Untinen-Auel, Jean M.: Maalattujen luolien maa (WSOY) by Kirja.fi

W S O Y POKKARI

Jean M. Untinen-Auel

Maalattujen luolien maa Maan lapset 6 Käsikirjoituksesta suomentanut Hilkka Pekkanen

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Englanninkielinen alkuteos The Land of Painted Caves ilmestyi 2011. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2011. © Jean M. Auel 2011 Kartat Rodica Prato ja © Palicios Jean Auelin mukaan Published by agreement with Licht & Burr Literary Agency, Denmark. ISBN 978-951-0-39358-1 Kustantaja WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa

RAEANNILLE ensiksi syntyneelle, viimeksi mainitulle, aina rakastetulle, ja FRANKILLE joka seisoo h채nen rinnallaan, ja AMELIALLE ja BRETILLE, ALECIALLE ja EMORYLLE, upeille nuorille aikuisille rakkaudella.

ZELANDONIEN ALUE

5 4

8 7

9 1

10 11

ZELANDONIEN ALUE 1. Hevosenpääkallio – zelandonien Seitsemäs luola 2. Aurinkonäköalan uusi pieni luola – zelandonien Kuudeskolmatta luola 3. Mammuttiluola 4. Metsäluola – zelandonien Yhdeksännenkolmatta luolan Länsileiri 5. Zelandonien Viides luola 6. Naisten paikka 7. Pikkulaakso – zelandonien neljästoista luola 8. Zelandonien Yhdeksäs luola 9. Hevosen sydän 10. Valkoinen kuilu 11. Etelämaan zelandonien Neljännen luolan pyhä paikka 12. Etelämaan zelandonien Seitsemännen luolan pyhä paikka 13. Suuren Maaemon vanhin pyhä paikka 14. Lähdekallioiden syvä luola

MAAN LAPSET EUROOPPA JÄÄKAUDELLA Jäätiköt ja rantaviivaWürm-kaudella pleistoseeniajan loppuvaiheessa lämpimän interstadiaalin aikana 35 000–25 000 vuotta ennen nykypäivää.

Zelandonien alue

CAVES OF THE SACRED SITES PYHÄT LUOLAT 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. 14.

Comarque Gabillou Rouffignac ˆ La Foret Castelmerle Combarelles Gorge d’Enfer Laugerie Haute Cap Blanc Lascaux Cougnac Pech Merle Chauvet Font-de-Gaume

Kiitokset Olen kiitollisuudenvelassa monille ihmisille, joilta olen saanut apua Maan lapset -sarjan kirjoittamisen aikana. Haluan vielä kerran kiittää kahta ranskalaista arkeologia, jotka ovat vuosien mittaan olleet aivan erityisen avuliaita: tohtori Jean-Philippe Rigaudia ja tohtori Jean Clottesia. Molemmat ovat auttaneet minua ymmärtämään taustoja ja kuvittelemaan näiden romaanien esihistoriallista näyttämöä. Tohtori Rigaudin apu on ollut korvaamatonta jo ensimmäisestä Ranskan-vierailustani lähtien, ja vuosien mittaan hän on jatkuvasti suonut minulle apuaan. Erityisen suuresti nautin vierailusta, jonka hän järjesti Gorge d’Enferin kalliosuojaan. Suoja on edelleen suureksi osaksi siinä kunnossa kuin jääkaudellakin: se on laaja, suojainen, etupuolelta avoin syvennys, jossa on tasainen lattia ja kivikatto ja jonka takaosassa on luonnonlähde. On helppoa nähdä, kuinka siitä on saanut mukavan asuinpaikan. Arvostan myös tohtori Rigaudin halukkuutta antaa useiden eri maiden lehdistölle ja muille tiedotusvälineille kiinnostavia ja tärkeitä tietoja Les Eyzies de Tayacin ja sen lähiseudun esihistoriallisista paikoista, kun sarjan viidennen teoksen LUOLIEN SUOJATIT kansainvälinen julkistamistilaisuus järjestettiin Ranskassa Les Eyzies de Tayacissa. Olen äärettömän kiitollinen myös tohtori Jean Clottesille, joka järjesti Raylle ja minulle tilaisuuden vierailla monissa Etelä-Ranskan merkittävissä maalatuissa luolissa. Erityisen ikimuistoinen oli vierailu kreivi Robert Bégouënin maille Volpjoen laaksoon – l’Enleneen, Trois-Frèresiin ja Tuc d’Audoubertiin. Alueen taidetta näkee usein teksteissä ja taidekirjoissa. Oli ainutlaatuinen kokemus saada nähdä merkittävää luolataidetta omassa ympäristössään tohtori Clottesin ja kreivi Bégouënin seurassa, ja siitä myös kreivi ansaitsee suuren kiitoksen. Hänen isoisänsä ja tämän kaksi veljeä tutkivat näitä luolia ensimmäisinä ja alkoivat pitää niistä huolta, ja huolenpito jatkuu tänä päivänäkin. Kukaan ei saa käydä luolissa ilman Robert Bégouënin lupaa, ja usein kreivi on itse mukana luolavierailuilla. Kävimme tohtori Clottesin kanssa monissa muissakin luolissa, myös Gargasissa, joka on suosikkejani. Siellä on paljon kädenjälkiä, myös lapsen kädenjälkiä, ja lisäksi syvennys, johon mahtuu aikuinen ihminen ja jon-

