Saima
Harmajalle
Toimittanut Päivi Istala
werner söderström osakeyhtiö helsinki
© Kirsti Toppari, Päivi Istala ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0- 39584-4 Painettu EU:ssa
S i s ä l ly s
Päivi Istala: Kirjeitä Saimalle – rakastetulta, kirjailijoilta, potilastovereilta, ystäviltä
s. 6
I Jaakko Holman kirjeet 1932–1933
s. 19
II Tyyni Tuulion kirjeet 1931–1936
s. 75
III Muita kirjeitä ja tervehdyksiä
s. 111
IV Oma elämäkerta Saiman kirjoittamana 1936
s. 133 5
K i r j e i tä S a i m a l l e – r a k a s t e t u lta , k i r j a i l i j o i lta , p o t i l a s t o v e r e i lta , y s täv i ltä
Keväällä 2011 Saima Harmajan sisar Kirsti Toppari yllätti
meidät runoilijamme nimikkoseurassa – jälleen kerran. Hän oli perhearkistostaan löytänyt koko joukon Saimalle
osoitettuja kirjeitä ja kortteja, joista ei ole tiedetty ja joita ei aiemmin ole tuotu julkisuuteen. Saima Harmaja -seuran jäsenillassa Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa oli
tihentynyt tunnelma, kun Kirsti Toppari keskittyen ja intensiivisesti luki kaksi tärkeintä kirjettä ääneen kirjas-
ton Salonkiin / lukusaliin kokoontuneelle kuulijajoukolle. Tunsimme olevamme ratkeavan arvoituksen äärellä.
Nyt nämä kirjeet ovat luettavissa tässä Kirjeitä Saima
Harmajalle -kokoelmassa. Kirjan lopussa on Saiman vuonna 1936 kirjoittama omaelämäkerta.
Rakastetun kirjeet Kaksi tärkeintä kirjettä kuuluu nippuun, jossa on 21 kirjettä ja kaksi korttia Saiman rakastetulta Jakelta vuosilta
1932–33. Jake oli vastapäisessä talossa asunut Jaakko 6
Holma (1913–1983), urheilua aktiivisesti harrastanut
kauppatieteiden opiskelija, joka myöhemmin valmistut tuaan ekonomiksi työskenteli mm. Suomen Ekonomilii-
ton toiminnanjohtajana ja jolla oli luottamustoimia esi-
merkiksi Suomen Reserviupseeriliitossa ja Merenkävijöissä. Holma avioitui vuonna 1939 Toini o.s. Hongiston (1911–1981) kanssa, ja he saivat neljä lasta.
Saiman rakkaustarinan vaiheet tunteville lukijoille eri-
tyisen merkittäväksi osoittautui kirjelöydön joukossa Jaken kirje maaliskuulta 1933 ja Saiman siihen vastaukseksi lyijy-
kynällä kirjoittama luonnos. Saiman elämään ylioppilaske-
väänä 1932 ilmestynyt ensirakkaus hiipui loppuun hitaasti
mutta vääjäämättä seuraavien vuosien aikana. Saiman päiväkirjojen lukijat ovat aikojen myötä ihmetelleet ja ounastelleet suhteen laatua ja sen vaiheita.
Eräänlaiseksi avainratkaisuksi on vuosikymmenten
mittaan kiteytynyt Saiman elämäkerran Saima Harmaja
– legenda jo eläessään (WSOY 1977) kirjoittajan Kaarina Helakisan analyysi: kauppatieteitä opiskelevalla reippaalla
urheilijanuorukaisella ja henkistyneellä, sairastelevalla runoilijaneidolla ei keväisen romanssin lisäksi ja loppujen lopuksi ollut juuri mitään yhteistä, jolle rakentaa mahdollista tulevaisuutta.
