”16 toinen toistaan hienompaa novellia.” T. S., Gloria ”Näillä hän ottaa paikkansa suomalaisten hyvien novellien taitajien eturivissä, ovat nämä jutut niin ovelia ja muikeita!” Eero Marttinen, Kaleva ”On myös helppo todeta, että Mentula osaa novellin tekemisen jalon taidon.” Jussi AurÉn, Satakunnan kansa
T
otisesti tuli Marianne hakemaan täältä jotain muuta kuin villisikojen sotkemaa pihamaata.
Lenne viihtyy pohjoisessa. Isänkuva © Veikko Somerpuro
Mustasta timantista sanottua
laisena, mettäläisenä niin kuin äiti moittii. Äiti onkin alkanut kaivata
”Suomessa harvalukuinen taitavien novellistien kaarti on saanut uuden jäsenen joukkoonsa.” Seppo Kämäräinen, Kainuun Sanomat ”Mooses Mentulan novellit ammentavat tästä päivästä. Ne iskevät ytimeen, oli a iheena sitten murjottava laiminlyöty teinityttö tai thaimaalaiset marjanpoimijat.”
takaisin etelään. Siitä ne isän kanssa riitelee, ja Lenne painaa päätä syvemmälle tyynyyn. Romaani kertoo pak-
Anne Hentunen, Me Naiset
kasen jähmettämästä
”Mustaa timanttia ei arvaisi esikoisteoksek-
lämmöstä, perheestä
si. Se on valmis kokonaisuus, jonka novellikavalkadista ei löydy heikkoja yksilöitä.” Heidi Lakkala, Lapin Kansa ”Musta timantti on harvinaisen huolellisesti hiottu ja viimeistelty esikoiskirja.” Veijo Eronen, Keski-Uusimaa
jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä jotka seuraavat W S O Y
tekojen jälkeen.
”Mooses Mentulan novelleihin on tiivistetty olennainen, ja loppuvat niin, että sielussa Ulla Janhonen, Anna
84.2 – ISBN 978-951-0-39431-1 www.wsoy.fi G r a a f in e n s u u nni t t e l u m i k a t u o m in e n
W S OY
tärähtää.”
M o o s e s M e n t u l a on Kainuusta Lapin kautta Tuusulaan kotiutunut pienen kyläkoulun rehtori. Hänen esikoisteoksensa, novelli kokoelma Musta timantti sai valtavasti hyvää palautetta. Se innoitti hakemaan verrokkeja niin Veikko Huovisesta, Pentti Haanpäästä kuin Juha Seppälästä ja oli Helsingin Sanomain esikois kirjapalkinto-ehdokkaana.
Siteeraukset: Timo K. Mukka: ”Kosketa minua” Pertsa Reponen: ”Apinamies” Jukka Rousu: ”Silkkii” Toni Wirtanen: ”Vapaa”
W S OY: n k i r ja l l is uu ssä ät i ö on t u ke n ut ro maanin k ir j o it u st yötä © m o o se s me n t u la 2 013 I SB N 9 7 8 -951 -0 -394 3 1 -1 pa in et t u e u : ssa
Äitille ja isälle
”Isäntä tälläs oikein hyvän valamiin kalakeiton, kun se sen nälkyneen vaimonsa toi kiven päältä. Ne söi sen kalakeiton ja sitten ne nukku tavallisesti vuorokauen sen päälle ja hallailivat siinä. Ja sitten ne päättivät, että tästä asiasta ei puhuta mittään.” And reas Alarie sto
1
9
— Vastaa sie etelänmies kuule yhteen kysymykseen. Jos
mies on yksin metässä eikä naisia ole lähimailla, niin onko se silti joka asiassa väärässä? Sänkinaamainen, vielä nuorehko mies nojautui pöydän yli. Se yritti katsoa Jyriä ruskeilla silmillään, mutta ne eivät pysyneet kohteessa, hakivat tasapainoa kuin kuplat vatupassissa. Jyri nauroi sutkaukselle ja nyökytteli. Mies ei nauranut vaan tarttui rinnuksista. Sylkeä roiskui Jyrin naamalle. — Vastaa nyt. Tehän täältä naiset viettä! Jyri vetäytyi ja kiskaisi miehen kädet irti. Tämä rojahti mahalleen hirren puolikkaista tehdylle baaripöydälle, Jyrin tuoppi kaatui, kaljaa valui pöytää pitkin syliin. Jyri pomppasi ylös ja puisteli farkkuja. — Mitä se Kopteri-Korhonen täällä elämöi? Anna nyt toisen olla! paikalle tullut baarinpitäjä komensi ja 11