ka kallioseinät on kokonaan peitetty alueelle ominaisella syvänpunaisella okravärillä. Olen vakuuttunut, että Gargas on naisten luola. Se tuntuu maan kohdulta. Ennen kaikkea olen kiitollinen Jean Clottesille vierailusta ainutlaatuiseen Chauvetin luolaan. Vaikka hän itse sairastui niin pahasti influenssaan, ettei pystynyt lähtemään sinne kanssamme, hän järjesti maalausten löytäjän Jean-Marie Chauvetin, jolta luola on saanut nimensä, ja Chauvetin luolan kuraattorin Dominique Baffierin esittelemään tämän merkittävän nähtävyyden meille. Paikalla työskentelevä nuori mies tuli mukaamme auttamaan minua selviytymään vaikeimmista kohdista. Kokemus oli syvästi vaikuttava, enkä unohda sitä koskaan. Olen kiitollinen sekä Jean-Marie Chauvetille että tohtori Baffierille heidän selkeistä ja oivaltavista selityksistään. Sisäänkäyntiä on suurennettu sen jälkeen kun Jean-Marie Chauvet kollegoineen löysi luolan. Menimme sisään katon kautta ja alas tikkaita, jotka oli kiinnitetty kallioseinämään, sillä maanvyörymä oli tukkinut alkuperäisen sisäänkäynnin monta tuhatta vuotta sitten. Oppaani selittivät minulle, millaisia muutoksia luolastossa on tapahtunut niiden 35 000 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet ensimmäisten taiteilijoiden suurenmoisten maalausten valmistumisesta. Lisäksi haluan kiittää Saksassa asuvaa amerikkalaista Tübingenin yliopiston arkeologian laitoksen johtajaa Nicholas Conardia tilaisuudesta saada käydä useissa Tonavan varrella sijaitsevissa luolissa Saksan alueella. Hän näytti meille myös useita yli kolmekymmentätuhatta vuotta vanhoja mammutinluukaiverruksia, muun muassa mammutteja, siropiirteisen lentävän linnun, josta hän oli löytänyt ensin osan ja loput useita vuosia myöhemmin, ja kerrassaan ällistyttävän leijonaihmishahmon. Hänen uusin löytönsä on naishahmo, joka on kaiverrettu samaan tyyliin kuin muut saman aikakauden Ranskasta, Itävallasta, Saksasta ja Tšekin tasavallasta löydetyt kaiverrukset, mutta jonka toteutus on siitä huolimatta ainutlaatuinen. Haluan kiittää myös tohtori Lawrence Guy Straussia, joka on kovin auliisti ja avuliaasti järjestänyt käyntejä muinaisille paikoille ja luoliin ja usein myös ollut seuranamme lukuisilla Euroopan-matkoillamme. Nämä matkat ovat tarjonneet monia ikimuistoisia kokemuksia, joista kiinnostavimpia oli käynti Portugalin Abrigo do Lagar Velhossa. Sieltä, Lapedon laaksosta, löydetty lapsen luuranko osoittaa, että neandertalinihmisten ja nykyihmisten kanssakäymisessä tapahtui myös risteytymistä. Tohtori

Straussin kanssa jääkauden ajan ihmisistä käymäni keskustelut olivat sekä kiehtovia että tiedollisesti antoisia. Olen käynyt keskusteluja monien muidenkin tapaamieni arkeologien, paleoantropologien ja muiden asiantuntijoiden kanssa ja esittänyt heille kysymyksiä siitä nimenomaisesta esihistoriamme ajanjaksosta, jona molemmat ihmislajit elivät Euroopassa yhtaikaa. Pidän suuressa arvossa heidän auliuttaan vastata kysymyksiini ja keskustella näiden ihmisten oletetuista elintavoista. Erityiset kiitokset haluan antaa Ranskan kulttuuriministeriölle minulle korvaamattoman arvokkaasta teoksesta. Tämä teos on L’Art des Cavernes: Atlas des Grottes Ornées Paléolithiques Françaises, jonka Ranskan kulttuuriministeriö on julkaissut Pariisissa vuonna 1984. Se sisältää erittäin perusteelliset kuvaukset useimmista Ranskassa vuonna 1984 tunnetuista maalauksia ja kaiverruksia sisältävistä luolista pohjapiirroksineen sekä valokuvia, piirroksia ja tekstiselityksiä. Mukana eivät kuitenkaan ole Cosquer, jonka sisäänkäynti on Välimeren pinnan alapuolella, eikä Chauvet, koska molemmat löydettiin vasta vuoden 1990 jälkeen. Olen käynyt monissa näistä luolista, joissakin useampia kertoja, ja muistan niiden ilmapiirin ja tunnelman, tunteen, jonka ihminen kokee nähdessään luolien seinillä poikkeuksellisia maalauksia. Kirjoittaessani en kuitenkaan muistanut täsmälleen, mikä kuva oli ensimmäinen, millä seinällä se oli, kuinka syvällä luolassa se oli ja mihin suuntaan jokin tietty kuvauksen kohde katsoi. Tämä kirja antoi minulle vastaukset. Ainoa ongelma oli, että se oli tietenkin kirjoitettu ranskaksi, eikä kielitaitoni ollut läheskään riittävä sen lukemiseen, vaikka olenkin vuosien mittaan oppinut ranskaa jonkin verran. Siksi olen suunnattomassa kiitollisuudenvelassa ystävälleni Claudine Fisherille, joka on Ranskan kunniakonsuli Oregonissa ja Portlandin valtionyliopiston ranskan kielen professori ja Kanadan tutkimuksen laitoksen johtaja. Ranska on hänen äidinkielensä, ja hän on syntynyt Ranskassa. Hän käänsi minulle englanniksi kaiken tarpeellisen tiedon kaikista haluamistani luolista. Se oli melkoinen urakka, mutta ilman hänen apuaan en olisi voinut kirjoittaa tätä kirjaa, ja olen hänelle sanomattoman kiitollinen. Hän on auttanut minua monella muullakin tavalla sen lisäksi, että on hyvä ystävä. Haluan kiittää useita muitakin ystäviäni siitä, että he suostuivat lu-

