W S O Y POKKARI
Reino Lehväslaiho
Äänisen tie
Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki
© Reino Lehväslaiho ja WSOY 1979 Ensimmäinen painos ilmestyi 1979 Pokkarilaitos ilmestyi 2012 ISBN 978-951-0-39366-6 Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa
Sisällys Syvärillä 7 Sieppauspartio 27 Rykmentti vetäytyy 49 Vjassaaren kahakka 65 Jääkärijoukkue 82 Partio Nikitinskajaan 96 Valiodivisioona hyökkää 112 Taisteluosasto Vinkalo 130 Hyökkäys Bogatsevaan 151 Kahakka Lehmijoella 172 Kohti pohjoista 194 Ruoppaoja jätetään 204 Soutjärvellä 216 Vänrikin partio 231 Venäläisten maihinnousu 247 Motissa 258 Kapteeni partioi 268 Vangit 280 Ritari taistelee 289 Partion paluu 298 Murtautukaa pohjoiseen! 329 Missä tiedustelupartio? 351
Syvärillä
Vääpeli Kivi pakkasi reppuaan matalassa korsussa. Toisessa päässä oli laverit kahdessa kerroksessa, niiden edessä kolme neliötä likaista lautalattiaa, siinä pöytä, penkit ja tynnyrikamiina nurkassa. Seinähirret olivat vanhuuttaan mustuneet ja pihka oli työntynyt pintaan ja karissut vuosien mittaan lattialankkujen rakosiin. Kosteat hirret, kuivumassa olevat jalkarätit ja saapasronttoset haisivat pienessä korsussa. Sivistyksestä ja armeijan tiukoista oloista muistutti oikein koneella lyöty vartiolista, joka oli painettu nastoilla puulevyyn. Mutta jos näkymät sisällä olivatkin ankeat ja harmaat, niin aseet seinällä kiilsivät rivissä. Ne oli huollettu ja heti valmiit käyttöön. Oli korsua vähän koristeltukin. Alikersantti Huhtala, puuseppä ja nikkari, oli hakannut hirsiseinää tasaiseksi viiden hirren alueelta. Siihen hän oli taltalla ja puukolla veistellyt makaavan isorintaisen naisen, alastoman tietenkin. Siinä punahonka oli saanut kauniin patinan. Jos muuta puheenaihetta ei ollut, joku laverilla kylkeä kääntäessään vilkaisi veistosta, sen kupevia rintoja, leveitä pakaroita ja murahti hiki niskassa: – Vanhalla on enää kolme viikkoa lomaan ja sitten jälleen pääsen sinne kotirintaman iloihin – ja ne naisetkin… Se ei toisille koskaan selvinnyt, että mitä sitten. Vanhat jer7
mut kyllä hymyilivät ja iskivät silmää toisilleen. Mutta nuorukaisia, juuri komppaniaan tulleita täydennyssotilaita harmitti. Partakaan pojilla ei vielä kasvanut, ja vanhojen lomailoista naisten kanssa he olivat vain kuulleet. Heitä harmitti, kun vanhat sotilaat, kalpeanaamaiset maan alla asujat, kertoilivat veistosta katsellen toisilleen lomareissujen asioita ja suu hymyssä kyselivät kuin parhaalta ystävältään, että kenen kanssa »Tamara» kelliskeli viime yönä. Oliko itse raju vääpeli Kivi ollut silloin vuorossa. Nuorukaiset tunsivat, vasta kolme viikkoa etulinjassa oltuaan, että he olivat jääneet jonkin asian ulkopuolelle, sellaisen johon toiset vanhan korsun asiakkaat oli vihitty. Vanhoilla ja sotaan jo luutuneilla taistelijoilla näytti olevan omat tavat, omat ja erikoiset puheet ja vitsitkin. Ne kyselivät, että kuka lähtee ja kenen on tänään huki. Siitä ne tiesivät omat työnsä. Mutta kun tuota Tamaraa oli viikonkin seinällä katsellut ja salaa koetellut sormin sileäksi hiottua rinnankupuraa, niin tuttavaltahan se tuntui. Se näytti joskus jopa hymyilevänkin pienen tuijun valossa, kun mies silmät väsymyksestä rähmässä laskeutui lattialle ja