Cussler, Clive: Puolikuu nousee (WSOY)

W S O Y POKKARI

Clive Cussler & Dirk Cussler

Puolikuu nousee Suomentanut Anna Lรถnnroth

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Crescent Dawn © Sandecker, RLLP 2010 All rights reserved.

By Arrangement with Peter Lampack Agency, Inc. 551, Fifth Avenue, Suite 1613 New York, NY 10176-0187 USA Suomenkielinen laitos © Anna Lönnroth ja WSOY 2011 Ensimmäinen painos ilmestyi 2011 Pokkarilaitos ilmestyi 2012 ISBN 978-951-0-39603-2 Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa

Terille ja Daynalle, jotka tekev채t el채m채n hauskaksi.

Turkki ien ell i n rda salm Da

Aigeianmeri

Çelikin poukama

Çanakkale

P Khios

6

Ottomaanihylky

Mustameri Bosporinsalmi

Istanbul

Marmarameri

i

lm sa

in or

sp

Bo

Galatan silta Süleymaniye- • Kultainen moskeija Topkapı• sarvi Sininen moskeija •

Istanbul

7

Prologi Uhka taivaanrannassa

Kaleerin takaa-ajo

10

327 jKr. Välimeri

Virheettömän tarkassa rytmissä kumahteleva rummunpauke kaikui puisista laipioista. Celeusta iski vuohennahkaista rumpuaan järjestelmällisesti, sulavaan mutta kuitenkin konemaiseen tapaan.

Hän pystyi paukuttamaan rumpua tuntikausia jättämättä väliin ainuttakaan lyöntiä – hänen musiikkikoulutuksensa pohjana oli pikemminkin kestävyys kuin harmonia. Vaikka hänen lyöntiensä vakaalla poljennolla oli oma tunnustettu arvonsa, hänen yleisönsä, kaleerin soutajat, toivoivat vain että yksitoikkoinen esitys päättyisi mahdollisimman pian.

Lucius Arcelianus pyyhki hikistä kämmentään sääryksiinsä ja tiukensi sitten otettaan raskaasta tammiairosta. Hän veti lapaa vedessä jouhevin liikkein ja pääsi nopeasti ympärillään soutavien miesten tahtiin. Nuori mies oli kotoisin Kreetalta ja oli liittynyt Rooman merivoimiin kuusi vuotta aiemmin, houkuttimenaan hyvä palkka ja mahdollisuus saada Rooman kansalaisuus pestin päätteeksi. Värväytymisensä jälkeisinä vuosina hän oli kokenut ruumiillista rasitusta yllin kyllin, ja nyt hän tavoitteli vain etenemistä vähemmän työlääseen virkaan keisarillisella kaleerilla, ennen kuin hänen käsivartensa sanoisivat sopimuksensa irti lopullisesti.

Vastoin Hollywood-elokuvien ylläpitämää myyttiä muinaisten roomalaisten kaleereilla ei käytetty orjia. Laivojen käyttövoimana toimivat palkatut soutajat, jotka oli tavallisesti värvätty keisarikuntaan kuuluvista merenkulkua harjoittavista maista. Samoin kuin

11

11

vastineensa Rooman armeijan legioonissa nämäkin värvätyt joutuivat kestämään viikkokausien ankaran koulutuksen ennen kuin heidät määrättiin vesille. Soutajat olivat hoikkia ja vahvoja ja kykenivät soutamaan kaksitoistakin tuntia päivässä, jos oli tarvis. Mutta liburnialaistyyppisessä bireemi-kaleerissa, pienessä ja kevyessä sota-aluksessa, jossa oli vain kaksi kerrosta airoja kummallakin puolella, soutajat toimivat kannen yläpuolelle kiinnitettyä suurta purjetta täydentävänä voimanlähteenä.

