Paasilinna, Arto: Sotahevonen (WSOY)

ARTO PAASILINNA

sotahevonen

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

Š Arto Paasilinna

Ensimmäinen painos ilmestyi 1979 ISBN 978-951-0-39210-2 Painettu EU:ssa 2012

Omistan t채m채n kirjani sodissamme kaatuneitten ja kadonneitten hevosten muistolle.

Arto Paasilinna

I Lentokone

7

1 Huurteinen kuorma-auto ajoi aamun hämärässä Suomenlahden jäälle auratulle lentokentälle. Kun auto pysähtyi, sen lavalta hyppeli alas joukko venäläisiä sotilaita kantamuksineen.

He hajaantuivat kentälle, osa nousi odottaviin lentokoneisiin, joita pakkasviimassa käynnistettiin.

Viimeisenä lavalta pudottautui suomalaiseen sotilaspukuun sonnustautunut hintelä mies, jolla oli mukanaan melkoinen määrä varusteita sekä kaiken lisäksi pitkät suomalaismalliset sukset. Mies jäi seisomaan jäälle epätietoisen näköisenä. Häntä paleli, eikä hän tiennyt mihin olisi suksensa asettanut.

Kuorma-auto jätti miehen jäälle. Se lähti palaamaan takaisin mantereelle, suureen kaupunkiin, Leningradiin.

Oli talvi 1942, maaliskuu. Saksalaiset ahdistelivat ankarasti Leningradia, nytkin kaupungin eteläpuolelta kantautui jäälle asti raskaan piiritystykistön jyly. Nälkä ja pakkanen surmasivat suuren kaupungin onnettomia asukkaita, eivätkä he voineet tuhoisasta loukostaan paeta, sillä saksalaiset olivat asettuneet rintamaan kaupungin eteläpuolelle, ja suomalaiset joukot makasivat asemissaan pohjoisessa, Karjalan kannaksella.

Joitakin pommikoneita nousi jäältä ilmaan, ne kaartoivat kohti etelää ja hävisivät pian aamuhämärään ja pilviin.

9

Jäällä seisovan luo asteli puna-armeijan lentäjänpukuun varustautunut isokokoinen, mustaviiksinen mies, joka kätteli suksimiestä ja kysyi: – Minä olen luutnantti Gennadi Savolenko. Sinä lienet se Suomeen vietävä desantti.

Pienempi mies ilahtui: – Niinpä vainen, hyvä toveri… minä olen Vasili Kunitsin.

Lentäjä kokosi Kunitsinin varusteet jäältä ja lähti astelemaan koneensa luo. Jäljessä seurasi desantti sukset olallaan.

Miehet saapuivat suuren maataistelukoneen luo. Savolenko pudotti kantamukset jäälle ja kääntyi katsomaan toveriaan.

Hän mittaili pientä miestä katseellaan, kysyi jykevällä äänellään: – Vapaaehtoinen?

Kunitsin nyökkäsi.

– Ruvetaan sitten kuormaamaan tätä konetta, sanoi Savolenko.

Kone oli melko suuri, mutta silti siihen oli vaikea saada sopimaan kaikki tarvittava, sillä sisätiloihin otettiin Kunitsinin varusteiden lisäksi mukaan hyvinkin toistakymmentä kanisteria polttoainetta. Kunitsin tiedusteli, nostellessaan kanistereita koneeseen, eikö tässä konetyypissä ollut erityistä polttoainetankkia. Savolenko murahti ettei tankissa oleva polttoaine riittäisi koko matkalle.

– Välillä tullaan alas ja tankataan näistä kanistereista.

Savolenko katseli Kunitsinin tavaroita: radiota, asetta, muonaa, suksia.

– Tämmöinen tavaramäärä maailman ääriin…

Ongelmana olivat sukset, jotka eivät sopineet ohjaamoon, vaikka miehet yrittivät sovitella niitä monella tavoin. Jos sukset pani istuinten yläpuolelle, joutui lentäjä istumaan ohjaamossa toinen suksi toisella olalla, toinen toisella. Hän väitti että sellainen hankaloitti lentämistä. Penkkien sivuitsekaan 10

suksia ei voinut ujuttaa koneen lattialle, sillä ohjaamo kapeni takaosastaan, ja lisäksi takana oli vielä tiellä konekivääriampujan istuin.