Nyt asia selviää Jaken kirjeestä, joka on Saiman rak-
kausrunojen suhteen kirjallisuushistoriallisesti suorastaan käänteentekevä. Jo vuosi tapaamisen jälkeen nuori mies 7
hienotunteisesti mutta selkeästi kirjoittaa suhteen laadusta ja tuo julki, ettei hän oikeastaan voi omalta osaltaan kutsua sitä rakkaudeksi.
Saiman vastausluonnos puhuu puolestaan. Emme
tiedä, lähettikö Saima puhtaaksikirjoitettua vastaustaan, sitä voimme vain arvailla. Jaakko Holman jäämistöstä ei
Saiman kirjeitä ole löytynyt. Saiman vastauksessa kuuluu rakastuneen nuoren naisen ääni, joka ei ota ymmärtääkseen sulhon avointa tunnustusta.
19-vuotiaiden ensirakkauskipuja? Sitoutumista välttä-
vän nuoren miehen irtiottoa? Takertuvan nuoren naisen kaiken sietävää selitystä? Me jälkeentulevat voimme miettiä eri vaihtoehtoja, mutta pitää mielessä myös, että tämä
kipuileva rakkaustarina on antanut suomalaiseen lyriikkaan joukon sen kauneimpia säkeitä. Voi varmastikin olla
niin, kuten Kaarina Helakisa toteaa: ”Saima rakastui rak-
kauteen, kuten kuka tahansa teinityttö.” Jos menneisyyden
suuria tunteita katsoo jälkeenpäin, voi runouden ystävä siunata tapahtumien kulkua. Sydämen suruista kiteytyi upeita
runosäkeitä, haihtuvasta lemmen hurmasta muotoutui alasin, johon Elämä iski koko voimallaan: ”Minun sydämeni
helisee moukarin alla/mitä kipeämmin lyöt/sitä syvemmin se soi.” (Taottu sydän)
Kuitenkaan Jaken kirjeet eivät toki loppuneet tuohon
”pahaenteisen” päivämäärän 13.3.1933 viestiin, vaan niitä on tässä kokoelmassa pitkälle syksyyn 1933 saakka. Nuor8
ten yhteydenpito (suhde jos niin halutaan mieltää) jatkui kituliaasti vielä monta vuotta, ja Jaken kirjeitäkin on vuo-
teen 1936 saakka, mm. hänen armeija-ajaltaan. Kirsti Toppari kuitenkin antoi tähän kirjaan käytettäväksi mielestään
tyypillisimmän valikoiman: vakuutusyhtiössä kesätöitä tehneen Jaken suvisia kirjeitä Helsingistä Saiman perheen
kesäkotiin Lohjan Heimoon, mutta myös viestejä retkeltä
Suursaareen, talvisia tervehdyksiä opiskelutoverin kotoa
Haapamäeltä tai omasta mummolasta. On toki joukossa myös pari kirjettä Saimalle Tarttoon, jossa Saima opiskeli
yliopistossa syyslukukauden 1933. Päivämäärien mukaan voi Jaken kirjeiden vastaanottoa seurata Saiman julkaistuista päiväkirjoista. Moni Saiman omien merkintöjen
sävy, jopa purkauksenomainen suru tai tuska saa selityk-
sensä Jaken kirjeen aiheuttamana reaktiona. Samalla tavoin on jännittävää seurata, miten tutustumisvuoden 1932 kirjeiden puhuttelusana ”Rakas!” tai ”Rakas Saima!” muuttuu vähitellen ”Saima-ystäväksi” tai ”Saima hyväksi”, tai sitten
kirjeen alussa lukee vain ”Hei!” tai ”Oi ystäväiseni!” Voiko siitä jotain päätellä, saa kukin miettiä kohdaltaan, mutta osviittaa se saattaa antaa.
