Dorrestein, Renate: Hyvä äitipuoli (WSOY) by Kirja.fi

onnistua. Loistavaa työtä, täynnä ovelaa huumoria. (…) Suosittelen lämpimästi.” o p i u m r a d i o

Axel ja Claire ovat pyörittäneet kolmen

hengen uusperhettään tyytyväisinä jo toistakymmentä vuotta. Sitten Axel löytää aborttiklinikan kuitin ja luulee Clairen toimineen häpeämättömästi hänen selkänsä takana – ja tavallaan hän

”Renate Dorrestein jos kuka osaa

onkin. Alkaa luulojen ja väärinkäsitysten huikea

kuvata ihmisten salaisimpia

sirkus, jossa äitipuoli ei kaiketi koskaan voi

tuntoja.” n o u v e au

selvitä hymyssä suin ja jota 16-vuotias tytärpuoli käyttää siekailematta hyväkseen.

”…Renate Dorrestein on liekeissä.” d e vo l ks krant ”Tosi ja elämälle uskollinen.” d e t e l e gra a f

Älykkäitä huomioita, pienen ihmisen salaisimpia ajatuksia ja rohkeasta liioittelusta syntyvää kerronnan iloa – sitä on Alankomaiden tunnetuimman kirjailijan kerrontataidon näyte.

”Tarinankerronnassa Renate

ja aina yhtä hauskasti, viisaasti ja kunnioittaen.

Dorrestein on kaikista paras.”

Hänen viimeisimmät romaanisuomennoksensa

t ro u w

ovat Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille

”Vailla turhaa draamaa, kauniisti

Punahilkkaa sekä Lainaa vain.

kirjoitettu ja hillitty. Niin kuin elämäkin.” l o f

”Aitoa Dorresteinia: koskettavaa, terävää ja hauskaa.” Margriet isbn 978-951-0-39414-4 www.wsoy.fi

Päällyksen suunnittelu Anna Makkonen

Päällyksen kuva Susan Fox/Arcangel Images

äitipuol i wsoy

Renate Dorrestein (s. 1954) on saanut kirjoistaan useita palkintoja.

hyvä äitipuol i

Renate Dorrestein kirjoittaa rankoista aiheista,

wsoy

hy vä

äitipuoli ei voi koskaan täysin

Renate Dorrestein

”Hän kuvaa kauniisti, miten

Renate Dorrestein

Carol Shieldsiin ja Anne Tyleriin verratun Dorresteinin kirjoja on julkaistu yli 15 maassa, ja vuonna 1993 hän voitti Annie Romein Prizen, joka annetaan koko tuotannosta. Dorresteinin laajasta tuotannosta on suomennettu seuraavat romaanit: Kivisydän, Like 2000 Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa, WSOY 2009 Lainaa vain, WSOY 2011 Hyvä äitipuoli, WSOY 2013

Renate Dorrestein hy v채 채itipuol i

Suomentanut sanna van leeuwen

werner soderstrom osakeyhtio helsinki

Dracula-sitaatin suomentanut Jarkko Laine Hollanninkielinen alkuteos

DE STIEFMOEDER

ÂŠ 2011 Renate Dorrestein / Uitgeverij Podium, Amsterdam Suomenkielinen laitos ÂŠ Sanna van Leeuwen ja WSOY 2013

ISBN 978-951-0-39414-4 Painettu EU:ssa

Valheeseen tarttuu rakastunut itse채채n pett채en. Rakkaudettomain kalansilm채t sanovat totuuden. Kurt Vonnegut: Kissan kehto (Suom. Marjatta Kapari)

Claire

1 Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi yöpyi hotellissa yksin? Avioparit tuppaavat takertumaan toisiinsa kuin samassa varressa kasvavat kaksi kirsikkaa, jollaisia lapsena ripustettiin korviin. Melko kauan siitäkin. Hän on yllättynyt, miten hyvältä tuntuu kerrankin olla irti toisesta. Liikkumavaraa. Jalkatilaa. Lyödessään kotoa lähtiessään oven kiinni perässään hän ei ollut osannut odottaa helpotuksen tunnetta. Hän ei ollut lainkaan suunnitellut matkustavansa yksin. Ilmeisesti autolautalla itsekseen vietetty yö ja sen jälkeen parinsadan kilometrin automatka tuntemattomilla teillä saa ihmisessä aikaan jotakin: matkalla hänestä on tullut toinen versio itsestään. Vanha Claire. Oikea Claire. Siksi »työmatkoilla» siis on niin arveluttava maine. Se joka nousee lentokoneesta kaukana kotoa, eikä sen tarvitse edes olla Shanghain lentokentällä, ei ole enää sama ihminen kuin se, jonka rakastava perhe vilkutti matkaan Amsterdamissa. Hän astuu huoneeseen hotellipojan perässä. Kokolattiamatto on niin paksu, että se joustaa. Sen pinnassa on kultainen vivahde, joka toistuu poimutettujen verhojen kankaassa. Hotellipoika laskee matkalaukun hellästi kaarevajalkaiselle kalusteelle, joka on suunniteltu erityisesti sitä varten. Kovin usein ei näe, että joku käsittelee matkalaukkua kuin vaimoaan. 9

