Fitzpatrick, Becca: Loppusoitto (WSOY)

Becca Fitzpatrickin kauhuromanttinen enkelisaaga on valloittanut lukijoiden sydämet.

Langennut enkeli Riitasointu Hiljaisuus Loppusoitto

N84.2

.

ISBN 978-951-0-39498-4

.

Loppusoitto

Noran ja Patchin rakkaustarina saavuttaa huippunsa sarjan odotetussa päätösosassa, joka heittää parin kaoottisiin tunnelmiin keskelle kytevää vallankumousta. Sen polttopisteessä ovat langenneet enkelit ja vapaudestaan kiihkeästi taistelevat nefilit: ääritilanne, jonka rakastavaiset viimeiseen asti tahtoivat välttää. Asetelmat ovat kaukana ihanteellisista: vanhat viholliset nostavat päätään, uusia syntyy ja ystävyyden ja petturuuden raja on hämärä ja häilyvä.

Kohtalo ei ole Noran ja Patchin puolella – mutta pakottaako se heidät taistelemaan toisiaan vastaan?

be c ca f itzpatrick

”Minä johdan nefilit sotaan langenneita enkeleitä vastaan.

Se on oikea teko.

Hoidan arkkienkelit myöhemmin.

Voin elää joko heidän pelossaan tai voin voittaa pelkoni.”

Loppusoitto

www.wsoy.fi

wsoy Alkuperäispäällys lucy Ruth Cummins

.

Päällyksen kuva © 2012 James Porto

becca

f i t z pat r i c k wsoy

Becca Fitzpatrick

loppusoitto Suomentanut pirjo ruti

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Englanninkielinen alkuteos Finale Copyright © 2012 Becca Ajoy Fitzpatrick All rights reserved, including the right of reproduction in whole or in part in any form.

Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB. Suomenkielinen laitos © WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39498-4 Painettu EU:ssa

Äidilleni, jonka kannustuksen olen aina kuullut kentän laidalta (Kiri, tyttÜ, kiri!)

Prologi aiemmin tänään Scott ei uskonut aaveisiin. Vainajat pysyivät haudoissaan. Mutta Delphicin huvipuiston alla risteilevät tunnelit, joissa rasahdukset ja humina kaikuivat, panivat hänet ajattelemaan asiaa uudemman kerran. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ajatuksensa vaelsivat Harrison Greyhin. Hän ei halunnut muistutusta omasta roolistaan tämän murhassa. Matalasta katosta pisaroi kosteutta. Se toi Scottin mieleen veren. Taskulampun valo loi häilyviä varjoja kylmältä, tuoreelta mullalta haiseville seinille. Ne toivat Scottin mieleen haudat.

Jääkylmät väreet kihelmöivät hänen niskassaan. Hän katsoi olkansa yli pimeyteen pitkään ja epäluuloisesti.

Kukaan ei tiennyt hänen Harrison Greylle vannomastaan valasta suojella Noraa. Koska hän ei voinut sanoa Harrisonille henkilökohtaisesti: ”Kuule kaveri, anteeksi että olen osasyyllinen kuolemaasi”, hän oli sen sijaan vannonut pitävänsä huolta Harrisonin tyttärestä. Se ei täysin vastannut kunnon anteeksipyyntöä, mutta Scott ei keksinyt parempaakaan. Hän ei ollut edes varma, oliko kuolleelle annetulla valalla mitään merkitystä.

Mutta takaa kuuluvat kumeat äänet saivat hänet ajattelemaan, että kyllä sillä oli. ”Tuletko sinä?”

Scott erotti juuri ja juuri Danten hartioiden tummat ääriviivat edessään. ”Kauanko vielä?” ”Viisi minuuttia.” Dante nauraa hekotti. ”Pelottaako?”

7

”Kuollakseni.” Scott hölkkäsi hänet kiinni. ”Mitä kokouksessa tapahtuu?

En ole ollut niissä koskaan aiemmin”, hän lisäsi toivoen, ettei kuulostaisi yhtä tyhmältä kuin miksi hän itsensä tunsi. ”Isot kihot haluavat tavata Noran. Hän on nyt heidän johtajansa.” ”Nefilit ovat siis hyväksyneet, että Musta Käsi on kuollut?” Scott itse ei täysin uskonut sitä. Mustan Käden piti olla kuolematon. Kaikkien nefilien piti. Kuka siis olisi keksinyt keinon saada hänet hengiltä?

Scott ei pitänyt vastauksesta, johon hänen ajatuksensa aina palasivat. Jos Nora oli tehnyt sen – jos Patch oli auttanut häntä – Oli sama, kuinka hyvin he olisivat jälkensä peittäneet. Jotain olisi jäänyt huomaamatta. Jokaiselta jäi aina jotain huomaamatta. Paljastuminen oli vain ajan kysymys.

Jos Nora oli murhannut Mustan Käden, hän oli vaarassa. ”He ovat nähneet sormukseni”, Dante vastasi.

Scottkin oli nähnyt sen. Aiemmin. Taikasormus oli hehkunut kuin sen sinetin alle olisi vangittu sininen tuli. Nytkin se hehkui kylmää, tappavaa sineä. Danten mukaan Musta Käsi oli ennustanut, että se olisi merkki hänen kuolemastaan. ”Onko hänen ruumiinsa löytynyt?” ”Ei.” ”Eikä nefileillä ole mitään sitä vastaan, että Norasta tuli heidän johtajansa?” Scott tiukkasi. ”Hän on aivan erilainen kuin Musta Käsi.” ”Hän vannoi eilisiltana verivalan Mustalle Kädelle. Se tuli voimaan sillä hetkellä, kun Musta Käsi kuoli. Hän on nefilien johtaja, vaikka nefilit eivät siitä pitäisikään. He voivat syrjäyttää hänet, mutta ensin he testaavat häntä ja yrittävät saada selville, miksi Hank valitsi hänet.”