tarttui hörökorvaista miestä korvalehdestä. — Son Korhonen yleensä säyseä ko äiti-Teresa. En tiiä mikä sille nyt tuli. — Niin että mikä tuli Korhonen? Reippaan kokoinen baarinpitäjä veti korvasta, Korhonen irvisti ja seurasi. — Päästä irti ja pane kossupommakki, Korhonen puristi hampaiden välistä. Baarinpitäjä ei heltynyt. — Sulle tässä muuta panna ko korkeintaan lapikasta perseeseen. — En mie ittelle, Korhonen sanoi. Baarimikko laski Jyrin eteen kossupommakin ja antoi Korhoselle kupillisen jähmeäksi seissyttä kahvia. Se meni tiskin taakse ja näytti Jyrille merkin, jossa osoitti etu- ja keskisormilla silmiään ja sitten Korhosta. Jyri heilautti kättään; ei hätää, vastapäätä istui lauhtunut mies. Korhonen risti kätensä kahvikupin ympärille ja hieroi vasemmassa nimettömässä olevaa sormusta. — Oot sitten naimisissa? Jyri kysyi. Mies oli pukeutunut tummaan kauluspaitaan ja farkkuihin. Paidan kaksi ylintä nappia olivat repeytyneet reuhaamisessa. — Piti tuolla tavalla, se sanoi. Jyri heilautti kättään, että sattuihan sitä. — Olisi pitäny jo oppia, mutta pakko son välillä suojakänni ottaa, Korhonen sanoi. 12
Siirtyi uhoamisesta tilitykseen, seuraavaksi se itkee, Jyri ajatteli ja päätti keventää tunnelmaa. — Sompiossa oli tämän paikan mainos. Siinä luvattiin että populääri ilmapiiri ja kiehtovat pelit. Mitähän ne pelit on? Jyri kysyi. Korhonen osoitti nurkassa seisovaa pokeriautomaattia, joka vilkutti valoja ja lirutteli junnaavaa melodiaa. Sen räikeät värit ja kovalta kalskahtavat äänet eivät sopineet pysähtyneeseen tunnelmaan. Jyriä huvitti, kun hän tajusi jotenkin säälivänsä peliautomaattia, joka teki itsestään suuren numeron mutta ei saanut huomiota. Baarissa oli Jyrin ja Korhosen lisäksi vain yksi asiakas. Ukonkäppänä istui pokeripelin viereisessä pöydässä vaaleansininen kerrasto päällä, mutisi ja teki merkintöjä muistikirjaan. Ohut parta roikkui tuopissa kuin teepussi, ja automaatin valot kirjoivat uurteisia kasvoja. Öljytahrainen kelkkahaalari näkyi ripustetun tuolin selkänojalle. — Mikkään ei kelepaa, nennäänsä nyrpistelee ja etelään ikävöi, Korhonen sanoi. Kerrastopukuinen mietiskelijä painoi pään rintakehään, nosti paidankaulusta ja upposi sen sisälle piiloon. Hento keho tärisi, kuului rykimistä. — Perkele Lauri, täällä ei yrjöillä, haisee helevetin pahalta, ala mennä! baarimikko käskytti. Se antoi käppänälle lisävauhtia, lennätti haalarin ja muistikirjan perässä. Hetken päästä kuului moottorin jyrähdys, ja Jyri näki ikkunasta, kun ukko ajoi 13
moottorikelkalla keskellä paljasta asfalttitietä. Näky olisi ollut erikoinen talvellakin, mutta nyt oli elokuu. Kolina oli hirveä ja kipinöitä lensi suihkuna. Mies ajoi puoliseisovassa asennossa, polvi penkin päällä. Jyri katsoi baarinpitäjää. — Ei se ko tohon ihan viereen, parinsaan metrin päähän. Korhonen seurasi sormellaan kelopöydän puunsyitä ja jatkoi yksinpuhelua. — Kyvyt mennee kuulemma täällä hukkaan. No mennee varmasti, jos ei muuta tehe ko valittaa. Etusormi kiersi ympyrää ja lähestyi oksankohdan keskustaa, pysähtyi siihen ja naputti kolme kertaa. Korhonen nosti päänsä ja sanoi Jyrille. — Otakko vielä tuopin, mie pistän. Jyri ei ollut ehtinyt juoda edellistä paukkua. Hän kumosi kossupommakin huikalla alas. — Kyllä se on niin, että taidan lähteä menemään. — Eiköhän sole opettajan jo aikakin, Korhonen sanoi. Jyri nyökkäsi ja mietti, mistä ihmeestä se tiesi hänet opettajaksi, kun lukuvuosikaan ei ollut vielä alkanut. Ei kuitenkaan kehdannut kysyä. Jyri oli jo noussut seisomaan, kun Korhonen heilautti käden puomiksi eteen. — Tiiäkkö sie, miksi tässä pöyässä on näitä viivoja? Jyrin puolella pöytää oli puukolla vedettyjä koloja. Korhosen ilme oli sen verran muikea, että Jyri tuli epäluuloiseksi. 14
— En tiiä, mutta ehkä en haluakaan.