Pojan mentyä Claire miettii, olisiko tälle pitänyt antaa juomarahaa. Hän katsoo vuodetta, jolla tulee nukkumaan ilman Axelia. Monine muhkeine tyynyineen se näyttää siltä kuin nukkuminen olisi täällä pelkkä sivuseikka. Vieras vuode ikään kuin lupaa jotakin: siinä saa kokea jotain, mikä kotona on saavuttamatonta tai mitä vain ei tule koskaan ajatelleeksi. Jopa niille, jotka ovat matkustaneet yhdessä iät ja ajat, tuollainen vuode voi olla mahtava piristysruiske. Kuinka monen vuoden jälkeen pariskunnat alkavat yksinkertaisuuden vuoksi suhtautua seksiin uudella tavalla? Milloin alamme uskotella itsellemme ja toisillemme, etteivät aiemmat hienmärät yöt olleet mitään nykyisten tuttujen, vakiintuneiden, rutiininomaisten toimien rinnalla? Kuinka monessa vuoteessa, useimmiten kotona, toinen odottaa toiselta merkkiä uskollisena ja osaansa tyytyneenä: voinhan minä, jos sinä haluat? Jo kahden vuoden, tutkimusten mukaan. Axel rakastaa populaaritieteellisiä tutkimuksia, sunnuntaisin aamiaispöydässä hän lukee usein ääneen sanomalehden liitteestä uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta tai lintujen muutosta. Axelista ja Clairesta ei kuitenkaan voi sanoa, että he olisivat väsähtäneet jo niin pian. Naimisissa jo kaksitoista vuotta, mutta silti he rakastelivat intohimoisesti vielä kolme päivää sitten. Ennen kuin pommi räjähti, niin sanotusti. Hänen pitäisi purkaa matkalaukkunsa ja suunnitella tekemistä loppupäiväksi, ainoaksi vapaaksi iltapäiväkseen, eikä vain töllistellä täällä ympärilleen kuin olisi eksynyt taikametsään. Hotellihuone tämä vain on, Claire. Mutta sentään hotellihuone, josta on näköala merelle. Hän avaa parvekkeen ovet ja astuu ulos. Äkisti hänet valtaa epätodellinen tunne, kuin kaikki värit haalistuisivat hänen ympärillään. Kuin isot sakset leikkaisivat todellisuuteen reiän, jonka läpi kaikki punainen, keltainen ja sininen valuu pois maailmasta kuin jäätelö tötteröstä. 10

Claire kävelee parvekkeen reunalle ja nojaa kaiteeseen. Hän on väsynyt pitkästä automatkasta, siitä se varmaan johtuu. Ja valo täällä, näin lähellä merta, on tietenkin erilainen kuin mihin hän on tottunut, ohuempi, valkoisempi. Miten onkin kaunis päivä. Voisi kuvitella olevansa Italiassa eikä Englannin rannikolla. Aurinko väikkyy lepotuolien rungoissa rannalla hänen alapuolellaan. On tyyntä, meri lepää raukeana. Kengät pois. Muistiko hän ottaa sandaalit mukaan? Mokoma jupakka Axelin kanssa esti häntä keskittymästä mihinkään. Hän kävelee sisälle paljain jaloin ja avaa matkalaukun vetoketjun. Vaatteiden päällä on muovikansiossa puhe, jonka hän pitää huomenna. Kiittäminen ei ole koskaan ollut hänen vahvimpia puoliaan. Hän tulee jo etukäteen pahalle tuulelle, kun hänen on pakko ilmaista olevansa hyvillään jostakin. Eikä häntä ainakaan huvittaisi osoittaa kiitollisuutta tunnustuksesta, joka on yhtäkkiä langennut hänen työnsä osaksi. Hänen teoksensa ovat hyviä sellaisina kuin ovat, tai paremmin sanottuna: ne ovat sellaisia kuin ovat. Toisten mielipiteet eivät lisää eivätkä vähennä niiden arvoa. Mutta huomenna hänen vastahakoisuuttaan ei huomaa kukaan. Hänellä on ääni, joka on kaikissa tilanteissa pehmeä, lämmin ja ystävällinen. Herttainen ääni kaikin puolin. Aa tuuti lasta -ääni. Hän on tehnyt äänensä eteen lujasti työtä koko ikänsä. Nyt hän osaa lausua mitä karkeimpia loukkauksia ilman että niiden kohteet edes näyttävät huomaavan sitä. He kuulevat vain lempeän sävyn ja imevät sanat hänen huuliltaan kuin huumattuina. Ympärilläni pyörii pelkkiä aaseja ja hölmöläisiä, Claire ajattelee. Kirjoituspöydällä vuoteen vieressä on kukkakimppu, epäilemättä Gregorylta, ja sen vieressä Claire huomaa näyttelyluettelonsa. Hän selailisi sitä sitten illalla vähän muodon vuoksi. Hän joutui jo korjaamaan taittovedoksia kyllästymiseen asti. 11