Se ei kuulostanut Scottista hyvältä. ”Entä jos hänet syrjäytetään?”

Dante vilkaisi synkästi olkansa yli. ”Hän kuolee. Se on valan ehto.” ”Me emme päästä käymään niin.” ”Emme.” ”Kaikki on siis hyvin.” Scott tarvitsi vakuutuksen, että Nora oli turvassa. ”Niin kauan kuin Nora tekee yhteistyötä.”

8

Scottin mieleen muistuivat Noran sanat aiemmin tänään. Tapaan nefilit ja teen kantani selväksi: Hank on saattanut aloittaa tämän sodan, mutta minä teen siitä lopun. Ja se päättyy aselepoon. Minua ei kiinnosta, vaikka se ei ole sitä, mitä nefilit haluavat kuulla. Scott puristi nenänvarttaan – hänellä oli paljon tekemistä.

Hän tarpoi eteenpäin lammikoita varoen. Ne lainehtivat kuin öljyiset kaleidoskoopit, ja kun hän oli viimeksi vahingossa astunut sellaiseen, jalka oli kastunut nilkkaa myöten. ”Lupasin Patchille, etten päästä Noraa silmistäni.”

Dante murahti. ”Pelkäätkö häntäkin?” ”En.” Mutta kyllä hän pelkäsi. Dantekin pelkäisi, jos yhtään tuntisi ­Patchia. ”Miksei Nora voinut tulla kokoukseen meidän kanssamme?” Päätös erota Norasta huolestutti Scottia. Hän manasi itseään siitä, ettei ollut vastustanut sitä aiemmin. ”En tiedä syytä puoliinkaan niistä asioista, joita teemme. Me olemme sotilaita. Me tottelemme käskyjä.”

Scott muisti Patchin erojaissanat hänelle. Nora on sinun vastuullasi. Älä mokaa. Uhkaus pureutui Scottin ihon alle. Patch luuli olevansa ainoa, joka välitti Norasta, mutta ei hän ollut. Nora oli Scottille melkein kuin sisko.

Nora oli seissyt hänen rinnallaan silloin, kun kukaan muu ei ollut tehnyt niin, ja oli puhunut hänet pois kuilun partaalta. Kirjaimellisesti.

Heidän välillään oli side, mutta ei sellainen side. Hän välitti Norasta enemmän kuin kenestäkään koskaan tuntemastaan tytöstä. Nora oli hänen vastuullaan. Ja jos asialla oli jotain merkitystä, niin hän oli vannonut sen Noran kuolleelle isälle.

Hän ja Dante jatkoivat syvemmälle tunneleihin, ja seinät alkoivat puristua hartioiden ympärille. Scott kääntyi sivuttain päästäkseen ahtautumaan seuraavaan käytävään. Seinistä irtoili multapaakkuja, ja hän pidätti henkeään ja puolittain odotti, että katto romahtaisi yhdellä suurella rysäyksellä ja hautaisi heidät alleen.

Viimein Dante nykäisi kolkutinta, ja seinästä tuli näkyviin ovi.

Scott tarkasteli luolamaista huonetta sisältä. Samat multaseinät, sama kivilattia. Tyhjä.

9

”Katso alaspäin. Salaluukku”, Dante sanoi.

Scott astui pois kivilattiaan kätkeytyvän luukun päältä ja kiskaisi sen kahvaa. Avoimesta luukusta kantautui ylös kiihtyneitä ääniä. Hän ei käyttänyt tikkaita, vaan pudottautui kolmen metrin matkan aukosta alas.

Hän arvioi heti katseellaan ahtaanoloista, luolamaista huonetta. Mustiin hupullisiin kaapuihin pukeutuneet nefilimiehet ja -naiset muodostivat tiiviin ympyrän kahden hahmon ympärille, joita Scott ei nähnyt selvästi.

Tulenliekki väistyi syrjään. Polttorauta upposi kuumuudesta oranssin värisinä hehkuviin hiiliin. ”Vastaa”, kivahti kireä, vanha ääni piirin keskeltä. ”Millainen suhde sinulla on Patchiksi kutsuttuun langenneeseen enkeliin? Oletko valmis johtamaan nefilejä? Meidän on tiedettävä, että olet täysin solidaarinen meille.” ”Minun ei tarvitse vastata tuohon”, Nora, toinen hahmoista, tiuskaisi vastaan. ”Yksityiselämäni ei kuulu teille.”

Scott astui piiriin, niin että näki paremmin. ”Sinulla ei ole yksityiselämää”, vanha valkohiuksinen, kireä-ääninen nainen sihisi ja heristi Noralle haurasta sormeaan roikkuvat posket vihasta täristen. ”Sinun ainoa tehtäväsi on nyt johtaa väkesi vapauteen langenneiden enkeleiden vallasta. Olet Mustan Käden perillinen, ja vaikka minä en haluakaan toimia Mustan Käden tahdon vastaisesti, äänestän sinut pois vallasta, jos on pakko.”

Scott vilkaisi levottomana kaapuun pukeutuneita nefilejä. Moni heistä nyökkäsi olevansa samaa mieltä.

