.

Nainen saattoi hyvinkin olla satavuotias. Tai kaksisataa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi häntä sanottiin Kummaksi naiseksi. Ei hän minusta kovin kummalta näyttänyt. Tukka oli harmaa ja pitkä kuin hipillä, vyötärölle asti. Se liehui tuulessa ja peitti kasvot. Hänellä oli risainen valkoinen puku, joka toi mieleen vanhan kauhuelokuvan hääpuvun tai hevimetallivideon. Selkäranka oli taipunut kumaraan kuin kysymysmerkki.

6

Hitaasti Kumma nainen kohotti niin kalvaan käden, että se oli enemmänkin laskimonsininen kuin valkoinen, ja osoitti minua vapisevalla luisevalla sormella. En sanonut mitään. Hän piti sormeaan ojossa, kunnes oli varma että katsoin häneen. Kun hän näki että katsoin, hänen ryppyiset kasvonsa levisivät hymyyn, joka lähetti pieniä jääpuikkoja pitkin selkäpiitäni. ”Mickey!”

Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hän tiesi nimeni. ”Ei sinun isäsi ole kuollut”, Kumma nainen sanoi.

Hänen sanansa vaikuttivat kuin sähköisku, ja otin askeleen taaksepäin. ”Hän elää ja voi hyvin.”

Jäin seisomaan ja katselemaan, kun hän katosi takaisin ränsistyneeseen luolaansa. Tiesin etteivät hänen sanansa olleet totta.

Olin nimittäin nähnyt isäni kuolevan.

No, olihan se outoa.

Seisoin Kumman naisen talon edessä ja odotin että hän tulisi ulos. Ei tullut. Menin ovelle etsimään ovikelloa. Ovikelloa ei ollut, ja aloin jyskyttää ovea. Se tärisi iskujeni voimasta. Puu oli niin karheaa, että se raapi rystysiä kuin hiekkapaperi. Ovesta varisi maalinkappaleita aivan kuin sillä olisi paha hilseongelma.

Kummaa naista ei kuitenkaan kuulunut.

Mitä seuraavaksi? Voisin potkia oven hajalle… ja mitä sitten? Löytäisin vanhan naisen omituisessa valkoisessa puvussa ja vaatisin häntä selittämään sekopäiset horinansa.

7

Ehkä Kumma nainen oli mennyt yläkertaan. Ehkä hän valmistautui parhaillaan mielipuolen päiväänsä, riisui valkoisen pukunsa ja meni suihkuun…

Yök.

Oli aika lähteä. En halunnut myöhästyä koulusta. Luokanvalvojani oli täsmällisyyskiihkoilija, ja lisäksi toivoin, että Ashley ilmaantuisi kouluun. Hän oli kadonnut kuin taikaiskusta. Ehkä hän ilmestyisi takaisin samalla lailla.

Olin tavannut Ashleyn kolme viikkoa aikaisemmin koulun tutustumistilaisuudessa, joka oli järjestetty uusille oppilaille (kuten Ashleylle ja minulle) ja ensimmäisen vuoden oppilaille, jotka kaikki tunsivat toisensa jo ennestään, koska olivat käyneet alemmat kouluasteet yhdessä. Kukaan ei tuntunut koskaan muuttavan pois siitä kaupungista.

Tutustumispäivänä käytiin luokissa, kierrettiin koulun muissa tiloissa ja tavattiin luokkatovereita. Mutta ei, ei siinä kyllin. Oli pakko osallistua idioottimaisiin, alentaviin ja kertakaikkisen noloihin ”yhteishengen rakennusharjoituksiin”.

Ensimmäinen tehtävä oli luottamusharjoitus. Tyttöjen liikunnanopettaja Owens käynnisti yritykset sytyttää meissä yhteishenkeä. Hänen hymynsä näytti siltä kuin kännipäinen klovni olisi maalannut sen hänen kasvoilleen. ”Hyvää huomenta, kaikki!”

Vastaukseksi kuului muutamia kyllästyneitä voihkaisuja.

