Korhonen, Riku: Nuku lähelläni (WSOY)

Riku Korhonen

Nuku lähelläni Romaani

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Š Riku Korhonen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39305-5 Painettu EU:ssa

I p채채oma on halu

1 Sinä vuonna menetin veljen ja löysin toivon.

Nyt liioittelen. Toivo ei ole liian suuri sana, mutta veli on. Veljeni oli velipuoli, ja veljelliset tunteeni olivat kadonneet kauan sitten. Olimme kasvaneet samassa talossa samojen aikuisten armoilla, mutta minulla oli enää harvoin syytä ajatella häntä. En nähnyt hänestä unia. Hänen kasvonsa eivät askarruttaneet minua. Vuodet olivat kuluneet ja tuottaneet tavallisen määrän pettymystä, ja menestyneestä velipuolesta oli tullut vähäistä katkeruutta herättävä etäinen hahmo, jonka näin oman epäonnistumiseni läpi mutta kaikesta itselleni kuuluvasta erillään. Ja silti kuullessani hänestä tiesin hakevani hänet kotiin.

Lähtöpäivä oli huhtikuinen tiistai.

Tulin turvatarkastukseen kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Avasin housujen vyön ja laskin sen siniseen muovikaukaloon. Tyhjensin taskut. Riisuin takin ja taitoin sen tavaroiden päälle. Työnsin kaukalon läpivalaisulaitteeseen ja nostin käsimatkalaukun liukuhihnalle.

Tein kaiken nopeasti ja varmoin ottein ja silti mietin, että näiden tarkastusten tehtävä on saada meidät epäilemään itseämme. Vaikka kaiken teki kuten pyydettiin ja luovutti käsistään sen mitä vaadittiin, jotain luvaton7

ta tuntui jäävän jäljelle, jotain minkä vaarattomuutta oli mahdoton taata. Mutta ehkeivät kaikki koe turvatarkastuksia samoin.

Kävelin metallinpaljastimen läpi ja katsoin miesvirkailijaa silmiin. Tervehtiessään ja toivottaessaan hyvää matkaa hän tuskin aavisti oloani. Keräsin tavarani, ujutin vyön housuihin, suljin soljen ja puin takin.

Ihmiset kulkivat terminaalin käytävillä ja istuivat penkeillä odottamassa. Kevätiltapäivä tunkeutui sisään ja sai kaiken siellä näyttämään haalistuneelta ja ylivalottuneelta, ja niinpä menin korkeiden ikkunoiden eteen ja katsoin ulos.

Muistan vielä, miltä tuntui nähdä suuret vaaleat lentokoneet, niiden leveät siivet ja suihkumoottorit, polttoainetta kuljettava säiliöauto ja huoltohenkilöt sinikeltaisissa työhaalareissa, hinausautot ja toisiinsa kytketyt matkatavaravaunut, etäällä kiitoradalta nouseva kone ja kaiken yllä matalasta metsänrajasta alkava taivas, jota käytettiin kulkutienä.

Monet tuntemani ihmiset näkevät menneisyydessä hetkiä tai lähtöjä, joissa entinen sammui ja maiseman täytti uudistumisen valo. Ehkä he kuvittelevat olevansa muuttolintuja. En kuulu heihin. Muistan tuosta hetkestä, että kevät oli pitkällä ja kiitorata vaaleanharmaa ja minä katselin kentän koneita ja työntekijöitä täynnä pelkoa.

Kuljin käytävää ja kannoin matkalaukkua kädessä. En halunnut vetää sitä perässä, koska niin pienen laukun vetäminen olisi vaikuttanut heikkoudelta, ei muiden silmissä mutta omissani. Katselin verovapaiden liikkeiden tavaroita, joita en tarvinnut, nostin automaatista käteis8

tä, menin kahvilaan ja ostin sanomalehden, vesipullon ja konjakin.

Istuin pöytään. Avasin lehden ja maistoin lasista.