Nora, Scott sanoi mieleen puhumisen avulla. Mitä sinä oikein teet? Muista verivala. Sinun on pysyttävä vallassa. Sano mitä ikinä onkaan tarpeen porukan rauhoittamiseksi.

Nora katsoi ympärilleen järjettömän vihamielisesti, kunnes hänen katseensa tavoitti Scottin katseen. Scott?

Scott nyökkäsi rohkaisevasti. Täällä ollaan. Älä suututa heitä. Pidä heidät tyytyväisinä. Siten saan sinut pois täältä.

Nora nielaisi ja yritti silmin nähden koota itsensä, mutta hänen poskensa paloivat yhä raivosta. ”Musta Käsi kuoli viime yönä. Sen jälkeen minut 10

on nimitetty hänen perillisekseen, sysätty johtoon, retuutettu tapaamisesta toiseen, pakotettu kohtaamaan minulle tuntemattomia ihmisiä, käsketty pitämään tätä tukahduttavaa kaapua, minua on kuulusteltu lukemattomista henkilökohtaisista asioista, minua on tönitty ja tyrkitty, mittailtu ja arvioitu, ja kaikki tämä ilman että olen saanut vetää hetkeäkään henkeä. Niin että anteeksi vaan, jos olen yhä pyörällä päästäni.”

Vanhan naisen huulet puristuivat entistä ohuemmaksi viivaksi, mutta hän ei väittänyt vastaan. ”Minä olen Mustan Käden perillinen. Hän valitsi minut. Älkää unohtako sitä”, Nora sanoi, ja vaikka Scott ei osannut arvioida, sanoiko hän sen vakuuttuneena vai pilkallisena, seurauksena oli hiljaisuus. ”Vastaa yhteen kysymykseen”, vanha nainen sanoi kärkevästi painokkaan hiljaisuuden jälkeen. ”Mikä on suhteesi Patchiin?”

Ennen kuin Nora ehti vastata, Dante astui esiin. ”Nora ei ole enää ­Patchin kanssa.”

Nora ja Scott katsoivat terävästi toinen toistaan, sitten Dantea. Mitä tuo oli? Nora tivasi Dantelta mieleen puhumalla ja otti Scottin mukaan kolmisuuntaiseen keskusteluun.

Jos nefilit eivät päästä sinua nyt johtoon, kuolet verivalan seurauksena, Dante vastasi. Anna minun hoitaa tämä.

Valehtelemalla?

Onko parempaa ideaa? ”Nora haluaa johtaa nefilejä”, Dante sanoi ääneen. ”Hän tekee kaiken, mitä se vaatii. Isän työn vieminen loppuun on hänelle kaikki kaikessa. Antakaa hänelle päivä aikaa surra, ja sitten hän käy työhön täysin sitoutuneena. Minä koulutan hänet. Hänestä on tehtävään. Antakaa hänelle mahdollisuus.” ”Sinäkö koulutat hänet?” vanha nainen kysyi Dantelta katse läpitunkevana. ”Tämä onnistuu. Uskokaa minua.”

Vanhahko nainen puntaroi asiaa pitkään. ”Laita häneen Mustan Käden polttomerkki”, hän käski viimein.

11

Noran vauhko, kauhistunut katse sai Scottin melkein taipumaan kaksinkerroin ja oksentamaan.

Painajaiset. Ne singahtivat esiin tyhjästä ja alkoivat tanssia Scottin mielessä. Nopeammin ja nopeammin. Pyörryttävinä. Sitten tuli ääni. Mustan Käden ääni. Scott painoi sävähtäen kädet korville. Mielipuolinen ääni kälätti ja pihisi, kunnes kaikki sanat sulautuivat yhteen ja kuulostivat samanlaiselta surinalta kuin joku olisi potkaissut mehiläispesää. Scottin rintaan poltettu Mustan Käden merkki sykki. Tuoreena kivusta. Scott ei kyennyt erottamaan eilistä ja nykyhetkeä.

Hänen kurkustaan kuului tukahtunut komennus: ”Lopettakaa.”

Tuntui kuin kaikki huoneessa olisi seisahtunut. Ihmiset jähmettyivät, ja heidän vihamieliset katseensa olivat äkkiä musertaa Scottin.

Hän räpytteli ankarasti silmiään. Hän ei kyennyt ajattelemaan. Hänen oli pelastettava Nora. Kukaan ei ollut ollut paikalla pelastamassa häntä Mustan Käden polttomerkiltä. Hän ei antaisi saman tapahtua Noralle.

Vanha nainen tuli Scottin luokse korot hitaaseen, harkittuun rytmiin lattiaa vasten kopisten. Iholla risteili syviä uurteita. Vetiset vihreät silmät pilkistivät esiin painuneista kuopista. ”Eikö hänen pitäisi sinun mielestäsi osoittaa sitoutumisensa konkreettisesti?” Naisen huulet kaartuivat pieneen, haastavaan hymyyn.

Scottin sydän jyskytti. ”Pankaa hänet osoittamaan se tekojen avulla.”

Sanat vain tulivat suusta.

Nainen kallisti päätään toiselle sivulle. ”Mitä tarkoitat?”

Samaan aikaan Noran ääni sujahti Scottin mieleen. Scott? Nora sanoi hermostuneena.

Scott rukoili, ettei pahentaisi tilannetta. Hän nuolaisi huuliaan. ”Jos Musta Käsi olisi halunnut Noralle polttomerkin, hän olisi laittanut sen itse.