Sitten Owens – on tosi kuvottavaa, kun aikuiset tekevät sellaista – huudahti pirteästi: ”Olen ihan varma että olette innostuneempia kuin annatte ymmärtää! Yritetäänpä uudestaan: Hyvää huomenta!”

8

Oppilaat huusivat ”Hyvää huomenta” vähän kovemmalla äänellä, eivät siksi että olivat innostuneita vaan siksi että halusivat opettajan lopettavan.

Meidät jaettiin kuuden ryhmiin. Minun ryhmässäni oli kolme ensimmäisen vuoden oppilasta ja kolme kaupunkiin muuttanutta uutta ylempiluokkalaista. ”Yksi teistä seisoo tällä korokkeella silmät peitettyinä!” opettaja Owens huudahti. Kaikki mitä hän sanoi päättyi huutomerkkiin. ”Panette käsivarret ristiin ja kuvittelette, että koroke on tulessa! Voi ei!” Opettaja kohotti kädet poskilleen ihan niin kuin se lapsi, joka esitti pääosaa elokuvassa Yksin kotona. ”On niin kuuma että on pakko heittäytyä alas korokkeelta takaperin!”

Joku kohotti kätensä. ”Miksi käsivarsien pitää olla ristissä jos koroke palaa?”

Kuului hyväksyvää mutinaa.

Liikunnanopettajan kasvoille maalattu hymy ei muuttunut, mutta minusta näytti että oikea silmäluomi värähti. ”Käsivartenne on sidottu kiinni!” ”Onko? Eikä ole.” ”Kuvitelkaa niin!” ”Mutta jos me kuvitellaan niin, mitä varten silmät pitää sitten peittää? Eikö me voida vain kuvitella ettei me nähdä mitään?” ”Tai panna silmät kiinni?”

Opettaja yritti ankarasti saada tilanteen hallintaansa. ”Koroke on niin kuuma, että kaadutte sen päältä taaksepäin.” ”Miksi taaksepäin?”

9

”Eikö me ennemminkin hypättäisi alas?” ”Ihan totta. Mitä varten me kaaduttaisiin taaksepäin vain sen takia että on kuuma?”

Opettaja sai tarpeekseen. ”Siksi että minä sanon niin!

Kaadutte taaksepäin! Muut ottavat kiinni! Sitten vaihdatte paikkoja niin että kaikki saavat kaatua vuorollaan!”

Teimme niin, vaikka jotkut meistä suhtautuivat vähän epäröivästi. Minä olen yli satayhdeksänkymmentä pitkä ja painan yhdeksänkymmentä kiloa. Ryhmä irvisti nähdessään minut. Ryhmässä oli mukana myös kokonaan mustaan pukeutunut uusi ensimmäisen vuoden tyttö, joka oli lihavanpuoleinen. Tiedän kyllä, että pitäisi käyttää jotain muuta sanaa kuin lihava, jotain hienotunteisempaa, mutta en ole varma, miten sen tekisi kuulostamatta alentuvalta. Ehkä kookas? Tai pullea? Taikka tukeva? Ne ovat minusta kaikki ihan tavallisia sanoja ilman arvoarvostelmia, niin kuin vastaavasti pieni, luiseva ja laiha.

Isokokoinen tyttö epäröi ennen kuin nousi korokkeelle.

Yksi ryhmän jäsenistä nauroi. Sitten joku toinenkin nauroi.

En käsittänyt alkuunkaan, miten sellaisesta harjoituksesta olisi minkäänlaista apua kenellekään, paitsi että se osoitti tälle tytölle, ettei ilkeydestä tule loppua ylemmilläkään luokka-asteilla.

Kun tyttö ei kaatunut taaksepäin heti, yksi ensimmäisen vuoden pojista tirskahti ja sanoi: ”Anna tulla, Ema. Kyllä me otetaan kiinni.” Ääni ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Tyttö veti siteen alas ja kääntyi katsomaan meitä. Kohtasin hänen katseensa ja nyökkäsin. Lopulta hän suostui heittäy10

tymään korokkeelta. Otimme Eman kiinni – jotkut tehostivat toimenpidettä teatraalisin ähkäisyin – mutta ei hän näyttänyt sen jälkeen yhtään sen luottavaisemmalta kuin aikaisemminkaan.