Arcelianus tuijotti celeustaa, piskuista kaljua miestä, joka löi rumpua pieni liekaan sidottu lemmikkiapina vierellään. Arcelianus ei voinut olla huomaamatta miehen ja apinan hämmästyttävää yhdennäköisyyttä. Kummallakin oli suuret korvat ja pyöreät, lupsakat kasvot. Rumpalin pärstävärkille oli liimaantunut tauoton hilpeys, ja hän virnisteli miehistölle kirkkain viekkain silmin ja lohkeillein, keltaisin hampain. Jollain tavalla ilmestys teki soutamisesta helpompaa, ja Arcelianus tajusi, että kaleerin kapteeni oli tehnyt viisaan päätöksen valitessaan miehistöön juuri tämän rummunlyöjän. ”Celeusta”, huusi yksi soutajista, tummaihoinen syyrialaismies. ”Tuuli puhaltaa rajusti ja vesi kuohuu. Minkä tähden meidät on käsketty soutamaan?”

Rummunlyöjän silmiin ilmestyi pilke. ”Minun tehtäviini ei kuulu kyseenalaistaa upseereidemme viisautta. Muutenhan minä joutuisin itsekin aironvarteen”, hän vastasi nauraen sydämensä pohjasta. ”Veikkaanpa, että apinakin osaisi soutaa nopeammin”, syyrialainen heitti.

Celeusta katseli viereensä käpertynyttä apinaa. ”Onhan se aika vahva pikkukaveri”, hän heitti takaisin. ”Mutta kysymykseesi vastatakseni minun on sanottava, etten tiedä vastausta. Ehkäpä kapteenin mielestä hänen lörpöttelevä miehistönsä on harjoittelun tarpeessa. Tai kenties hän vain haluaa edetä tuulta nopeammin.”

Kaleerin kapteeni seisoi ylemmällä kannella pari metriä heidän 12

12

päänsä yläpuolella ja vilkuili tuon tuostakin perän takana näkyvää horisonttia. Myllertävällä merellä tanssi etäällä kaksi siniharmaata pistettä, jotka kasvoivat hitaasti hetki hetkeltä. Hän kääntyi katsomaan kuinka tuuli täytti purjetta ja toivoi, että pääsisi kiitämään paljon, paljon tuulta nopeammin.

Yhtäkkiä hänen pohdintansa keskeytti syvä baritoni. ”Meren raivoko saa sinun polvesi tutisemaan, Vitellus?”

Kapteeni kääntyi ja näki panssaroituun sotilastunikaan pukeutuneen rotevan miehen tuijottavan häntä pilkallisesti. Mies oli Plautius-niminen roomalainen sadanpäämies, joka komensi laivalle sijoitettua kolmenkymmenen legioonalaisen varuskuntaa. ”Etelästä lähestyy kaksi alusta”, Vitellus vastasi. ”Merirosvolaivoja kumpikin, epäilemättä.”

Sadanpäämies vilkaisi kaukana näkyviä laivoja ohimennen ja kohautti sitten olkapäitään. ”Mitä lie pikkuitikoita”, hän sanoi välinpitämättömästi.

Vitellus oli paremmin tilanteen tasalla. Merirosvot olivat olleet roomalaisen merenkulun vitsauksena jo vuosisatojen ajan. Vaikka Pompeius Suuri oli tehnyt lopun järjestäytyneestä merirosvouksesta Välimerellä satoja vuosia sitten, pieniä itsenäisiä roistojoukkoja vaaniskeli edelleen meren aavoilla. Yleensä niiden kohteena olivat yksinäiset kauppalaivat, mutta merirosvot tiesivät, että myös bireemeillä oli usein mukanaan arvokasta lastia. Vitellus muisteli oman aluksensa lastaamista ja pohti, olivatko mertakäyvät barbaarit saaneet joltakulta vihjeen bireemin lähdettyä satamasta. ”Plautius, ei liene tarpeen muistuttaa sinua lastimme tärkeydestä”, hän lausui. ”Ei toki”, sadanpäämies vastasi. ”Minkä takia luulet minun olevan tällä onnettomalla aluksella? Juuri minullehan on määrätty tehtäväksi varmistaa lastin turvallisuus siihen saakka kunnes se on toimitettu perille Bysantin keisarille.” ”Epäonnistumisesta olisi kohtalokkaita seurauksia sekä meille että perheillemme”, Vitellus sanoi mielessään vaimonsa ja poikan-

13

13

sa, jotka olivat Napolissa. Hän antoi katseensa pyyhkäistä merta keulan tuolla puolen ja näki vain savenharmaana aaltoilevaa vettä. ”Saattueesta ei edelleenkään näy merkkiä.”