Hän nostaa pinon alusvaatteita vaatekaapin laatikkoon ja asettelee peseytymistarvikkeensa kylpyhuoneeseen lavuaarin leveälle reunalle. Neljäkymmentä täytettyään hän on alkanut sivellä kasvoilleen lähes naurettavia määriä erilaisia aineita. Kiertäessään aurinkovoidetuubin korkkia auki hän tarkastelee poreammetta ja höyrysuihkukaappia. Royal Quilting Academy ei ainakaan ole pihtaillut kunniavieraansa majoituksen suhteen. Claire pesee tyytyväisenä kätensä ja palaa matkalaukkunsa pariin. Hän oikoo rypyt yönsinisestä silkkisestä jakkupuvusta, jonka pukee huomenna illalliselle. Jakussa on piparkakkureunuksinen kaulus ja niin taidokas leikkaus, että hevonenkin näyttäisi siinä diivalta. Juuri kun hän on ehtinyt ripustaa sen heiveröiseen hotellihenkariin, puhelin soi. Claire heittäytyy vuoteelle ja sieppaa kuulokkeen kannattimiltaan. Saman tien hänen tekisi mieli tiuskahtaa puhelimeen vain kärttyisä haloo, sillä hän huomaa vuoteen olevan liian lyhyt. Mitä hän kostuu kaikesta ylellisyydestä, jos ei pysty ummistamaan silmäänsäkään ellei ojentaudu makaamaan kulmasta kulmaan? Hän kuitenkin hillitsee itsensä ja kehrää nimensä hieman värisevällä äänellä, kysymysmerkillä varustettuna. »Claire Paagman?» Se riisuu ihmiset aseista, kysymysmerkki. »Claire Pacman!» Hän vetää jalkansa koukkuun, mutta tuntee silti olevansa bernhardilainen mäyräkoiran korissa. »Hei, Gregory.» »Darling!» mies sanoo sävyyn, joka ei hyväksy vastaväitteitä. »Olen tavattoman iloinen, että pääsit tulemaan. Äh, älä minusta välitä. En yksin minä. Me kaikki täällä olemme suuria ihailijoitasi.» Välähdyksenomaisesti Clairen valtaa taas tunne, että jokin on perusteellisesti pielessä. Hän luulee nähneensä jotain silmäkulmastaan, jotain vääristynyttä, tai ei, ei vääristynyttä, mutta kuitenkin pelottavan erilaista kuin sen pitäisi olla. Vai johtuuko se 12

siitä, että yhtäkkiä hänen päässään kymmenet pikku nuket alkavat juosta rakennustelinettä ylös ja alas nukenjalkoihinsa kompastellen ja levittävät nukenvoimansa äärimmilleen pinnistäen valtavan suuren mainospressun, jossa lukee: serious

opposition

is a measure of success ?

Clairea alkaa hikoiluttaa. Mihin hän on joutunut? Eikö hän enää tästä lähtien kohtaa minkäänlaista vastarintaa, vaan saa osakseen pelkkää ylistystä? Onko hän kaikesta huolimatta antanut taivuttaa itsensä, onko hän tiedostamattaan halunnut miellyttää, ja onko hänestä sen vuoksi tullut valtavirtaa ja salonkikelpoinen? Menikö matka hyvin, tiedustelee Gregory, koko nimeltään Sir Gregory Faithwhistle, syntyperältään earl tai duke se ja se ja vielä ritarikin, mutta ennen kaikkea Royal Quilting Academyn hallituksen puheenjohtaja, tai

rqa :n,

kuten hän itse järjestöään hellästi

kutsuu. Ja soisiko Claire hänelle sen ilon että illastaisi hänen kanssaan, samalla he voisivat miettiä yhdessä, millaista strategiaa he noudattavat Clairen haastattelua pyytäneiden lehdistön edustajien suhteen. Claire katselee sierettyneitä sormenpäitään. Tämä ei koske minua, hän ajattelee, minun tarinani kertoo jostain aivan muusta. Hänen miehensä on tietenkin myös tervetullut, hän kuulee Gregoryn sanovan. Claire vastaa tulevansa yksin. Puoli kahdeksalta hotellin aulassa? Sopii, puoli kahdeksalta aulassa, missä kiiltävälehtiset palmut seisovat niin suurissa kupariruukuissa, että niissä voisi keittää pikkulapsen, ja missä suihkulähde lorisee. Hieman hämmentyneenä Claire laskee kuulokkeen paikoilleen. Olisihan hän voinut pyytää palkintorahat suoraan pankkitililleen sen sijaan että lähti mukaan tähän sirkukseen. Ylös siitä, Claire. Nyt on juhlat. Tällaista ei koeta joka päivä. Ja kello on vasta puoli neljä. Lähtisikö hän kävelemään rannalle? Katselemaan pikkukaupungin epäilemättä maalauksellisia katuja? 13