lähti lakinlippa vinossa vartioon pesäkkeeseen. Nuorukaiset olivat hiljaa, kun lomilta saapujat muistelivat laverilla loikoessaan ja nisupullaa syödessään oman ja erikoisen lomansa vaiheita. Melko pian kuitenkin nuoret sotilaat huomasivat, että monen puheet ja muistelut niistä ihanuuksista olivatkin vain tarinoita, haavekuvia siitä, miten miehet olisivat lomansa halunneet viettää. Kersantti Viitanen, häntä sanottiin myös Isojalka-Viitaseksi, oli innokas kertomaan Riihimäen naisista, mutta tuli 8
kumman puhumattomaksi, kun toisille selvisi kirjurin kautta, että tämä taistelija olikin ollut koko lomansa Riihimäen putkassa. Siellä se oli mennyt kahta lomapäivää lukuun ottamatta. Mies oli päästetty käymään kotonaan ja sitten takaisin rintamalle. Viitanen oli temmannut nenään sotapoliisivääpeliä ja moisesta voimannäytöstä kersantti oli saanut kunnon vanhan ajan pamputuksen, sellaisen että liikuntakyky meni koko viikoksi. Kaikessa karskiudessaan lähes kahden metrin kersantti maksasi lomansa hyvässä valtion hoidossa, jälleen. Viitanen oli ollut komppaniassa tämän kuuluisan lomansa jälkeen tasan kaksi viikkoa, ja koko ajan mies oli alalaverilla kiroillut ja suunnitellut Riihimäen aseman sotapoliisipartiolle kauheaa kostoa. – Minä, hitto vie, otan seuraavalla kerralla konepistoolin, silloin siinä ukkoo putookin kummasti asemalaiturille… – Pakataan reput, vääpeli ärisi jälleen. – Viitanen myös. Et sinä niille sotilaspoliiseille mitään voi. – Kaikki valmiiksi lähtöä varten! Kuulittehan vänskän käskyn. Korsun lattia pestään ja seinistä pyyhitään pölyt. – Korpraalit Kettunen ja Vähämäki, te pesette, ja nuoret miehet lakaisevat korsun ympäristön ulkona. Paikat pannaan niin hienoiksi kuin ainakin oikeat ja hyvät vuokralaiset lähtiessään. – No, mihin sitä sitten lähdetään, kersantti Viitanen kysyi. Lattianlankut notkahtivat miehen laskeutuessa laverilta alas. – Minä en ole vielä kuullut. – Karjalan Kannaksen rytinät sinä kyllä tiedät ja kohta venäläiset tekevät läpimurron Syvärin kaupungin suunnalla, niin silloin meidän divisioona on kuolemanvaarassa. Motti9
vaara. Vaikka mitäpä minä tässä oppituntia pitämään. Kyllä käskyt tulevat aikanaan. Mutta lähtö täältä tulee. – Ja niin perkeleen uljaasti kun mekin hyökättiin tänne keskellä päivää yli Syvärin. Tämän nyt tiesi jo vuosia sitten, että lähtö tulee. Tuolla lähellä on kaksisataamiljoonaa ihmistä ja aseissa niillä on kymmeniä miljoonia miehiä, ei sieltä miehet eikä romu lopu, Kettunen jutteli, heitti lattialle ruostuneesta ämpäristä vettä ja vilkuili, mitä vääpeli Kivi sanoo. Ei sanonut vääpeli mitään, mutta tempoi kiivaasti reppunsa narut kiinni. Havuluudalla Kettunen nuohosi hetken lattiaa ja saikin kamiinanedustan entistä mustemmaksi, mutta vesi valui lankkujen rakosiin. – Siivottu on herra vääpeli, Vähämäki ilmoitti potkaistuaan kasaan lysähtäneen pahvisen leipälaatikon laverin alle piiloon. – Selvä on. Nyt jokainen ottaa vain välttämättömän mukaansa. Pakki ja leipälaukku, ase ja patruunat, sekä pikakivääreihin ja konepistooleihin lippaat. Kaikki siviilitörky pakettiin, tai johonkin pussiin, ja luovutatte ne komppanian vääpelille. Kukaan ei takaa, että niitä tämän jälkeen näette, mutta näin teette. – Vaikka Kannaksella perääntyvät, niin täällä pannaan hanttiin. Ovat naapurit ennenkin pysähtyneet, kun päin ammutaan… – Tuo on Eikan tarinaa tuo. Eikka on soturiuransa huipulla. Vähämäen Eikka on sotahullu ja se tähtää upseerikouluun, mutta taitaa tämä sota loppua vähän kesken, Kettunen hymyili ja vilkuili miehestä toiseen. – Sinä sinne olet jopa yrittänytkin, mutta katsoivat, että vaihteenvääntäjän kansakoulu ei oikein riitä… 10