Pian huomasin jotain, mikä rauhoitti minua ja minkä muistaminen tyynnyttää yhä kuin upottaisin molemmat käteni lämpimään veteen. Eräässä pöydässä, kolmionmuotoisesta kattoikkunasta lankeavassa valossa, istui viisi- tai kuusivuotias poika. Hän oli äitinsä ja isänsä seurassa, ja nämä näyttivät nuorilta, hyvin pukeutuneilta ja menestyneiltä, tuollaisilta viitseliäiltä ja hyväntahtoisilta ammattilaisvanhemmilta, jotka neuvottelevat tulevan lapsen nimestä perusteellisesti ja ohjaavat hänet aikanaan täydellisten harrastusten pariin. Haluaisin uskoa, että sellaisessa perheessä syntyy onnettomuuden tavoittamattomiin.

Poika piteli sylissä keltaiseen mekkoon puettua tyttönukkea, jonka hiusten vaalea synteettinen kuitu kiilsi valossa metallisesti. Poika painoi huulensa nuken otsaa vasten ja puhui sille. Hänen silmänsä olivat raollaan ja huulet liikkuivat hiljaa. Se näytti hellältä. Olisin halunnut kuulla, mitä hän sanoi.

Pian hän vaikeni ja rypisti kulmiaan. Hän sanoi nukelle muutaman terävän sanan. Olin liian kaukana saadakseni niistäkään selvää. Hän ravisteli nukkea kuin olisi toivonut jonkin irtonaisen kolisevan sen sisällä. Hän lopetti. Nukke tuijotti eteensä.

Poika asetteli nuken poikittain reisiensä päälle ja katseli sitä. Hän nosti pienen kämmenen ja löi nukkea kahdesti muoviselle takapuolelle.

Seurasin sitä jollain tavoin lumoutuneena. Poika oli niin keskittynyt, että hänet olisi voinut nostaa tuoleineen 9

ilmaan, eikä hän olisi häiriintynyt. Hän kohotti nuken uudestaan ja tuijotti sen kasvoja, hän laski sen takaisin reisilleen ja löi uudestaan. Vanhemmat eivät kiinnittäneet poikaan huomiota, ja ehkä juuri se on lapsissa uhkaavinta, se miten huomaamatta he totuttavat ympäristön puolihulluun käytökseen.

Kun olin kuullut ensimmäiset uutiset velipuolestani, olin yllättynyt ja ajattelin: En olisi uskonut hänestä. Ja silti äidin edessä minun oli ollut helpompi uskoa, sinä päivänä kun istuin pitkästä aikaa vanhempien olohuoneessa ja isä oli paennut puutarhaan, luultavasti kasvihuoneeseen miettimään, milloin maa olisi tarpeeksi lämmin tomaatin taimille, ja äiti lojui vihreällä sohvalla villahuopa harteilla, nopeasti tyhjennyt ginilasi kädessä, ja minä katselin hänen tuhoutuneita kasvojaan ja tunsin, että kyllä, puhuimme hänen lapsestaan, hänen alkuperäisestä pojastaan. Äidillä oli enää vähän varjeltavaa, ja hän oli aiheuttanut sen itse. Ajan kuluessa hän oli antanut poissaolonsa syvetä kuin huoneeseen tunkeutuvan tulvaveden. Kaikilla perheillä on paljon sellaista minkä pitää pyyhkiytyä pois, mutta joka perheellä on myös sellaista minkä unohtaminen on rikos. Äiti oli kadottanut tuon eron kauan sitten.

Katsellessani lamaantunutta naista edessäni tuntui oudolta, että vuosikymmeniä aiemmin me kaksi poikaa olimme juosseet auringonpaisteessa puiden ohi ja suoraan sisälle hänen luokseen halukkaina paljastamaan ilomme tai keskinäisen vihamme, polvien tai kämmenten haavat tai sen kiihtymyksen, joka perheenjäsenten välillä syttyy niin helposti ja joka on taistelua ja arvottomuuden pelkoa. Kumarruin lähemmäs, vaikka olimme kahden. Kuuntelin ää10

nensävyjämme tarkasti mutten osannut sanoa paljoakaan.

En suostunut paneutumaan muinoin päättyneisiin asioihin, ja tuskin hänkään sitä halusi. Mutta kun äiti pyysi, lupasin hakea velipuoleni kotiin.