Hän luotti Noraan niin paljon, että antoi tämän tehtävän hänelle. Se riittää minulle. Me voimme käyttää loppupäivän hänen testaamiseensa tai me voimme jo aloittaa sodan. Muutaman sadan metrin päässä yläpuolellamme on langenneiden enkeleiden kaupunki. Tuokaa yksi enkeleistä alas. Teen sen omakätisesti. Polttomerkitsen hänet. Jos haluatte langenneiden enkeleiden 12

tietävän, että olemme tosissamme sodan suhteen, lähetetään heille viesti.”

Scott kuuli oman katkonaisen hengityksensä.

Hidas hymy lämmitti vanhan naisen kasvot. ”Aah, tuosta minä pidän.

Kovasti. Kukas sinä olet, poikaseni?” ”Scott Parnell.” Scott veti hitaasti T-paitansa kaula-aukkoa alaspäin. Peukalo sipaisi arpeutunutta ihoa, jossa oli Mustan Käden merkki – yhteen puristettu nyrkki. ”Kauan eläköön Mustan Käden unelma.” Sanat maistuivat suussa sappinesteeltä.

Nainen laittoi luisevat sormensa Scottin olkapäille ja nojautui suutelemaan häntä vuoron perään kummallekin poskelle. Naisen iho oli kostea ja kylmä kuin lumi. ”Ja minä olen Lisa Martin. Tunsin Mustan Käden hyvin.

Kauan eläköön hänen henkensä meissä kaikissa. Tuo minulle langennut enkeli, nuori mies, niin lähetetään vihollisillemme viesti.”

Kaikki oli nopeasti ohi.

Scott oli auttanut langenneen enkelin kahlehtimisessa, ja Baruch-niminen, ihmisiässä noin viisitoistavuotiaalta näyttävä pojanruipelo oli asetettu seisomaan seremoniakehän keskelle. Scottin suurimpana pelkona oli ollut, että nefilit odottaisivat Noran polttomerkitsevän langenneen enkelin, mutta Lisa Martin oli vetäissyt Noran kanssaan kahden kesken eteiseen ja sulkenut oven perässään.

Kaapupukuinen nefili oli asettanut polttoraudan Scottin käteen. Scott oli tuijottanut alempana olevaa marmoripöytää ja siihen kahlehdittua langennutta enkeliä. Hän oli toistanut Baruchin kostoa vannovista kirouksista piittaamatta sanat, jotka hänen vieressään seissyt kaapupukuinen nefili oli hänen korvaansa mutissut – kuormakaupalla sontaa, jossa Mustaa Kättä verrattiin jumalolentoon – ja painanut kuuman raudan langenneen enkelin paljaaseen rintaan.

Nyt Scott nojaili eteisen ulkopuolella olevan tunnelin seinään ja odotti Noraa. Jos Nora viipyisi siellä kauemmin kuin viisitoista minuuttia, hän lähtisi etsimään tyttöä. Hän ei luottanut Lisa Martiniin. Hän ei luottanut yhteenkään kaapupukuisista nefileistä. Oli selvää, että he muodostivat 13

salaseuran, ja Scott oli oppinut kovemman kautta, että salaisuuksista ei seurannut mitään hyvää.

Ovi raottui auki. Nora tuli ulos, paiskasi sitten kätensä Scottin kaulaan ja puristi lujaa. Kiitos.

Scott piteli häntä sylissään, kunnes hän lakkasi vapisemasta.

Normiduunia, Scott kiusoitteli ja yritti rauhoitella Noraa parhaansa mukaan. Lasku tulee myöhemmin postissa.

Nora naurahti niiskahtaen. ”Näkee, että nefilit ovat tosi innoissaan siitä, että minä olen heidän uusi johtajansa.” ”He ovat järkyttyneitä.” ”Järkyttyneitä siitä, että Musta Käsi jätti heidän tulevaisuutensa minun varaani. Näitkö heidän ilmeensä? Luulin, että he alkavat itkeä. Joko itkeä tai heitellä minua kananmunilla.” ”Mitä sinä siis aiot tehdä?” ”Scott, Hank on kuollut.” Nora katsoi Scottia suoraan silmiin ja kuivasi silmänsä pyyhkäisemällä silmänalusiaan, ja Scott näki hänen kasvoillaan välähtävän ilmeen, jota ei osannut tulkita. Itsevarmuutta? Itseluottamusta?

Tai ehkä silkkaa hämmennystä. ”Ja minä aion juhlia.”

14

1 tänä iltana Minä en ole mikään bilehile. Korvia särkevä musiikki, hetkuvat vartalot ja känniset hymyt eivät ole minun juttuni. Minulle ihanteellinen lauantaiillan viettotapa olisi käpertyä kotisohvalle katsomaan romanttista komediaa­ poikakaverini Patchin kanssa. Ennalta arvattavaa, vaatimatonta… tavallista. Minun nimeni on Nora Grey, ja vaikka minä olin ennen keskiverto amerikkalaisteini, joka ostaa vaatteensa J. Crewin poistomyynnistä ja käyttää lastenvahtina olosta saamansa rahat iTunesiin, minusta ja tavallisuudesta tuli vähän aikaa sitten ventovieraat toisillemme. Siihen malliin, että minä en tunnistaisi tavallista elämää, vaikka se tulisi ja tökkäisisi minua silmään.