– Jospa sitoisimme nämä koneen katolle, ehdotti Kunitsin.

Savolenko huomautti tylysti, että ilmavirta paiskaisi sukset tiehensä ohjaamon katolta heti nousun jälkeen, ja vaikka ne siellä pysyisivätkin, ne haittaisivat ohjaamista.

– On tässä tarviketta, sukset… ei sentään rekeä ja hevosta oteta mukaan?

Viimein miehet päättivät sitoa sukset koneen laskutelineisiin kiinni, sen omien terässuksien yläpuolelle. Tehtyään tämän he ujuttautuivat täyteen kuormattuun ohjaamoon, löivät oven jäljessään kiinni ja vetivät karvalakkinsa korvilleen.

Lentäjä tutki vielä kerran karttojaan, lämmitti moottoria, pyyhki glyseriinirätillä ikkunoita etteivät ne jäätyisi ja sitten hän heilautti kättään ulkopuolella hääriville kenttämiehille, jotka väistyivät kiitoradalta lumilapioineen. Moottori otti kierroksia, valtava jyrinä täytti ohjaamon, kiito alkoi. Raskas maataistelukone ponnahteli epätasaisella jäällä, kunnes se nousi talviselle Suomenlahden taivaalle. Lentäjä käänsi koneen nokan kohti länttä.

11

2 Luutnantti Gennadi Savolenko oli varsin taitava lentäjä, ja hyvä oli hänen koneensakin. Stormovik-maataistelukone, itsensä toveri Iljušinin suunnittelema.

Kurssia muuttamatta Savolenko lensi länttä kohti puolen tunnin ajan, ja sitten hän käänsi Stormovikin nokan koillispohjoiseen, josta nousi joidenkin minuuttien kuluttua esiin Suomen rannikko.

– Nyt pitele kiinni. Ampuvat jos huomaavat, huusi lentäjä Kunitsinille, joka istui takana konekiväärin ääressä.

Jäätikkö kaikkosi koneen alta, luminen rantametsä keinautti tulijoita, mutta muuten kaikki sujui rauhallisesti.

Puidenlatvoja väistellen Savolenko ohjasi konetta Suomen mantereen yläpuolella, joitakin pikkuteitä vilahti ohi, mutta muuten seutu oli asumatonta. Pian kone saapui Miehikkälään. Siellä ei näyttänyt olevan lentokenttää eikä muunkaanlaista varmistusta, joten Savolenko päätti kietaista reippaan renkaan asutuskeskuksen yläpuolella.

Miesten huomioi kiinnittyi suureen punatiiliseen rakennukseen, jonka seinässä luki: Kymenlaakson osuusmeijeri.

Savolenko kysyi Kunitsinilta, mitä kirjoitus tarkoitti, ja kun nimi oli hänelle käännetty, hän päätti pudottaa yhden pommin meijeriin. Kauniisti kaartaen hän lähestyi rakennusta, ir12

rotti pommin juuri oikealla hetkellä, ja kun hän hetken perästä palasi koneineen katsomaan, mihin pommi oli pudonnut, saattoi havaita että se oli osunut meijerin katolle, lävistänyt vesikaton ja räjähtänyt vintillä. Lumi ja räjähdyssavut pölisivät pakkastuulessa pitkin kylää.

Rakennuksesta ryntäsi ulos joukko valkoisiin työtakkeihin pukeutuneita naisia, he juoksivat likeiseen metsään, heittäytyen siellä lumeen.

– Taisi valkobandiitilla kirnuaminen vähäksi aikaa keskeytyä, tuumi lentäjä. Lisää naisia juoksi metsään; Savolenko kiinnostui heistä siinä määrin, että alkoi tehdä kaartoja metsikön tienoilla kenties saadakseen selville, miltä suomalaiset meijeriköt näyttivät. Jyrisevä kone teki syöksyjä naisten yli, Savolenko pyyhki ikkunoita glyseriinillä nähdäkseen naiset tarkemmin.