kemaan pitkän ja varsin viimeistelemättömän käsikirjoituksen ja antamaan lukijapalautetta. Heitä ovat Karen Auel-Feuer, Kendall Auel, Cathy Humble, Deanna Sterett, Gin DeCamp, Claudine Fisher ja Ray Auel. Haluan ilmaista kiitollisuuteni in memoriam arkeologi Jan Jelinekille Tšekkoslovakiasta, joka nykyään tunnetaan Tšekin tasavaltana. Tohtori Jelinek auttoi minua monin tavoin siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran aloitimme kirjeenvaihdon, ja myös myöhemmin niiden vierailujen aikana, jotka Ray ja minä teimme tutustuaksemme Brnon lähellä sijaitseviin paleoliittisiin jäänteisiin, ja tohtorin ja hänen vaimonsa Kvetan vierailulla Oregonissa. Tohtori Jelinekin apu oli minulle korvaamaton. Hän oli aina ystävällinen ja soi minulle kitsastelematta sekä aikaansa että tietouttaan, ja jäin kaipaamaan häntä. Minulla on ollut suuri onni saada kustannustoimittajakseni Betty Prashker. Hänen mielipiteensä ovat aina oivaltavia, ja hän osaa parantaa parhaitakin yrityksiäni. Kiitos. Olen aina yhtä kiitollinen suurenmoiselle agentilleni Jean Naggarille, joka on ollut kanssani alusta asti. Kirja kirjalta arvostan häntä enemmän. Haluan kiittää myös Jennifer Weltziä, joka on Jeanin kumppani Jean V. Naggar Literary Agencyssa. He tekevät jatkuvasti uusia ihmeitä kirjasarjani levityksessä. Sarja on käännetty monelle vieraalle kielelle, ja se on saatavilla kautta koko maailman. Delores Rooney Panzer on ollut sihteerini ja henkilökohtainen avustajani yhdeksäntoista vuotta, mutta nyttemmin hän on valitettavasti sairastunut ja jäänyt eläkkeelle. Haluan kuitenkin kiittää häntä vuosikausien työstä. Vasta kun tällainen luottohenkilö on poissa, huomaa, kuinka paljon häneen on tukeutunut. Jään kaipaamaan hänen työpanoksensa lisäksi myös keskustelujamme, sillä hänestä tuli minulle vuosien mittaan hyvä ystävä. Ja vielä mittaamaton kiitollisuuteni ja rakkauteni ennen kaikkea aviomiehelleni Raylle, joka on aina tukenani.

1 Joukko matkalaisia käveli polkua pitkin Heinäjoen kimaltelevan veden ja mustaraitaisen valkokylkisen kalkkikivikallion välissä joen oikeanpuoleisella rannalla. He kulkivat peräkanaa mutkasta, jossa kallionseinämä työntyi ulospäin vettä kohti. Edempänä polulta erkani toinen kapeampi polku kohti ylityspaikkaa, missä virta leveni ja vesi oli matalampaa ja solisi joesta esiin pistävien kivien lomassa. Ennen polun haarautumista etumaisten joukossa kulkeva nuori nainen pysähtyi äkkiä, hänen silmänsä suurenivat ja hän jäi seisomaan aivan hiljaa ja tuijottamaan eteensä. Hän nyökäytti päätään uskaltamatta liikkua; »Katsokaa! Tuonne!» hän kuiskata sihautti pelokkaasti. »Leijonia!» Joukon päällikkö Joharran kohotti kätensä pysähtymismerkiksi. Aivan polun haarautumiskohdassa liikkui heinikossa vaaleanruskeita luolaleijonia. Eläinten suojaväri oli kuitenkin niin tehokas, että he olisivat ehkä havainneet ne vasta paljon lähempänä, ellei Thefona olisi ollut niin tarkkasilmäinen. Kolmannen luolan nuorella naisella oli poikkeuksellisen hyvä näkö, ja nuoruudestaan huolimatta hän oli kuuluisa kyvystään nähdä kauas ja tarkasti. Synnynnäinen kyky oli huomattu jo varhain, ja tyttöä oli alettu kouluttaa pienestä pitäen. Nyt Thefona oli heidän paras tähystäjänsä. Joukon hännillä astelivat Ayla ja Jondalar kolme hevosta kannoillaan. He kohottivat katseensa nähdäkseen, mikä oli aiheuttanut viivytyksen. »Mitähän varten me pysähdyimme?» Jondalar kysyi tutut huolestumisen rypyt otsallaan.