Join konjakin ja katselin poikaa. Hän oli päässyt nuken kanssa sopuun. Ajattelin hetkeä, jolloin hän oli turvatarkastuksessa laskenut nuken liukuhihnalle ja nähnyt sen katoavan läpivalaisulaitteen sisään. Mitä hän oli tuntenut? Oliko hän luullut nuken vaurioituvan ja kuolevan?

Miltä nukke oli näyttänyt laitteen monitorilla, hihnalla selällään maaten, jäsenet kovina, hymy pysyvänä, pieni sanaton muoviprostituoitu, kun sen sisään katsottiin ja sen tyhjyys läpivalaistiin?

Jonkin ajan kuluttua perhe lähti. Isä talutti poikaa. Poika kantoi nukkea kainalossa. Minä luin lehteä. Kääntelin sivuja ymmärtämättä edes otsikoita, kädet tuntuivat kylmiltä, ja kun käänsin sivua, näin mielessäni lentokoneen kohoavan kevätauringon kuivaamalta kiitoradalta kohti pilvetöntä taivasta ja tunsin palleassa kireää kuvotusta.

Ihmiset tekivät paljon omituista, mutta lastenkasvatus ja lentäminen olivat omituisinta.

Ennen lähtöportin aukeamista menin vessaan. Pesin kädet ja kasvot ja kuivasin ne. Nostin laukun allastasolle, avasin sivutaskun vetoketjun ja otin sieltä hopeanvärisen läpipainopakkauksen. Puristin kämmenelle kaksi pientä ruskeaa pilleriä, heilautin ne suuhun ja nielin. Join vettä ja panin lääkkeet takin taskuun. Tiesin, että vaikutus alkaisi puolen tunnin kuluttua, ensin tuntisin hajamielisyyden kuin en äkkiä muistaisi mitä olin juuri ajatellut, vai olinko ajatellut mitään, ja sen jälkeen raajat kevenisivät ja pehme11

nisivät ja pian vajoaisin eräänlaiseen rauhalliseen sisäiseen piiritystilaan, josta ainoa ulospääsy oli uneen.

Katsoin peiliin ja ajattelin velipuoleni nimeä. Yritin nähdä katseessani jotain uutta, muttei näyttänyt, että osaisin uudistua.

Jonotin lähtöportilla. Ojensin passin ja lipun myötätuntoisen näköiselle pyöreälle naiselle. Ilmailualalla näki harvoin ylipainoisia ihmisiä. Kai siellä haluttiin antaa keveyden ja itsehallinnan vaikutelma, ettei matkustajissa heräisi kiusallisia mielikuvia siitä, miten lihalle käy kun se putoaa korkealta.

Kävelin loivasti viettävää tunnelia koneen ahtauteen ja muovintuoksuun. Etsin paikan, joka oli onneksi käytävän puolella. Nostin laukun matkatavarahyllylle. Riisuin takin ja siirsin lääkkeet housujen taskuun.

Viereisellä istuimella istui kookas punapartainen mies.

Hän luki kansainvälistä politiikkaa analysoivaa amerikkalaislehteä. Nyökkäsin hänelle ja istuin. Tunsin hänestä lähtevän saippuan tai shampoon makean aromin ja suuren kehon lämmön.

On tuskallista katsoa lentoemäntien turvaohjebalettia ennen koneen lähtöä, sitä hymyilevää viittoilua, pelastusliivien esittelyä ja happinaamarin sovittamista, koska hymyistä huolimatta näkyviin piirtyvät ruumiin heikkoudet, sen alttius särkyä ja suojan ja hengitysilman tarve. Lentoemännillä on pitkät sääret ja sirot luut. Heillä on sormissa sormuksia, jotka muistuttavat heitä kauneudesta ja rakkaista ihmisistä. Monet pitävät heitä haluttavina. Itse olisin lentoemännän sylissä impotentti. Näkisin hänen ihonsa läpi korkeudet ja etäisyydet, joiden halki hän on 12

sinkoutunut luonnotonta vauhtia, korkokengiss채, silkkihuivi kaulassa, julmasti hymyillen, ja haluni kuolisi kuin olisin sekaantumassa vieraaseen lajiin, tulevaisuuden ihmislintuun.