— Siinä
on mitattu mulukun pittuutta. Tuo Kävelijä Jussi lähtee ennätysletkun pöytään iskevän matkaan, Korhonen sanoi. Se osoitti baaritiskillä kaatotelineessä makaavaa viiden litran Johnny Walker -pulloa. Jyri mittasi merkkejä vaaksallaan. Kauimmainen oli arviolta viidentoista sentin päässä pöydän reunasta. Jyrin käsi meni vaistomaisesti vasemman lahkeen päälle, puristi vähän. — Ei muuta ko opettaja lyö letkun pöytään, Korhonen sanoi. Jyri tuli järkiinsä, pyöritti torjuvasti päätään. — Hyvä ettet ruvennu, sie olet väärällä puolella pöytää, Korhonen sanoi. Aurinko alkoi nousta lyhyen elokuisen yön jälkeen. Jyri käveli Reposesta kohti Paarmantien rivitaloasuntoa, Lapin satakieli antoi parhaimpia näytteitään männyn latvassa. Esiintyi aivan kuin olisi tiennyt, että se oli valittu Suomen kauneimmin laulavaksi linnuksi. Välillä se naksautti drask, drask, veti henkeä ja jatkoi tiluttelua. Yhtään ihmistä ei näkynyt, Jeesiöjoelta nousi usvaa. Jyri istui kevyenliikenteenväylän suulle pystytetylle betoniporsaalle, otti kännykän farkkujen etutaskusta ja naputteli äitin numeron. Eihän se varmaan olisi hereillä mutta jos kuitenkin olisi. Puhelin tuuttasi viisi kertaa ennen kuin siirtyi vastaajaan. ”Else Hartikainen tässä moi, olen varmaan nyt jumpassa, elokuvissa tai 15
nukkumassa. Soita myöhemmin uudestaan tai jätä viesti piippauksen jälkeen.” Jyri huomasi nauhurin pyörineen jo sen verran pitkään, ettei enää voinut vain sulkea, oli pakko sanoa jotain. — Jyri täällä. Anteeks kun tähän aikaan. Toivottavasti sinulla on hyvä olla… Niin, hyvää yötä. Jokin liikahti muutaman metrin päässä. Se oli pieni jänis. Otus nuuski maata keskittyneenä. Sillä oli olemuksessaan eläimen varmuus: se vain touhusi, teki mitä sen kuuluikin, etsi ruokaa, pakeni petoja, lepäsi. Jyri painoi vihreää luuria ja kuunteli uudestaan äitin pirteää ääntä. Hän sulki nyt ennen vastaajan piippausta.