Kolme päivää aiemmin kaleeri oli lähtenyt Juudeasta saattueenaan suuri trireemi-sotalaiva. Mutta edellisenä yönä raju myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan, eikä sotalaivaa ollut näkynyt sen koommin. ”Älä suotta pelkää barbaareja”, Plautius sylkäisi. ”Värjäämme meren punaiseksi heidän verellään.”

Sadanpäämiehen öykkärimäisyys oli yksi niistä syistä, miksi Vitellus oli alusta asti pitänyt häntä epämiellyttävänä. Mutta hän oli epäilemättä kyvykäs taistelija, ja sen vuoksi kapteeni oli kiitollinen hänen läsnäolostaan.

Plautius ja hänen legioonalaisosastonsa kuuluivat Scholae Palatinaeen, armeijan eliittijoukkoihin, jotka yleensä huolehtivat keisarin turvallisuudesta. Suurin osa oli karaistuneita veteraaneja, jotka olivat taistelleet Konstantinus Suuren rinnalla valtakunnan rajoilla ja osallistuneet sotaretkelle kilpailevaa keisaria Maxentiusta vastaan, jonka kukistumista seurasi pirstoutuneen keisarikunnan yhdistyminen. Plautiuksella itsellään oli vasemmassa hauislihaksessaan ilkeä arpi, muisto raivoisasta yhteenotosta visigoottilaisen miekkamiehen kanssa, mikä oli melkein maksanut hänelle käsivarren. Hän kantoi arpea ylpeästi todisteena kovapintaisuudestaan, ominaisuudesta, jota ei rohjennut kyseenalaistaa kukaan joka hänet tunsi.

Kun merirosvolaivapari lähestyi, Plautius kokosi miehensä valmiiksi avoimelle kannelle, ja apujoukoiksi kaleerin miehistön vapaana olevat jäsenet. Kaikilla oli tuon ajan roomalainen taisteluvarustus – lyhyt sotamiekka nimeltään gladius, pyöreä kerrosrakenteinen kilpi ja heittokeihäs eli pilum. Sadanpäämies jakoi joukkonsa nopeasti pieniin taisteluosastoihin kyetäkseen puolustamaan laivan molempia kylkiä.

Vitellus piti katseensa kohdistettuna takaa-ajajiin, jotka olivat 14

14

nyt selvästi nähtävissä. Ne olivat pieniä, kahdeksantoistametrisiä purje- ja soutualuksia, suurin piirtein puolet roomalaisen kaleerin koosta. Toisessa oli hailakansiniset raakapurjeet, toisessa harmaat, ja molempien runko oli maalattu lattean tinanharmaaksi, jotta se sulautuisi mereen – vanha kilikialaisten merirosvojen suosima naamiointikikka. Molemmissa aluksissa oli kaksi purjetta, mikä selitti niiden ylivoimaisen nopeuden navakoilla tuulilla. Ja nyt tuuli puhalsi niin rivakasti, ettei roomalaisilla ollut juuri mahdollisuutta päästä pakoon.

Väräjävä toivo heräsi, kun tähystäjä huusi, että maata oli näkyvissä. Vitellus tuijotti keulan ohi silmiään siristellen ja erotti pohjoisessa hennosti piirtyvän kallioisen rantaviivan. Kapteeni saattoi vain arvailla, mikä rannikko oli kyseessä. Aikaisempi myrsky oli puhaltanut kaleerin kauas alkuperäiseltä kurssilta, ja siitä lähtien oli purjehdittu lähes pelkästään merkintälaskun avulla. Vitellus toivoi hiljaa mielessään, että he olivat Anatolian rannikon lähellä, missä olisi mahdollista kohdata muita Rooman laivaston aluksia.