Ayla katseli heidän päällikköään ja tätä ympäröiviä ihmisiä valppaasti ja siirsi vaistomaisesti kätensä suojaamaan lämmintä kääröä, jota kantoi rinnalleen sidotussa pehmeässä vuodassa. Jonayla nukkui imetyksen jäljiltä, mutta liikahti hiukan äidin kosketuksesta. Ayla osasi tulkita merkityksiä ihmisten ruumiinkielestä, sillä hän oli oppinut sen taidon klaanikansan parissa jo nuorena. Hän näki, että Joharran oli varuillaan ja että Thefona pelkäsi. Aylallakin oli harvinaisen terävä näkö. Hän pystyi myös erottamaan korkeampia ääniä kuin muut ja tuntemaan tavallista matalampien äänten syvän värähtelyn. Hänellä oli lisäksi herkkä haju- ja makuaisti, mutta hän ei ollut tietoinen ainutlaatuisista kyvyistään, koska ei ollut koskaan verrannut itseään kehenkään toiseen. Hänen kaikki aistinsa olivat poikkeuksellisen herkät, ja luultavasti hän oli juuri siksi selviytynyt hengissä, vaikka oli jo viisivuotiaana menettänyt vanhempansa ja kaiken, mikä oli hänelle tuttua. Hän oli opetellut elämään omin voimin ja kehittänyt luontaisia kykyjään harjoitellessaan metsästämistä ja opetellessaan eläinten, enimmäkseen petojen, tapoja. Hiljaisuudesta erottui leijonien vaimea mutta tuttu murina, ja hennossa tuulessa leijui niiden ominaishaju. Joukon kärjessä seisovat tähyilivät eteenpäin. Ayla huomasi jonkin liikahtavan. Äkkiä heinikon kätkemät kissaeläimet näkyivät selvästi. Hän erotti kaksi nuorta ja kolme tai neljä täysikasvuista luolaleijonaa. Hän lähti eteenpäin, tarttui toisella kädellä heittovipuunsa, joka riippui vyöllä olevassa kantosilmukassa ja tapaili toisella keihästä selässä keikkuvasta viinestä. »Minne menet?» Jondalar kysyi. Ayla pysähtyi. »Edessä polun haarassa on leijonia», hän sanoi hiljaa. Jondalar kääntyi katsomaan ja huomasi liikkeen, jonka osasi tulkita leijonien aiheuttamaksi nyt, kun tiesi, mitä hänen piti etsiä katseellaan. Hänkin tarttui aseisiinsa. »Sinun pitää jäädä tänne Jonaylan kanssa. Minä menen.» Ayla vilkaisi nukkuvaa vauvaansa ja sitten Jondalaria. »Olet taitava keihäsmies, Jondalar, mutta pentuja on ainakin kaksi ja täysikasvuisia eläimiä kolme tai enemmänkin. Jos leijonat luulevat pentujen olevan vaarassa ja päättävät hyökätä, tarvitset apua, ja tiedät, että minä olen parempi kuin kukaan muu, sinua lukuun ottamatta.»

Jondalarin otsa vetäytyi uudestaan ryppyyn, kun hän pysähtyi miettimään ja katsomaan Aylaa. Sitten hän nyökkäsi. »Hyvä on… mutta pysy minun takanani.» Silmänurkastaan hän huomasi liikettä ja vilkaisi taakseen. »Entä hevoset?» »Ne tietävät, että lähellä on leijonia. Katso nyt niitä», Ayla sanoi. Jondalar katsoi. Kaikki kolme hevosta, myös uusi nuori varsa, tuijottivat eteenpäin ilmeisen tietoisina valtavista kissaeläimistä. Jondalar rypisti taas otsaansa. »Pärjäävätkö hevoset? Varsinkin pikku Harmo?» »Ne ymmärtävät kyllä pysyä kaukana leijonista, mutta Sutta ei näy missään», Ayla sanoi. »Parasta viheltää se tänne.» »Ei ole tarpeen», Jondalar sanoi ja osoitti vastakkaiseen suuntaan. »Sekin on varmasti vaistonnut jotain. Katso, miten se rientää tännepäin.» Kääntyessään katsomaan Ayla näki Suden juoksevan kohti. Koiraeläin oli komea, tavallista suurempi, ja muiden susien kanssa käydyn tappelun jäljiltä repsottava korva sai sen näyttämään jotenkin rehvakkaalta. Ayla antoi erikoismerkin, jota hän käytti, kun he metsästivät yhdessä. Susi tiesi, että silloin oli pysyteltävä lähellä ja pidettävä emäntää tarkasti silmällä. He kiersivät muut rientäessään joukon kärkeen mahdollisimman huomaamattomasti ja varoen samalla aiheuttamasta tarpeetonta liikettä. »Hyvä, että tulitte», Joharran sanoi hiljaa nähdessään veljensä, Aylan ja Suden ilmestyvän vierelle heittovipu kädessä. »Tiedätkö kuinka monta niitä on?» Ayla kysyi. »Enemmän kuin ensin arvelin», Thefona sanoi ja yritti kätkeä pelkonsa tyyneyden taakse. »Kun huomasin ne ensimmäisen kerran, ajattelin, että niitä oli ehkä kolme tai neljä, mutta ne liikkuvat edestakaisin heinikossa, ja nyt minusta näyttää, että niitä voi olla kymmenen tai enemmänkin. Iso lauma.» »Ja ne vaikuttavat itsevarmoilta», Joharran sanoi. »Mistä sen näkee?» Thefona kysyi. »Ne eivät kiinnitä meihin mitään huomiota.» Jondalar tiesi kumppaninsa tuntevan valtavat kissapedot. »Ayla tuntee luolaleijonat», hän sanoi. »Ehkä meidän pitäisi kysyä hänen mielipidettään.» Joharran nyökäytti päätään Aylan suuntaan esittäen kysymyksen äänettömästi.