– Kuule nyt, mies, pane suusi kiinni. Minä kävin vain sanomassa Vinkalolle, että aivan hyvin voisin lähteä ja on se kansakoulu riittänyt monille. – Riita halki, äijät, sotahulluja te ootte kumpikin. Kersantti Viitanen nousi penkiltä seisomaan ja nosti kummankin kauluksesta ilmaan. Jalat heiluivat hetken, mutta ääntäkään ei tullut, kauluksen nappi piti ja kaulus kiristi Lattialle päästyään kumpikin vähän murahteli, mutta minkä he väkivahvalle kersantille voivat. Tämä vain hymyili ja sanoi leveästi: – Sillai poijjaat. Jokainen pakkasi reppuaan ja kietoi siviilitavaroita johonkin nyyttiin. Korsu oli kaivettu harjun pohjoiseen rinteeseen, lähelle kapeaa puroa. Etulinjan taisteluhautaan ja pesäkkeisiin oli matkaa vajaat sata metriä harvaa männikköä ja pajukkoa. Korsun ympäriltä puut olivat pirstoutuneet lähes kolmen vuoden tykintulen alla. Sälöytyneet kannot olivat yhä pystyssä, mutta kaarna oli irronnut ja niistä alikersantti Huhtala oli veistellyt pieniä veneitä, jotka hän oli päästänyt puroon uimaan. Virta vei ne aina Äänisjärveen saakka. Miehet olisivat kaataneet kannotkin polttopuiksi, mutta se oli kielletty ja siinä kannot yhä jököttivät paikan naamiona. Kapteeni Vinkalon komppania oli etulinjavastuussa Syvärin Ostan suunnalla ja »Hivakan» lohkolla. Taisteluhaudasta näki päivisin Ostan suuren asutuskeskuksen kirkontornin, vaikka siihen monet tulenjohtajat olivat tarkuuttaneet tykkejään. Olipa sinne ammuttu suoralla suuntauksellakin. 11
Kesäkuinen poutapäivä oli kaunis kaikessa rehevyydessään. Idästä, laajalta Äänisjärveltä työntyi metsään vilpoinen tuuli, se heilutteli puita ja pensaita. Vääpeli Kivi seisoi muuten vain konekivääripesäkkeessä ja tähysti siitä kiikarilla vihollisen puolelle. – Vielä meitä on jäljellä niitä, jotka lähtivät tämänkin komppanian mukana sotaan koti-Suomen parakkikylistä. Ja me olemme sentään vain kaksi, kolme ja neljä vuotta päälle kahdenkymmenen. Mutta paljon vanhempia me jo olemme, minäkin tunnen itseni aivan ikivanhaksi jo – ja niin hemmetin väsyneeksi. Sotilaine he tosiaan olivat vanhoja. He olivat tukipylväitä tälle armeijalle ja samalla siemeniä. Yhä ja joka päivä täydennyssotilaat kuulivat jonkun vanhoista kertovan millaista hyökkäys tänne oli ollut. Jokainen tiesi jo saapumispäivänään, että juuri tämä divisioona ja rykmentti ja pataljoona ja erikoisesti tämä kapteeni Vinkalon komppania oli ollut eniten kusessa tällä sotaretkellä. Oli jouduttu verisimpiin taisteluihin ja juuri heille, vanhoille jermuille, oli aina tullut eteen kaikkein raskaimmat kuokkaukset, hurjimmat vastaiskut ja taisteluhautojen vyörytykset, kun toiset vain makasivat. Siitä huolimatta ainakin heidän mielestään komppania oli päässyt ensimmäisestä sotavuodesta pienimmillä tappioilla. Ensimmäisenä sotavuotena silloinen luutnantti Vinkalo oli istunut mättäällä ja katsellut, kun annosviinat oli jaettu. Vinkaloa harmitti vieläkin usein, kun muisti. Metsästä pensaiden takaa oli saapastellut joka joukkueesta koottu »lähetystö». Sitä oli johtanut vähän horjahdellen silloinen kersantti Kivi. Vinkalo oli saanut aseen polvilleen ja päättänyt, että hän ei aina12