Minun ja tavallisuuden tiet erosivat toisistaan silloin, kun Patch astui elämääni. Patch on minua kahdeksantoista senttiä pidempi, toimii kylmän, kovan logiikan mukaan, liikkuu savun lailla ja elää yksin supersalaisessa, supertyylikkäässä asunnossa Delphicin huvipuiston alla. Hänen äänensä sointi, matala ja seksikäs, sulattaa sydämeni kolmessa sekunnissa. Hän on myös langennut enkeli, joka on heitetty ulos taivaasta, koska hänen tapansa noudattaa sääntöjä on hyvin venyvä. Minä itse uskon, että Patch on säikyttänyt tavallisuuden henkihieveriin ja se on juossut karkuun maapallon toiselle puolelle.

Elämässäni ei ehkä ole tavallisuutta, mutta vakautta siinä on. Nimittäin Vee Skyn muodossa, Veen joka on ollut paras ystäväni kaksitoista vuotta.

Veen ja minun välillä on vankkumaton side, jota edes monen monituiset eroavaisuutemme eivät pysty katkaisemaan. Sanotaan, että vastakohdat viehättävät toisiaan, ja minä ja Vee olemme todiste sen paikkansapitävyydestä.

Minä olen pitkä ja hoikka – ihmisten mittapuun mukaan – ja minulla on tuuhea kihara tukka, joka koettelee kärsivällisyyttäni, ja persoonallisuudeltani olen A-tyyppiä. Vee on minuakin pidempi, ja hänellä on tuhkanvaalea tukka, oliivinvihreät silmät ja enemmän kurveja kuin vuoristoradassa.­ 15

Minun toiveeni jäävät lähes aina Veen toiveiden jalkoihin. Ja toisin kuin minulle, Veelle bilettäminen on henki ja elämä.

Tänä iltana Veen halu pitää hauskaa toi meidät kaupungin toiselle laidalle nelikerroksiseen klubimusiikkia sykkivään tiiliseen varastorakennukseen, joka oli tulvillaan väärennettyjä henkkareita ja tupaten täynnä ihmisiä, jotka hikoilivat niin paljon, että kasvihuoneilmiö kohosi aivan uudelle tasolle.

Sisätilojen pohjapiirros oli tavanomainen: tanssilattia lavan ja baarin välissä. Huhuttiin, että baarin takaa johti salaovi kellariin ja kellarista oli käynti Storky-nimisen miehen luokse, joka kävi kukoistavaa piraattikauppaa kaikilla mahdollisilla tuotteilla. Yhteisön uskonnolliset johtajat uhkasivat kaiken aikaa sulkea Coldwaterin kurittomien teinien pahuudenpesän, joka tunnettiin myös nimellä Devil’s Handbag. ”Bailaa, muru!” Vee kiljui minulle mielettömän musiikinjumputuksen yli, pujotti sormensa sormieni lomaan ja keinutti käsiämme päidemme yläpuolella. Me olimme keskellä tanssilattiaa, ja tönimistä ja tuuppimista tuli joka puolelta. ”Tällainen lauantai-illan pitää olla. Sinä ja minä pitämässä hauskaa, irrottelemassa, hankkiutumassa vanhaan kunnon tyttöhikeen.”

Yritin parhaani mukaan nyökätä innostuneesti, mutta takanani oleva kundi astui vähän väliä ballerinani kantaosan päälle, ja minun oli työnnettävä jalka viiden sekunnin välein takaisin kenkään. Oikealla puolellani oleva tyttö tanssi kyynärpäät ojossa, ja tiesin että saisin niistä iskun, jos en pitäisi varaani. ”Haettaisiinko juotavaa?” huusin Veelle. ”Täällä on kuuma kuin Floridassa.” ”Johtuu siitä, että me kaksi saadaan paikka liekkeihin. Katso tuota kundia baaritiskin luona. Hän ei saa silmiään irti sinun tulikuumista liikkeistäsi.” Vee nuolaisi sormeaan, painoi sen paljaalle olalleni ja päästi sihahtavan äänen.

Seurasin hänen katsettaan… ja sydämeni muljahti.

Dante Matterazzi kohotti leukaansa tervehdykseksi. Hänen seuraava eleensä oli vähän hienovaraisempi.

En olisi luokitellut sinua tanssijaksi, hän sanoi ajatuksiini.

Hassua, minä taas olisin luokitellut sinut väijyjäksi, kivahdin takaisin.

16

Minä ja Dante Matterazzi kuuluimme kumpikin nefilirotuun, ja meillä oli siksi synnynnäinen mieleenpuhumiskyky, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Dante ei osannut jättää toista rauhaan, enkä tiennyt, kuinka kauan pystyisin vielä välttelemään häntä. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran vasta tänä aamuna, kun hän oli ilmestynyt kotiini ilmoittamaan, että langenneet enkelit ja nefilit olivat sodan partaalla ja viimeksi mainittujen johtaminen oli minun vastuullani, mutta tarvitsin nyt taukoa sotapuheista.

Tilanne oli ylivoimaisen vaikea. Tai ehkä halusin kieltää kaiken. Oli kummin tahansa, toivoin että hän häipyisi.

Jätin kännykkääsi viestin, Dante sanoi.

Voi vitsi, se on varmaan jäänyt minulta huomaamatta. Pikemminkin olin poistanut sen.

Meidän on puhuttava.

On vähän kiire. Painottaakseni sanojani pyöräytin lanteitani ja heilutin käsivarsiani sivulta toiselle yrittäessäni matkia parhaani mukaan Veetä, jonka suosikkitelevisiokanava oli Black Entertainment Television, ja se näkyi.

