asko sahlberg
wsoy
odes Asko Sahlberg
romaani
werner söderström osakeyhtiö • helsinki
Š asko sahlberg 2013 ISBN 978-951-0-39546-2 painettu eu:ssa
ensimm채inen kirja
I
P
alatsin viljassa on matoja. Joosafat tulee kertomaan asiasta pahimpaan mahdolliseen aikaan, juuri kun makailen syötyäni katolla telttakankaan varjossa. Äsken kävi uusi tyttö hakemassa astiat ja aterian rippeet, minä käskin hänen ojentaa minulle viiniä. Kun hän teki sen, tartuin hänen ranteeseensa ja sujautin toisen käteni hänen reisiensä lomaan. Hänen huuliltaan kirposi pieni hengähdys ja tunsin hänen nuorten lihastensa värähdyksen. Enempää en tehnyt. Jähmetyimme hetkeksi siihen asentoon, hän minun puoleeni kumartuneena ja minä kyljelläni lavitsalla lojuen, hänen lihansa lämpöä kämmeneeni keräten. Luomieni raosta näin miten hän puraisi alahuultaan ja miten jänteet kiristyivät hänen kaulallaan. Hillitsin äkillisen halun painaa kasvoni hänen syliinsä, irrotin otteeni hänestä ja sanoin: »Ei minua tarvitse pelätä. Minä olen vain tämmöinen vanha vuohi.» Hän joutui keräämään nieleskellen rohkeutta ennen kuin tohti vastata. »Et sinä niin vanha ole, kuningas.» »Sinuun verrattuna minä olen vanha kuin Hermonin vuori. Mutta mene nyt. Minun raihnaat luuni haluavat levätä.» Hän perääntyi tavan vaatimat kolme askelta kasvot painettuina, kumarsi ja kääntyi. Jolleivät uupuneet silmäni pettäneet minua, hänen suupielensä taipui hymyyn. Terästin katseeni kokoamaan kuvan hänen poistuvasta hahmostaan, kapeista harteista ja hoikasta selästä, jo lupaavasti levinneistä lanteista. Huokaisin, kulautin viiniä kurkkuuni ja käännyin ähkäisten selälleni. Ymmärsin, että tietyssä mielessä minun elämäni on sen läpi vaeltaneitten orjatyttöjen lauma. Huonomminkin voisi elämäänsä mi7
tata, huonommin sen olisi voinut elää. Mieleni alkoi vallata raukeus ja sen jokapäiväinen kumppani ja kiusalainen, outo raskaus. Näin on ollut viime aikoina. Minua kuljettaa uneen ties mistä ilmestyvä synkkyys. Tuntuu siltä kuin se tulisi jostain ulkopuoleltani, ilmasta tai ajasta, kaikkeudesta. Se asettuu painoksi rinnalleni, puristaa kylkiluitani ja kylmentää kupeeni, täyttää sisäänpäin kääntyneen katseeni varjoilla. Siksi en saa kunnon nautintoa edes paneutumisesta levolle hyvän aterian jälkeen. Tiedän, että tulen harhailemaan tummanpuhuvissa unissa ja että herättyäni suussani on mullan maku. Jos yritän lievittää oloani viinillä, lyhyen unohduksen hintana on levoton yö. Olen silti nukahtamaisillani, kun palvelijoitten huoneisiin johtavista portaista kantautuu Joosafatin ryiskelyä. Tapansa mukaan hän liioittelee, kuulisin hänen tulonsa vähemmälläkin. Ymmärrän kyllä, että hänen asiansa täytyy olla tärkeä, mutta nimenomaan tärkeiltä asioilta minä tahtoisin tällaisina hetkinä välttyä. Sitä paitsi tärkeät asiat paljastuvat myöhemmin usein vähemmän tähdellisiksi. Kun tutut, laahaavat askelet suhahtelevat kohti, arvuuttelen mielessäni mistä tällä kertaa on kysymys. Onko Jairin leirikyliin taas tunkeutunut rosvojoukkoja? Onko jälleen yksi veronkantaja paljastunut liian ahneeksi? Onko orjia karannut? Toimittavatko moabilaiset kauppiaat yhä pilallista tavaraa? Ei kai kaupunkiin sentään ole taas ilmaantunut metelöimään joku väärä profeetta, jota typerä kansa kantaa harteillaan kunnes huomaa, että sama mies livisti viime kuunkierron aikaan laitakaupungin majatalosta jätettyään laskunsa maksamatta? Joosafat pysähtyy vierelleni. Annan hänen odottaa, en avaa vielä silmiäni. Kuulen miten hän nyhtää partaansa. Hänen vaatteensa kahahtelee ja hän hengittää niin syvään, että melkein huohottaa. Lopulta hän röhäyttää epätoivoisesti kurkkuaan ja minä raotan oikeaa silmääni ja kivahdan: »Minä lepään!» »Ruhtinas», hän sanoo naukuvalla äänellään, »minulla on huonoja uutisia.» »Minä aloitan paaston heti, kun sinulla on hyviä uutisia.» Vääntäydyn vaivalloisesti istualleni. »Mitä se tällä kertaa on? Pitääkö 8