Juomaan jotain terassille? Leikkimään turistia, lyhyesti sanottuna. Totta puhuen hän ei voi sietää sellaista. Hän tutkii puoliksi purkamansa matkalaukun sisällön. Ei lipokkaita, ei sandaaleja. Siinä ainakin on iltapäivälle tavoite. Hän vaihtaa matkavaatteensa nopeasti T-paitaan ja kietaisuhameeseen. Varmasti joku alakerran monista vastaanottovirkailijoista, jotka näyttävät siltä kuin heidät käsiteltäisiin silitysraudalla kolmesti päivässä, voi neuvoa hänelle tien kenkäkauppaan. Ammattinaisia. Sen huomasi jo siitä, etteivät he kohauttaneet kulmakarvaansakaan hänen astuessaan sisään aulaan. Ulkona vastaan tulvahtavat rantaloman riemut. Auringonpolttamat lomalaiset raahaavat kitiseviä lapsia pitkin rantabulevardia. Katukauppiaat tyrkyttävät aurinkovarjoja, rantapyyhkeitä, rantapalloja. Lokit syöksähtelevät räkättäen kohti pursuilevia roskakoreja. Ilmassa leijuu friteerausöljyn ja aurinkovoiteen läpitunkeva lemu. Claire ei ole kävellyt kahtakymmentä metriä, kun hän tuntee hiustensa takkuuntuvan kuumuudesta. Hänen kampaajansa mielestä se ei ole mahdollista. Ei takkuuntuminen, ja sen tunteminen vielä vähemmän. Viisastelija. Hänellä on ollut sama pää jo neljäkymmentä vuotta. Bingosalin virkaa toimittavan valkoisen viktoriaanisen huvilan kohdalla hänen on käännyttävä vasemmalle ja sitten jyrkästi ylämäkeen, oli tyttö tiskin takana neuvonut. Seuratkaa vain tietä, Mrs Pacman, niin pääsette suoraan High Streetille. Claire kävelee eteenpäin tuntien, että hänen sielunsa ja ehkä järkensäkin ovat jääneet matkalla jälkeen. Ruumis on kiistämättä läsnä, mutta tärkein osa häntä on yhä ateljeessa lajittelemassa kankaita tai on ehkä juuri, verkkaan ja melko vastentahtoisesti, lähtenyt ylittämään merta Hoek van Hollandista Hulliin. Ja sen jälkeen 14

odottaa vielä koko pitkä automatka tien väärää puolta: saattaa hyvinkin kestää huomiseen, ennen kuin Mrs Pacman on taas kokonainen ja toimintakykyinen. Kädet selän takana kuin pikaluistelija hän rehkii kivipäällysteistä tietä ylämäkeen. »Romanttinen sijainti korkean kallion laella», se sanottaisiin matkaopaskielellä. Hollantilainen ei ensimmäisenä tulkitse sitä niin, että matka hotellista »paratiisimaisen rannan tuntumassa» mihin tahansa muuhun kohteeseen tässä »englantilaisten kylpyläkaupunkien kuningattaressa» on taitettava kutakuinkin pystysuoraan. Rannan ja bulevardin häly vaimenee. Päästyään pois auringonpaisteesta Claire huomaa, että villatakki olisi ollut tarpeen. Ponnistuksesta huolimatta ilma tuntuu sitä viileämmältä mitä ylemmäs hän kiipeää. Tie kapenee ja jyrkkenee entisestään. Kuin kulkisi pitkin valtavan suuren, nukkuvan esihistoriallisen matelijan selkärankaa. Yhtä lihastaan väräyttämällä se voisi heittää hänet selästään. Äkkiä Claire tulee ajatelleeksi Axelia. Hän ei ole vielä uskaltanut soittaa kertoakseen, että on päässyt turvallisesti perille. On liian suuri riski, että mies lyö luurin korvaan. Ei pidä unohtaa sanoa Sir Gregorylle heti alkuun, että hänen miehelleen sattui viime hetkellä… no, sanotaan sitä vaikka vain esteeksi. Muuten huomisilla gaalaillallisilla pöytään jää tyhjä paikka. Ajattele hyviä puolia, Claire. Hotellin vuode vasta ahdas olisikin, jos Axel olisi mukana. Silti hän tuntee huultensa alkavan vapista. Axel sanoo aina: »Olen onnenpoika, kun minulla on näin paljon Clairea. Mitä enemmän Clairea, sen parempi.» Sanoi aina. Clairea hengästyttää, kun hän lopulta kääntyy High Streetille, kapealle, hämärälle keskiaikaiselle kujalle. Kaupoilla on nimiä kuten Ye Olde Tea Shoppe ja Magick Musick Fayre, ja nimikyltit on kirjoitettu vastaavan rustiikeilla kirjaimilla. Claire on törmätä 15