Sitten pelasimme typerää värikuulapeliä, jossa kaksi ihmistä loukkaantui, ja sen jälkeen siirryimme harjoitukseen, jonka nimi oli – toivon että voisin sanoa vain laskevani vain leikkiä, mutta ei – sen nimi oli ”Myrkytetty maapähkinävoi”. Sitä varten oli ylitettävä kymmenen metrin pituinen kenttä, joka oli kokonaan myrkytetyn maapähkinävoin peitossa, ja Owens selitti: ”Vain kaksi teistä voi käyttää myrkyltä suojaavia kenkiä kerrallaan!”

Lyhyesti sanottuna muut ryhmän jäsenet oli kannettava yli reppuselässä. Pienet tytöt hihittivät, kun heitä kannettiin. Siellä oli myös paikallislehti Star-Ledgerin valokuvaaja ottamassa kuvia. Toimittaja esitti innosta hehkuvalle opettajalle kysymyksiä, ja opettajan vastaukset olivat tulvillaan sellaisia sanoja kuin yhteisöllisyys, yhteishenki ja luottamus. En käsittänyt alkuunkaan, millaisen lehtijutun mokomasta voisi kirjoittaa, mutta saattoi olla, että lehdessä oli huutava pula tavallisista ihmisistä kertovista jutuista.

Seisoin myrkytetyn maapähkinävoijonon hännillä Eman kanssa. Eman kasvoille oli valunut mustaa mascaraa, kenties äänettömien kyynelten mukana. Mietin, mahtaisiko lehtikuvaaja kuvata sen.

Eman vuoro tulla kannetuksi myrkytetyn maapähkinävoikentän halki lähestyi, ja saatoin suorastaan tuntea, kuinka hän alkoi vapista pelosta.

11

Ajatelkaa nyt.

On ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa. Suunnilleen yhdeksänkymmentäkiloinen tyttölapsi pakotetaan pukeutumaan urheilusortseihin ja osallistumaan idioottimaiseen ryhmätehtävään, jossa uudet paljon pienikokoisemmat luokkatoverit joutuvat raahaamaan häntä kuin oluttynnyriä kymmenen metrin matkan, vaikka tyttö ei muuta halua kuin vetäytyä kerälle ja kuolla siihen paikkaan.

Kenen mielestä sellainen on hyvä ajatus?

Opettaja tuli meidän ryhmämme luo. ”Oletko valmis, Emma?!”

Ema (yhdellä m-kirjaimella) tai Emma. Nyt en enää tiennyt mikä hänen nimensä oli.

Emma/Ema ei sanonut mitään. ”Anna mennä, tyttö! Suoraan myrkytetyn maapähkinävoin halki! Kyllä sinä pystyt siihen!”

Silloin minä sanoin: ”Opettaja!”

Opettaja Owens käänsi katseensa minuun. Hymy ei värähtänytkään, mutta silmät soukkenivat hiukan. ”Mikä sinun nimesi on?” ”Mickey Bolitar. Olen uusi tässä koulussa. Jos sopii, jätän tämän harjoituksen väliin.”

Liikunnanopettaja Owensin oikea silmäluomi värähti taas. ”Anteeksi kuinka?” ”Niin, en taida antautua kannettavaksi.”

Toiset oppilaat katsoivat minua kuin otsastani kasvaisi kolmas käsivarsi. ”Sinä olet uusi oppilas täällä.” Huutomerkki oli kadonnut opettajan äänestä. ”Luulisi sinun haluavan osallistua.”

12

”Onko se pakollista?” kysyin. ”Anteeksi kuinka?” ”Onko tähän nimenomaiseen harjoitukseen osallistuminen pakollista?” ”No ei, eihän se pakol…” ”Siinä tapauksessa jätän väliin.” Katsoin Emaa/Emmaa. ”Pidätkö minulle seuraa?”