minun taas antaa lammas jollekin miehelle, jonka keskenkasvuista poikaa sinä olet mennyt kopeloimaan?» Hän vavahtaa ja painaa päänsä, hänen kalpeat huulensa alkavat väpättää. Tiedän sen teeskentelyksi − hänen kykynsä hävetä toilailujaan on kehittynyt kuin juopolla ruumiinpesijällä. Katselen häntä, kun hän seisoo siinä kumaraisena koreassa viitassaan. Hän on voidellut harmaantuneen partansa niin, että öljyä suorastaan tihkuu siitä ja jos hän olisi tupsutellut poskiinsa hiukankin enemmän hennaa, hän näyttäisi vanhalta lutkalta. Eipä silti, häntä katsoessani näen itseni, jotain itsestäni. Vuodet eivät ole olleet armollisia kummallekaan meistä eikä sitä auta surkutella. »Asia on vakava», hän sanoo kasvonsa kohotettuaan. »Hyvä on. Anna kuulua.» Hän vilkaisee kuhmuraisen hartiansa yli ikään kuin katolla voisi hyvinkin olla kuuntelevia korvia. »Se on suuri onnettomuus. Armahtakoon Herra meitä siltä, että se olisi osoitus hänen vihastaan.» »Armahtakoon hän. Mutta kakista nyt asiasi.» »Pitää ennen kaikkea huolehtia siitä, ettei se pääse ulkopuolisten tietoon.» Kurkotan äkeissäni viiniruukun pöydältä. »Älä änkytä siinä kuin hasmonilainen porttolassa. Puhu suusi puhtaaksi tai mene leikkimään pikkupoikien kanssa.» Hän ei viitsi teeskennellä loukkaantunutta, vaan sähähtää: »Palatsin viljassa on matoja!» Hörppään viiniä ja lasken ruukun takaisin pöydälle. Tuijotan tovin Joosafatia, jonka kasvot ilmentävät kaikkein kauheimpia isien kertomuksista tunnettuja onnettomuuksia. »Matoja?» »Niin, ruhtinas. Matoja. Ei toukkia. Isoja, lihavia, valkoisia matoja.» »Mistä viljaan matoja on tullut?» Hän levittää käsiään. »Herra tietää. Ehkä se on jopa…» »Herran tahto?» Kompuroin seisaalleni, olen vähällä suistua nurin. »Luuletko ettei hänellä parempaa tekemistä ole?» »Se voi olla meille annettu enne.» »Enne? Enne mistä? Jos jatkat tuohon tyyliin, sinut nähdään 9
kohta tonkimassa maksoja enkä edes minä voi silloin pelastaa sinua pappien vihalta.» Tartun uudelleen viiniruukkuun ja läikytän kiihkoissani juomaa leualleni. »Sen minä vielä ymmärrän, että vähä-älyiset maalaiset vauhkoilevat enteittensä kanssa, mutta sinä olet sentään oppinut mies. Tai ainakin melkein oppinut.» Hän nyrpistää turpeaa nenäänsä, kohottaa leukaansa ja alkaa näyttää kopealta. »Ylhäältä annetut merkit on syytä ottaa vakavasti. Ja viime aikoina on sattunut kaikenlaista. Betsaidassa synnyttää karja viisijalkaisia vasikoita ja Korasinissa nähtiin miten uhrilampaan peräaukosta lentää liihotteli kyyhkynen, minkä lisäksi –» »Mitä tekemistä sillä tämän asian kanssa on?» minä keskeytän. »Kaipa ne ovat egyptiläisiä matoja, kun kerran jouduttiin ostamaan viljaa sieltä. Ei se silloin mikään enne ole, se vain todistaa että Egyptinmaassa on vieläkin vitsauksia.» »Totta kyllä, mutta meidän täytyy ajatella kansaa.» »Mitä kansa tähän kuuluu? Emmehän me ihmisille matoja syötä.» »Kansa on levotonta.» Hän pälyilee taas taakseen, mokomakin ilveilijä. »Kansa alkaa puhua.» »Antaa kansan puhua! Parempi että se puhuu kuin kuuntelee kaikkia vehkeilijöitä ja kiihottajia.» Hän onnistuu näyttämään päätään pudistellessaan surumieliseltä. »Vaikka me emme pitäisikään matoja enteenä, kansa sen varmasti tekee. Jotkut voivat jopa väittää, että se on…» »Mikä?» »Rangaistus.» Kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Astun sivulle Joosafatin kohtalokkaasta tuijotuksesta päästäkseni. »Rangaistus? Mistä?» »Anna anteeksi, mutta olen kuullut ihmisten puhuvan siitä.» »Siitä?» Jo päätään nostanut raivo valahtaa minusta. Olen harpponut pois telttakankaan suojasta, laskevan auringon valo viiltää kipeästi silmiäni ja jäseneni tuntuvat voimattomilta. »Eivät kai ihmiset siitä enää puhu?» »Kyllä ihmiset siitä puhuvat.» »Mikseivät he voi unohtaa?» Hän huokaa, eikä se ole teeskentelyä. »Pelkäänpä, että tarvitaan 10