Kapteeni kääntyi kohti bulldoginoloista miestä, joka piteli kaleerin painavaa peräsimenvartta. ”Gubernator, ohjaa meidät maata kohti ja suojan puolelle, jos suinkin mahdollista. Jos onnistumme viemään tuulen noiden pahalaisten purjeista, pääsemme heitä pakoon airojemme turvin.”

Kannen alla celeusta määrättiin lyömään rumpuaan nopeaan tahtiin. Arcelianus ja muut soutajat eivät enää puhuneet. Kuului vain raskaan hengityksen matala huohotus. Tieto takaa-ajoon ryhtyneistä merirosvolaivoista oli tihkunut alas, ja joka mies tiesi, että oma henki saattaisi olla vaakalaudalla, ja keskittyi kiskomaan airoaan niin nopeasti ja tehokkaasti kuin mahdollista.

Kaleeri onnistui pitämään etäisyyden takaa-ajaviin aluksiin miltei puoli tuntia. Kun sekä purje että airot olivat käytössä, roomalaisalus puski aaltojen halki lähes seitsemän solmun nopeudella.

Mutta ennen pitkää pienemmät ja paremmin takiloidut merirosvolaivat alkoivat taas saavuttaa kaleeria. Nääntymyksen partaalle

15

15

joutuneiden soutajien annettiin lopulta hidastaa tahtiaan voimien säästämiseksi. Ruskean, tomuisen maamassan kohotessa kutsuvana roomalaisten edessä merirosvot saavuttivat heidät ja ryhtyivät hyökkäykseen.

Toinen laivoista jäi kaleerin peräpuolelle. Sinipurjeinen alus ajoi rinnalle ja siirtyi sitten yllättäen roomalaisaluksen eteen. Ohituksen aikana sekalainen joukko aseistettuja barbaareja seisoi kannella ja pilkkasi roomalaisia kovaan ääneen. Vitellus ei antanut huutojen häiritä itseään, vaan tuijotti edessä näkyvää rantaviivaa. Kaikki kolme alusta olivat muutaman kilometrin päässä rannasta, ja hän näki tuulen hiukan vähenevän raakapurjeessaan.

Hän pelkäsi, että tyyntyminen oli liian vähäistä ja tapahtui liian myöhään, jotta siitä olisi hyötyä hänen uupuneille soutajilleen.

Vitellus tähysti maastoa siinä toivossa, että voisi nousta maihin ja antaa legioonalaisten taistella maankamaralla, missä he olisivat vahvimmillaan. Mutta rantaviivan muodostivat korkeat, äkkijyrkät kallioseinämät, joiden lomassa ei näkynyt turvallista rantautumispaikkaa kaleerille.

Merirosvojen johtoalus rynnisti miltei neljänsadan metrin päähän, ja kääntyi sitten yhtäkkiä. Se vaihtoi halssia taidokkaasti, pyörähti puoli kierrosta ja lähti kiitämään suin päin kohti kaleeria. Ensi näkemältä manööveri vaikutti itsetuhoiselta. Roomalaisen meritaistelustrategian ensisijaisena taktiikkana oli jo pitkään käytetty puskemalla upottamista, ja jopa pieni bireemi oli varustettu raskaalla pronssisella keulapuskurilla. Vitellus arveli, että barbaareilla saattoi olla enemmän lihaksia kuin aivoja. Mikään ei olisi hänelle mieluisampaa kuin törmätä ensimmäiseen alukseen ja upottaa se. Hän tiesi, että siinä tapauksessa toinen alus todennäköisesti perääntyisi. ”Kun se kääntyy seuraavan kerran, jos kääntyy, seuraa sitä ja lävistä se keulapuskurillamme hinnalla millä hyvänsä”, hän neuvoi perämiestä. Porraskuilussa oli asemissa aliupseeri, joka odotti määräyksiä soutajille. Legioonalaiset seisoivat kannella kilpi 16

16

toisessa kädessä ja heittokeihäs toisessa, valmiina aloittamaan verenvuodatuksen. Kaikki odottivat, ja laivalla vallitsi hiljaisuus.