Kävelimme pois. Kuulin, kuinka maailma hiljeni takanani. Sitten liikunnanopettaja Owens puhalsi pilliin, keskeytti harjoituksen ja ilmoitti, että oli ruokatunnin aika.

Kun olimme vähän matkan päässä, Ema/Emma sanoi: ”Vau.” ”Mitä?”

Hän katsoi minua suoraan silmiin. ”Olet varmaan tosi ylpeä itsestäsi, kun pelastit lihavan tytön pulasta.”

Sitten hän puisteli päätään ja marssi matkoihinsa.

Katsoin taakseni. Liikunnanopettaja Owens katseli meitä. Hänen kasvoillaan oli edelleen sama hymy, mutta katse kertoi selvästi, että olin onnistunut hankkimaan itselleni vihamiehen heti ensimmäisenä koulupäivänäni.

Aurinko paahtoi. Annoin sen paahtaa. Suljin hetkeksi silmäni. Ajattelin äitiäni, joka oli piakkoin tulossa kotiin vieroitushoidosta. Ajattelin isää, joka oli kuollut ja haudattu.

Tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.

Koulun ruokala oli kiinni – varsinainen koulunkäynti alkaisi vasta muutaman viikon päästä – ja kaikki olivat joutuneet tuomaan omat eväät. Olin ostanut Wilkesin delistä juustokanapatongin ja istuin yksin ruohikkokumpa13

reella katselemassa jalkapallokentälle. Aioin juuri haukata patonkia, kun huomasin tytön.

Hän ei ollut minun tyyppiäni, vaikka ei minulla oikeastaan mitään erityistä suosikkityyppiä ole. Olen koko ikäni matkustellut ulkomailla. Vanhempani olivat töissä hyväntekeväisyysjärjestössä ja matkustelivat sellaisissa paikoissa kuin Laos ja Peru ja Sierra Leone. Minulla ei ole sisaruksia. Kun olin pieni, se oli jännittävää ja hauskaa, mutta vanhempana se alkoi tuntua väsyttävältä ja vaivalloiselta. Halusin pysyä yhdessä paikassa. Halusin saada ystäviä ja pelata yhdessä ja samassa koripallojoukkueessa ja, niin, tavata tyttöjä ja tehdä kaikkea muutakin, mitä teinit tekevät. Sellainen on hankalaa, kun on patikkaretkellä Nepalissa.

Tyttö oli kyllä hyvin sievä, mutta hän oli myös sovinnainen ja säädyllinen ja perinteisellä tavalla tyylikäs. Hän näytti jotenkin tärkeilevältä, mutta en osannut sanoa, mistä se johtui. Tukka oli vehnänvaalea kuin posliininukella.

Hänellä oli ihan oikea, no, hame, ei sellainen hirmu lyhyt, ja nilkkasukat, ja hän näytti siltä kuin olisi astunut suoraan ulos isovanhempieni postimyyntiluettelosta.

Haukkasin voileipää ja huomasin sitten, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Saattoihan hän olla jollain omituisella dieetillä, mutta ei se kovin todennäköiseltä tuntunut.

En tiedä miksi, mutta päätin mennä hänen luokseen.

En ollut sillä tuulella että olisin halunnut jutella ja tavata ihmisiä. Olin edelleen vähän sekaisin, kun elämääni oli tullut niin paljon uusia ihmisiä, enkä halunnut enää lisää hämminkiä.

14

Ehkä kaikki johtui siitä että tyttö oli sievä. Ehkä olen ihan yhtä itsekäs kuin kaikki muutkin. Tai saattoi se johtua siitäkin, että yksinäinen ihminen vaistoaa joskus toisen yksinäisyyden. Ehkä minua veti hänen luokseen se, että hän näytti haluavan pysyä omissa oloissaan niin kuin minäkin.

Lähestyin varovasti. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, heilautin kättäni ja sanoin: ”Hei.” Avaan aina keskustelun ylettömän sulavilla lausahduksilla.

Tyttö suojasi smaragdinvihreitä silmiään auringolta ja kohotti katseensa minuun. ”Hei.” Joo, oikein sievä.