enemmän kuin yksi sukupolvi unohtamaan.» Nojaan kyynärvarteni katon ympärysmuuriin ja katselen tuttua maisemaa. Raskaasti painuva aurinko verestää taivaanrannan, järvellä tummuvat aaltojen lomat ja kaupunkiin, minun kaupunkiini kasvaa varjoja. Köyhien kortteleissa nousee pihoilta illallisnuotioit ten savuja, mutta torit ovat melkein autiot, kylpylöitten tienoilla ei erotu enää väkeä ja parempien ihmisten talojen katoilla näkyy tuskin hahmoakaan. Voi kuvitella miten viimeiset kaupustelijat kiskovat kujilla kärryjään, miten temppeliä siivotaan, miten perheet kokoontuvat syömään yhdessä ja kaikki ne, joiden hämäriin puuhasteluihin sopii parhaiten pimeä aika, alkavat valmistautua lähtemään liikkeelle. Samaan aikaan palatsissa, minun palatsissani elämä jatkuu totuttuun tapaan. Alakatoilla liikkuu kuivunutta pyykkiä kokoilevia naisia ja keittiön ikkunoista tuprahtelee sammutettujen tulisijojen savua. Kaksi sotilasta retuuttaa pihan poikki harmaaseen vaippaan pukeutunutta miestä, kirjava koira lönkyttää seinustalla, valkohapsinen eukko kantaa hartiat kyyryssä vesisaaveja Herodiaksen huoneitten suuntaan. Minun pitäisi muistuttaa Joosafatia siitä, että olen käskenyt teettää raskaimmat työt miehillä, mutta se olisi turhaa suun pieksemistä. Jopa orjat ovat pinttyneitten tapojen vankeja ja vanha palvelijatar saattaisi vain loukkaantua. Minun käskyjäni totellaan jonkin aikaa, mutta sitten palataan aina kuin varkain entiseen. Ja kuitenkin minulla pitäisi olla maakunnissani valta ihmisten yli. Kansalta puuttuu unohtamisen armolahja. Siksi se ei salli minunkaan unohtaa. »Hyvä on», myönnyn. »Käydään katsomassa niitä sinun matojasi.» »Kaikella kunnioituksella, ruhtinas», Joosafat mutisee, »ne eivät ole minun matojani.» Lähden portaita kohti. »Sinä olet vastuussa viljasta. Silloin myös madot ovat sinun matojasi.» Portaikon hämärästä hulvahtaa kasvoilleni kalkkikiveltä tuoksuva viileys. Huojahdan alaspäin astuessani ja joudun ottamaan tukea seinästä. Vielä jokunen vuosi, enkä kenties jaksa enää kavuta katolle, vaikka temppelissä näkee minua ikääntyneempiä ukkoja pinkomassa pelästyneitten uhrieläinten perässä kuin kauriit. 11
Kukaan ei tietenkään tohdi sanoa minulle, että olen riuduttanut itse ruumiini, mutta minä tiedän sen ja kannan harteillani siitä koituvaa katumusta ja tuskaa. Toisaalta olen oppinut, ettei itsensä soimaaminen johda mihinkään eikä auta ketään. Jos se päivä koittaa, annan kantaa itseni minne haluan ja rakennutan vaikka niin lavean porraskuilun, ettei minun paikasta toiseen siirtyäkseni tarvitse edes nousta vuoteeltani. »Oletko sinä huomannut sen», kysyn, »miten vuodet ovat ensin miehen ystäviä ja miten niistä sitten tulee hänen pahimpia vihollisiaan?» Joosafat kieltäytyy myöntämästä omaa vanhenemistaan ja siksi hänen äänessään sävähtää kätketty iva. »Jokaisen aika on määrätty ja toisille annetaan isommalla astialla kuin toisille. Sinulla on ollut hyvä elämä ja minä uskon, että sinulla on sitä vielä paljon jäljellä.» »Mene puhumaan torille. Milloin minun hautani on valmis?» »Kammio on melkein valmiiksi louhittu. Minä lähetän seuraavan karavaanin mukana kutsun sille antiokialaiselle kivenhakkaajalle.» »Joko olet valinnut apulaiset?» »Samat miehet, jotka olivat tekemässä kilpa-ajoradan porttia.» »Hyvä. Muistuta minua, ettei niiden miesten tarvitse enää koskaan maksaa kymmenyksiä.» »Se asia hoidettiin jo silloin.» »Niinkö? Siinä sen näet, edes minun muistini ei enää tottele minua.» Kun kuljemme pihan yli, tunnen äkillisen piston kyljessäni. Olen vähällä ottaa tukea Joosafatista, mutta päätän olla suomatta hänelle sitä iloa. Ryhdistäydyn ja jatkan matkaa, ja pahin kipu on mennyt samassa ohi. Nyökkään viljavaraston sisäänkäynnin vieressä seisovalle vartijalle. Lienenkö nähnyt hänet aikaisemmin? Sekin on vanhuuden merkki, se ettei enää muista onko joskus nähnyt kaikki joutavat kasvot. Toisaalta siinä on puolensa, sillä ihmisiä on joka tapauksessa liikaa eikä kaikkia siksi kannata muistaa. Varastoon päästäksemme meidän tarvitsee laskeutua vain kaksi leveää porrasaskelmaa, joista selviydyttyäni pysähdyn, 12