Kaarina Helakisa viittaa siihen, miten nuori mies
unohti treffit Saiman kanssa uimakilpailujen takia tai meni mieluummin tennisotteluun kuin käsikynkkäkävelylle tyt-
töystävän kanssa Kaivopuistoon. Ei voinut Jake aavistaa, millaisena loukkauksena rakastunut nuori nainen moiset 9
tempaukset koki – mutta moni tyttöikäinen tunnistaa vas-
taavanlaiset tapaukset vielä tänä päivänäkin! Yhtä hellyttävää on lukea Jaken kertovan siitä, miten hänellä on ollut
”vähän ikävä” Saimaa tai miten hän on ajatellut Saimaa
”jonkun verran”. Miten on nuori umpirakastunut nainen mahtanut suhtautua näihin ”vähäisiin” muistamisiin?
Kyllä Saima toki hyvin tiesi, miten eriparinen hänen
ja Jaakon suhde oli. Silti hän tulkitsi suhteen kirjallisen ylpeästi. Vaikka Saiman jo kauan päiväkirjoissa näkyvissä ollut rakkaudenkaipuu saikin Jaakossa kaikkea muuta kuin runollisen kohteen, itse tunne on vahva ja väkevä.
Kuitenkin muotopuoli rakkaustarina kulki sittemmin
kivulloisesti kohti päättymistään.
Viimeisessä, keskeneräiseksi jääneessä kirjeessään maa-
liskuulta 1937 Saima kirjoittaa: ”...sulhaseni hylkäsi minut
siskoni kuoltua.” Tunteet purkautuvat vaikkapa runossa
Unohdus, joka on kirjoitettu joitakin viikkoja ennen kuolemaa ja löytyi postuumisti luonnosten joukosta samoin kuin mm. runo Rakas Kuolema:
”Minä, jolta sydämen/veisti armas lastuiksensa – /pala-
maan ne viskaten/lämmitellä miehuutensa...” Jälkikuva menneestä rakkaudesta löytyy myös Saiman ehkä tunnetuimmasta runosta On maa, jossa muisto purkautuu näissä
säkeissä: ”Jos tuon/ma sinne halvan rakkauden murut,/ käsiini jalokiviaarre jää,/mi kimmeltää.”
Ensirakkautensa ristiriidoista Saima Harmaja kuiten10
kin mielikuvituksensa voimalla kirjoitti runoilijan rakkaus-
tarinan, josta löytyvät kaikki tunteet, tosirakkauden vuoret ja laaksot. Kokemus oli eräänlaista käyttöpääomaa runoi-
lijantyölle. Kaarina Helakisa selvittää osuvasti: ”Tarinansa ulkonaisesti laihoista aineksista Saima Harmaja sai fysiik-
kaansa puserretuksi kaikki rakkauskokemuksen mahdolliset tunteet, aavistelevan heräämisen, riemastuneen täyttymyksen, ikävän, intohimon, epätoivon, ylpeyden, kerjäämisen, nöyryyden, luopumisen, takaisin saamisen, pettymi-
sen, vahvemmuuden, nyyhkyromanttisuuden, hellyyden, voimattomuuden, ja niin edelleen. Saiman runollinen tul-
kinta hänen ja Holman välisen tunnesuhteen laadusta oli
kaikkea muuta kuin staattinen ja johdonmukainen: Saima oli linnanneito, prinsessa, paimentyttö, tuli, meri, jumala-
tar, raskas taakka, pikkulintu, lapsi, lehti, aalto, niittykukka, leikki, ruusu, lämmin saari. Tyyni Tuulio oli sanonut Sai-
malle, että mitään kokematta tämä oli kokenut elämästä
kaiken. – Älä luule, etten minä ole mitään kokenut, Saima oli sanonut, ja Tuulio: – Sinä et näin varhain saisi kirjoittaa näin kypsiä runoja.”
Ystävän kirjeet Tyyni Tuulion kirjeet ovat tämän kokoelman toinen laajempi kokonaisuus. Tuuliot olivat Harmajoiden perheystäviä, ja Saimaa parikymmentä vuotta vanhemmasta Tyynistä 11
tuli vuosien mittaan myös ja nimenomaan Saiman ystävä ja tukija.