16
2
17
— Tässä
on hieno paita kouluun. Kato nyt sehän on semmosta merkkiäkin, että pojat kadehtii ja tytöt tykkää, äiti nauroi. Se otti Muoti Simosen henkarissa roikkuvan ruudullisen puseron vaaterekistä ja ojensi Lennelle. Ei kääntynyt kohti vaan haki katseellaan jo lisää sovitettavaa. Lenne tempaisi ruutuluomuksen sylissään olevan kasan päälle. — Totta son nyt nokko, hän sanoi. — Son aivan sama tykkääkö tytöt. Äiti kääntyi ja hymyili. Oikeaan poskeen taittui selällään makaavaa puolikuuta muistuttava hymykuoppa. Lenne oli katsonut peilistä, että hänellä oli samanlainen. — Ehkä nyt, mutta ei kovin pitkään. Ei kai sitä maastopuvussa voi iänkaiken kulkea, äiti sanoi. Sen kulmakarvat painuivat toisiaan kohti ja hymy19
kuoppa oikeni. Se heitti pitkän poninhännän kädellä rinnan päältä selän taakse ja siirtyi seuraavalle rekille. — Kyllähän isälläkin on mettäpuku melekein koko ajan, Lenne sanoi. Äitin käsi lopetti hetkeksi aikaa paitojen plaraamisen. — Niinpä… niinpä. Sitten se pudisti päätään ja nosti esiin puseron, jossa oli myrkynvihreitä ja vaaleanpunaisia raitoja ristiin rastiin. — Tuo vielä, ja sitten sovituskoppiin. Kopin molemmissa seinissä oli suuret peilit. Toiseen niistä oli liimattu tarra, jossa luki ”Näpistys on rikos”. Lenne mietti, ettei mikään noin hassulla sanalla nimetty voinut olla rikos. Se oli kuin nipistyksen ja näpin sekoitus. Lenne ei ollut koskaan ennen kuullut näpistyssanaa. Hän toivoi, ettei tietämättään syyllistyisi siihen. Lenne riisui maastotakin ja ripusti sen kopin seinällä olevaan koukkuun. Takki tuoksui pihkalta ja savulta, nuotioistunnoilta isän kanssa. Hihansuut olivat rispaantuneet; Lennellä oli tapana muhjuuttaa niitä nyrkkinsä sisällä. Kopin vaaleanpunaisella jakkaralla mytyssä lepäävät muotirätit olivat imelän värisiä ja haisivat kaupalta. Lenne otti niistä siedettävimmän näköisen. Se oli taivaansininen eikä siinä ollut mitään tekstejä. Kaula-aukko oli ahdas ja lyttäsi nenää, kun paitaa veti päälle. — No, äiti sanoi ja repäisi kopin verhon auki. 20
Se otti hartioista kiinni ja nyki ylös ja taakse, asetteli saumoja paikoilleen. Käveli Lennen ympärillä ja kallisteli päätään puolelta toiselle. Lennelle tuli mieleen kuukkeli. Lenne käänsi aina rintamuksensa äitin suuntaan. Äiti yritti harhauttaa, kiertää Lennen selustaan, mutta poika oli liian nopea. Äiti komensi Lenneä olemaan paikoillaan. Lenne pysähtyi mutta veti paidan tiukan kauluksen naamansa eteen. Äiti nauroi ja tuli halaamaan. Se pussasi kaula-aukosta esiin pistävää päälakea ja rutisti. Lennestä oli hyvä olla lämpimässä ja pimeässä piilossa. Hän ei halunnut ryhtyä isoksi pojaksi ja pitää tyttöjä kiinnostavia vaatteita. Hänelle tuli samalla tavalla ontto olo kuin pari joulua sitten, jolloin pukin parran alta näkyi Topin isän mustasänkinen leuka. Ei hän halunnut ymmärtää kaikkea. Se mikä oli ennen ollut selvää, muuttui sotkuiseksi, kun alkoi ymmärtää. Olisi hyvä, jos olisi vain isä, äiti ja Vekku-koira. — Hyvältä se näyttää. Tuolla kehtaa aloittaa koulun, äiti sanoi. Lenne haukkasi munkkipossua, ja punaista hilloa pursusi leualle. Äiti nojautui pyyhkäisemään, mutta Lenne veti päätään pois ja nuolaisi. Kielenkärki heitti osan hillosta pöydälle. — Miten sinä poika oot nyt niin hiljanen? Lenne katsoi kahvila Piparin ikkunoissa roikkuvia reikäleipiä. Ne olivat olleet siinä niin kauan kuin Lenne muisti. Olivat varmasti muovisia, vaikka näyttivät 21