aidonkokoiseen puiseen trubaduuriin, joka näppäilee luuttua silmät kiinni. Jos etsii rukkia tai silmukkapanssaria, tämä paikka on toiveiden täyttymys. Hänen katseensa osuu näyteikkunaan, joka on täynnä samannäköisiä viittoja. Mustia, punavuorisia ja pystykauluksisia. Keskellä ikkunaa riippuu mustissa kehyksissä kirjoitus, kuin kuolinilmoitus. »Minä olen Dracula. Ja toivotan teidät tervetulleeksi talooni, herra Harker. Käykää toki peremmälle; yö on kolea ja kaipaatte varmasti ruokaa ja lepoa.» Kenkäkauppa on vieressä, Claire huomaa. Vastaanottovirkailijan mukaan kaupungin paras. Sisään astuessaan Claire joutuu kumartumaan, jottei löisi päätään keskiaikaiseen ovenkarmiin. Liikkeen takaosassa myyntitiskin ääressä rupattelee kaksi myyjää. Heidän lisäkseen kaupassa ei ole ketään. Miten englantilaiset koot taas menivätkään? Ihailtavan omapäistä ja uppiniskaista kansaa. Kulkiessaan arvioivasti sandaalihyllyjen viertä Claire tuntee myyjien silmät itsessään. Noin pitkä ja vielä noin lihavakin, se vaatii rohkeutta. Kysyy todellakin luonnetta viedä niin paljon tilaa, sitä hän ei voi kiistää. Hänen kokoisensa ei edes sulaudu taustalle. Hänet nähdään, halusipa hän tai ei. Taistelunhaluisesti hän sieppaa hyllyltä sandaaliparin ja kävelee tiskille kenkä kummassakin kädessään kuin pistooli. Hän paukauttaa ne pöytään ja osoittaa jalkojaan sanomatta mitään. Naiset pyrähtävät kuin varpuset eri suuntiin. Toinen sinkoaa itsensä varastoon, toinen menee perimmäiseen nurkkaan pinoamaan laatikoita. Claire ajattelee: Käykää toki peremmälle, yö on kolea. Ehkä pitäisi ostaa Josefienille sellainen viitta. Kiva tuliainen tytärpuolelle. »Ei, rouva, olen hyvin pahoillani…» Myyjä levittää kätensä anteeksipyytävästi. Älkää lyökö. 16

Suhtautuuko Gregorykin häneen samalla tavalla nähdessään hänet tänä iltana hotellin aulassa palmujen keskellä? Tähän mennessä he ovat olleet yhteydessä vain sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Jos hän sanoo, että Axel on… estynyt, Gregory varmaan ajattelee, ettei mitään Axelia ole olemassakaan. Jollain tavalla Claire rikkoo olemuksellaan kaikkia naisellisuuden lakeja. Hänen kaltaisellaan ei voi olla miestä. Se että hänellä on enkelin kasvot, ei muuta asiaa. »Claire on kuin kiiltokuva», sanoi Josefien joskus ihaillen. Claire kääntyy poispäin, yhtäkkiä oudon masentuneena. Hän ostaa sitten bulevardilta muoviset rantasandaalit, miesten kokoa. Mutta ensin hän käy hankkimassa sellaisen viitan. Näetkös Axel, irrottauduin varta vasten kiireisestä aikataulustani käydäkseni ostamassa tuliaisen tyttärellesi. Enkö ole oikea malliesimerkki omistautumisesta? Hän menee liikkeeseen, joka yrittää kömpelösti jäljitellä 1400-luvun vankityrmää. Puulattia nitisee ja narisee hänen jalkojensa alla. Kaiuttimista kuuluu raskaan oven pahaenteistä kitinää, ketjujen kalinaa, ja ellei hän aivan erehdy, sydämen monotonista jyskytystä, jota säestää koriseva hengitys. Päätään puistellen Claire suunnistaa viittarekin luo. Taas ne englantilaiset koot. Meidän Josefien käyttää nykyään kokoa 34. Kuin tyhjästä ilmestyy pitkä, langanlaiha mies. Hänellä on valkoisiksi maalatut kasvot ja kiiltävä, taakse kammattu tukka. Mies virnistää paljastaen keltaiset kulmahampaansa ja katsoo Clairea odottavasti. »Kreivi Vlad, otaksun?» Claire sanoo penseästi vetäistessään summamutikassa viitan henkarista. Nailonkangas suhisee hänen sormissaan. Harvinaisen karmeaa kangasta, jätesäkkikin olisi edukseen sen rinnalla. Ja vuorin punainen värikin voisi olla verisempi. 17