»Joharran on oikeassa. Ne tietävät, että olemme täällä. Ne tietävät myös, että niitä on paljon, ja sen, kuinka paljon meitä on», Ayla sanoi. Sitten hän lisäsi: »Voi olla, että ne pitävät meitä hevoslaumana tai alkuhärkinä ja aikovat erottaa heikoimman yksilön joukosta. Luultavasti ne ovat uusia tällä seudulla.» »Mistä niin päättelet?» Joharran kysyi. Hän yllättyi aina uudestaan huomatessaan, kuinka paljon Ayla tiesi nelijalkaisista saalistajista, ja jostain syystä hän juuri sellaisina hetkinä erotti Aylan vieraan puhetavan tavallista paremmin. »Leijonat ovat itsevarmoja siksi, etteivät tunne meitä», Ayla jatkoi. »Jos ne olisivat täkäläinen lauma, joka on tottunut siihen, että sitä ajetaan takaa tai että sen jäseniä metsästetään, ne eivät varmastikaan olisi niin huolettomia.» »No, ehkä meidän pitää antaa niille jotain huolen aihetta», Jondalar sanoi. Joharranin otsa vetäytyi ryppyyn hyvin samalla tavalla kuin suurikokoisemman mutta nuoremman veljensä, ja se hymyilytti Aylaa, vaikka tavallisesti hymyileminen oli sellaisissa tilanteissa sopimatonta. »Ehkä olisi viisaampaa vain väistää niitä», joukon tummatukkainen päällikkö sanoi. »Tuskinpa», Ayla sanoi ja painoi katseensa maahan. Hänen oli edelleenkin vaikeaa olla julkisesti eri mieltä miehen kanssa, varsinkin jos mies oli päällikkö, vaikka hän tiesi, että se oli zelandonien keskuudessa täysin hyväksyttävää. Jotkut päällikötkin olivat naisia. Joharranin ja Jondalarin äitikin oli ollut aikoinaan päällikkö. Ayla oli kuitenkin kasvanut klaanikansan keskuudessa, eikä siellä suvaittu naisilta sellaista käytöstä. »Miksi ei?» Joharran kysyi synkistyen entisestään. »Leijonat lepäilevät liian lähellä Kolmatta luolaa», Ayla sanoi hiljaa. »Täällä liikkuu kyllä aina leijonia, mutta jos ne tuntevat olonsa hyväksi, ne saattavat palata tänne toistekin, ja silloin ne saattavat alkaa saalistaa ihmisiä, varsinkin lapsia ja vanhuksia. Ne voivat aiheuttaa vaaran Kahden joen kallion luona ja muissa lähiluolissa asuville ja myös Yhdeksännen luolan asukkaille.» Joharran veti syvään henkeä ja katsoi sitten vaaleatukkaista veljeään. »Kumppanisi on oikeassa ja sinä myös, Jondalar. Ehkä nyt on

aika tehdä leijonille selväksi, etteivät ne ole tervetulleita näin lähelle asuinsijojamme.» »Nyt olisi hyvä tilaisuus käyttää heittovipuja. Niillä metsästäminen on turvallisempaa. Monet metsästäjistä ovat harjoitelleet vipujen käyttöä», Jondalar sanoi. Juuri tällaisia tilanteita varten hän oli halunnut tulla kotiin esittelemään kehittämäänsä asetta. »Ehkä meidän ei tarvitse edes tappaa. Vahingoittaminenkin saattaa karkottaa ne.» »Kuule, Jondalar», Ayla sanoi hiljaa. Hän valmistautui olemaan eri mieltä tai ainakin ilmaisemaan näkökannan, joka miehen pitäisi ottaa huomioon. Ayla painoi katseensa uudestaan ja kohotti sen sitten suoraan mieheensä. Hän ei pelännyt puhua miehelle suoraan, mutta halusi käyttäytyä kunnioittavasti. »On totta, että heittovipu on oikein hyvä ase. Sillä keihään voi heittää paljon kauemmas kuin käsin, ja siksi sen käyttö on turvallisempaa. Turvallisempi ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin turvallinen. Haavoitettu eläin on arvaamaton. Niin vahva ja nopea eläin kuin luolaleijona voi haavoittuneena ja tuskissaan tehdä mitä tahansa. Jos päätät käyttää heittovipuja näihin leijoniin, niitä ei pitäisi käyttää haavoittamiseen vaan tappamiseen.» »Ayla on oikeassa, Jondalar», Joharran sanoi. Jondalar rypisti otsaansa veljelleen ja hymyili sitten nolona. »Totta, mutta eläinten vaarallisuudesta huolimatta en haluaisi tappaa luolaleijonia, jos ei ole pakko. Ne ovat niin kauniita, notkeita ja sulavaliikkeisiä. Luolaleijonilla ei ole paljon vihamiehiä. Ne ovat vahvoja ja voivat siksi elää huolettomina.» Hän vilkaisi Aylaa, ja hänen katseessaan kimmelsi ylpeys ja rakkaus. »Olen aina ollut sitä mieltä, että luolaleijona on juuri oikea toteemi Aylalle.» Hänen kasvoilleen kohosi hienoinen puna, sillä häntä nolotti paljastaa voimakkaat tunteensa Aylaa kohtaan. »Siitä huolimatta arvelen, että heittovivuista voisi tässä tilanteessa olla meille hyötyä.» Joharran huomasi, että useimmat joukon jäsenistä olivat tulleet lähemmäksi. »Kuinka moni meistä osaa käyttää heittovipua?» hän kysyi veljeltään. »Sinä, minä ja Ayla tietenkin», Jondalar sanoi ja katsoi joukkoa. »Rushemar on harjoitellut paljon ja alkaa olla aika hyvä. Solaban on valmistanut työkaluihin mammutinluukahvoja eikä ole harjoitellut yhtä paljon, mutta hän tietää kyllä, miten vipu toimii.»