oikeilta. Teki mieli kokeilla kädellä, mutta sitä varten olisi pitänyt nousta ja kurottaa. — Ei ko mie en niin tykkää olla kaupoilla. — No, oot kyllä siinä suhteessa vähällä selvinnyt. Eihän täällä ole kuin yksi vaatekauppa. Kaupungissa olisi kierretty vaikka viidessä, äiti sanoi. Iso käsi nosti Lennen munkin lautaselta. Lenne tarttui kaksin käsin isää käsivarresta ja koetti estää, mutta se sai haukattua pienen palan, senkin leualle putosi hilloa. Sitten se veti viereisestä pöydästä tuolin ja istui. — Mistä sinä siihen? äiti kysyi. Se katsoi ikkunasta ulos, vaikka puhui isälle. — Vasoja on nyt merkissä niin paljon, että piti käyä pankissa varottamassa. Ehtivät pystyttää rahoille lisärakennuksen ennen erotuksia, isä sanoi. Lenne nauroi isän polleille puheille. Sen leuassa oli vielä hilloa. Lenne osoitti omaa leukaansa, mistä isä tajusi pyyhkäistä hillot hihaansa. Isä nappasi Lennen spriten ja kulautti pullonsuusta, ähkäisi tahallisen kuuluvasti ja kopsautti pullon pöydän lasilevyyn. Lenne teki usein samalla tavalla, jotenkin se vain maistui paremmalta kun ähkäisi. — Lainaako kävit hakemassa? äiti sanoi. Nyt äiti tuijotti kynsiinsä ja muuttui vieraan näköiseksi. — Enemmänhän siinä menee rahaa niitten sinun ajopeliesi bensaan kuin tulee tuottoa. Ja laskepa tuntipalkka. Aina oot metässä. 22
”16 toinen toistaan hienompaa novellia.” T. S., Gloria ”Näillä hän ottaa paikkansa suomalaisten hyvien novellien taitajien eturivissä, ovat nämä jutut niin ovelia ja muikeita!” Eero Marttinen, Kaleva ”On myös helppo todeta, että Mentula osaa novellin tekemisen jalon taidon.” Jussi AurÉn, Satakunnan kansa
T
otisesti tuli Marianne hakemaan täältä jotain muuta kuin villisikojen sotkemaa pihamaata.
Lenne viihtyy pohjoisessa. Isänkuva © Veikko Somerpuro
Mustasta timantista sanottua
laisena, mettäläisenä niin kuin äiti moittii. Äiti onkin alkanut kaivata
”Suomessa harvalukuinen taitavien novellistien kaarti on saanut uuden jäsenen joukkoonsa.” Seppo Kämäräinen, Kainuun Sanomat ”Mooses Mentulan novellit ammentavat tästä päivästä. Ne iskevät ytimeen, oli a iheena sitten murjottava laiminlyöty teinityttö tai thaimaalaiset marjanpoimijat.”
takaisin etelään. Siitä ne isän kanssa riitelee, ja Lenne painaa päätä syvemmälle tyynyyn. Romaani kertoo pak-
Anne Hentunen, Me Naiset
kasen jähmettämästä
”Mustaa timanttia ei arvaisi esikoisteoksek-
lämmöstä, perheestä
si. Se on valmis kokonaisuus, jonka novellikavalkadista ei löydy heikkoja yksilöitä.” Heidi Lakkala, Lapin Kansa ”Musta timantti on harvinaisen huolellisesti hiottu ja viimeistelty esikoiskirja.” Veijo Eronen, Keski-Uusimaa
jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä jotka seuraavat W S O Y
tekojen jälkeen.
”Mooses Mentulan novelleihin on tiivistetty olennainen, ja loppuvat niin, että sielussa Ulla Janhonen, Anna
84.2 – ISBN 978-951-0-39431-1 www.wsoy.fi G r a a f in e n s u u nni t t e l u m i k a t u o m in e n
W S OY
tärähtää.”
M o o s e s M e n t u l a on Kainuusta Lapin kautta Tuusulaan kotiutunut pienen kyläkoulun rehtori. Hänen esikoisteoksensa, novelli kokoelma Musta timantti sai valtavasti hyvää palautetta. Se innoitti hakemaan verrokkeja niin Veikko Huovisesta, Pentti Haanpäästä kuin Juha Seppälästä ja oli Helsingin Sanomain esikois kirjapalkinto-ehdokkaana.