hieraisen vaivihkaa kylkeäni ja annan silmieni tottua hämärään. Katonrajan aukoista tulvii valoa, muttei tarpeeksi. Joosafat karjaisee peremmällä puuhailevalle orjalle, joka irrottaa pelästyneenä seinällä lepattavan soihdun ja kiirehtii meidän luoksemme. Hän näyttää lystikkäältä yrittäessään pysytellä alamaisesti kumarassa ja kannatella samalla soihtua mahdollisimman korkealla. »Seiso suorana, mies!» komennan. »Muuten tuikkaat minun partani tuleen.» Hän kavahtaa pystyyn ja alkaa soperrella silmät kauhusta levällään: »Anteeksi, kuningas… Ei minun pitänyt, kuningas…» Huitaisen kädelläni ja kysyn ystävällisesti: »Sanohan, nabatea lainen, onko sinun hyvä olla minun talossani?» Hän tuijottaa minua suu ammollaan. Hänen kasvoillaan on jo uurteita ja hiukset ovat hylkäämässä hänen päänsä, mutta hän näyttää ikäistään vanhemmalta. Hän vilkaisee pelokkaasti Joosafatia, muodostaa huulillaan pari äänetöntä sanaa ja onnistuu vastaamaan: »On siunaus saada olla sinun talossasi.» Taputan häntä kevyesti olalle, painan kasvojani hänen kasvojaan kohti ja melkein kuiskaan: »Miksi sinä sitten hiivit yöllä päästämään korista matoja minun viljaani?» Vie hetken ennen kuin hän ymmärtää sanani. Hän huojahtaa taaksepäin, soihtu putoaa hänen kädestään, hän heittäytyy vatsalleen likaiselle maalattialle. Minä purskahdan nauruun. Käännyn katsomaan Joosafatia, hän rypistelee nenäänsä. Lakkaan hohottamasta ja kumarrun poimimaan itse soihdun lattialta. Joudun ähkimään tästä ponnistuksesta, mutta tartun silti vielä orjan käteen ja autan hänet jaloilleen. »Sinun pitäisi opettaa näille ihmisille leikinlaskun lahja», sanon Joosafatille. Hän pudistelee päätään. »Ei kukaan sinun kanssasi uskalla leikkiä laskea. Eikä kukaan uskalla arvailla milloin sinä lasket leikkiä.» »Kerro se roomalaisille. Mutta anna nyt tuolle miehelle ropo ja katsotaan sitten niitä sinun matojasi.» Valaisen lähintä viljakaukaloa. Kestää tovin ennen kuin silmäni ovat tottuneet soihdun värisevään valoon, mutta sitten huomaan ne. Joosafat oli oikeassa, ne ovat tosiaan hitaasti matelevia 13
matoja, ja hyvin syöneen näköisiä matoja sittenkin. Mitä pitempään viljalaaria mittailen, sitä enemmän niitä näen. Alan ymmärtää ongelman vakavuuden. Lävitseni sävähtää inhon tunne, ajatus huomisesta leivästä ei houkuttele. Tiedän, että Joosafat odottaa minun päätöstäni, luultavasti käskyä viljan tuhoamisesta tai jopa koko varaston polttamisesta ja sen väittämisestä onnettomuudeksi, mutta minun sisälläni alkaa kuplia viha. Minä en ole sentään kuka hyvänsä, minä olen neljännesruhtinas Herodes Antipas enkä minä aio antaa periksi sen kummemmin madoille kuin kansan taikauskollekaan. Ojennan soihdun orjalle ja käännyn tokaisemaan Joosafatille: »Sinun täytyy pistää miehet töihin.» »Mihin töihin?» hän vastaa valppaasti. »Älä teeskentele hölmöä. Madot täytyy tietysti nyppiä pois viljasta.» Ällistys aukoo vakoja hänen kasvoillaan. »Nyppiä…» »Niin tietysti. Eihän niitä viljan sekaankaan voi jättää. Vai haluatko sinä niitä kakkuihisi?» »Mutta ruhtinas. Eikö olisi parempi ostaa uutta viljaa? Onhan sentään hirveä työ alkaa poimia –» »Minkä takia minulla on isomahaisia orjia? Voithan sinä auttaa siinä työssä, sinullahan on tunnetusti vikkelät sormet. Jos kerran pystyt kopeloimaan pimeässä poikalapsia, pystyt varmasti noukkimaan viljasta muutaman madon.» Joosafat vilkaisee merkitsevästi sivummalla seisovaa orjaa ja tarttuu hihaani. »Ruhtinas, meidän on parempi puhua tästä ulkona…» Kapuan portaat takaisin varjoisalle pihalle. Ylhäältä Herodiak sen ikkunoista kantautuu kirkuvaa naurua, jossain kiljuu aasi, vartiotuvan suunnassa soi huilu. Laikukas rakki ilmestyy kiertelemään jaloissani ja alkaa nuuhkia viittani liepeitä. Potkaisen sitä. Se ulvahtaa, mutta perääntyy vain hiukan ja lysähtää takakoivilleen tuijottamaan minua. Minä tuijotan takaisin. Koiran silmät tähtäävät minuun vetisinä ja kaikentietävinä, surumielisinä kuin liikaa nähneellä vanhuksella. Lopulta jommankumman meistä täytyy antaa periksi, joten sylkäisen otuksen niskaan ja käännyn Joosafatin puoleen. »Vaikka sinun väkesi elää ainaisessa pelossa», hän sanoo, »joku 14