13

2 Tuosta huhtikuisesta lennosta tuli yksi pahimmista. Kone kiihdytti, nousi ja kaarsi reittisuuntaan. Pidin silmiä kiinni ja odotin lääkkeiden vaikutusta. Se oli kuin omien aivojen välittäjäaineille suunnattu rukous. Sydämeni hakkasi.

Halusin ulos siitä lentolaitteesta, halusin juosta käytävälle ja pahoinpidellä jonkun, mieluiten itseni.

Olimme olleet ilmassa ehkä puoli tuntia, kun vierustoveri nousi käydäkseen vessassa. Päästin hänet ohitse. Palattuaan ja istuuduttuaan hän kääntyi puoleeni.

– The death of macho, hän sanoi saksalaisittain murtaen.

– Sorry?

Mies kohotti lehteä ja näytti aukeamaa, jolla oli kuva harmaahiuksisesta keski-ikäisestä pankkiirista liituraitapuvussa, sikari kädessä. Hän seisoi jalustalla, ja hänen ympärilleen pujotettu köysisilmukka kiskoi häntä jalustalta.

Taustalla kohosivat Wall Streetin finanssijättien toimistorakennukset.

Mies sanoi jutun käsittelevän kansainväliseksi riistäytynyttä talouskriisiä ja sen vaikutusta miesten ja naisten ­tasa-arvoon. Kriisi oli miesten aggressiivisen riskinoton syytä, ja myös sen seuraukset kohdistuivat ensisijaisesti 14

miehiin työttömyytenä ja syrjäytymisenä. Nyt naiset ottaisivat ohjat. Muutos tapahtuisi sekä rahavallan huipulla että kodeissa ja keittiöissä.

– Tästä tulee valtavaa, hän sanoi.

– Niin?

– Uusi maailma.

– Todella?

– Vanhat käsitykset miehistä ja naisista ja työstä. Arjesta ja perheestä ja rahasta. Politiikasta. Seksistä. Kaikki pyyhitään pois.

Mies puhui innostuneesti, luki katkelmia jutusta ja siteerasi tilastoja. Minä nyökkäilin ja ostin kärryistä konjakin. Join sen. Kävin vesipullon kanssa vessassa ja puristin lääkelevystä neljä pilleriä kämmenelle. Nielin ne ja join vettä. Huomasin valkoisen kauluspaidan märät läikät. Kun palasin paikalleni, mies halusi jatkaa keskustelua. Maan pinnalla olisin tehnyt sen mielelläni, mutta siellä ylhäällä tyhjyyttä ja huimausta ja pakokauhua vastaan kamppaillessa kaikki inhimillinen vaikutti vastenmieliseltä, järjettömien eläinten rimpuilulta.

– Rakastuin suomalaiseen naiseen. Viime kesänä, mies sanoi ja joi olutta.

– Hienoa. Onnittelut.

– Järven rannalla. Hän tuli sinne ystävän kanssa. Näin sen heti. Hän on vahva. Tasa-arvoinen. Mutta he kaikki vaikuttavat vahvoilta. Teidän naisenne.

– Monet ovatkin.

– Kaikki ne metsät. Suomi on naisten maa. Euroopan naisellisin.

– Ehkä.

15

– Varmasti. Ja nyt talouskriisi suomalaistaa muuta maailmaa.

– Muista että sinä katsot Suomea rakastuneena.

– Olette omistautuneet naisasialle. Presidenttikin.

– Enpä tiedä. Tämä on suomalainen lentoyhtiö. Naiset tarjoilevat drinkkejä lyhyessä hameessa. Kapteenilla on munat ja nelinkertainen palkka.

– Ja sinusta se on oikein?

– Anteeksi. En pysty puhumaan tästä nyt. Olen matkalla hakemaan veljeni ruumista ja pelkään lentämistä.

Hän katsoi kuin olisin valehdellut. Hän mutisi surunvalittelun ja jatkoi lehden lukemista. Kuulin hänen huokaavan mutten välittänyt siitä, sillä lääkkeet alkoivat vaikuttaa, olimme luultavasti siirtymässä Itämeren yltä mantereelle, koska turbulenssit voimistuivat, ja vaikka tunsin rungon tärähtelyn ja siihen kohdistuvat suuret voimat, en enää pelännyt. Tyhjenin tunteista ja ajattelin: Jospa tämä kone tuhoutuu.