Jälleen kerran yksi hänen lempiteorioistaan saa vahvistuksen. Ihmiset pelkäävät punaisen värin todellista luonnetta. Jopa näiden Dracula-viittojen tekijät kavahtavat sitä. Clairen sielun silmien ohi vyöryy kuohuva hyökyaalto sinooperia, karmosiinia, kadmiumpunaista, punamultaa, sarlakkia, purppuraa ja punaokraa, vuotavana, väkevänä, vaarallisena. Mutta missä punaista tuputetaan päivästä päivään suut silmät täyteen? Tumman suklaan kääreissä, täysmaitopurkeissa, hiilihapollisen mineraaliveden etiketissä. Outo tapa muuten, merkitä eri makuja sinisellä ja punaisella. »Tarvitsette XL-koon», vampyyri sammaltaa hänen vieressään. Claire luo häneen viileän katseen. Mies seisoo leuka rintaa vasten, hartiat lysyssä, huonoryhtisenä, kuin yrittäisi näyttää lyhyemmältä kuin on. Kasvomaalin alla ihossa näkyy arpia. Korvat ovat kaksi kertaa liian suuret kapeisiin kasvoihin. Claire heltyy. »Se tulee lahjaksi», hän sanoo ja lisää tarpeettomasti: »Tytärpuolelleni.» Mies avaa huomiota herättävän vaaleat silmänsä ammolleen. »Sittenhän te olette äitipuoli. Paha varmaankin?» »Voi kyllä», Claire sanoo, sillä ventovieraalle voi rauhassa kertoa totuuden. Kuinka usein sellaisen tilaisuuden saa? »Melkoisen ilkeä.» »Kaunis ääni teillä. Teidän pitäisi esiintyä kuunnelmissa.» »Olen tilkkutaiteilija.» »How cute. Brightonissa asuva tätinikin teki tilkkutöitä.» »Oliko hänkin vampyyri?» Claire kuulee itsensä osoittavan kiinnostusta. »Ei, love. Se ei ole sukuvika.» Mies nauraa, käheästi ja tarttuvasti, ja ojentaa kätensä. Claire huomaa vasta nyt, että miehen kynnetkin ovat punaiset. Eivät suklaapaketin punaiset, vaan syvän sinooperit. »Minä olen muuten Alfred.» »Claire.» »Tilkkutaiteilija Claire. Lomalla arvatenkin?» 18

»Ei, minulla on kaupungissa näyttely. Avajaiset ovat huomenna iltapäivällä katedraalissa.» »How brilliant. Saatanpa käydä vilkaisemassa.» »Olet enemmän kuin tervetullut. Olisi mukava nähdä ihmisjoukossa ystävälliset kasvot.» Alfred kohottaa kiusoitellen kulmakarvojaan. »Pray, Madam, eikö minun pitäisi herättää pelkoa?» Hetki vielä, ja hän kutsuu miehen gaalaillalliselle Axelin sijaan. It’s my party. Tuo Alfred sopisi hänen pöytäkavaljeerikseen kuin valettu, vaikka vain siksi, että silloin läsnä olisi edes yksi, jonka kanssa voisi keskustella samalta korkeudelta. Eikä Gregorylle koituisi riesaa ylimääräisestä kattauksesta ja tyhjästä tuolista. Herran pieksut, Claire. Yrität vain hätkähdyttää niitä aaseja, taidekuninkaita ja koko Royal Quilting Academya. Näetkö jo silmissäsi bearnaisekastikkeen tipahtelevan Alfredin torahampaista? Et voi seurata jokaista mielijohdetta päätä pahkaa, Claire. Silloinhan olisi sirkus irti. Hienoista pettymystä tuntien hän ojentaa Alfredille Josefienin viitan ja ottaa lompakon laukustaan. Alfred lyö hinnan vanhanaikaiseen kassakoneeseen. Hän toivoo, että Clairelle jää aikaa tutustua ympäristöön. Itse hän käy melkein joka ilta pitkällä kävelyllä, vähän etäämpänä ihmisiä kuhisevasta rannikosta ja tupakantumppien ja sipsipussien peittämästä uimarannasta. Staintondale Moor, vähän etelämpänä, on hänen lempipaikkansa. Maisemat siellä ovat mahtavia, ainakin jos pitää kesyttömyydestä ja yksinäisyydestä. »Kesytön ja yksinäinen», Claire toistaa maistellen sanoja. Jostain syystä ne herättävät hänessä epämääräistä pelkoa, kuin ne kuvaisivat hänen omaa elämäänsä. Kuin hänen elämässään ei yhtäkkiä olisi muuta sisältöä kuin nämä kaksi käsitettä, ehkä ei olisi koskaan ollutkaan eikä ainakaan koskaan enää tulisi olemaan. 19