Tyyni Tuulio (aiemmin Tyyni Haapanen-Tallgren,
1892–1991) oli Suomen itsenäisyyden ajan keskeinen kirjallisuuden ja kulttuurielämän vaikuttaja. Hän oli kirjai-
lija, kirjallisuudentutkija, suomentaja ja filosofian kunniatohtori, erityisesti Italian kulttuurin tuntija. Hänen puoli-
sonsa oli kielten- ja kirjallisuudentutkija Oiva Tuulio (ent.
Tallgren). Suomalaiseen kirjallisuushistoriaan pariskunta on jäänyt fiktiivisinä hahmoina: he ovat porvarillisen ja
sivistyneen, mutta sovinnaisen kaupunkilaiselämän esiku-
vina Helvi Hämäläisen kiistellyssä ja aikanaan kirjallisen skandaalin aiheuttaneessa romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä (1941).
Tyyni Tuulion kirjeitä on yhteensä 11, vuosilta 1931–
1936. Kirjeiden lisäksi jäämistössä on mukana postikortti
Caprilta vuoden 1931 Italian-matkalta. Tyyni Tuulio on
matkalla miehensä ja vanhimman poikansa Jaakon kanssa. Venetsia, Rooma ja Napoli oli nähty jo, kun Tyyni Tuu-
lio kirjoittaa Perugiasta kuvaillen matkavaikutelmiaan ja
ikävöiden koti-Suomeen jääneitä pikkupoikiaan Mauria ja Hannua.
Myöhempiä kirjeitä on Helsingistä Saimalle Numme-
lan parantolaan sekä Tuulioiden kesäpaikasta läheltä Por-
voota Aamulahden Hauenkoukusta Saiman ja Harmajoiden kesäkotiin Lohjan Jalassaaren Heimoon. Kirjeissä elää 12
vahvasti Tyyni Tuulion Italian kulttuurin tuntemus, ja eri-
ikäisiä ystäviä yhdistää kiinnostus Danteen. Kesällä 1932, Saiman ensimmäisenä ”rakkauskesänä” vanhemman ystä-
vän ohje on kuitenkin: ”…älä lue Danteakaan, jos muuten on ihanaa!”
Tyyni Tuulion kirjeissä lukija kohtaa tunnettuja aika-
laisia: Kotilieden päätoimittajan Alli Viherheimon, kapel-
limestari-viulistin Erik Cronvallin (joka musisoi kesäkonsertissa yhdessä Tyyni Tuulion veljen, Yleisradion musiik-
kipäällikön Toivo Haapasen kanssa), siellä on myös kapel-
limestari Simon Parmet ja lausuja Ebba Jacobson-Lilius, radion Ebba-täti. Tyyni-ystävä välittää Saimalle Tarttoon opiskelusyksynä 1933 kälynsä, tunnetun esseistin ja kirjallisuuskriitikon Anna-Maria Tallgrenin pyynnön, että Saima suomentaisi kaksi Paul Verlainen runoa Ranskan kirjal-
lisuuden kultaista kirjaa varten. Mika Waltarin romaani
Appelsiininsiemen (1931) näyttäytyy hiukan ongelmallisena, mutta sai Tyyni Tuulion mielestä kuitenkin liian huonot arvostelut.
Tummempiakin sävyjä kirjeissä toki on. Tuulioiden lap-
sista yksi oli kehitysvammainen Hannu – hänen vaiheistaan Tyyni-äiti kirjoittaa Saimalle. Yhdessä vaiheessa myös
Tyyni Tuulio joutui ysköskokeeseen: basillikauhu oli yleistä, tuberkuloosi oli pelätty ja kuolettava sairaus 1930-luvulla.