Pian olin puolitajuton. Pääni retkahteli rintaa vasten.

Pystyin tuskin liikuttamaan käsiä. En nukahtanut enkä ajatellut. Näin kyllä eteeni mutta näyt muotoutuivat hidastuneesti ja näkökentän reunoilla oli pimeää. Jouduin käymään vessassa. Nousin vaikeasti käytävälle ja törmäilin istuimiin kasvot halvaantuneina, nojasin oveen ja romahdin sisään. Virtsasin lysyssä istuen ja tuijotin paljaita reisiäni. En tiennyt, pääsisinkö omin voimin ylös wc-istuimelta, mutta kaikki se oli parempaa kuin pelko.

Kun olin palaamassa paikalleni, huomasin kentällä näkemäni pojan. Hän nukkui nukke sylissä istuimelle käpertyneenä, autuaana, kuin olisi tehnyt taivaalle pesän. Pysäh16

dyin katselemaan häntä. Huojuin siinä hetken ja menin paikalleni, kemialliseen yksinäisyyteeni.

Laskeutumisesta ja taksimatkasta muistan häpeällisiä välähdyksiä, kompuroinnin koneen portailla ja nuokahtelun lentokenttäbussissa, suuren tuloaulan ja yhtä suuren hukassa olon tunteen, sen miten ojensin taksikuskille osoitteen paperilla koska en pystynyt lausumaan sitä ja miten nukahdin takapenkille ja miten silmät avatessani kaupungin keskusta oli jo lähellä ja valaistut pilvenpiirtäjät värikkäät iltataivasta vasten. Ylitimme joen ja pysähdyimme vaalean talon eteen. Se oli yksi monista, aidan ympäröimä, ja kun soitin summeria, portista tuli vartija ja katseli minua hymyillen. Selitin asiaani pitkään ja näytin turhaan passia mutta sitten hän soitti johonkin ja vei minut portista sisään ja pieneen toimistoon ja antoi elektronisen avainkortin ja neuvoi suunnan. Löysin aulan pohjakerroksesta hissin ja sain sen liikkeelle kortin avulla ja nojasin seinään ja ajattelin olevani lopussa. Ja kun pääsin ovesta sisään ja näin Tuomaan kodin, ajattelin että hänen asiansa olisivat olleet hienosti, ellei hän olisi kuollut, mutta muuta en jaksanut, vain riisua kengät ja etsiä makuuhuoneen ja ryömiä hänen vuoteelleen.

17

3 Moottoriveneen ääni lähestyi puoliunen läpi. Avasin silmät. Makasin hämärässä vuoteelle käpertyneenä ja kuuntelin. Ääni tuli jostain makuuhuoneen alapuolelta ja herätti mielikuvan merenselästä ja aurinkoisesta lintuluodosta.

Kuva oli elävä kuin lapsuusmuisto, mutta tiesin, ettei minulla ollut sellaisia muistoja.

Nousin, menin ikkunan luo ja raotin pimennysverhoja. Oli kirkas aamu. Ikkunan alla oli kapea satama-allas, muusta joesta rajattu pienvenesatama, jonka vihertävässä vedessä kellui kymmenkunta venettä. Vastapäisen rannan laituria lähestyi hitaasti valkoinen moottorivene. Sen keulakannella seisoi nuori nainen. Hytissä mies ohjasi venettä laiturin viereen. Nainen hyppäsi laiturille ja kumartui sitomaan kiinnitysköyttä.

Altaan toisella puolella vastarannan talot olivat viisi- ja kuusikerroksisia laatikoita, tiilenpunaisia, tuhkanharmaita ja tummanruskeita, vähäeleistä uusmodernismia. Ne näyttivät vasta rakennetuilta, ja jokaisessa oli korkea kattohuoneistokerros. Veden yli kaartuvan sillan takana kohosi kartionmallinen lasitorni. Sen juurella oli valtamerialuksen muotoja jäljittelevä toimistorakennus. Asuinalueen tunnelma henki vaurautta ja satama­ 18

romantiikalla avarrettua nuorekasta kaupunkiporvarillisuutta.