erehtyy varmasti levittämään tietoa asiasta.» »Tee sitten selväksi, että minä leikkaan omin käsin kielen irti siltä, joka menee lavertelemaan.» »Tuskin sekään auttaa. Ei tarvita kuin mitallinen laimentamatonta viiniä ja yksinkertainen orja unohtaa olla varovainen. Semmoisia ne ovat.» Punnitsen Joosafatin sanoja. »Tehdään sitten niin, että määräät työhön tarvittavan määrän väkeä ja lähetät orjat sen jälkeen heti myytäviksi. Pidät huolen siitä, että he eivät pääse puhumaan kenenkään kanssa ennen kuin ovat täältä kaukana.» Joosafatin otsa poimuttuu. »Se saattaisi onnistua. Toisaalta olisi vielä parempi, jos kaikilta leikattaisiin varmuuden varalta kieli jo etukäteen.» »Silloinhan minä voisin rangaista syyttömiä.» Hän katselee vasemman kätensä kynsiä. »Olisiko se ensimmäinen kerta, ruhtinas?» »Säästä verenhimosi parempaan tarpeeseen! En minä etukäteen halua tuomioita langettaa.» Alan tallustella edestakaisin äkillisen rauhattomuuden vallassa. Voisin syyttää mielialastani juuri kuulemiani huonoja uutisia, mutta silloin pettäisin itseäni. Tämä levottomuus vaivaa minua usein nykyisin, on kuin kasaamieni vuosien paino tekisi sieluni tuskaiseksi. Minulla on kiire jonnekin mutten tiedä minne, käteni pyrkivät tärisemään ja sääriäni kivistää ja tunnen otsani takana tulevien painajaisten enteitä. Juuri tällä hetkellä kaikki läsnä oleva, kaikki minua ympäröivä – palatsin tummuvat seinät, päivän lämpöä yhä hohkaava pihakiveys, ylhäältä variseva naisten nauru ja Joosafatin rapistunut hahmo – ärsyttää minua. Askeleitani seuraillut koira näyttää ymmärtävän mielialani, sillä se kiskaisee häntänsä luisevien takakoipiensa lomaan ja lähtee jolkuttamaan portin suuntaan. Seuraan sitä katseellani. Pysähdyn kaivolle ja kouraisen kämmenelläni vettä sen partaalle jätetystä astiasta. Leuto maku saa minut ajattelemaan maata, tätä vuoristoista ja hedelmällistä seutua, jonka kivisissä uomissa vesi näkymättömissä virtaa. Ja vain päivämatkan päässä aukeaa kui15
tenkin kuiva aavikko, kuoleman seutu. Tämä meidän maailmamme on todella merkillinen, vastakohtia täynnä. Tiedän hyvin, että nämä ovat vanhan houkan ajatuksia, että tällaisia joutavuuksia vatvoo mielessään parhaat elinvoimansa jo menettänyt ihminen. Mutta minkä minä sille mahdan? Kuten kaikkien muitten, myös minun aikani on määrätty ja sen huvetessa on vain luonnollista, että ajatukseni suuntautuvat sinne, minne luuni tullaan kätkemään. Joosafat odottaa minua pienen portin luona. Seurassaan hänellä on kaksi sotilasta. Toista en muista, mutta toinen on tyroslaisen Naamaninpoika Simron, joka minun pitäisi pian korottaa hänen isälleen antamani lupauksen mukaisesti parempaan asemaan. Naaman oli yksi niistä, jotka pelastivat minut mielipuolisen väkijoukon kynsistä viimeisten mellakoitten aikoihin eikä minun sovi unohtaa kiitollisuudenvelkaani. En jaksa kuitenkaan pohtia asiaa juuri nyt. Nyökkään miehille ja astun heidän edellään portista. Syrjäsilmäyksellä havaitsen, että he näyttävät epävarmoilta ja että he ovat varustautuneet miekkojen lisäksi keihäin. Heidän mielestään kaksi sotilasta ja vanha palvelija on tietenkin vähäinen saattojoukko, mutta tuskin minä kapakassa käymiseen suurempaa vartiota tarvitsen. Minua houkuttelee ajatus käskeä heitä jäämään aloilleen ja jatkaa muina miehinä matkaani yksin. Onneksien ole aivan niin hullunrohkea, en sittenkään että minun pitäisi totisesti voida kulkea omassa kaupungissani vaaraa vailla. Olen kai ollut liian lempeä, moni kapinallinen on päässyt liian helpolla. Ja kaikki vain sen yhden jo kaukaisen sattumuksen vuoksi, josta kiittämätön kansa Joosafatin mukaan yhä marisee. Olisi parempi, jos muistuttaisin enemmän isääni, jos olisin saanut synnyinlahjana hänen häikäilemättömyytensä. Hellämielisyys ei sovi ruhtinaalle, mutta minun lienee jo myöhäistä yrittää totuttaa väkeäni kovempaan kuriin. Minun on tyytyminen jokaiseen rauhalliseen päivään, minun pitää muistaa olla niistä kiitollinen. Rinteessä kasvoilleni osuu järveltä ryntäilevä tuuli. Se kantaa hyasintin ja liljan, myrtin ja mintun, iisopin ja sypressin tuoksuja. Illan synkkenevässä punassa maiseman värit vääristyvät; hedelmäpuutarhojen vaaleanvihreä tummuu, viiniviljelysten purppura 16