– Sieviä ovat, lihavia…

Pian kuitenkin kylän suomalaiset sotilaat alkoivat tulittaa lentokonetta kivääreillään, ja Savolenkon oli jätettävä naiset rauhaan. Laiha Kunitsin katsoi taakse jäävää Miehikkälää, mutisi itsekseen: – Kerrassaan somia, hyvälihaisia ja punaisia olivat…

Välikohtaus Miehikkälässä oli ollut niin raisu kaikkine kaartoineen, että laskutelineisiin sidotut sukset olivat löystyneet naruistaan, ja niinpä kävi onnettomasti: toinen suksi irtosi pian Miehikkälästä lähdön jälkeen. Se lensi hetken viivana koneen edellä, väpättäen mennessään. Kunitsin hätääntyi nähdessään suksensa ilmassa: – Suksi irti, ota kiinni!

Miehet seurasivat katseellaan suksen putoamista lumiseen metsään. Savolenko kysyi Kunitsinilta: – Jätämmekö metsään? Tokko se enää ehjäkään on.

– Haettava on! Miten minä Suomessa yhdellä suksella voin hiihtää, pakkaseen kuolen!

13

Lyhyen etsinnän jälkeen Savolenko löysi pienen pellontapaisen, jolle laskeutui. Hän pysäytti koneen, osoitti Kunitsinille, minne suksi hänen nähdäkseen oli pudonnut, ja kehotti toveriaan pitämään kiirettä etsinnöissä. Itse hän jäi ohjaamoon, ei sammuttanut moottoriakaan, vaan käänsi lentokoneen valmiiksi nousua varten.

Kunitsin kahloi paksussa lumessa metsään tarkastellen mennessään, oliko puiden latvoista putoillut lunta suksen syöksyessä taivaalta. Hän oli jo melko syvällä metsässä ennen kuin havaitsi toivomiaan merkkejä, ja katsoessaan maahan hän näki kauniin yhden suksen tekemän ladun, joka alkoi tyhjästä ja jatkui joitakin kymmeniä metrejä. Ladun päässä oli suksi, täysin ehjänä, onnistuneen pakkolaskun tehneenä.

Aikailematta Kunitsin työnsi saappaansa mäystimeen ja lähti potkittelemaan takaisin lentokoneen luo.

Kiireesti Kunitsin ryhtyi sitomaan suksea taas paikoilleen. Hän teki nyt työnsä perinpohjaisesti, ettei elintärkeä suksi enää toista kertaa pääsisi irtautumaan. Hermostunut lentäjä kaasutteli koneen moottoria, Miehikkälä oli lähellä ja suomalaiset olisivat pian paikalla. Saatuaan suksen tukevasti sidotuksi ja varmistettuaan toisenkin kiinnityksen Kunitsin hyppäsi koneeseen. Heti Savolenko kiihdytti moottorin äärimmilleen, kone alkoi kiitää pellolla ja vähän ennen metsän reunaa se kohosi lumesta.

Olivat paikalle ehtineet jo suomalaisetkin, joukko hikisiä miehiä ladullaan: he nostivat kiväärin poskelleen ja alkoivat ampua ylitsensä jyrisevää konetta. Kunitsin vastasi heidän tulitukseensa ohjaamon ikkunasta muutamilla Naganin laukauksilla; kumpikaan osapuoli ei aikaansaanut toisilleen vahinkoja.

Päästyään Miehikkälästä Savolenko pani tupakaksi ja otti yhteyden Leningradiin. Ratisevaan radioon hän huusi tiedotuksensa: 14

– Teimme onnistuneen pakkolaskun Miehikkälään, jossa jouduimme tulitaisteluun suomalaisten sotilaiden kanssa.

Kolme suomalaista kaatui. Meillä ei vaurioita. Sitä ennen tuhosimme Miehikkälän kaupungin keskeiset maidonjalostustehtaat. Loppu.