»Olen kokeillut heittovipua muutaman kerran. Minulla ei ole omaa, enkä ole sen käytössä kovin taitava», Thefona sanoi, »mutta osaan heittää keihästä ilman sitä.» »Kiitos, kun muistutit, Thefona», Joharran sanoi. »Melkein kaikki osaavat käsitellä keihästä ilman heitintä, naiset myös. Sitä emme saa unohtaa.» Sitten hän osoitti sanansa koko ryhmälle. »Leijonille on näytettävä, ettei tämä ole niille hyvä paikka. Tulkaa tänne kaikki, jotka haluavat hätistää ne pois joko tavallisin keihäin tai heittovivuin.» Ayla alkoi irrottaa lapsen kantovuotaa. »Folara, viitsisitkö huolehtia Jonaylasta?» hän sanoi Jondalarin nuoremmalle sisarelle. »Ellet sitten halua jäädä metsästämään luolaleijonia.» »Olen ollut mukana ajamassa niitä, mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä keihään käytössä enkä osaa käytellä vipuakaan sen paremmin», Folara sanoi. »Otan kyllä Jonaylan hoitaakseni.» Lapsi oli nyt kokonaan hereillä, ja kun nuori nainen ojensi kätensä ottaakseen sen vastaan, se siirtyi auliisti tätinsä syliin. »Minä autan häntä», Proleva sanoi Aylalle. Joharranin puolisolla oli myös tyttövauva kantovuodassa, vain muutamaa päivää Jonaylaa vanhempi, ja lisäksi tarmokas poikalapsi, joka oli jo kuusi vuodenkiertoa. »Minusta meidän pitäisi viedä lapset pois täältä, ehkä takaisinpäin tuon rantaan työntyvän kallion taakse tai ylös Kolmanteen luolaan.» »Oikein hyvä ajatus», Joharran sanoi. »Metsästäjät jäävät tänne, muut menevät takaisin, mutta kulkekaa hitaasti. Ei äkkinäisiä liikkeitä. Emme halua luolaleijonien luulevan, että vellomme laumana edestakaisin niin kuin alkuhärät. Ja kun jakaannumme kahteen ryhmään, kummankin ryhmän on pysyteltävä yhdessä. Leijonat hyökkäävät luultavasti heti, jos joku jää yksin.» Ayla kääntyi taas katsomaan nelijalkaisia saalistajia ja näki useamman leijonan katselevan valppaasti heidän suuntaansa. Katsellessaan eläinten liikuskelua hän alkoi huomata niissä tunnistettavia piirteitä, ja se auttoi laskemaan, montako niitä oli. Hän katseli, kuinka iso naaras kääntyi muina miehinä ympäri – ei, se oli sittenkin uros, sillä sukuelimet näkyivät takaapäin. Ayla oli hetkeksi unohtanut, ettei seudun uroksilla ollut harjaa. Hänen oman asuinlaaksonsa itäisemmillä urosleijonilla oli ollut jonkin verran harjaa pään ja kaulan ympärillä, joskin niukanpuoleisesti. Niin oli ollut myös sillä leijonalla, jonka hän