Avasin tuuletusikkunan. Olin nukkunut kauluspaidassa ja puvunhousuissa mutta takin olin riisunut yöllä lattialle. Nostin takin ja asettelin sen makuuhuoneen nurkassa olevan hierontatuolin nahkatyynylle. Palasin vuoteeseen, makasin hämärässä ja kuulin, miten veneen moottori sammui ja naisen ja miehen äänet kantautuivat veden yli ystävällisinä.

Olin vieraassa kaupungissa, levännyt ja rauhallinen.

Lentopelkoon ottamani neuroleptit oli tarkoitettu unettomuuteen, mutta ne vaikuttivat vielä mielialoja tasaavasti.

Olin saanut lääkkeet joulukuussa, kun univaikeuteni olivat muuttuneet kroonisiksi. Tilani ei ollut enää ollut väsymystä. Se oli hermostollinen kuolio, joka tuhosi öistä levon ja päivistä valon. Yleensä alan lääkärin vastaanotolla välittömästi valehdella kaiken olevan hyvin, oikeastaan hienosti, ehkä upeammin kuin koskaan. En tiedä miksi teen niin, mutta silloin joulukuussa sanoin, että jos en pian nuku, tapan itseni. Lääkäri katsoi minua ymmärtävästi kuin olisi kuullut samanlaisia tunnustuksia joka toiselta potilaalta, kysyi muutamia kysymyksiä ja kirjoitti reseptin.

Ensimmäisenä iltana otin annostuksen mukaiset kolme 25 milligramman tablettia ja vajosin nopeasti uneen.

Aamulla heräsin koko yön kestäneistä väkivaltaisista painajaisista, joiden painon alla olin pyristellyt pystymättä heräämään. Tuntui kuin olisin matkannut vihamieliseen maanosaan, unien kolmanteen maailmaan, jossa nukkujan henki oli halpa. En ollut muistanut, että mieleni voi olla niin laaja, visuaalinen ja vieras paikka, ja vaikka oli ol19

lut upeaa nukkua, en seuraavina iltoina koskenut lääkkeisiin, koska en halunnut kokea sitä uudestaan.

Nyt olin nukkunut hidasaaltoista kuvatonta unta. Pian minun olisi nähtävä koko asunto, kuljettava huoneiden läpi ja yritettävä ymmärtää, miksi olin siellä. Makasin vuoteella ja ajattelin lentokentän poikaa nukke sylissään.

Ajattelin punapartaista miestä ja hänen puheitaan talouskriisistä ja miehistä ja naisista. Ajattelin itseäni puolitajuttomana pilvien yllä. Nukahdin hetkeksi ja heräsin joella lentävän helikopterin jyrinään.

Jos voisin yhä nähdä asunnon silloisin silmin, sanoisin että se oli valkoinen, karu ja kaunis. Sinä aamuna se kuului yhä Tuomaalle, laaja valoisa olohuone jonka perällä oli avokeittiö saarekkeineen ja teräsovisine kodinkoneineen.

Keittiötä erotti olohuoneesta tummapuinen ruokaryhmä.

Viherkasveja ei ollut, koriste-esineitä vain muutama. Seinällä sohvan yllä suuressa maalauksessa oli punasävyistä taustaa vasten kaksi hoikkaa mustaa ihmishahmoa, joista toinen polvistui toisen eteen pää painettuna.

Työhuone oli pelkistetty kuin moderni munkinkammio: kirjahylly, tummapuinen työpöytä ja kalliin näköinen nahkaverhoiltu työtuoli. Seinät olivat valkoiset ja tyhjät.

Pöydällä oli kannettava tietokone ja tulostin. Kirjahyllyn kirjat ja mapit olivat täydellisessä järjestyksessä. Ajattelin omaa työnurkkaustani, hyllyjen sekasortoisia kirjapinoja ja pöytää peittäviä artikkelinippuja, lehtileikkeitä, muistiinpanoliuskoja, kyniä ja paperiliittimiä.