»Se on aika karua seutua», Alfred sanoo ojentaessaan vaihtorahoja. »Kolkkoa. Se on ehkä paras sana kuvaamaan sitä. Kolkko.» Bulevardille johtavassa pitkässä alamäessä Clairen täytyy jarrutella vähän väliä, jottei lähtisi poukkoilemaan kuin pallo alas jyrkkää katua. Jos lastenvaunut pääsisivät täällä otteesta, seuraukset olisivat kohtalokkaat. Siitä hän saa heti idean uuteen tilkkutyöhön, jossa hän voisi ilotella sinooperinpunaisella sydämensä kyllyydestä. Syvyyksiin pyörteileviä linjoja. Ajatuksissaan hän valitsee jo sopivia materiaaleja, karheaa villaa, kiiltävää puuvillaa, lankoja, kudoksia. Kangasta kerroksittain kankaan päälle: se on hänen universuminsa, katto hänen päänsä päällä. Hän voi jo melkein tuntea, miten värit räjähtävät hänen käsiensä alla. Työ tulisi vaikuttamaan siltä… kuin katsoisi helteisenä päivänä vahingossa aurinkoon ja joutuisi hieman tokkuraisena kääntämään katseensa pois. Ei liikaa, ei liian vähän. Ensivaikutelman on päinvastoin oltava syleilevä. Vähän kuin astuttaessa luostarin puutarhaan. Mutta sitten. Oi voi, vasta kun ei ole paluuta takaisin, huomaa mihin todellisuudessa on joutunut. Salaisuus piilee useimmiten tikkauksissa, vaatimattomissa, tuskin havaittavissa mutta jäsentävissä tikkauksissa. Miten jokin niin mitätön voi olla niin ratkaisevan tärkeä? Hän ei tiedä itsekään. Eikä välitäkään. Hän on taipuvainen luottamaan käsiinsä enemmän kuin päähänsä. Pää, hän on lukenut joskus, on luonnostaan yltiöpäinen. Se kuvittelee voivansa rakentaa kartanoita kaavoista ja tehdä maalauksia matemaattisista lauseista. Pää on yksi iso väärinkäsitys. Niin Claire aikoo sanoa huomenna yleisölleenkin. Taidehistorioitsijat ja muut tulkitsijat yrittävät aina innokkaasti etsiä järkeä taideteosten takaa, koska äly on heidän ainoa vajavainen välineensä. Järki on omahyväinen ja kuvittelee olevansa ylivoimainen niin kauan kuin mieli20

kuvitus ei pane sille hanttiin. Pää tarvitsee käsiä. Mutta yritäpä selittää se aaseille, joilla ei ole muuta kuin uutterasti surraavat aivonsa. Säälittäviä mutantteja. Mitä se sinua liikuttaa, Claire? Mistä lähtien olet halunnut vakuuttaa muut jostakin? Täytyykö sinun muka todistaa jotain? Hänen jalkalihaksensa alkavat protestoida alamäkeä vastaan. Ilma lämpenee jokaisen horjuvan askeleen myötä, kuin olisi matkalla kohti helvettiä. Claire tuntee vastustuskykynsä murenevan, mihin on epäilemättä monta syytä: odottamattoman lämmin sää, matkustaminen, näyttelyn hysteeriset ennakkovalmistelut, hermoilu huomisen puheen vuoksi, odotettavissa oleva ilta aristokraattisen Gregoryn seurassa, musertava riita Axelin kanssa ja sen hirveän viitan ostaminen Josefienille. Claire on jo korventumispisteessä. Hänen tekisi mieli kääntyä ja ryömiä vaikka polvillaan takaisin kolealle kujalle, missä Alfred pitää kauppaansa. Saadakseen huomionsa muualle hän yrittää kuvitella nuoren Alfredin Brightonissa tilkkutäkkejä ompelevan tädin luona. Sen sijaan hän näkee tahtomattaan oman itsensä lapsena. »Olet oikea näkijä», sanoo Axel aina, kun Claire osoittaa… Sanoi Axel aina, kun Claire osoitti vetäytyvän meren rantahiekkaan jättämiä ryppyjä, kukkivien tulppaanipeltojen kakofoniaa keväisin, lintuparven kieppuvaa lentoa, melkein huomaamatonta jänönkorvasientä dyynilaakson perukoilla, sileiksi hioutuneita, uuvuksiin tallattuja, itseensä kääntyneitä kujia ja rappusia Firenzessä. Kotona hänellä on ikkunalaudalla tammenterhoja, kiviä, simpukankuoria, käpyjä ja ajopuun palasia, niiden vieressä vaaleansininen, varmaankin laulurastaan munankuoren puolikas, valokuva mehiläisparvesta. Se on minun elämäni, se minä olen, minä olen Claire, joka keräilee. Olen Claire, joka tekee asioita ajatuksella. Kukkakimpun, aterian, valokuvan, mekon, tilkkutyön. Tai nuken. 21