oli tuntenut hyvin. Tämä lauma vaikutti isolta. Siinä oli eläimiä enemmän kuin kahden käden sormien määrä, ehkä kolmenkin, jos pennut laskettiin mukaan. Hänen katsellessaan kookas leijona otti vielä muutaman askeleen aukealla ja katosi sitten heinikkoon. Oli yllättävää, kuinka hyvin korkeat ja kapeat heinänkorret pystyivät kätkemään niin valtavat eläimet. Luolaleijonat olivat kissaeläimiä ja asuivat luolissa, joissa eläinten jälkeensä jättämät luut säilyivät. Vaikka luolaleijonilla oli samanmuotoiset luut ja hampaat kuin niiden jälkeläisillä, jotka myöhempinä aikoina vaeltelivat mantereen syrjäisissä kolkissa kaukana etelässä, luolaleijonat olivat puolitoista tai kaksikin kertaa niin suuria kuin myöhemmät lajit. Talvella ne kasvattivat paksun vaalean talviturkin, joka oli melkein valkoinen ja auttoi ympäri vuoden saalistavia eläimiä naamioitumaan myös lumisessa maisemassa. Kesäturkki oli sekin vaalea, mutta ruskehtavampi. Joillakin kissoista oli edelleen karvanlähtöaika, ja se sai niiden turkin näyttämään takkuiselta ja laikukkaalta. Ayla katseli, kun enimmäkseen naisista ja lapsista koostuva ryhmä erkani metsästäjistä ja suuntasi takaisin heidän ohittamansa kallion taakse saattajinaan muutama keihästä tanassa pitelevä nuori mies ja nainen, jotka Joharran oli määrännyt vartioimaan heitä. Sitten Ayla huomasi, että hevoset näyttivät hyvin hermostuneilta ja ajatteli, että niitä pitäisi rauhoitella. Hän kutsui Suden luokseen mennessään hevosten luo. Heinä näytti iloiselta nähdessään heidän kummankin lähestyvän. Hevonen ei pelännyt suurikokoista petoa lainkaan. Se oli nähnyt Suden kasvavan pikkuisesta pehmeästä karvapallosta ja auttanut sen kasvattamisessa. Ayla oli kuitenkin huolissaan. Hän halusi hevosten menevän kallionseinämän taakse naisten ja lasten kanssa. Hän pystyi antamaan Heinälle ohjeita sanoin ja merkein, mutta ei ollut varma, miten saisi tamman seuraamaan muita eikä häntä. Juoksija hirnahti, kun hän lähestyi, ja näytti erityisen kiihtyneeltä. Ayla tervehti ruskeaa oria hellästi ja taputti ja rapsutti nuorta harmaata tammavarsaa. Sitten hän halasi kellanruskeaa tammaa, joka oli ollut hänen ainoa ystävänsä ensimmäisten vuosien aikana klaanikansan luota lähdön jälkeen. Heinä nojasi päätään Aylan olkapäähän tutussa molempia rauhoit-

tavassa asennossa. Ayla puhui tammalle klaanikansan käsimerkkien ja sanojen ja eläinten ääniä matkivien äännähdysten välityksellä – se oli heidän oma kielensä, jonka hän oli kehittänyt Heinän kanssa, kun se oli vielä ollut varsa, ennen kuin Jondalar oli opettanut hänelle uuden kielen. Ayla kehotti tammaa lähtemään Folaran ja Prolevan mukaan. Hevonen joko ymmärsi tai muuten käsitti, että se olisi turvallisempaa sille ja varsalle, ja Ayla ilahtui nähdessään sen menevän osoitettuun suuntaan kallion suojaan muiden äitien luo. Juoksija oli kuitenkin entistä hermostuneempi ja varuillaan, kun tamma lähti poispäin. Vielä aikuisenakin nuori ori oli tottunut seuraamaan emäänsä, varsinkin silloin, kun Ayla ja Jondalar ratsastivat yhdessä, mutta sillä kertaa se ei lähtenyt seuraamaan heti, vaan tepasteli aloillaan ja viskoi hirnahdellen päätään. Jondalar kuuli sen, katsoi oria ja naista ja meni heidän luokseen. Nuori hevonen hirnahti lähestyvälle miehelle. Jondalar mietti, oliko orin suojeluvaisto alkanut herätä, kun sillä nyt oli pienessä »laumassaan» kaksi tammaa. Mies puheli hevoselle, silitti sitä ja rapsutteli rauhoittavasti. Sitten hän kehotti seuraamaan Heinää ja läimäytti Juoksijaa lautasille. Se riitti: hevonen lähti oikeaan suuntaan. Ayla ja Jondalar menivät takaisin metsästäjien luo. Joharran seisoi joukon keskellä lähimpien ystäviensä ja neuvonantajiensa Solabanin ja Rushemarin kanssa. Joukko näytti nyt paljon pienemmältä. »Olemme miettineet parasta metsästystapaa», Joharran sanoi, kun pariskunta tuli takaisin. »En ole varma, millaista menettelytapaa olisi parasta käyttää. Pitäisikö meidän yrittää piirittää ne? Vai ajaa ne pois johonkin suuntaan? Osaan kyllä metsästää saaliseläimiä: hirviä, visenttejä, alkuhärkiä ja mammuttejakin. Ja yhdessä muiden metsästäjien kanssa olen tappanut muutaman leijonan, jotka ovat tulleet liian lähelle leiriä, mutta tavallisesti en ole metsästänyt leijonia enkä varsinkaan kokonaisia laumoja.» »Kysytään Aylalta», Thefona sanoi. »Hän tuntee leijonat.» Kaikki kääntyivät katsomaan Aylaa. Useimmat miehet olivat kuulleet, että Ayla oli ottanut hoiviinsa loukkaantuneen leijonanpennun ja kasvattanut sen aikuiseksi. Jondalar oli kertonut, että leijona oli totellut Aylan käskyjä niin kuin susikin, ja he uskoivat sen. »Mitä sanot, Ayla?» Joharran kysyi.