Seisoin aloillani kiusaantuneena. Punastuin. Kädet tuntuivat äkkiä liian isoilta muuhun ruumiiseen verrattuina.

Seuraavaksi sanoin: ”Minä olen Mickey.”

Enkö osaakin olla sulavasanainen? Joka ikinen repliikki on yhtä tyrmäävän valloittava. ”Minä olen Ashley Kent.” ”Kiva”, sanoin. ”Joo.” Jossain päin tätä maailmaa – Kiinassa tai Intiassa tai jossain kaukaisessa Afrikan kolkassa – on luultavasti olemassa minuakin suurempi idiootti, vaikka en menisi vannomaan.

Osoitin tytön tyhjää syliä. ”Etkö tuonut eväitä?” ”En, unohdin.” ”Tämä leipä on valtavan kokoinen”, sanoin. ”Haluatko puolet?”

15

”Enhän minä sinun eväitäsi voi ottaa.”

En antanut periksi, ja Ashley kehotti minua liittymään seuraansa. Hänkin oli toisella vuosikurssilla ja vasta muuttanut kaupunkiin. Hän sanoi että hänen isänsä oli kuuluisa kirurgi. Äiti oli juristi.

Jos elämä olisi elokuvaa, siinä kohden olisi alkanut soida musiikki. Taustalla olisi kuulunut jokin imelä laulu, ja kuvassa Ashley ja minä olisimme syöneet yhdessä voileipää, jutelleet, nauraneet, näyttäneet ujoilta, pidelleet toisiamme kädestä – ja kaikki olisi päättynyt ensimmäiseen viattomaan suudelmaan.

Se oli tapahtunut kolme viikkoa aikaisemmin.

Nyt ehdin opettaja Hillin tunnille viime tipassa. Luokassa pidettiin nimenhuuto. Kello soi taas, ja oli ensimmäisen välitunnin aika. Ashleyn kotiluokka oli käytävän vastakkaisella puolella. Jäin odottamaan, mutta häntä ei näkynyt vieläkään.

Aikaisemmin sanoin, että Ashley oli minun tyttöystäväni. Se saattoi olla liioittelua. Etenimme aika hitaasti.

Olimme suudelleet vasta kaksi kertaa. En oikeastaan pitänyt kenestäkään muusta uudessa koulussani. Ashleysta minä pidin. Ei se rakkautta ollut, mutta mehän olimme tunteneet toisemme vasta ihan vähän aikaa. Toisaalta sellaiset tunteet usein vaimenevat ajan mittaan. Niin se on. Ihmisistä on hauskaa kuvitella, että tunteet voimistuvat sitä mukaa kuin he tutustuvat uuteen kumppaniin paremmin, mutta enimmäkseen siinä käy kuitenkin päinvastoin. Yleensä pojat upean tytön nähdessään ihastuvat saman tien niin ettei hengitys tahdo kulkea ja hätäilevät 16

ja haluavat tyttöä niin kovasti, että kaikki menee aina lopulta pieleen.

Jos poika jotenkin onnistuu saamaan tyttönsä, tunteet alkavat melkein heti haaleta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tunteeni Ashleyta kohtaan tosiaan voimistuivat. Se oli vähän pelottavaa, mutta tuntui silti mukavalta.

Sitten yhtenä päivänä Ashley oli poissa koulusta. Yritin soittaa hänen puhelimeensa, mutta en saanut vastausta.

Seuraavanakin päivänä hän oli poissa. Ja sitä seuraavana.

En ollut varma, mitä minun pitäisi tehdä. Minulla ei ollut hänen kotiosoitettaan. Etsin netistä nimeä Kent, mutta puhelinnumeroita ei löytynyt. Itse asiassa Ashleysta ei ollut netissä yhtään mitään.

Hän oli kadonnut kuin taikaiskusta.

17

2 Kolmannella tunnilla sain ajatuksen.

Ashleylla ja minulla oli vain yksi yhteinen tunti, opettaja Friedmanin collegeen valmistava historiankurssi. Histo­ rianopettaja oli toistaiseksi suosikkini. Hän oli teatraalinen ja innostunut. Sillä kertaa hän puhui siitä, kuinka laaja sivistystaso monilla historian hahmoilla oli ollut ja kehotti meitäkin kasvamaan ”renessanssi-ihmisiksi”.