kaan jää toiseksi, jos tappelu tulee. Sankarit olivat saapuneet ja luutnantti nousi seisomaan. Samalla miehet menivät rivintapaiseen kasvot punaisina. Kolme miestä kuitenkin suojautui toisten selän taakse kuin häveten. – Mitä asiaa pojilla on? luutnantti kivahti. – Minähän annoin selvät käskyt, että näitä viinoja juo vain yksi joukkue kerrallaan. Lepovuorossa olevat saavat ottaa nuo senttiset paukut, mutta toiset pysyvät niistä tänään irti. – Ja mitä pirua minä näen. Jätkä ovat kännissä ja… Kersantti Kivi sai vasta nyt suunsa auki ja kysyi: – Herra luutnantti, saanko puhutella? – Antaa tulla – Herra luutnantti, me tulimme kiittämään teitä siitä, että rykmentistä saamamme tiedon mukaan sodan alusta lähtien tämä meidän komppaniamme on selviytynyt tänne asti koko divisioonan pienimmillä tappioilla. Se on teidän ansiotanne ja siitä me nyt tulimme kiittämään. Joka mies on ylpeä saadessaan olla tässä komppaniassa – herra luutnantti. Ensi kerran sodassa tämä kokenut taitava upseeri tunsi jotakin selittämätöntä rinnassaan. Minä tunnen nuo jokaisen, ovat valinneet tähän porukkaan parhaat sotilaat ja kovimmat taistelijat. Tuosta Kiven pojastakaan ei mies enää parane, se menee vielä pitkälle, jos pysyy hengissä. Ja toisetkin, tosi taistelijoita joka mies. Kurkkua kuristi. Hetken luutnantti nieleskeli ja sanoi: – Kiitoksia… pojat… kiitoksia Tuntui kun hengityskin olisi vaikeutunut, oli yskittävä ja vielä kuului: 13
– Kiitän – mutta nyt lähdette heti joukkueisiinne. Lähettäkää tänne komppanian vääpeli. – Poistukaa! Ääni sentään koveni vanhaan malliin. Tässä ei ollutkaan suuren männyn alla mikä tahansa jalkaväen luutnantti, vaan Kadettikoulun käynyt ammattisotilas, josta kulki legendaarisia tarinoita koko divisioonan alueella, leiritulilla ja korsuissa ja vuotavissa teltoista, marsseilla ja vartiopaikoilla jo ensimmäisenä sotasyksynä. Vinkalon maine levisi ja tietenkin hänen komppaniansa miehet juttuja kertoivatkin, vähän ehkä lisäsivät omaa osuuttaan saadakseen hekin vähän arvostusta. Olivathan he sotkeneet läpi jokaisen taistelun tämän luutnantin mukana. Viipurin Papulanmäki oli tuttu ja kotoinen paikka. Vinkalo oli painanut ylioppilaslakin päähänsä Viipurin suuressa kaupungissa vuonna 1937. Nuorukaiselle oli ollut koko ajan selvää, että lakin jälkeen Kadettikouluun ja upseeriksi. Siten pääsi pois suuresta sisarusparvesta, pois toisten jaloista. Isästä nuorukaisella ei muistikuvaa ollut, oli vain valokuva mustatukkaisesta miehestä. Tämä oli kaatunut vuonna -18. Kun talvisodan uhka oli olemassa, Vinkalo sai Kadettikoulusta siirron ylennettynä vänrikiksi. Vähän kuitenkin harmitti, kun joutui kouluttamaan Mikkelissä reservin aliupseereja. Niille tulikin pantua liikettä. Jälleen tuli siirto, nyt jalkaväkirykmentti kolmeenkymmeneenviiteen ja nuoren upseerin otti vastaan itse everstiluutnantti Juva. Mutta vakanssia ei löytynytkään. Ei muuta kuin reppu mukaan ja siirto rykmentti kolmeenkymmeneenviiteen. Täällä taasen ilmoittautuminen everstiluutnantti Teittiselle. 14