Barbaarit tulivat suoraan kaleeria kohti, kunnes olivat suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä. Sitten, aivan kuten Vitellus oli arvellutkin, vastustaja kääntyi tiukasti paapuuriin. ”Iske!” Vitellus karjui, ja perämies työnsi peräsimenvarren koko matkan puolelta toiselle. Kannen alla tyyrpuurin puolen soutajat huopasivat muutaman vedon verran ja saivat kaleerin kääntymään voimakkaasti tyyrpuuriin. Aivan yhtä vikkelästi he alkoivat taas soutaa ja yhdistivät voimansa äärimmäiseen ponnistukseen paapuurin puolen soutajien kanssa.

Kaleeria pienempi merirosvolaiva yritti liukua kaleerin sivuitse, mutta roomalaisalus kääntyi mukana. Kun barbaarialus kääntyi, sen purjeet jäivät lepattamaan ja se menetti vauhtinsa, kun kaleeri puolestaan syöksyi eteenpäin. Hetkessä saalistajasta olikin tullut saalis. Kun tuuli taas täytti pienemmän aluksen purjeet, se ampaisi eteenpäin, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kaleerin pronssinen keulapuskuri iskeytyi merirosvolaivan peräkylkeen ja repi sen auki peräpeiliin saakka. Alus oli keinahtaa kumoon törmäyksessä, mutta onnistui oikenemaan vaikka perä jäikin uimaan syvälle.

Roomalaiset legioonalaiset puhkesivat riemunkiljahduksiin, ja Vitellus salli itsensä hymyillä siinä uskossa, että voitto olikin yhtäkkiä heidän ulottuvillaan. Mutta sitten hän kääntyi katsomaan toista laivaa ja tajusi välittömästi, että peli oli menetetty.

Kohtaamisen aikana toinen alus oli hiljaa hivuttautunut lähemmäksi. Kun kaleerin keulapuskuri oli osunut toiseen laivaan, harmaapurjeinen alus oli heti siirtynyt kaleerin viereen sen paapuurinpuoleiselle kyljelle. Sälöytyvien airojen rutina täytti ilman samalla kun kannelle ryöpsähti nuolten ja entraushakojen sade.

Ehti kulua vain muutama sekunti, kun laivat oli jo kiinnitetty toisiinsa ja kiskottu yhteen, ja miekkaa heiluttava barbaarilauma rynnisti partaan yli.

Hyökkääjien ensimmäinen aalto ehti hädin tuskin koskettaa

17

17

kantta, kun heidät jo seivästi täyslaidallinen partaveitsenteräviä keihäitä. Roomalaiset keihäsmiehet olivat tappavan tarkkoja, ja kymmenkunta tunkeutujaa kaatui kuolleena niille sijoilleen. Mutta hyökkäys ei juuri hidastunut, vaan kymmenkunta uutta barbaaria otti pian heidän paikkansa. Plautius pidätteli miehiään kunnes kansi kuhisi vihollisia, ja kävi sitten hyökkäykseen. Alkoi teurastus, ja miekkojen kalahtelu sekoittui kuolevien tuskanhuutoihin.

Paremmin koulutetut ja kurinalaisemmat roomalaislegioonalaiset onnistuivat torjumaan ensimmäiset hyökkäykset helposti. Barbaarit olivat tottuneet käymään kevyesti aseistettujen kauppiaiden kimppuun, eivät hyvinvarustautuneiden sotilaiden, ja sitkeä vastarinta horjutti heidän itseluottamustaan. Plautius sai valtausryhmän perääntymään, johti itse puolet miehistään vastahyökkäykseen ja seurasi barbaareja heidän omalle alukselleen.