En ollut vielä puhunut hänen kanssaan kahden kesken.

En ollut puhunut kenenkään opettajan kanssa muuten kuin luokassa. Olin pysytellyt omissa oloissani. Sellainen minä olin. Tiedän että minua tuijotettiin, koska olin uusi.

Yhtenä päivänä tytöt kikattelivat minua vilkuillessaan, ja yksi heistä tuli kysymään, saisiko hän puhelinnumeroni.

Häkeltyneenä annoin sen hänelle.

Viisi minuuttia myöhemmin kuulin taas kikatusta, ja puhelimeni alkoi väristä. Tekstiviestissä luki: Kaverini mielestä olet söpö. En vastannut.

Tunnin jälkeen menin opettajan puheille.

18

”Kas, Mickey Bolitar”, opettaja sanoi, ja hymy valaisi hänen kasvonsa. ”On hauskaa saada sinut historiankurssille.”

En oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt vastata, ja sanoin vain: ”Öh, kiitos.” ”Isäsi ei koskaan ollut minun kursseillani, mutta setäsi oli suosikkioppilaitani”, hän sanoi. ”Sinussa on samaa näköä.”

Setäni. Kuuluisa Myron Bolitar. En pitänyt sedästäni ja olin tosi kyllästynyt kuulemaan, kuinka mainio tyyppi hän oli. Isä ja Myron olivat olleet tosi läheisiä kasvuiässä, mutta sitten heidän välinsä olivat menneet kokonaan poikki.

Veljekset eivät olleet puhuneet keskenään kertaakaan viiteentoista vuoteen – suunnilleen minun siittämisestäni lähtien isän kuolemaan saakka. Kai minun pitäisi antaa Myron-sedälle anteeksi, mutta ei oikein tee mieli. ”Voinko auttaa jotenkin?”

Toiset opettajat puhuttelevat oppilaitaan niin, että se kuulostaa joko alentuvalta tai liioitellun muodolliselta.

Historianopettaja Friedman tavoitti sopivan sävyn. ”Opettaja on varmaan huomannut, että Ashley Kent on ollut poissa”, sanoin hitaasti. ”Niin tosiaan on.” Opettaja Friedman oli lyhyt nainen, ja hänen oli hiukan hankalaa katsoa ylös minuun. ”Te kaksi olette läheisissä väleissä.” ”Ystäviä me vaan ollaan.” ”Älähän nyt. Saatan olla vanha, mutta olen kyllä huomannut miten katsot Ashleyta. Rachel Caldwellkin on harmissaan, kun et kiinnitä häneen huomiota.”

19

Punastuin kun opettaja sanoi niin. Rachel Caldwell oli luultavasti koko koulun upein tyttö. ”Joka tapauksessa ajattelin, että voisin auttaa Ashleyta”, sain lopulta sanotuksi. ”Miten ajattelit auttaa häntä?” ”Ajattelin että voisin ottaa selvää hänen kotitehtävistään ja toimittaa niistä tiedon hänelle.”

Opettaja oli pyyhkimässä taulua. Useimmat opettajat käyttivät interaktiivista opetustaulua, mutta historianopettaja Friedmanista oli hauskaa sanoa leikillisesti, että hän oli sananmukaisesti vanhan koulun opettaja. Hän keskeytti pyyhkimisen ja katsoi minuun. ”Pyysikö Ashley sinua viemään kotitehtävät hänelle?” ”No, ei.” ”Keksitkö sen siis itse?”

Ajatus oli typerä. Mihin veisin tehtävät vaikka saisinkin ne opettajalta? En tiennyt, missä Ashley asui. ”Antaa olla”, sanoin. ”Kiitos kumminkin.”

Opettaja laski pyyhkimen kädestään. ”Kuulehan.”

Käännyin takaisinpäin. ”Tiedätkö miksi Ashley Kent on ollut poissa?”