Sieltä löytyikin vänrikille rykmentin lähettiupseerin vakanssi. Kollaan raskaissa torjuntataisteluissa Vänrikki Vinkalo, vain 21-vuotiaana sai komennuksen jalkaväkikomppanianpäälliköksi. Vuonna -40 mies oli jo luutnantti, ja kapteeni hänestä tuli jatkosodan ensimmäisenä vuotena, 23-vuotiaana. Lisänä oli kaksi haavoittumista ja sellainen rivi kunniamerkkejä, lukemattomista taisteluista, että tavallisia upseereja, jotka mieluimmin lepäsivät kuin antautuivat vaaraan ja verisiin taisteluihin, vähän hirvitti ja hämmensikin tämän sotilaan rintakillukkeet. Karttalaukusta löytyi Vapaudenristi IV lk, sekä VR 3 ja VR 2 miekkojen kanssa. Mannerheim-ristin ritariristin hän sai keväällä -42. Mutta tuona ensimmäisenä sotatalvena soturi ei voinut aavistaa, että vielä oli tuleva kunniaa ja mainetta, sitä mikä sotilaan mieltä sodan arjessa lämmittää. Oli tuleva haavoja ja vaikeita tilanteita. – Herra luutnantti, kutsuitte. – Anna viinat sotureille, – ne ovat minun miehiäni ja sen parempia taistelijoita ei löydy mistään. Juokaa – perhana. Loppua vääpeli ei enää kuullut, mutta selasi illalla teltassaan nuhraantunutta paperia ja tuumi: – On sitä ihmisellä tarmoa ja kestävyyttä, on totta tosiaankin. »Pälkjärven Iljalassa luutn. V. 12.7.41 eteni komppaniansa etunenässä aukean pellon ylitse kiivaan vihollistulen alla hau tausmaan laitaan. Vihollinen oli vahvasti varustetuissa asemissa hautausmaalla, jossa sillä mm. oli kellotapulissa konekiväärejä ja pikakiväärejä. V. muodosti ryhmän vapaaehtoisista ja hyökkäsi 15
haavoittuen matkalla, mutta hänen esimerkillisen ja rohkean toimintansa ansiosta ryhmä suoritti tehtävänsä, tapuli poltettiin ja viholliset aseineen sen mukana. Haavoittumisensa jälkeen luutn. V. joutui sairaalaan, mutta palasi sieltä rintamalle haavan ollessa vielä kesken paranemisen. Leppäselän kansakoulun lähimaastossa vihollinen oli 1.8.41 vahvasti varustetuissa asemissa. V:n komppania lähetettiin koulua valtaamaan määrätyn komppanian vahvistukseksi, jolloin hän rohkeasti esimerkkiä näyttäen vei miehensä rynnäkköön. Hänen esimerkillään oli ratkaiseva vaikutus taistelun kulkuun. 8.8.41 hän kiersi vahvistetulla komppaniallaan vihollisen selustaan Latvansyrjässä vallaten useita vihollistukikohtia lähitaistelussa, johtaen miehiään, innostaen ja esimerkkiä näyttäen. 24.9.41 Sarrissa, jolloin kaikki yhteydet etulinjan komppanioihin olivat katkenneet, vihollinen tunkeutunut etulinjan komppanioiden ja pataljoonan komentopaikan väliin ja tilanne oli äärimmäisen kriittinen, luutn. V. sai tehtäväkseen pimeänä yönä ottaa yhteyden etulinjaan. Hän valitsi mukaansa kaksi miestä varustettuna konepistooleilla ja käsikranaateilla. Luutn. V. raivasi tien heittäen käsikranaatteja taloihin ja ampuen konepistoolilla, tuhoten ja ajaen viholliset pois, ja tunkeutui raivaamastaan aukosta etulinjan komentopaikkaan. Palaten toista tietä takaisin, hän selvitti tilanteen, jonka jälkeen voitiin ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin Sarriin tunkeutuneen vihollisen tuhoamiseksi. 14.10.41 hän valtasi komppaniastaan valitsemillaan miehillä Ostan tienhaaramaastossa vihollisen bunkkerit taistellen itse miestensä etunenässä. Hän tuhosi useita vihollisia, näytti miehilleen esimerkkiä ja innosti heitä. 16