Barbaarit joutuivat nopeasti sekasortoon, mutta ryhmittyivät uudelleen tajuttuaan, että heillä oli legioonalaisiin nähden valtava miesylivoima. He jakautuivat kolmen tai neljän ryhmiin, joista kukin otti kohteekseen yhden roomalaisen ja valloitti tämän aseman. Plautius ehti menettää kuusi miestä ennen kuin järjesti joukkonsa nopeasti neliöön.

Vitellus katseli kaleerin peräkannella, kun roomalainen sadanpäämies halkaisi miehen miekallaan ja niitti barbaareja viikatteen lailla. Taistelun aikana kapteeni oli urheasti kääntänyt kaleerin rantaa kohti, vaikka takaa-ajaja oli köytetty kiinni sen kylkeen.

Mutta merirosvoalus oli laskenut veteen kiviankkurin, joka osui lopulta pohjaan ja pysäytti molemmat alukset.

Sillä välin sinipurjeinen laiva oli kääntynyt takaisin ja yritti nyt palata mukaan taisteluun. Vahingoittuneen rungon läpi tulviva vesi hidasti sen vauhtia ja se eteni kömpelösti kaleerin suojatonta tyyrpuurin puolen kylkeä kohti. Samoin liikkein kuin sisaraluksensa se liukui kaleerin viereen, ja miehistö heitti nopeasti entraushaat. ”Soutajat aseisiin! Kaikki miehet kannelle!” Vitellus huusi.

18

18

Kannen alla käsky sai uupuneet soutajat liikkeelle. Soutajat oli ennen kaikkea koulutettu sotilaiksi, ja heidän kuten kaikkien muidenkin kaleerin merimiesten oletettiin puolustavan alustaan. Arcelianus kulki jonossa tovereidensa kanssa, kulautti vuorollaan kylmää vettä saviruukusta ja säntäsi sitten kannelle miekka kädessään. ”Pysyttele matalana”, hän sanoi celeustalle, joka oli jakanut aseet ja liittyi nyt jonon jatkoksi. ”Katselen barbaaria mieluummin suoraan silmiin, kun otan siltä nirrin pois”, rummunlyöjä sanoi ja väläytti tavaramerkkivirnistyksensä.

Soutajat eivät liittyneet taisteluun yhtään liian aikaisin. Merirosvojen toinen hyökkäysaalto oli jo vyörymässä tyyrpuurinpuoleisen reelingin yli. Kaleerin miehistö kamppaili pian hyökkääjien kanssa yhtenä teräksen ja lihan massana.

Kun Arcelianus astui pääkannelle, hän tyrmistyi verilöylyä.

Kaikkialla lojui ruumiita ja irtihakattuja jäseniä laajenevissa verilammikoissa. Hänellä ei ollut taistelukokemusta, ja huomaamattaan hän lamaantui hetkeksi, kunnes ohi juokseva upseeri karjui hänelle: ”Katkaiskaa entrausköydet!”

Arcelianus huomasi kireäksi jännittyneen köyden kaleerin keulassa, loikkasi eteenpäin ja katkaisi köyden miekallaan. Hän katsoi, kun leikattu köydenpää singahti takaisin sinipurjeiseen laivaan, jonka kansi oli pari metriä hänen laivansa kannen alapuolella. Sitten hän katsoi pitkin reelinkiä ja huomasi puolenkymmentä merirosvolaivaan kiinnitettyä entrausköyttä. ”Leikatkaa köydet!” hän huusi. ”Irrottakaa barbaarialus!”

Hän huomasi huutonsa kaikuvan kuuroille korville. Lähes kaikki miehistön jäsenet taistelivat henkensä edestä barbaarien kanssa. Hän rohkaistui nähdessään, että celeusta oli tullut apuun ja käynyt pienellä kirveellä entrausköyden kimppuun kaleerin peräpäässä. Mutta aika oli vähissä. Hitaasti vajoavan merirosvoaluksen kannella seisovat barbaarit olivat päättäväisesti ryhtymässä jouk-

19

19

korynnäkköön tajuttuaan, ettei heidän aluksensa pysyisi pinnalla enää kovinkaan kauan.