Joidenkin minuuttien kuluttua lentokone saapui Kouvolan–Viipurin rautatielle. Tarkoituksena oli ylittää rata kaikessa rauhassa, mutta sattui niin että samaan aikaan radalla puuskutti pitkä juna kahden höyryveturin vetämänä Kouvolasta kohti Viipuria. Savolenko päätti vähän häiritä junan kulua, ja Kunitsin oli samaa mieltä: – Anna, toveri Savolenko, niille vähän konekiväärin kuulia!

Lentäjä käänsi koneen radan suuntaan, ja ennen kuin juna ehti kunnolla pysähtyä, hän alkoi tulittaa sitä kahdella konekiväärillä: valojuovasuihkut ropisivat pitkin junan selkää alkaen vetureista ja päätyen viimeisiin vaunuihin. Vaunuissa oli rintamalle meneviä kenttätykkejä ja panssareita. Erään umpivaunun sisältö kävi selville, kun Savolenko pudotti junaan pienen kranaatin. Se hajotti vaunun, josta lensi radan varteen suunnaton määrä vanerisia lumilapioita, junasta hyppivä veturimiehistö melkein peittyi niihin.

Pian junan ilmatorjuntamiehet alkoivat kuitenkin tulittaa viholliskonetta, ja Savolenkon oli jätettävä enemmät tuhotyöt. Hän suunnisti kohti pohjoista, ja kun oli tarpeeksi kaukana junan ilmantorjunnasta, hän ilmoitti Leningradiin: – Tuhottu sotatarvikejuna Kouvolan–Viipurin radalla.

Junassa suuret määrät panssareita ja kenttätykistöä ja lumensiirtokalustoa, joka tuhoutui. Loppu.

Nyt oli jo aamu valjennut päiväksi. Kunitsin kurkisteli koneen ikkunoista alas lumiseen maisemaan. Häntä kiinnosti matka kovasti, sillä koskaan aikaisemmin hän ei ollut lentänyt. Maa, jota hän koneesta katseli, oli hänelle outo, vaikka 15

hänen esi-isänsä olivat sieltä kotoisin: Kunitsin oli syntyjään inkeriläinen, savakko, ja puhui oivallisesti suomea. Tuolla lumisten metsien alhaisuudessa eleli kenties vieläkin hänen verisukulaisiaan, harhautettuja työläisiä, jotka oli pakotettu valkokenraali Mannerheimin käskystä taistelemaan suurta Neuvostovaltaa vastaan… yhdessä veristen fasistien kanssa.

Savolenko lensi Mäntyharjun kautta Mikkeliin, josta kone sai vastaansa äärimmäisen kiivasta ilmatorjuntatulta. Paettuaan Mikkelistä Savolenko huomasi että Joroisten kentältä nousi ilmaan useita suomalaisia hävittäjiä. Niistä selviytymisessä lentäjällä oli täysi työ: Savolenko lensi niin matalalla kuin uskalsi, aivan puiden tasalla, ja kun suomalaiset hävittäjät alkoivat seurata konetta yhtä matalalla, nosti Savolenko koneensa äkisti melkein pystysuoraan nousuun, työnnälsi pilveen ja pääsi hetkeksi hävittäjien näköpiiristä.

Leppävirran tietämillä hän laskeutui jyrkästi pilvestä erään järven jäälle, ohjaten koneen rantametsän suojaan.

Monien minuuttien ajan suomalaiset koneet kaartelivat seudun yllä, lentäen hajamielisen tuntuisina kuin mehiläiset, joilta on pesä ryöstetty. Viimein ne kuitenkin palasivat takaisin omalle kentälleen.

Hävittäjien poistuttua Savolenko käänsi koneensa nokan osoittamaan järvenselkää ja sammutti sitten moottorin. Puutunein jäsenin miehet kömpivät ulos ohjaamosta. Savolenko otti leiriytymisvarusteet koneesta ja talsi metsään. Kunitsinille hän antoi tehtäväksi heitellä lunta koneen tasoille ja rungoille, ettei sitä olisi kovin helppo ilmasta käsin havaita.