sapettuu, kypsyneen ohran vaaleanruskeaan hiipii saven sävyjä ja johanneksenleipäpuitten kukat muuttuvat veren värisiksi. Akaasiat ja balsamipuut, sinappipensaat ja kuusamat alkavat muistuttaa omista varjoistaan kohottautuvia entisaikojen hahmoja, kivettyneitä hirviöitä. Vasemmalla hätistelee verkkaisesti astuva paimen lampaitaan ryhmyrunkoiseen oliivilehtoon, oikealla ympäröi pientä taloa leikattujen viikunapuitten kehä. Kaikki on niin kuin sen kuuluu olla, kaikki omalla paikallaan. Jos maan päälle on annettu paratiisi, sen nimen täytyy olla Galilea. Tulemme kaupunginmuurin aukosta talojen lomaan ja alamme laskeutua ison torin suuntaan. Jostain kiemurtelee leivän hajua. Kuulen sisäpihoilta lasten heleitä ääniä, kuulen kankaalla verhotun ikkunan ohittaessani vanhan vaimon torailua ja sivukujalta palvelijaansa läksyttävän miehen mölähdyksiä. Katu on siistiksi siivottu ja moni on noudattanut minun toivomustani ruukkuihin istutettujen palmujen seinustoille asettamisesta. Kuten aina täällä kulkiessani, mieleeni tulee se miten moni piti minua järjettömänä, kun päätin jättää Sepforiksen ja rakennuttaa tilalle tämän uuden kaupungin. Mutta kuka voi soimata minua siitä nyt? Löytyykö koko Juudan maasta tämän veroista keidasta? Caesarea Maritima on kieltämättä kaunis, mutta se on roomalaisten hallussa ja sen voi siksi unohtaa. Vielä sitten, kun luuni ovat lahonneet eikä kukaan enää lausu nimeäni, nämä seinät ja muurit tulevat julistamaan minusta. Sanokoot Jerusalemin vuohennaamaiset papit mitä hyvänsä, nimitelkööt he Tiberiasta turmeluksen pesäksi, mutta tämä on sittenkin ihmisen veroinen paikka. »Onko pyhästä kaupungista kuulunut mitään?» kysyn Joosafatilta. »Ei mitään erityistä. Neuvostossa toraillaan taas temppeliverosta ja siitä saako ylipappi leikata partansa, mutta sehän ei ole mitään uutta.» »Ei tosiaan. Ja minusta tietysti levitellään valheita niin kuin aina.» »Agrippa on se josta nykyisin eniten puhutaan. Roomasta kantaa huhuja, että hän viihtyy aina vain paremmin uuden jumalan kanssa.» 17
»Ei hän vielä jumala ole. Hän on imperaattori.» Joosafat kohauttaa harteitaan. »Kai hänestäkin pian jumala tulee. Joka tapauksessa Agrippa istuu kuulemma melkein joka ilta hänen pöydässään. Siitä eivät papit pidä.» »Agrippa on viisas ja viekas, eivätkä papit ole koskaan ymmärtäneet minun sukuni viisautta ja viekkautta. Minä olen miettinyt, josko minunkin olisi taas aika matkustaa Roomaan. Niin pitkän matkan rasitukset eivät vain houkuttele.» »Voithan aina tehdä kohteliaisuuskäynnin prefektin luona.» »Ei se ole sama asia, mutta kai sentään tyhjää parempi. Sitä paitsi olisi hauska nähdä se uusi teatteri ja samalla voisin ostaa varuskunnasta muutaman hevosen. Mahtaako hän olla Caesarea Maritimassa?» »Siitä on helppo ottaa selvää.» »Ota samalla selvää siitä vaunusepästä. Jos hän unohtaa korjata minun vaununi, hänen ei tarvitse enää koskaan korjata kenenkään vaunuja.» »Sinun tahtosi tapahtuu, ruhtinas.» »Äläkä unohda niitä matojasi.» »Niiden unohtaminen olisi vaikeaa.» Huomaan tytön, kun olen jo ohittamaisillani hänet. Hän kyyhöttää ovisyvennyksen varjossa pienenä ja liikkumattomana, laiha käsi jäykäksi ojentuneena. Jos hän yrittäisi kurkottaa myös toista kättään, hän työntäisi esille kyynärtaipeeseen päättyvän tyngän. Ilmeettömät kasvot ovat tuhruiset, tukka takuilla ja linnunluista olemusta verhoileva riepu kulunut ja tahrainen. Niin kuin olettaa sopii, hän on paljasjaloin, eikä likaisempia jalkoja saata kuvitella. Pysähdyn katselemaan häntä. Huokaan. Hänen toista silmäänsä peittää maitomainen kalvo. Hän on siis paitsi käsipuoli, myös puolisokea. »Mitä sinä täällä teet, pikkuinen?» kysyn. »Eikö sinun pitäisi olla kotona?» Hän katselee minua näkevällä, värähtämättömällä silmällään huulet tiukasti yhteen puristettuina. »Et sinä enää tähän aikaan almuja saa. Ja kohta tulee pimeä ja kylmä. Missä sinä asut?» 18