10.12.41 luutn. V. teki kahdentoista miehen kanssa partioretken Äänisen jäätä pitkin Zabinaan kiertäen vihollisen miinakentät, hyökkäsi yllättäen vihollisen kimppuun, tappoi 45 vihollista ja sytytti kaksi taloa palamaan, ja palasi tappioita kärsimättä. Luutn. V:n toiminta on koko sodan ajan ollut miehiä innostavaa saaden temmatuksi heidät mukaansa vaikeimmiltakin näyttävissä tilanteissa. Hän on osoittanut henkilökohtaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä kaikissa tilanteissa.» – On tuossa totta jumaliste jo ansiota ja kaikki vain puolessa vuodessa. Ja tässä on vain pikkuosa. Mutta nämäkin jo riittivät Marskin ritariristiin. – Mitä sinä selaat, kirjuri kysyi. – Näitä Vinkalon ansioitahan minä. – Kovat on kaverilla merkit, kova se on sarjassaan, mutta kovat sillä on miehetkin. – Sinä sen sanoit. Karjalan kannaksella venäläiset olivat ryhtyneet suurhyökkäykseen 9.6.44 ja saaneet aikaan läpimurron Valkeasaaren lohkolla. Nyt Kannaksella oli taisteltu viisi raskasta vuorokautta ja yhä Puna-armeijan voimakas ja hyvin varustautunut hyökkäysjyrä työntyi eteenpäin kohti pohjoista. Ostan suunnan sotilaita harmitti, kun he olivat olleet etulinjavastuussa koko sodan aja saamatta vaihtoa tilalle. Nyt kuitenkin mieliala piristyi, kun heidät oli luvattu päästää takalinjoille lepäämään ja neljännen divisioonan piti ottaa rintamavastuu. Niitä joukkoja oli kuljetettu laivoilla ja proomuilla pitkin 17
Äänistä Kallion kylän satamaan. Osa oli tuotu junilla Kallion suuntaan pohjoisesta ja uuden divisioonan upseerit olivat käyneet tutustumassa etulinjaan aina eteentyönnetyssä tukikohdassa saakka. Tilanne huononi kuitenkin Karjalan kannaksella ja neljäs divisioona lastattiin uudestaan juniin ja käännettiin Kannakselle apuun. Näin yhä samat yksiköt olivat asemissa, ja miehet tähystivät kiroillen ja hermot pinnalla vihollisen puolelle. He eivät voineet käsittää, että juuri heillä oli aina niin huono tuuri. Juuri kun oli sovittu lomista ja kirjoiteltu kotiinkin, että täältä tullaan, niin lomat kiellettiin. Joka päivä miehet saivat joitakin tietoja Kannakselta. Ensin he olivat ihmeissään hiljaa, mutta nyt he suureen ääneen kertoivat toisilleen, että millainen helvetin kauhea tykintuli Kannasta moukaroikaan, kun jyly kuului tänne asti… Mutta niin se vain oli. Kun Ostan suunnalla oli tulituksen välissä hiljaista ja käänsi päänsä paremman korvan oikeaan suuntaan, niin saattoi vain aavistaa, millaista oli olla ja taistella tuollaisen rumputulen alla. Jyly kantautui yli Laatokan meren, yli synkkien korpimaitten, pienten kylien, yli jokien ja järvien ja hukkui Äänisjärven lähes rannattomalle ulapalle. Pesäkkeessä seisoi ja tähysti alikersantti Mänty, talonpojan poika Pohjanmaalta. Hän oli pitkän linjan sotilaita, eli alusta lähtien mukana. Talvisota oli miehellä takana ja nauhat olkapäälleen hän oli saanut ilman tavanmukaista aliupseerikoulua. Sota oli opettanut ryhmänjohtajan tehtävät. Vieressä tähysti periskoopilla lyhyt sotamies. 18