Hiphop oli painunut syvälle hänen sieluunsa.

Danten huulet kaartuivat hymynhäiveeseen. Kun nyt olet tanssilattialla, niin pyydä ystävältäsi vähän opastusta. Sinä sotkeennut jalkoihisi. Nähdään kahden minuutin kuluttua ulkona rakennuksen takana.

Mulkaisin häntä. Kiire, muistatko?

Tämä ei voi odottaa. Hän kohotti merkitsevästi kulmiaan ja katosi väkijoukkoon. ”Omapa oli tappionsa”, Vee totesi. ”Ei kestä kuumaa, siinä kaikki.” ”Niistä juomista”, sanoin. ”Tuonko sinulle kokiksen?” Vee ei näyttänyt olevan valmis lähtemään pitkään aikaan tanssilattialta, ja niin kovasti kuin mieleni tekikin vältellä Dantea, arvelin että oli paras saada asia pois päiväjärjestyksestä. Ottaa itseä niskasta kiinni ja puhua Danten kanssa. Toinen vaihtoehto oli, että hän seuraisi minua varjona koko illan. ”Kokis limellä”, Vee vastasi.

Hivuttauduin pois tanssilattialta ja varmistettuani, ettei Vee nähnyt, syöksyin sivukäytävää pitkin ulos takaovelle. Kuja kylpi sinisessä kuunvalossa. Edessäni 17

oli parkissa punainen Porsche Panamera, ja Dante nojaili sitä vasten käsivarret väljästi ristissä rinnalla.

Dantella on pituutta kaksi metriä ja kymmenen senttiä ja suoraan alokasleiriltä tulleen sotilaan fysiikka. Se tarkoitti, että hänellä oli enemmän lihasjänteyttä niskassaan kuin minulla koko kropassani. Tänään hänellä oli yllään löysät khakinväriset housut ja valkoinen pellavapaita, joka oli napitettu auki puoliväliin rintaa, niin että se paljasti syvän V-muotoisen alueen sileää, karvatonta ihoa. ”Kiva auto”, sanoin. ”Sillä pääsee eteenpäin.” ”Niin minun Volkkarillanikin, ja se on huomattavasti halvempi.” ”Autoon tarvitaan muutakin kuin neljä pyörää.”

Pah. ”No niin”, sanoin naputtaen jalkaa. ”Millä on näin kiire?” ”Vieläkö sinä seurustelet sen langenneen enkelin kanssa?”

Tämä oli vasta kolmas kerta yhtä moneen tuntiin, kun Dante oli kysynyt sitä. Kaksi kertaa tekstarilla ja nyt kasvotusten. Suhteeni Patchiin oli kokenut monia ylä- ja alamäkiä, mutta tämänhetkinen suunta oli ylöspäin. Meillä oli kuitenkin omat ongelmamme. Maailmassa, jossa nefilit ja langenneet enkelit mieluummin kuolivat kuin hymyilivät toisilleen, seurusteleminen langenneen enkelin kanssa oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävää.

Ojentauduin vähän pidemmäksi. ”Kyllä sinä sen tiedät.” ”Olethan varovainen?” ”Varovaisuus on tunnuslauseeni.” Minä ja Patch emme tarvinneet Dantea kertomaan, että oli viisasta olla näyttäytymättä kovin paljon julkisesti yhdessä. Nefilit ja langenneet enkelit eivät tarvinneet koskaan tekosyytä antaakseen toinen toisilleen opetuksen, ja näiden kahden ryhmän väliset rotujännitteet kiristyivät päivä päivältä. Oli syksy, tarkkaan sanottuna lokakuu, ja juutalaisen hešvánkuun alkuun oli vain muutama päivä.

Joka vuosi hešvánkuussa langenneet enkelit ottavat joukoittain nefilien ruumiita haltuunsa. Langenneilla enkeleillä on vapaat kädet tehdä mitä haluavat, ja koska se on ainoa aika vuodesta, jolloin he pystyvät tuntemaan 18

fyysisiä tuntemuksia, heidän mielikuvituksellaan ei ole rajoja. He metsästävät nautintoa, tuskaa ja kaikkea siltä väliltä nefili-isäntiensä loisina. ­Nefileille hešvánkuu on helvetillinen vankila.

Jos väärät henkilöt näkisivät minun ja Patchin pitävän toisiamme edes kädestä kiinni, joutuisimme maksamaan siitä tavalla tai toisella. ”Puhutaan sinun imagostasi”, Dante sanoi. ”Meidän on luotava myönteistä kuvaa nimesi ympärille. Lisättävä nefilien luottamusta sinuun.”

Napsautin teatraalisesti sormiani. ”Eikö olekin kurjaa, kun kannatuslukemat ovat alhaalla?”

Dante kurtisti kulmiaan. ”Tämä ei ole leikkiä, Nora. Hešvánkuu alkaa jo kolmen vuorokauden kuluttua, ja se merkitsee sotaa. Langenneet enkelit ovat toisella puolella ja me toisella. Kaikki lepää sinun harteillasi – sinä olet nefiliarmeijan uusi johtaja. Hankille vannomasi verivala on voimassa, ja minun ei varmaan tarvitse muistuttaa sinua, että sen rikkomisesta on hyvin, hyvin konkreettisia seurauksia.”