Arcelianus astui kuolevan laivatoverin yli tavoittaakseen seuraavan köyden ja kohotti nopeasti miekkansa. Ennen kuin terä oli ehtinyt alas, hän kuuli jonkin viheltävän ilmassa, ja sitten kanteen parin sentin päähän hänen jalastaan iskeytyi partaveitsenterävä nuoli. Hän ei antanut sen häiritä vaan iski köyden poikki miekallaan, ja kun toinen nuoli suhahti ohi hänen päänsä yläpuolella, hän sukelsi reelingin taakse. Hän kurkisti laidan yli ja näki vastustajansa, kilikialaisen jousimiehen, joka oli kiilannut itsensä merirosvolaivan maston huippuun. Jousimies oli jo siirtänyt huomionsa pois soutajasta ja tähtäsi seuraavaa nuoltaan kaleerin peräpäähän. Arcelianus katsoi jousimiestä kauhuissaan tajutessaan, että tämä tähtäsi celeustaa, joka oli leikkaamaisillaan poikki kolmannen entrausköyden. ”Celeusta!” soutaja karjaisi.

Varoitus tuli liian myöhään. Nuoli upposi pienen miehen rintaan melkein sulitustaan myöten. Rummunlyöjä ähkäisi ja putosi polvilleen veren värjätessä hänen rintansa punaiseksi. Lojaalina tovereilleen hän iski viime töikseen entrausköyden poikki kirveellään ja kaatui sitten kuolleena kannelle.

Barbaarilaiva vajosi syvemmälle veteen, mikä aiheutti viimeisen rynnäkön kaleeriin. Enää kaksi entrausköyttä piti laivoja yhdessä, mutta merirosvoista sen oli huomannut vain jousimies. Hän kieppui edelleen asemissaan mastossa, tähtäsi Arcelianusta ja lähetti nuolen, joka lensi viuhuen tämän pään yli.

Arcelianus näki, että viimeiset entrausköydet olivat alusten keskiosassa, vaikka alukset olivatkin kiinni toisissaan peräpäästä, minne taistelukin oli siirtynyt. Soutaja pudottautui kontalleen ja vilisti reelingin suojassa ensimmäiselle köydelle. Lähellä makasi kuoleva barbaari, jonka vatsanseutu oli silvottu paljaaksi lihamuhjuksi. Väkevä soutaja meni barbaarin luo ja nosti tämän nopsasti olalleen, kääntyi sitten ja astahti entrausköyden viereen. Välittö20

20

mästi kuului napsahdus, ja nuoli upposi syvälle barbaarin selkään. Arcelianus heilautti miekkaansa vapaalla kädellään ja leikkasi köyden poikki samalla kun toinenkin nuoli porautui hänen ihmiskilpeensä. Hän vajosi polvilleen kannelle, kampesi nyt jo kuolleen barbaarin olaltaan ja veti henkeä.

Lopen uupuneena koettelemuksestaan Arcelianus tutkiskeli viimeistä entraushakaa, joka oli kiinni raa’annokassa suunnilleen kolme metriä hänen päänsä yläpuolella. Hän kurkisti reelingin yli ja näki, että vihollisen jousiampuja oli vihdoinkin jättänyt ortensa mastossa ja oli laskeutumassa takaisin kannelle. Arcelianus tarttui tilaisuuteen. Hän ponnahti jaloilleen, juoksi oman aluksensa kantta pitkin ja kiipesi reelingin siihen kohtaan, mistä entrausköysi lähti vinosti alaspäin. Hän haki tasapainoisen asennon ja alkoi heilauttaa miekkaansa, mutta toinen voima ehätti edelle.