Hän nyökkää hetken epäröityään eteläiselle muurille laskeutuvan kujan suuntaan. »Tule sitten, me viemme sinut kotiin. Sinä saat näyttää tietä.» Tyttö vääntäytyy seisaalleen, katselee arvioivasti sotilaita ja Joosafatia ja sujauttaa kätensä minun kouraani. Olen vähällä kavahtaa hänen kosketustaan, mutta hillitsen itseni ja käännyn kulkemaan hänen rinnallaan. Tunnen miten kevyt hän on, miten vaivatta voisin nostaa hänet ilmaan. Käännymme kulmasta, jossa astioitaan sisälle nosteleva ruukuntekijä painautuu meidät havaittuaan seinää vasten ja jatkamme kapenevaa solaa alhaalla häämöttävää tornia kohti. Meidän muiden askelet kaikuvat seinistä, mutta tytön jalat eivät synnytä ääntäkään. On kuin hän leijailisi ilmassa. Hänen kämmenensä on lämmin. Kun hän pysähtyy, en ensi alkuun ymmärrä olevani ihmisasumuksen edessä. Vasta aikani tihrusteltuani näen muurin ulokkeessa häämöttävän tumman läikän. Tyttö irtautuu minusta ja työntää syrjään kapeassa aukossa riippuvan loimen, ja silloin paljastuu matalassa kolossa väräjöivä valo. Kumarrun kurkistamaan sisälle. Näen alkeellisen tulisijan ja siinä hehkuvan hiilloksen, karkeat seinät, pari istuttaviksi aseteltua puunkarahkaa, pahnat maassa ja niillä lojuvan hahmon, joka havahtuu ensin tytön läsnäoloon ja huomaa sitten minut. Vapisevien käsivarsiensa varaan kohottautuessaan hahmo paljastuu hinteläksi naiseksi. Hän kallistelee kuoppaisia kasvojaan epätietoisesti minun suuntaani, hänen silmänsä näyttävät niukassa valossa silkoilta mustilta aukoilta. »Vaimo», sanon samalla, kun kavahdan ilmassa leijuvaa savun, ulosteitten ja kuumeen löyhkää. »Minä toin sinun tyttäresi.» »Kuka sinä olet, herra?» nainen kysyy silmiään räpytellen. Hänen äänensä narahtaa kuin vanha lauta. »Älä siitä piittaa. Noin nuoren tytön ei pitäisi olla tähän aikaan yksin ulkona. Missä sinun miehesi on?» »Ei minulla ole miestä.» »Eipä tietenkään. Miten sinun asiasi oikein ovat? Oletko sinä sairas?» Hän yrittää työntyä istualleen. »Mitä sinä siitä välität? Ei minusta olisi sinulle iloa, vaikka olisin terve.» 19
»Ei varmaankaan. Onko sinulla edes ruokaa?» »Kysy minun tyttäreltäni. Jos joku armelias on antanut hänelle…» Peräydyn oviaukosta, kiskon sieraimiini raitista ilmaa ja pohdin mitä tehdä. Joosafat poljeksii maata syrjään vetäytyneenä ja sotilaat tekevät parhaansa näyttääkseen siltä kuin minussa olisi juuri tällä hetkellä hyvinkin suojelemista. Viittaan Joosafatin luokseni ja sanon: »Tuolla sisällä on sairas nainen. Anna hänelle kolme aureusta.» »Kolme aureusta!» Joosafat älähtää. »Niinhän minä sanoin, kolme. Oletko sinä menettämässä kuulosi?» »Mutta sehän on enemmän kuin –» »Jollet tottele, se on täsmälleen saman verran kuin sinun tuleva vuotuinen palkkasi.» Hän nielee vastaväitteensä, irrottaa rahapussin kupeeltaan ja työntyy inhonsekaisin ilmein sisälle surkeaan asumukseen. Kuulen hänen matalan äänensä ja siihen vastaavan parahduksen, ja jo samassa hän tuuskahtaa takaisin kujalle ravistellen vaatettaan ikään kuin siihen olisi tarttunut köyhyyden alentavaa lemua. Hän harppaa ohitseni minua katsomatta ja alkaa tähyillä loukkaantuneesti taivaalle. »Menetin haluni istua kapakassa», sanon ja lähden palaamaan yläkaupungin suuntaan. »Meidän pitäisi tehdä näille ihmisille jotakin. On häpeä, että heidän pitää nähdä nälkää ja asua tuollaisissa luolissa. Enkö minä käskenyt jo kauan sitten rakentaa muurin ulkopuolelle pieniä mutta siistejä majoja?» »Sinä käskit sotilaitten auttaa köyhiä niitten rakentamisessa», Joosafat oikaisee. »Mutta valitettavasti köyhillä ei ole varaa rakentaa niitä.» »Ota siihen minun rahoistani.» »Mutta mihin se johtaisi, ruhtinas? Kohta tänne vaeltaisivat kaikki köyhät ja niin tästä tulisi kerjäläisten luvattu kaupunki. Sitä paitsi kukaan ei halua asua muurin ulkopuolella, se on turvatonta.» »Turvatonta? Seutuhan on täynnä maalaisten taloja.» »Maalaisten taloissa on paksut ovet ja niissä asuu miehiä, jot20