Pahoinvointi kouraisi vatsaani. En ollut varsinaisesti pyrkinyt tähän tehtävään. Kiitos edesmenneen biologisen isäni, todella kieroutuneen Hanknimisen miehen, olin perinyt aseman väkipakolla. Hän oli yliluonnollisen verensiirron avulla pakottanut minut muuttamaan itseni tavallisesta kuolevaisesta puhdasveriseksi nefiliksi, jotta voisin ottaa hänen armeijansa komentooni. Olin vannonut valan, että ryhtyisin hänen armeijansa johtajaksi, vala oli tullut voimaan hänen kuolemansa jälkeen, ja jos en pystyisi pitämään sitä, äiti ja minä kuolisimme. Se oli valan ehto. Ei mitään paineita. ”Kaikista niistä varotoimista huolimatta, joihin aion ryhtyä, me emme pysty pyyhkimään sinun menneisyyttäsi kokonaan pois. Nefilit kaivelevat taustaasi. Huhutaan, että sinä seurustelet langenneen enkelin kanssa ja että olet lojaali kahteen suuntaan.” ”Niinhän minä seurustelenkin.”

Dante pyöräytti silmiään. ”Voisitko kailottaa tuon vielä vähän kovempaa?”

Kohautin olkapäitäni. Jos kerran haluat. Sitten avasin suuni, mutta Dante oli salamana vieressäni ja peitti kädellään suuni. ”Tiedän, että se vie sinulta melkein hengen, mutta voisitko edes tämän kerran helpottaa vähän työtäni?”

19

hän mutisi korvaani ja vilkaisi ilmeisen levottomana ympärillä oleviin varjoihin, vaikka olin varma, että olimme kahden. Olin ollut puhdasverinen nefili vasta vuorokauden, mutta luotin uuteen, terävämpään kuudenteen aistiini.

Jos lähistöllä väijyisi salakuuntelijoita, tietäisin sen. ”Kuule, tiedän että sanoin tänä aamuna ensi tapaamisemme aikana ajattelemattomasti, että nefilien olisi vain sulatettava seurusteluni Patchin kanssa”, aloitin, kun Dante laski kätensä alas, ”mutta olin vihainen enkä käyttänyt järkeäni. Olen miettinyt asiaa koko päivän. Olen puhunut Patchin kanssa.

Me olemme varovaisia, Dante. Hyvin varovaisia.” ”Kiva tietää. Mutta sinun on silti suostuttava yhteen pyyntöön.” ”Mihin niin?” ”Ala seurustella nefilin kanssa. Ala seurustella Scott Parnellin kanssa.”

Scott oli ensimmäinen nefili, jonka kanssa olin ystävystynyt herkässä viiden vuoden iässä. En ollut tiennyt silloin hänen todellista syntyperäänsä, mutta viime kuukausina hän oli omaksunut elämässäni ensin kiusaajan, sitten rikoskumppanin ja lopulta ystävän roolin. Meidän välillämme ei ollut salaisuuksia. Välillämme ei myöskään ollut minkäänlaista romanttista kemiaa.

Hohotin. ”Kuolen nauruun, Dante.” ”Olisit vain seurustelevinasi hänen kanssaan. Julkisivun vuoksi”, Dante selitti. ”Vain siihen asti, kunnes rotumme lämpenee sinulle. Sinä olet ollut vasta päivän nefili. Kukaan ei tunne sinua. Nefilit tarvitsevat syyn pitää sinusta. Meidän on pidettävä huoli, että heidän on helppo luottaa sinuun.

Nefilin kanssa seurusteleminen on hyvä askel oikeaan suuntaan.” ”En minä voi seurustella Scottin kanssa”, ilmoitin Dantelle. ”Vee tykkää Scottista.”

Veellä oli ollut lievästi sanottuna epäonnea rakkaudessa. Kuluneen puolen vuoden aikana hän oli rakastunut ensin narsistiseen hyväksikäyttäjään ja sitten selkään puukottavaan limanuljaskaan. Ei ihme, että suhteet olivat saaneet Veen epäilemään vakavasti omaa vaistoaan rakkaudessa. Viime aikoina hän oli poikkeuksetta kieltäytynyt edes hymyilemästä vastakkaisen sukupuolen edustajille… kunnes Scott oli tullut kuvaan mukaan. ­Eilen 20

alkuillasta, vain muutamaa tuntia ennen kuin biologinen isäni oli pakottanut minut muuttamaan itseni puhdasveriseksi nefiliksi, minä ja Vee olimme tulleet Devil’s Handbagiin katsomaan Scottin ensiesiintymistä uuden bändinsä Serpentinen basistina, eikä Vee ollut sen jälkeen lakannut puhumasta Scottista. Väliin meneminen ja Scottin vieminen olisi pahin mahdollinen isku vyön alle, vaikka kyse olisikin vain hämäyksestä. ”Ei se olisi oikeaa seurustelua”, Dante toisti aivan kuin se korjaisi kaiken. ”Tietäisikö Vee sen?” ”Oikeastaan ei. Sinun ja Scottin pitäisi olla uskottavia yhdessä. Vuoto olisi katastrofi, joten haluaisin pitää totuuden meidän kahden välisenä.”

Mikä tarkoitti, että Scottkin olisi tämän hämäysjuonen uhri. Laitoin kädet lanteille ja yritin näyttää tiukalta ja järkähtämättömältä. ”Sitten sinun on keksittävä joku toinen.” En ollut ihastunut ajatukseen teeskennellä seurustelevani nefilin kanssa suosion lisäämiseksi. Itse asiassa se vaikutti kehitteillä olevalta katastrofilta, mutta halusin päästä eroon tästä sekasotkusta.