Kahden eri suuntaan vetävän laivan voima oli liikaa yhdelle köydelle, ja rautaisen entraushaan ote irtosi raakapuusta. Köyden voimakas jännitys sinkautti haan kuin ammuksen ja viskasi sen matalassa kaaressa kohti vettä. Terävät väkäset suhahtivat Arcelianuksen ohi, ja hän säästyi veriseltä hengenmenolta vain nipin napin. Mutta köysi kietoutui hänen reitensä ympärille, kiskaisi hänet reelingiltä ja viskasi veteen aivan merirosvoaluksen keulan eteen.

Arcelianus ei osannut uida, ja hän läiskytti vettä hurjasti saadakseen pidettyä päänsä vedenpinnan yläpuolella. Kun hän huitoi ympäriinsä, hän tunsi vedessä jotain kovaa ja tarrasi siihen molemmin käsin. Hän oli löytänyt edellisen törmäyksen irrottaman palasen merirosvolaivan reelinkiä, ja se oli juuri ja juuri riittävän iso pitämään hänet pinnalla. Sinipurjeinen merirosvolaiva lähestyi häntä yhtäkkiä uhkaavasti, ja hän alkoi potkia vettä vimmatusti paetakseen sen tieltä. Paetessaan hän ajautui etäämmälle kaleerista ja joutui merivirtaan, jota vastaan hän ei heikentyneine voimineen jaksanut taistella. Hän polskutti heikosti pysyäkseen paikoillaan ja katsoi silmät ammollaan, kun tuulenpuuska tarttui

21

21

merirosvolaivaan, jonka kansi oli enää vain vähän vedenpinnan yläpuolella, ja kiihdytti sen menoa kohti rantaa.

Sillä aikaa kun Arcelianus oli vapauttanut roomalaisalusta tyyrpuurinpuoleisista entraushaoista, Vitellus ja muuan aliupseeri olivat poistaneet paapuurin puolen köydet lukuun ottamatta yhtä, joka oli kiinni perän tuntumassa. Kapteenin hartiasta sojotti nuoli ja hän nojasi peräsimenvarteen ja huusi sadanpäämiehelle, joka oli viereisessä laivassa. ”Plautius, palaa alukseen”, hän sanoi heikentyneellä äänellään. ”Me olemme päässeet irti.”

Sadanpäämies legioonalaisineen taisteli edelleen raivokkaasti viereisessä laivassa, mutta heidän miesvahvuutensa oli vähentynyt olemattomiin. Plautius veti verisen miekkansa erään barbaarin kaulasta ja vilkaisi nopeasti kaleeriin päin. ”Huolehtikaa lastista. Minä pidättelen barbaareja”, hän huusi ja survaisi miekkansa seuraavaan hyökkääjään. Hänen lisäkseen oli jäljellä enää kolme legioonalaista, ja Vitellus ymmärsi, ettei heilläkään ollut enää kovin monta hengenvetoa jäljellä. ”Urheutesi muistetaan”, kapteeni huusi ja leikkasi viimeisen köyden. ”Hyvästi, sadanpäämies.”

Kun kaleeri oli päässyt vapaaksi ankkuroidusta rosvoaluksesta, tuuli täytti sen ainoan purjeen ja se syöksähti eteenpäin. Gubernator oli ehtinyt maata kuolleena jo hyvän tovin. Vitellus väänsi peräsinairolla kaleerin kurssin maata kohti ja tunsi, miten hänen oma verensä oli muuttanut kädensijan liukkaaksi. Merkillinen hiljaisuus hiipi kannen yli, mikä sai hänet kompuroimaan keulan reelingille ja kurkistamaan alas. Näkymä oli tyrmistyttävä.

Pitkin poikin kantta makasi valtava määrä punaiseksi värjäytyneitä, silvottuja ruumiita, roomalaisia ja barbaareja sikin sokin.

Hyökkääjiä ja miehistön jäseniä oli ollut suunnilleen yhtä paljon ja he olivat taistelleet mies miestä vastaan kuolettavaan loppuun saakka. Vitelluksen silmien edessä oli karmein verilöyly, mitä hän oli milloinkaan joutunut todistamaan.

22

22