ka pystyvät puolustamaan itseään. Toista se on jonkun yksinäisen naisraukan, jolla ei ole turvana kuin vaivainen lapsi.» »Ehkä niin, mutta en minä äsken sinussa paljon sääliä nähnyt», nälväisen. »Luulin jo, että sen naisen luona pitää polttaa suitsukkeita ennen kuin sinä suostut työntämään sinne jalkasi.» »Minä olen vain varovainen. Taudit leviävät.» »Taudit leviävät, jos köyhyys leviää. Viisainta että alat miettiä miten ratkaiset tämän ongelman.» »Minä mietin sitä, ruhtinas.» Katson vielä taakseni. Tyttö on ilmestynyt himmeän valon aukkoon. Olen vähällä nostaa hänelle kättäni, annan olla. Mieluimmin olisin ajattelematta häntä ja hänen kaltaisiaan, mieluimmin unohtaisin hänen saastaisilla oljilla lojuvan äitinsä. Joosafat on oikeassa siinä, ettei edes minusta olisi pitämään huolta kaikista elämässään eksyneistä. Sitä paitsi meidän tilanteemme on hyvä verrattuna Jerusalemiin, jossa katukuvaa rumentavien kurjimusten määrä vain kasvaa ja jonne jokainen juhlapyhä houkuttelee kokonaisen kerjäläisten lauman. Tämä kansa kutsuu itseään luvatuksi, mutta toisille on luvattu kovin vähän ja lunastamatta tahtoo sekin jäädä. Olen juuri aikeissa kiusata ajatuksillani Joosafatia, kun kuulen selkäni takaa hänen voihkaisunsa. Käännyn. Hän nojaa seinään kumaraan taittuneena, toisella kädellä vatsaansa kourien. Harpon hänen luokseen. »Mikä sinua vaivaa?» Hän kohottaa kivulloiseen irvistykseen vääristyneet kasvonsa ja ähisee kiristyneitten huulten lomasta: »En tiedä, ruhtinas. Ehkä minä erehdyin syömään liian monta kyyhkystä.» »Tai sitten olet juonut taas liikaa hunajaviiniä.» »Ei se siitä johdu. Minä olen päinvastoin…» Sanat kuolevat hänen huulilleen. Hän kiskaisee syvään henkeä, räpyttelee silmiään ja suoristautuu kankeasti. Huomaan hänen hiusrajastaan valuvan hikinoron. Hän puuskahtaa huojentuneesti, hieraisee otsaansa ja vääntää suutaan vaisuun hymyyn. »Joko tuntuu paremmalta?» kysyn. »Paljon paremmalta. En minä mielestäni liikaa syönyt ole, mutta kai minun täytyy olla varovaisempi.» 21
»Muista ettei mässäily sovi vanhuksille.» Hän mulkaisee minua pahastuneesti ja saatamme jatkaa matkaa. Huomaan, ettei hänen käyntinsä ole aivan vakaa ja että hän pinnistelee ryhtinsä säilyttääkseen. Kuvittelenko vain vai kumottavatko hänen kasvonsa epätavallisen kalpeina? Onko hän todella sairas vai onko lopulta myös hän lannistumassa säälimättömien vuosien taakan alla? En sano mitään, mutta suunnistan toisten edellä palatsin suuntaan. Hämärä paksuuntuu jo eikä meillä ole mukana lyhtyjä. Tällaisessa tummuvan illan tunnelmassa on aina jotakin taianomaista, jotakin kätkettyä ja jylhää. Vasta vanhemmiten olen suostunut myöntämään itselleni, että minulla on nähtävästi varsin yleinen vamma: tunnen pimeässä oloni pelokkaaksi. Joskus pohdiskelen kuuluuko se ihmisen luontoon vai onko jokin aiheuttanut sen minun mielessäni, mutta sitten muistan että minulla on hyvä syy kaihtaa pimeää. Harvalukuiset eivät ole olleet ne mahtimiehet ja vähäpätöisemmätkin vaeltajat, joihin murhamies on iskenyt tikarin yön synkkinä hetkinä. Ja kenenpä kimppuun kaikki seutukunnan ryökäleet halajaisivat käydä jollei juuri minun. »Joko sinä olet antanut tehtäviä veljenpojallesi?» kysyn, kun olemme työntyneet portista rinteeseen ja olen odottanut Joosafatin ehättämistä rinnalleni. »Benjamin on alkanut ottaa vastaan kauppamiehiä», Joosafat vastaa hengästyneesti. »Näyttää siltä, että hän on oppinut tinkimisen taidon.» »Sepä hyvä. Toivottavasti hänellä ei ole ikävä isänsä mattoja.» »Benjamin on paljon kunnianhimoisempi, ei hänelle mattokauppiaan ammatti riitä.» Sysään jalallani sivuun polulle vierähtäneen kiven. »Sano sitten hänelle, että hänen kannattaa pysytellä minun talossani.» »Hän ymmärtää sen jo.» »Ymmärtääkö tosiaan? Eikös nuorilla miehillä ole yleensä kova hinku Roomaan?» »Benjamin tietää miten monille niistä nuorista miehistä on käynyt.» 22
»Sahlberg on mestari.» – kot il ie si
G
alilean ja perean ruhtinas Herodes Antipas yrittää ymmärtää osaansa vuosien armottomassa vyöryssä: valtataistelut ja juonittelut, sota ja rakkaus,
kristinuskon aamunkoitto. Häntä on jäänyt painamaan sovittamaton rikos, suuren Profeetan kohtalo, mutta onko hän sittenkin tehnyt pahimman rikoksensa itseään kohtaan? Herodes on moderni historiallinen lukuromaani.
www.wsoy.fi 84.2 isbn 978-951-0-39546-2