Sydämeni alkoi jyskyttää hitaasti. ”En.” ”Olet kuitenkin huolissasi.”

En nähnyt mitään syytä valehdella. ”Niin olen.” ”Eikö hän ole soittanut sinulle?” ”Ei.” ”Outoa.” Opettaja Friedman rypisti otsaansa. ”En osaa kertoa muuta kuin sen verran, että olen saanut viestin, jossa sanotaan, ettei Ashley tule takaisin.”

20

”En taida ymmärtää.” ”Sen enempää minä en tiedä”, opettaja sanoi. ”Ehkä hän on muuttanut pois. Mutta…”

Hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin. ”Mutta mitä?” ”Antaa olla.” Hän alkoi taas pyyhkiä taulua. ”Mutta… ole kuitenkin varovainen.”

Seisoin ruokatunnilla ruokalan jonossa.

Olin aina kuvitellut, että koulun ruokalassa olisi jotenkin dramaattisempaa. No, olihan siellä kaikenlaisia kuppikuntia. Urheilijoilla oli kaikilla pitkä tukka ja isot lihakset, ja he aloittivat joka ikisen lauseen sanomalla: Jess.

Sitten oli anime-pöytä, jossa istuivat itsensä aasialaisiksi kuvittelevat valkoiset. He harrastivat mangasarjakuvia ja tyyliin sopivia videopelejä. Sievät tytöt eivät olleet niinkään sieviä kuin laihoja, ja heillä oli liian korkeat korot ja kalliit vaatteet. Sitten olivat tietokonepelien pelaajat, muoti-in­toilijat, rullaluistelijat, huumeidenkäyttäjät, nörtit ja ­teatterinharrastajat.

Ei siellä kovin paljon ristiriitoja ollut. Kaikki olivat olleet yhdessä niin pitkään, etteivät kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Ryhmiin kuulumattomat istuivat yksin ja olivat istuneet yksin niin kauan, ettei kysymyksessä enää ollut enää niinkään ilkeys kuin vanha tapa. En ollut varma oliko se parempi vai pahempi vaihtoehto.

Luokseni tuli tarjotin kädessä poika, joka oli selvästi jonkinlaista nörttiporukkaa. Housunlahkeet olivat ihan liian lyhyet. Valkoisissa tossuissa ei ollut logoa.

21

Hän työnsi Harry Potter -lasejaan ylemmäksi nenällä ja kohotti tarjotintaan minuun päin. ”Hei, haluatko minun lusikan?” hän kysyi minulta. ”Olen käyttänyt sitä vasta ihan vähän.”

Katsoin tarjotinta. ”Ai vasta ihan vähän?” ”Niin.”

Poika kohotti tarjotinta vähän korkeammalle niin että näin paremmin. Lusikka kökötti hedelmäkupin sokeriliemessä. ”En halua”, sanoin. ”Pärjään kyllä ilman.” ”Oletko varma?” ”Onko lusikat loppu tai jotain?” ”Ei. Kyllä niitä riittää.”

Vai niin. ”No, kiitos vain, pärjään kyllä ilman.”

Poika kohautti olkapäitään. ”Sama se.”

Kun olin hakenut ruokani, huomasin että Lusikka – sitä nimeä olin ruvennut hänestä käyttämään – oli jäänyt odottamaan minua. ”Missä aiot istua?” hän kysyi.

Ashleyn katoamisesta lähtien olin syönyt yksin ulkona. ”En ole varma.”

Lusikka lähti seuraamaan minua. ”Olet iso ja pysyttelet omissa oloissasi. Ihan kuin Shrek.”

Mitä siihen voi sanoa? ”Minä voisin olla se Shrekin kaveri Aasi. Mitä sanot?”

Vai niin. Jos menisin ulos, Lusikka tulisi kannoilla, ja siksi ryhdyin katselemaan turvallista istumapaikkaa sisätiloista. ”Tai sitten voisin olla Robin. Niin kuin Lepakkomiehen Robin. Tai Sancho Panza. Oletko lukenut Don Quijoten?

22