Ensin Kunitsin heitteli lunta koneen päälle käsillään, mutta totesi pian ettei työ sillä tavalla valmistuisi tarpeeksi pian.

Niinpä hän meni repulleen, etsi sieltä käsiinsä šakkilaudan ja lapioi sen avulla naamiointilumet koneen päälle.

Tällä välin oli luutnantti Gennadi Savolenko sytyttänyt pienen nuotion, ja keitteli vettä pannussa. Kun vesi kiehui, 16

hän lisäsi siihen teelehtiä ja jätti pannun hautumaan, lähtien kokoamaan kuusenhavuja nuotion ympärille. Pian hän oli saanut leirin valmiiksi ja huusi toverilleen että tämä tulisi juomaan teetä. Kunitsin ilmestyi lentokoneen luota viluisena, šakkilauta käsissään.

– Juohan, ystäväiseni, tsajua niin lämpenet, kehotti Savolenko. Ääneti miehet nauttivat yksinkertaisen aamiaisen, ja sitten he pelasivat kaksi erää šakkia. Ensimmäisen erän voitti Kunitsin, toisen Savolenko. Pelin päätyttyä lentäjä oikaisi itsensä havuille maate, mutta Kunitsin käveli likeiseen viitaan, josta hän vuolaisi kaksi haapasauvaa. Hän kuori ohuet haavat, etsi repustaan sommat, kiinnitti ne paikoilleen ja vei sauvat koneeseen lattialle takakonekiväärin viereen. Kun hän palasi nuotiolle, se oli hiipunut, ja luutnantti Savolenko nukkui.

Välttäen pitämästä ääntä Kunitsin kävi itsekin makuulle, vaikka häntä ei isommin väsyttänytkään. Alkanut desanttiretki jännitti häntä kovasti.

17

3 Päivästä koitui aurinkoinen. Lentäjäluutnantti nukkui iltapäivään asti havuilla, ja vaikka nuotio ei palanut, hän ei tuntunut palelevan lainkaan. Kunitsin, joka oli laihtunut perin kurjaksi Leningradin piirityksen aikana, kärsi kylmyydestä, kääntelehti eikä saanut unta. Hän ryhtyikin iltapäivällä virittelemään nuotiota, ja kun sai tulen syttymään, hän valmisti ruokaa.

Perin heikot olivat miesten muonat: Kunitsin sulatti lumesta vettä kattilaan, lisäsi veteen jäädytettyä kalaa ja joitakin mausteita ja suolaa; sen lisäksi hän keitti teetä ja mursi mustaa, korvikeaineilla jatkettua jäistä leipää paahtumaan nuotion loimuun. Sitten hän herätti Savolenkon päivälliselle.

Kunitsin katseli miestä: isokokoinen, oikeastaan komea mies mustine viiksineen; miehen syödessä isot leukaperät liikkuivat laajoin kaarin, musta tukka reunusti kasvoja. Savolenko otti näköjään lakin aina päästä kun ryhtyi aterialle tai joi teetä. Iältään luutnantti oli liki kolmekymmentä, yli kymmenen vuotta Kunitsinia nuorempi. Kunitsinin teki mieli rupatella, mutta mies näytti olevan vähäpuheinen, tai ehkä se johtui siitä etteivät toverukset vielä tunteneet toisiaan.

– Suomessa ollaan… oletkos ennen käynyt täällä, aloitti Kunitsin.

18

Savolenko kertoi käyneensä Suomessa lukuisia kertoja: hän oli talvisodan aikana tehnyt joitakin pommituslentoja Turkuun ja Helsinkiin, ja nyt tämän uuden sodan aikana hän oli tietysti tehnyt taistelulentoja rintamalla, pääasiassa kuitenkin saksalaisia vastaan.

Savolenko katseli Kunitsinia ikään kuin ei oikein olisi uskonut että hänellä oli tuollainen toveri, hintelä ja muutenkin perin kurjan oloinen. Pienen miehen kasvot olivat sileät, kädet sirot, tukka vaaleanharmaa, kasvoissa poikamainen ilme, vaikka muuten miehestä näki että hän oli paljon kärsinyt; kaikkihan tämän sodan aikana olivat saaneet kärsiä.