Maa vietti etelään ja puolessa välissä venäläisten asemia oli notko. Tässäkin, Hivakan lohkolla, oli vihaa pidetty kohta jo kolme vuotta. Mikään ei ollut vuosien mittaan muuttunut. Kummallakin puolen tiedettiin naapurin pesäkkeet ja tukikohdat, aseitten paikat, korsut ja polut. Silloin tällöin ampua rojahuteltiin ja jälleen tähystettiin. Kun joku upseeri kävi tarkastamassa, mies ilmoitti, ettei ole mitään erikoista – mitäpä täällä. Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ajan venäläisten puolella oli ollut kumman paljon liikettä. Tännepäin suuntautuvia kaivu-uria oli noussut kuin itsestään. Koska ne niitä kuokkivat? Kun tarkkana kuunteli, kuuli traktorien ja panssarivaunujen moottoreiden hakkaavan sirinän. Kaiuttimiinkin oli tullut uusi uhkaava sävy. – Kohta lahtarien veri punnitaan täälläkin… Ottakaa vettä Syväristä pulloihinne, pian se on jo myöhäistä. Tappakaa upseerinne, heittäkää aseenne välimaastoon ja tulkaa antautumaan. Annamme kaikille työtä ja leipää, henki säästyy… Lähettäkää kaikki metsäkaartiin ja jättäkää upseerinne… Sotilaat noille vain vähän murahtelivat, muta tarkkaakin tarkempina he tähystivät; he eivät halunneet mitään yllätyksiä. Niitä oli ollut sodassa jo liiankin kanssa. Jokainen tiesi, että oltiin syvällä sillanpääasemassa ja selän takana oli leveä Syväri vasta parin peninkulman päässä. Ja vain yksi silta oli tällä suunnalla ja sekin helposti haavoittuva. Syvärinniskalla oleva Vosnesenjan silta oli 400 metriä pitkä. – Tuon sillan kun pommittavat, taikka räjäyttävät, niin täällä lohkolla ollaan silloin loukussa, tiesivät miehet. – Tulee ne perkeleet tuolta, sotamies puuskahti. Erityisesti harmitti se, ettei tiennyt juuri mitään mistään. Sen vain, mitä 19
omin silmin näki. Kannaksenkin tapahtumat olivat vain huhuja, lehdet tulivat nyt viikon myöhässä ja niitä oli sensuroitu. – Tietenkin tulevat, mutta isketään ne takaisin. Ovat ne ennenkin pysähtyneet, Mänty sanoi ja sylkäisi taisteluhaudan penkkaan. Samalla hän näki, että vanhojen tukipuiden rautalankasidokset olisivat ruostuneet poikki. Tämäkin taisteluhaudan pätkä olisi kuolemanloukku tykkitulessa, vanhaa romua kaikki. – Jokainen puhuu, että ei lähde täältä, mutta kukaan ei usko itseään. Jos kysyt Vinkalolta, se vain sanoo, että tulkoot niin tapellaan, onkin ollut niin hiljaista. Kuuntele Kannaksen jytinää, siellä on tykkitulen ja pommitusten hirmumyrsky. Jotakin vallan ennen näkemätöntä siellä tapahtuu. Tuulosjoen keskityskin oli vain poikanen silloin ensimmäisenä syksynä. Ampuvat täälläkin mahtavat sulut taaksemme ja panevat sillan ilmaan, niin koko tämä valiodivisioona on motissa – kuulitko sinä? – Kuulin, kuulin, muttei sinun eikä minun kannata ottaa näihin asioihin kantaa. Vaikka miten suunnittelet, niin pieleen menee. Kyllä minä sen käsitän, kun ovat jossakin Kuuterselässä jo ja lähestyvät Perkjärveä, niin vakava on tilanne siellä. Ja voivathan ne täällä nousta maihin vaikka Ääniseltä. Äänisen tie on silloin poikki ja mihin sitte, korpeen vaan kuule sinä. Se on kusinen tie. – Muistatko mitä se yksi tykistötarkastaja teki, eversti vallan. Tuli tarkastamaan tätä Hivakan lohkoa ja Vinkalo sitä auliisti esitteli. Paikat oli kunnossa, kunnes yhtäkkiä eversti sai sätkyn. Hän näytti kävelykepillään korsun edessä natsaa ja huusi 20