13
Kirjeitä potilastovereilta ja ystäviltä – kotoa ja kaukaa Tyyni Tuulion kirjeiden jälkeen olisi houkuttelevaa tulkita Helvi Hämäläisen päiväämätöntä korttia Saimalle kommentiksi Säädylliseen murhenäytelmään: romaanissa tohtoripariskunnan poika Pekka tapailee ikäistään tyttöä, älyllisesti
varhaiskypsää, runoja kirjoittavaa Sirkkaa, jonka esikuvana Saima Harmajaa on pidetty. Säädyllisestä murhenäytelmästä ei kuitenkaan voi olla kysymys, sillä romaani ilmestyi vasta
vuonna 1941. Helvi Hämäläinen onnittelee kortissaan Saimaa kotiinpääsystä jouluksi ja varoittaa tätä lukemasta kirjaansa ”...jos luulet, että se Sinua järkyttää...” Saima oli pääs-
syt jouluksi 1935 kotiin Helsingin keuhkotautisairaalasta Laaksosta. Helvi Hämäläisen läpimurtoteos Katuojan vettä
oli ilmestynyt samana syksynä. Ilmeisesti Hämäläinen varoittaa sairasta Saimaa romaanin ankeasta työläiskuvauksesta, vuokrakasarmien köyhistä au-äideistä ja lapsista.
Yhteensä 6 kirjettä on potilastovereilta ja ystäviltä niin
Suomesta kuin ulkomailtakin. Nurmijärveltä Nummelan
parantolasta Röykästä kirjoittaa kohtalotoveri Liisa helmikuussa 1932 ja onnittelee Saimaa Huhtikuu-kokoelman kustannuspäätöksestä. Liisan, ”parantolaloisen” viestistä välittyy
tuberkuloosisairaalan ”tubbarikulttuuri”: Liisa oli karkauspäivänä kosinut Ins. Palmusta ja saanut myöntävän vastauksen! Tubipotilaita makuutettiin usein ns. hallissa eli parvek14
keiden ulkoilmassa – Liisa oli ”kraabannut” hallista, kun oli kova pyryilma ja Saimalle menevä kirje oli saatava postiin.
Nummelasta kirjoittaa syyskuussa 1936 myös Marja,
joka ei ole kuullut Saimasta edellisen joulun jälkeen – silloinhan Saima oli päässyt kotiin parantolasta. Hän kaipaa
kotiinsa jääneitä Saiman kahta ensimmäistä runokirjaa, Huhtikuuta ja Sateen jälkeen -kokoelmaa. Hän onnittelee Saimaa Sateen jälkeen -kokoelman saamasta SKS:n pal-
kinnosta. Saiman päiväkirjojen sivuilla on usein mukana potilastoveri Maija R.Hän ei kuitenkaan liene tämän kirjeen Marja, joka lohdullisesti ja lämpimästi kirjoittaa Sai-
man samana keväänä lapsivuoteeseen menehtyneen Outisiskon muistosta.
Vuoden 1936 kirjeisiin kuuluu myös Sirkun kirje, jossa
vertautuvat kirjoittajan äidin ja Saiman sisaren poismenot. Kuoleman läheisyydessä herkistyvät tunnot. Sirkku kertoo kuinka hänen äitinsä ”kuin välähdyksinä” vielä kuuntelisi ja seuraisi niitä, jotka olivat häntä lähellä. Sirkku löytää Sai-
man säkeet ja ajatuksen siitä, ettei ”kuolema katkaise rak-
kaita yhdyssiteitä, vaan että ’ Hän joka edeltä lähti - luonani viipyy nyt’ ”.