»Näettekö, että leijonat pitävät meitä silmällä? Samalla lailla kuin me niitä. Ne pitävät itseään metsästäjinä ja saattavat hämmästyä, jos joutuvat vaihteeksi saaliin asemaan», Ayla sanoi ja piti tauon. »Minusta meidän kannattaa pysyä yhtenä ryhmänä ja kävellä kohti vaikkapa huutaen ja kovaäänisesti puhuen. Sitten näemme, perääntyvätkö ne. Keihäät on kuitenkin pidettävä valmiina siltä varalta, että yksi tai useampi niistä päättää käydä kimppuun ennen kuin ehdimme hyökätä.» »Menemmekö suoraan kohti?» Rushemar kysyi otsa rypyssä. »Se saattaa onnistua», Solaban sanoi. »Jos pysyttelemme yhdessä, voimme suojata toisiamme.» »Suunnitelma tuntuu hyvältä, Joharran», Jondalar sanoi. »Kai se on hyvä siinä kuin jokin toinenkin, ja minusta on hyvä ajatus pysytellä yhdessä ja suojata toisiamme», päällikkö sanoi. »Minä menen edeltä», Jondalar sanoi. Hän kohotti heittovipua, johon oli viritetty keihäs valmiiksi. »Tästä saan keihään lähtemään nopeasti.» »Niin varmasti, mutta odotetaan, että päästään lähemmäksi, niin kaikki voivat käyttää aseitaan», Joharran sanoi. »Tietysti», Jondalar sanoi. »Ayla suojaa minua siltä varalta, että tapahtuu jotain odottamatonta. »Hyvä», Joharran sanoi. »Tarvitsemme kaikki toisen metsästäjän suojaamaan, kun ensimmäiset keihäät heitetään. Saattaahan olla, että keihäs ei osukaan ja että leijona ei pakenekaan vaan hyökkää kohti. Kukin pari voi päättää, kumpi heittää ensin, mutta järjestys säilyy paremmin, jos kaikki odottavat merkkiä ennen kuin heittävät.» »Millaista merkkiä?» Rushemar kysyi. Joharran oli hetken vaiti ja sanoi sitten: »Pitäkää silmällä Jondalaria. Odottakaa, että hän heittää ensin. Se saa olla merkkinne.» »Minä tulen suojaamaan sinua, Joharran», Rushemar tarjoutui. Päällikkö nyökkäsi. »Minä tarvitsen jonkun suojaamaan minua», Morizan sanoi. Ayla muisti, että hän oli Manvelarin puolison poika. »En ole varma taidoistani, mutta olen harjoitellut.» »Minä voin olla kumppaninasi. Olen harjoitellut heittimen käyttöä.»

Kuullessaan naisen äänen Ayla kääntyi katsomaan ja näki, että puhuja oli Folaran punatukkainen ystävä Galeya. Jondalarkin kääntyi katsomaan. Siinä on yksi tapa päästä lähelle päällikön puolison poikaa, hän ajatteli ja vilkaisi Aylaan aprikoiden, oliko tämä huomannut saman. »Minä voin suojata Thefonaa, jos hän suostuu», Solaban sanoi, »sillä minä en käytä heittovipua vaan pelkkää keihästä niin kuin hänkin.» Nuori nainen hymyili hänelle iloisena, kun sai turvakseen itseään kypsemmän ja kokeneemman metsästäjän. »Minä olen harjoitellut heittovivun käyttöä», Palidar sanoi. Hän oli kauppamestari Willamarin oppipojan Tivonanin ystävä. »Voimme olla pari, Palidar», Tivonan sanoi, »mutta minä osaan käyttää vain keihästä.» »En minäkään ole heittovipua kovin paljon käyttänyt», Palidar sanoi. Ayla hymyili nuorukaisille. Willamarin oppipoikana Tivonanista tulisi ilman muuta Yhdeksännen luolan seuraava kauppamestari. Palidar oli palannut ystävänsä Tivonanin mukana, kun tämä oli käynyt hänen luolassaan lyhyellä kaupankäyntimatkalla. Palidar oli löytänyt paikan, jossa Susi oli joutunut hirvittävään tappeluun toisten susien kanssa, ja vienyt Aylan sinne, ja Ayla piti häntä hyvänä ystävänään. »En ole käyttänyt heittovipua kovin paljon, mutta keihästä osaan kyllä käsitellä.» Puhuja oli Mejera, Kolmannen luolan Zelandonin oppilas, Ayla ajatteli ja muisti samalla, että tämä nuori nainen oli ollut mukana, kun Ayla oli ensimmäistä kertaa mennyt Lähdekallion syvään luolaan etsimään Jondalarin nuoremman veljen elämänvoimaa heidän yrittäessään auttaa tämän henkeä löytämään tien henkimaailmaan. »Kaikilla muilla on jo pari, niin että jäljelle jäämme vain me kaksi. Minä en ole harjoitellut heittovivun käyttöä enkä ole kovin usein edes nähnyt muiden käyttävän sitä», sanoi Morizanin serkku Jalodan, Manvelarin sisarenpoika, joka oli vierailulla Kolmannen luolan asukkaiden luona. Hän aikoi matkustaa heidän kanssaan kesäjuhlille ja liittyä siellä oman luolansa väen joukkoon. Siinä he kaikki olivat. Kaksitoista miestä ja naista tarkoituksenaan hyökätä päin samaa määrää leijonia, jotka olivat heitä nopeampia,