Jos Dante oli sitä mieltä, että nefilipoikaystävä antaisi minulle lisää katuuskottavuutta, olkoon sitten. Seurustelu ei olisi todellista. Patch ei varmasti riemastuisi, mutta ongelma kerrallaan, vai mitä?

Danten huulet puristuivat viivaksi, ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Keräsi kärsivällisyyttä. Tuo ilme oli tullut päivän aikana melko tutuksi. ”Hänen on nautittava kunnioitusta nefiliyhteisössä”, Dante sanoi viimein miettiväisesti. ”Oltava joku, jota nefilit ihailevat ja arvostavat.”

Elehdin kärsimättömästi. ”Hyvä on. Kunhan keksit jonkun muun ratkaisun kuin Scott.” ”Minä.”

Säpsähdin. ”Anteeksi mitä? Sinä?” Olin niin äimistynyt, etten edes purskahtanut nauruun. ”Miksei?” Dante kysyi. ”Haluatko tosiaan, että alan luetella syitä? Siihen menee koko ilta. Sinun on pakko olla ainakin viisi vuotta minua vanhempi ihmisiässä – täydelliset skandaalin ainekset – sinulla ei ole huumorintajua, ja – ai niin. Me emme siedä toinen toistamme.”

21

”Se on luonteva yhteys. Minä olen sinun esikuntapäällikkösi –” ”Koska Hank antoi sinulle sen aseman. Minulla ei ollut siihen osaa ei arpaa.”

Dante ei näyttänyt kuulevan minua, vaan jatkoi sinnikkäästi kuviteltua versiota tapahtumien kulusta. ”Me tapasimme ja tunsimme heti molemminpuolista vetoa. Minä lohdutin sinua isäsi kuoleman jälkeen. Se on uskottava juttu.” Hän hymyili. ”Paljon hyvää julkisuutta.” ”Jos vielä inahdatkin julkisuudesta, minä… teen jotain radikaalia.” Kuten läimäytän häntä. Ja sitten läimäytän itseäni siitä hyvästä, että edes harkitsin tätä suunnitelmaa. ”Nuku yön yli”, Dante kehotti. ”Mieti asiaa.” ”Mieti asiaa.” Laskin sormilla kolmeen. ”Okei, mietitty. Huono ajatus.

Tosi huono ajatus. Vastaus on ei.” ”Onko sinulla parempaa ideaa?” ”On, mutta tarvitsen aikaa sen keksimiseen.” ”Selvä. Se sopii.” Dante laski sormilla kolmeen. ”Okei, aika loppui. Minulla olisi pitänyt olla poikaystäväsi nimi heti tänä aamuna. Siltä varalta, ettei asia ole tuskallisen selvä, niin imagosi valuu viemäristä alas. Tieto isäsi kuolemasta ja sinun sitä seuranneesta uudesta asemastasi nefilien johtajana leviää kuin kulovalkea. Ihmiset puhuvat, eivätkä huhupuheet ole hyväksi. Meidän on saatava nefilit luottamaan sinuun. Meidän on saatava heidät uskomaan, että ajat heidän etuaan, pystyt viemään isäsi työn päätökseen ja vapauttamaan meidät langenneiden enkeleiden orjuudesta. Meidän on saatava heidät joukolla sinun taaksesi, ja me annamme heille hyvän syyn toisensa jälkeen tehdä niin. Alkaen arvostetusta nefilipoikaystävästä.” ”Hei muru, onko kaikki kunnossa täällä ulkona?”

Dante ja minä pyörähdimme ympäri. Ovensuussa seisoi Vee, joka katseli meitä yhtä lailla varuillaan kuin uteliaana. ”Moi! Kaikki hyvin”, vastasin vähän liian innokkaasti. ”Et ikinä palannut juomien kanssa, ja aloin huolestua”, Vee sanoi. Hänen katseensa siirtyi minusta Danteen. Silmissä syttyi tunnistaminen, ja tiesin että hän muisti Danten baaritiskiltä. ”Kuka sinä olet?” hän kysyi Dantelta.

22

Becca Fitzpatrickin kauhuromanttinen enkelisaaga on valloittanut lukijoiden sydämet.

Langennut enkeli Riitasointu Hiljaisuus Loppusoitto

N84.2

.

ISBN 978-951-0-39498-4

.

Loppusoitto

Noran ja Patchin rakkaustarina saavuttaa huippunsa sarjan odotetussa päätösosassa, joka heittää parin kaoottisiin tunnelmiin keskelle kytevää vallankumousta. Sen polttopisteessä ovat langenneet enkelit ja vapaudestaan kiihkeästi taistelevat nefilit: ääritilanne, jonka rakastavaiset viimeiseen asti tahtoivat välttää. Asetelmat ovat kaukana ihanteellisista: vanhat viholliset nostavat päätään, uusia syntyy ja ystävyyden ja petturuuden raja on hämärä ja häilyvä.

Kohtalo ei ole Noran ja Patchin puolella – mutta pakottaako se heidät taistelemaan toisiaan vastaan?

be c ca f itzpatrick

”Minä johdan nefilit sotaan langenneita enkeleitä vastaan.

Se on oikea teko.

Hoidan arkkienkelit myöhemmin.

Voin elää joko heidän pelossaan tai voin voittaa pelkoni.”

Loppusoitto

www.wsoy.fi

wsoy Alkuperäispäällys lucy Ruth Cummins

.

Päällyksen kuva © 2012 James Porto

becca

f i t z pat r i c k wsoy