Menin keittiöön. Availin kaapinovia kunnes löysin paketin konjakki–tryffeli-kahvia. Latasin keittimen ja etsin kupin ja lusikan.

20

Istuin ruokapöytään. Katselin aurinkoista asuntoa.

Oloni oli kodikas.

Yritin kuvitella Tuomaan tulevan makuuhuoneesta ja pysähtyvän ikkunan eteen, katsovan joen ääriviivoja kädet lanteilla, hartiat rentoina, ja kääntyvän puoleeni. En onnistunut. Ehkä asunto näytti liian koskemattomalta. Sieltä puuttuivat vain sohvapöydälle tai työtasolle asetetut viinilasit.

Olin huomannut, että sisustuslehtien valokuvissa au­tioi­ den huoneiden pöydille oli usein aseteltu kaksi viinilasia.

Kai niiden tarkoitus oli herättää lehtiä selailevissa puolialkoholisoituneissa perheenäideissä tunne, että kuvan ulkopuolella asunnossa tapahtui arjen ylittävä kohtaaminen, perheenjäsenten, ystävien tai rakastavaisten jälleennäkeminen.

Kaadoin kahvin ja maistoin. Se oli liian makeaa, sopivaa jälkiruokakahviksi.

Olin tyytyväinen, että sain istua yksin. Keskiluokan perheet hajosivat tuskitta, kuin huomaamatta. Sellaista oli porvarillinen dekadenssi. Ajattelin isän kasvoja ja hänen tapaansa painaa mustan huopahatun lieri varjoksi silmäkulmilleen ja sitä, että hän oli yksinäisin tuntemani ihminen. Ajattelin rauhatonta äitiä ja hänen hidasta matkaansa lamaannukseen. Ja ajattelin Tuomasta, jonka viimeisistä kymmenestä vuodesta tiesin vähän. En oikeastaan tiennyt, olimmeko keskiluokkaa tai oliko keskiluokkaa enää olemassakaan, mutta siitä olin varma, että kun kaltaisemme perheet hajosivat, se tuntui vapautumiselta, siltä että kaikki saivat omaa jalansijaa ja tilaa.

Katselin taivasta ja harsopilveä etäällä voimalaitoksen savupiipun yllä. Join kahvin. Menin parvekkeen ovelle ja avasin sen.

21

Leuto tuuli tuoksui kostealta kiveltä. Talo ja sen naapuritalot oli rakennettu jokeen työntyvälle aallonmurtajalle, satama-altaan vastarannalla nuorten puiden lehdet olivat karamellinvihreät, parin kilometrin päässä pankki­alueen pilvenpiirtäjien huiput kohosivat sinertävään ilmaan ja heijastivat kevättaivaan sävyjä, ja alajuoksun laajan rakennustyömaan reunoilla seisoi kolme keltaista nostokurkea.

Parvekkeella oli teräsrunkoinen aurinkotuoli. Kaiteeseen oli kiinnitetty vaaleapuinen lintulauta. Nostin sen kantta. Sisällä oli auringonkukansiemeniä.

Nojasin kaiteeseen. Hengitin syvään. Katselin kaupunkia ja valoa sen yllä.

Palasin sisään. Hain kalenterin ja puhelimen laukun sivutaskusta.

Tuomaan esimiehen nimi oli Aldo Bova. Hän tiesi tulostani. Olimme puhuneet puhelimessa ja vaihtaneet sähköpostia. Hän oli nopeavireinen käheä-ääninen mies, jonka tunteellisuus oli vaikuttanut aidolta hänen sanoessaan such a tragedy, such a tragedy. Ja silti hän oli siirtynyt käytännön asioihin vaivattomasti kuin olisi kääntänyt muistion sivun.

Kuulosti, että hän vastasi autosta tai junasta. Hänen lähellään puhui nainen, ja taustalta erottui ihmisäänten sorina.

Esittäydyin. Kerroin saapuneeni ja kysyin, mihin aikaan voisimme tavata.

– Hello. Yes. Sorry. Right now I’m in trouble. A bad morning.

Hän selitti velvollisuuksistaan jotain, mitä en ymmärtänyt. Sovimme tapaavamme pankin pääsisäänkäynnin edessä kahdeltatoista.

22