– Sinä et liene sotilas, Savolenko kysyi kokeeksi.

– En… tai annettiinhan minulle korpraalin nimitys ennen tätä matkaa.

Kunitsin alkoi kertoa itsestään. Hän sanoi olevansa inkeriläinen, kertoi että hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, vain sisar oli ollut vielä syksyllä elossa, mutta: – Nälkään kuoli kallis siskonikin juuri jouluksi.

Kunitsin sanoi olevansa varsinaiselta ammatiltaan apteekkari, hänen toimipaikkansa oli Leningradin 45. apteekki.

Kun Savolenko tiedusteli, eikö apteekissa riittänyt kylliksi töitä näin sodan aikana, kertoi Kunitsin että töitä kyllä olisi ollut, sairaita oli paljon, mutta lääkkeet olivat käyneet vähiin ja viimein ne olivat loppuneet, niin että kaikkia apteekkareita ei enää tarvittu.

– Kun sisko kuoli, minä ajattelin pyytää rintamalle, mutta toverit upseerit sanoivat että minä olin liian nälkiintynyt sellaiseen. Eivät uskoneet vaikka minä sanoin että minä olen aina ollut laiha, sanoin senkin että olen sitkeä ihminen… mutta nyt kaksi viikkoa sitten toi lähetti kirjeen jossa komennettiin esikuntaan. Sanoivat että koska osaan suomea, saisin lähteä desantiksi jos tahtoisin.

Savolenko kysyi, oliko Kunitsin naimisissa.

19

– Ei… olisin kyllä tahtonut naimisiin mutta tyttö meni toiselle, niinhän yleensä käy ettei saa sitä minkä tahtoo, ja muut eivät miellytä niin paljoa.

– Olet liian ankara valitsemaan, huomautti Savolenko.

– Niin paha mieli jäi siitä tytöstä, sen jälkeen naiset eivät ole kiinnostaneet, sellaista se on minun kohdalla. Mutta jos sota loppuisi tänä vuonna, niin ehkä ottaisin vaimon, yksin on surullista elää kun sisko kuoli.

Kaukaa järvenselän yli lensi varis kohti miesten asentopaikkaa, ja saatuaan nokkaansa nuotionhajun se kiinnostui, lensi rantametsään ja alkoi pää kallellaan seurata miesten toimia. Pian järven takaa lensi sen seuraksi toinen varis, linnut tulivat uteliaisuuttaan lähemmäksi, lunta putoili puista niiden laskeutuessa oksille.

– Leningradissa noita ei tänä talvena ole nähty. On kai pantu pataan, virkkoi Kunitsin. – Naakoistakin on tehty paljon keittoa, niitä pyydettiin verkoilla. Ei naakkakeitto kovin huonoa olekaan.

Savolenko lisäsi puita nuotioon, teevesi oli hautunut, hän kaatoi molemmille teetä jota juotiin paahtuneen leivän kanssa.

– Oletkos sinä naimisissa, olet varmaankin, kysyi Kunitsin.

Savolenko alkoi kertoa itsestään: hän oli naimisissa, vaimo oli nyt kaiketi Moskovassa, oli päässyt pakenemaan ennen piiritystä, vaimo oli sairaanhoitaja.

– Puoleen vuoteen ei ole Ludenkasta mitään kuulunut, yksityispostia ei tuoda Leningradiin, liekö elossakaan.

– Varmasti elää, älä suotta epäile, vakuutti Kunitsin.

Varikset kyllästyivät hiljaisiin miehiin ja lensivät pois.

Juotuaan teen miehet nousivat havuilta, ryhtyivät askareisiinsa: Savolenko alkoi tutkia karttojaan, teki niihin useita merkintöjä. Kunitsin kysyi, minkä tähden hän näin menetteli.