Aivan omanlaisensa on luokkatoverin Klaus Holman
kirje Pariisista helmikuulta 1935, kirjoitettu Suomen lähetystön ”viralliselle” paperille. Klausin isä Harri Holma oli
suurlähettiläänä Ranskassa. Klaus taas oli Saiman rakastetun Jaakon serkku ja arvattavasti se lenkki, joka aikanaan 15
oli tutustuttanut nuoret toisiinsa. Klaus Holma oli kunniaksi Saiman yo-luokalle – myös hänestä tuli kirjailija ja
myöhemmin Suomen nuorin taidehistoriasta väitellyt toh-
tori. Väitös hyväksyttiin vuonna 1940, jolloin Klaus Holma oli vasta 26-vuotias. Klaus-luokkatoverin kirje on täynnä
Keski-Eurooppaa, ajankohtaisia tapahtumia, mannermaan atmosfääriä eli ”depressionia, joka vallitsee ja tuntuu niin
paljoa kipeämmin kuin meillä Suomessa”, kuten Holma
kirjoittaa. Runoilija-luokkatoverilleen hän selvittää näke-
myksiään ranskalaisesta ja englantilaisesta kirjallisuudesta, analysoi eroja ihmisen luonteen ja sisäisen elämän kuvauk-
sissa. Klaus Holma allekirjoittaa kirjeensä Claudius käyttäen vanhaa kouluaikaista lempinimeä.
Tässä valikoimassa on myös kaksi kirjettä ulkomaisil-
ta ystäviltä. Ensimmäinen kirje tulee Unkarista, Magdalta Sopronin kaupungista. Hän voi olla Saiman kontakti vuo-
den 1930 Keski-Euroopan matkalta, tai sitten kirjoittajan
opiskeluajalta Helsingistä. Magdan kirje on päivätty 5. 9. 1934. Siitä käy ilmi, että kirjoittajalla on ollut runsaasti yh-
teyksiä Saiman lähipiiriin ja yliopistoväkeen Helsingissä – jopa jonkinlaisesta romanssistakin on vihjeitä. Magda kommentoi myös Saiman kituliasta rakkaustarinaa ja vastaa Sai-
man kirjeessään esittämiin huoliin Outi-siskon vapaudenkaipuusta ja tämän epäilyistä parisuhteensa onnistumisesta.
Toinen ulkomaisen ystävän kirje on Virosta, Valvelta
Narva-Jõesuusta heinäkuussa 1936. Kirje on myöhäinen 16
surunvalittelu Outin kuoleman johdosta – kirjoittaja on
tuntenut Saiman lisäksi myös Outin. Kirjettä on ollut vai-
kea kirjoittaa: ”Syvälle, vilpittömälle ja sydämestä kumpua valle myötätunnolle ei ole helppo löytää sanoja.” Käsi-
ala paljasti kirjoittajaksi virolaisen kirjailijan ja kääntäjän, Valve Saretokin (1911–2004), joka oli syntynyt Valgassa
ja opiskeli Tarton ja Helsingin yliopistoissa. Valve Saretok vertaa kirjeessään Saiman kirjallisen uran kehitystä
omaansa ja mainitsee ”pienen kirjan”, jonka oli lähettänyt
Saimalle. Kyseessä saattaa olla Saretokin lastenromaani Kiki suur suvi (1936) tai Aga, Gret... (1928).
Juhlavuonna 2013 Kiitokset Saima Harmajan sisarelle Kirsti Topparille kirjei-
den luovuttamisesta tätä teosta varten. Yhtälailla kiitokset
kuuluvat myös Jaakko Holman lapsille, Natta Holmalle ja hänen veljilleen Antti ja Harri Holmalle.
Saima Harmajan syntymän 100. juhlavuonna on ilo
tuoda luettavaksi tekstejä, jotka antavat uutta tai aiemmin tuntematonta näkemystä hänen runoilijanelämäänsä. Helsingissä 1. 2. 2013 Päivi Istala
Saima Harmaja -seuran puheenjohtaja
17
I J a a kk o H o l m a n k i r j e i t ä
1932–1933
H : g i ss ä 1 6 / 6 - 3 2 .