kapulle: »Katsokaahan kapteeni, kuinka huonosti te olette hoitaneet tämän siisteyden, näettekö mikä tässä on?» »Kyllä herra eversti, se on natsa, varmaankin työmiestä, herra eversti.» Silloin se tykistöneversti suuttui ja huusi: »Ette kai te ole saanut Mannerheimin ritariristiä vain siitä, että teillä on täällä näin paskasta.» Minä näin miten Vinkalo suuttui myös, mutta oli asennossa ja sanoi: »En ole saanut siitä, herra eversti, että tuossa maassa on yksi natsa. En varmasti ole siitä saanut – mutta herra eversti, HÄIPYKÄÄ TÄÄLTÄ JA HELVETIN ÄKKKIÄ!» Minä luulin, että Vinkalo tempaa pistoolin ja päästää läpi. Mutta silloin everstikin vasta huomasi katsoa Vinkaloa tarkemmin ja lähti kiireesti menemään ja seurue perässä. – Mitään ei kuulunut jälkeenpäin. Mitähän sekin eversti käsittää etulinjasta, se on sille vain jokin mutkaviiva kartalla, helvetti… Voivat venäläiset rynniä ympäri Laatokan, niin silloin vasta meille tuleekin kilpajuoksu koti-Suomeen. Epävarmuus huomisesta teki miehistä monenlaisia selittäjiä. Kersantti Viitasen mielipide tilanteesta oli ytimekäs: – Silkkaa roskaa. Päämajassa kyllä aikanaan päättävät milloin lähdetään, päättivät tänne tulonkin. Yhä lankesivat vartiovuorot jokaiselle. Joka hetki oltiin valppaina, sillä venäläiset tekivät viitenä peräkkäisenä yönä komppanian lohkolla vanginsieppausyrityksen. Sielläkään niitä eivät pahvipäät suunnitelleet. Sekunnin tarkkuudella ne ampuivat heittimillä ja tykeillä tuli-iskut ja näin eristivät yhden pesäkkeen. Samassa vihollisen iskuryhmä olikin paikalla. Mutta vartiossa sattuikin olemaan hyvähermoinen korpraali Hakala. Hän hyppäsi pieneen ovella suljettavaan 21
korsuun ja ampui läpi oven konepistoolilla. Venäläiset räjäyttivät oven, ja Hakala sai sälöt silmilleen. Mutta hän ei antanutkaan periksi, vaan tulitti koko ajan ovelle. Kaksi venäläistä kuoli kynnykselle. Samaan aikaan toiset komppanian miehet pääsivät läpi keskityksen ja vyöryttivät taisteluhaudan nopeasti. Lopulta venäläisten oli noustava penkalle, tai antauduttava. Nämä sieppauspartion sotilaat nousivat penkalle ja kuolivat. Vain neljä miestä kymmenestä pääsi omalle puolelleen. Korpraali Hakala löytyi savuisesta korsusta. Mies vain naureskeli, vaikka oli käsikranaatin sirpaleita täynnä ja veri valui kasvoista kuin seulasta. Mutta lujaluontoisena hän oli päättänyt taistella loppuun asti. Vangiksi lähtö ei kiinnostanut. – Teit helvetin kommeeta työtä, näin sitä pitää. Minä teen sinusta vielä alikessun, kun tulet takaisin, antoi vääpeli Kivi tunnustuksen. Hän oli itse kärjessä vyöryttänyt taisteluhautaa. Lakista oli ammuttu kokardi ja lipan päällä oli kaksi reikää. – Kyllä minä, pojat, sen tiesin koko ajan, että kun kymmenen minuuttia pärjään, niin tuuttehan te, Hakala sanoi painavasti lääkintäkersantin pyyhkiessä verisiä kasvoja. – Vaan oli se melkoista pauketta hetken… Enhän minä muuta kuin ammuin vaan helvetin tavalla, mies vähätteli osuuttaan. Hakala lähti sairaalaan, ja muutamat olivat vähän kateita miehelle. Ei sentään mennyt henki ja noista haavoista makaa lakanoitten välissä pitkään. Ei taida enää ehtiä sotaankaan, miehet juttelivat. Vartiota vahvistettiin ja kapteeni Vinkalo tarkasti jokaisen pesäkkeen. Etulinjasta tähysti nyt kohti etelää moni silmäpari. 22