20

– Näetkös, toveri Kunitsin, tuota möhkälettä koneen mahan alla? Se on ilmakuvauskamera. Minä merkitsen näihin karttoihin kuvauspisteet niin että voidaan painaa parempia karttoja näiltä seuduilta.

Nyt Kunitsin ymmärsi, minkä takia Savolenko oli lentänyt asutuskeskusten yli, vaikka se oli osoittautunut kovin vaaralliseksi. Tällä lennolla oli siis toinenkin tarkoitus, yksin hänen takiaan ei tänne asti ollut lennetty.

Saatuaan karttamerkinnät tehdyiksi Savolenko alkoi kirjoittaa. Hän näytti laativan raporttia lentokoneen ominaisuuksista, siitä tuli varsin pitkä, ja saatuaan sen valmiiksi hän käänsi koko selonteon salakielelle. Alkuperäisen asiakirjan hän poltti nuotiolla. Kunitsin ihmetteli, minkä takia lentäjä kirjoitti muistiin koneen ominaisuuksia, eikö lentäjä tuntenut tarpeeksi hyvin konettaan?

– Tämä on aivan uusi kone, yksi kaksipaikkaisen Stormovikin prototyypeistä. Ensi syksynä tämä vasta tulee rintamakäyttöön. Sitä ennen tällä lennetään ja tutkitaan onko tämä hyvä.

– Tämä onkin ilmakuvaus- ja koelento, kysyi Kunitsin pettyneenä.

– Niinhän tämä on, etkös sitä tiennyt?

Näihin asti Kunitsin oli pitänyt itseään hyvinkin tärkeänä henkilönä tällä matkalla: desanttina, jolle alistetaan kokonainen lentokone lentäjineen, miehenä jonka takia tehdään valtava matka kaukaiseen Pohjolaan… ja nyt kävikin ilmi että hän oli oikeastaan eräänlaista painolastia, sivutuotetta…

Surullisena Kunitsin työnsi šakkilaudan reppuunsa, nyöritti sen kiinni, alkoi kokoilla keittoastioita Savolenkon reppuun; tämä arvasi hänen ajatuksensa ja ryhtyi lohduttelemaan: – Älähän nyt, Vaska… onhan niin ettei näin suurta retkeä kannata yhden miehen takia tehdä, tällaisena kovana 21

a­ ikana… tärkeätä oli löytää koneeseen mies josta olisi hyötyä, ja löysivät sinut, nyt samalla matkalla menee mies pohjoiseen ja kone kokeillaan, kuvat otetaan… kaikki on tärkeätä… suunnitelma on kaikin puolin hyvä.

Savolenko kertoi vain että hänen tehtävänään oli lentää Kuhmoon tai Hyrynsalmelle, jättää Kunitsin sinne, palata sitten Kiestingin kautta Louheen, jossa kone tarkistetaan, tiedot kootaan.

– Sinä jäät desantiksi Suomeen, pitelet yhteyksiä partisaanijoukkoihin, vakoilet, agiteeraat… hyvähän sinun on, osaat hyvin suomea.

Ennen hämärän tuloa Savolenko ja Kunitsin alkoivat tankata konetta. He nostelivat joukon kanistereita ohjaamosta jäälle, toinen piti suppiloa polttoainetankin aukolla kun toinen kaatoi nestettä tankkiin. Tyhjät kanisterit haudattiin huolellisesti lumeen. Myös nuotio sammutettiin, havut ja tuhka peitettiin lumella. Tämän tehtyään miehet kantoivat varusteensa koneeseen ja nousivat itsekin siihen. Savolenko käynnisti moottorin, lämmitti sitä tovin. Rantapuista lumi pölisi tuiskun tavoin metsän sisään koneen liukuessa järven jäällä. Pian kone kiiti pitkin jäätä, nousi ilmaan, kaartoi korkeutta ottaen kohti pohjoista.

Illaksi sää oli selkeytynyt, pakkanen kiristynyt, ja pitkään kaikui lentokoneen kumea jylinä savolaisessa järvimaisemassa. Pian lumisten metsien hämärää alkoi valaista kirkas talvinen kuu.

22