K. Neiti Saima Harmaja, Kirkniemi Koskee allekirjoittaneen matkaa 25/6 -32
Olemme saaneet t.h. 10 p:tyn kirjeenne, minkä joh-
dosta olemme päättäneet seuraavaa:
(Tämä on sitä vakuutusvirkamiesten tyyliä. Kirjoitan
nyt niinkuin muutkin kuolevaiset, siis:)
Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka jo pelkällä ilmesty-
misellään minua suuresti ilahdutti. En ole voinut vastata siihen aikaisemmin, sillä Aspi oli maalla, Svartbäckissa Kai-
julin luona, ja saapui vasta eilen. Tänään pidimme sotaneuvottelun, ja vastaamme nyt kutsuun: kiitos, kyllä tulemme! Aspi jättää senvuoksi Eestinmatkansakin. Jalo mies, eiks'
juu? – Me olemme täällä ”pikku hiljaa”, pelailemme ten-
nistä y.m. Viime sunnuntaina olin Masan luona ja oleske-
lin kuusi (6) tuntia tenniskentällä pelaten sen aikana kaikkiaan kymmenen (10) erää. – Juhannukseksi ei meillä ole
vielä mitään suunnitelmia; olemme kai täällä kaupungissa. Minulla on myös koko lauantai lomaa ja koetan senvuoksi
”järjestää” itselleni auton. Sillä me sitten tulisimme lauantaina sinne. Jos sen saan, niin voimme lähteä niin aikaisin kuin mahdollista täältä. – En aio nyt kertoa pitemmälle 20
elämästäni; saatpahan sitten kuulla. Aspi luultavasti liittää
kirjeensä tämän perään. – Ohoh, huomaanpa, että sydän-
vereni vuotaa kuiviin – nenän kautta. Minulla on hieman nuhaa ja kun niistin nokkani pontevasti; olivat seurauk-
set punaiset. Mutta ”se on pientä”. – Saat nyt tyytyä tähän, sillä olen liian uninen korjatakseni tässä olevia virheitä. Voi hyvin, kunnes tapaamme! Jake. P.S. Jontti on sitä mieltä, että kirje ei ole kirje, ellei siinä
ole jälkikirjoitusta. Minä en ole samaa mielipuolta, enhän? J-e.
21
postikortti 27.6.32
Neidit Outi & Saima Harmaja. Kirkniemi Sydämelliset kiitokset rakastettaville emännilleni ihanista
”Heimo”-päivistä sekä tervehdykset tennis- y.m. tovereille. Jake.
22
is b n 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 9 5 8 4 - 4 | 8 6 . 2 | www.wsoy. f i | pä ä l lys a nn a m a kkonen
L
yhyen elämänsä aikana Saima Harmaja (1913–1937) ehti viettää nuoruutta kotona Helsingissä ja ulko mailla, seurustella, opiskella yliopistossa sekä kirjoittaa ne ikimuistettavat runot ja päiväkirjat, joista jälkipolvet hänet tuntevat. Tähän kirjaan on kerätty Saima Harmajan jäämistöstä löyty neitä kirjeitä ja tervehdyksiä, jotka avaavat ainutlaatuisen näkö alan 1930-luvun nuorison ja sivistyneistön elämään: lukuisat ystävät niin keuhkotautiparantolasta kuin eri puolilta Eurooppaa kirjoittavat Saimalle. Kirjailija-suomentaja Tyyni Tuulio muistaa nuorta runoilijaa usein kesähuvilalla ja matkoillaan. Eräs mystee rikin ratkeaa: Jaakko-sulhanen kirjoittaa tytölleen tunnollisesti kunnes yhdessä kirjeessä murskaa tämän sydämen. Saiman vastauksesta on jäljellä luonnos. Saima Harmaja -seuran puheenjohtaja, radiotoimittaja ja teatteriohjaaja Päivi Istala on kirjoittanut teokseen valaisevan esipuheen. Nimikkoseura vaalii aktiivisesti runoilijan muistoa: http://www.saimaharmaja.fi/.