Silti hän näkee uudestaan, poispyyhkiytymättömän terävänä, oman itsensä nuorena tyttönä. Ruman ankanpoikasen. Hah, sanotaan vain ankan. Miten kauan siitä onkaan, kun hän kärsi siitä. On traaginen erehdys murehtia sitä, miltä näyttää. Täydellisetkin naiset inhoavat usein ulkonäköään ja kurittavat sitä armotta. Claire zoomaa ankan kuvaan, myötätuntoisena, heltyneenä ja ylpeänä samalla kertaa. Tuo olin minä, Claire, jolla oli pihtipolvet, punainen tukka, viisipennisen kokoisia pisamia ja lappu silmän päällä. Siitähän tässä onkin kysymys, hän hätkähtää. Jokin pakottaa hänet muistelemaan sitä, miten hänen silmänsä kanssa kävi. Hän oli lapsi, joka käveli päin ovia. Töytäili esineitä nurin. Kaatoi mehut lasin viereen. Kömpelö Claire. Yksitoistavuotiaaksi saakka hän sai usein kuulla olevansa poropeukalo, avuton tunari, tohelo rähmäkäpälä. Vasta sitten kouluterveydenhoitaja huomasi hänen vasemman silmänsä näkökyvyn heikenneen niin paljon, ettei hän nähnyt etäisyyksiä kunnolla. Kaikkina aikaisempina vuosina Clairen oli onnistunut huijata näkötestissä. Kun hän seisoi kirjaintaulun edessä ja hänen piti peittää silmänsä vuoron perään kauhan tapaisella esineellä, hän kurkki aina salaa sen ohi. Ei hänen tarkoituksensa ollut petkuttaa, hän vain ei nähnyt muuten mitään. Siinä vaiheessa silmälappu paremman silmän päällä ei enää auttanut, näkö oli vaurioitunut pysyvästi. Mistä se nyt tuli hänen mieleensä? Vaurioitunut pysyvästi. Rikki ikuisiksi ajoiksi. Ei. Ei, älä antaudu epätoivoon. Parin päivän ero tekee ihmeitä. Kun palaat kotiin, Axel on leppynyt aikapäiviä sitten. »Vaurioitunut pysyvästi.» Mitä ne sanat ylipäätään merkitsevät? Laiska silmä ei ole ollut Clairelle millään tavalla katastrofi. Päinvastoin. Se on antanut hänelle tavallisuudesta poikkeavan perspektiivin tajun, ja sen ansiota puolestaan on hänen töidensä 22

onnistua. Loistavaa työtä, täynnä ovelaa huumoria. (…) Suosittelen lämpimästi.” o p i u m r a d i o

Axel ja Claire ovat pyörittäneet kolmen

”Renate Dorrestein jos kuka osaa

onkin. Alkaa luulojen ja väärinkäsitysten huikea

kuvata ihmisten salaisimpia

sirkus, jossa äitipuoli ei kaiketi koskaan voi

tuntoja.” n o u v e au

selvitä hymyssä suin ja jota 16-vuotias tytärpuoli käyttää siekailematta hyväkseen.

”…Renate Dorrestein on liekeissä.” d e vo l ks krant ”Tosi ja elämälle uskollinen.” d e t e l e gra a f

Älykkäitä huomioita, pienen ihmisen salaisimpia ajatuksia ja rohkeasta liioittelusta syntyvää kerronnan iloa – sitä on Alankomaiden tunnetuimman kirjailijan kerrontataidon näyte.

”Tarinankerronnassa Renate

ja aina yhtä hauskasti, viisaasti ja kunnioittaen.

Dorrestein on kaikista paras.”

Hänen viimeisimmät romaanisuomennoksensa

t ro u w

ovat Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille

”Vailla turhaa draamaa, kauniisti

Punahilkkaa sekä Lainaa vain.

kirjoitettu ja hillitty. Niin kuin elämäkin.” l o f

”Aitoa Dorresteinia: koskettavaa, terävää ja hauskaa.” Margriet isbn 978-951-0-39414-4 www.wsoy.fi

Päällyksen suunnittelu Anna Makkonen

Päällyksen kuva Susan Fox/Arcangel Images

äitipuol i wsoy

Renate Dorrestein (s. 1954) on saanut kirjoistaan useita palkintoja.

hyvä äitipuol i

Renate Dorrestein kirjoittaa rankoista aiheista,

wsoy

hy vä

äitipuoli ei voi koskaan täysin

Renate Dorrestein

”Hän kuvaa kauniisti, miten

Renate Dorrestein