mons k a ll entof t
v iides v uodena ik a Suomentanut laura Beck
Werner Sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
Viides vuodenaika on silkkaa fiktiota eikä mitään muuta. Kaikki yhteydet todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin ovat sattumaa. Olen myös ottanut joitakin vapauksia maantieteen suhteen.
Ruotsinkielinen alkuteos Den femte årstiden © mons kallentoft 2011 First published by Natur & Kultur, Sweden Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden suomenkielinen laitos © laura beck ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-39670-4 painettu eu:ssa
Prologi Joulukuun alkupuoli 2010
En käsitä miksi. Ruumiini on tuli. Se on kaikki vuodenajat. Minä hoipertelen metsän läpi ja minussa on sata haavaa, jotka joku on repinyt ja kalvanut ja viiltänyt minuun. Tunnen polttavaa kylmyyttä ja jäätävää kipua. Tämä olen minä. Minusta on tullut kipu. Mitä tulee kivun jälkeen? Puut ovat kuin hydroja, jotka hyökkäävät minua kohti tuhansine hehkuvine päineen, niiden hampaat tahtovat raadella minut kappaleiksi, niiden myrkyllinen veri tahtoo virrata minuun, ja toista reittäni pitkin kapuaa ylös tuhatjalkainen, tunkeutuu sisääni ja levittää paholaismaiset tuntosarvensa. Minä huudan. Onko tämä kaiken loppu? Veri valuu pitkin otsaani mutta minä hoipertelen eteenpäin, tunnen miten puiden juuret irtoavat kylmästä maasta, kietoutuvat nilkkojeni, pohkeitteni ja reisieni ympärille ja yrittävät kaataa minut, avata minut hydrojen piikkilankakielille. Miten minä olen tänne joutunut? Kuka minä olen? Miksi minun pitää kuolla nyt? 5
Olen yksin. Minulla ei ole enää edes itseäni. Ja jokin vainoaa minua. Mitä pedon laukusta vielä löytyy? Jokainen juuri, jokainen oksa, jokainen kylmä tuulenpuuska haluaa repiä minut kappaleiksi, latkia vereni ja ahmia suoleni, munuaiseni, maksani ja sydämeni. Äiti. Siinä sinä olet. Näen sinun seisovan keittiössä ja huudan sinua. ”Äiti, äiti!” Oksat tunkeutuvat nyt minuun, minä olen kylmyys ja lämpö, nyt sataa ja tuiskuttaa ja ryöppyää rakeita, ja nyt ne ulvovat, hydrat, ja mistä nuo kaikki kärpäset tulevat? Ne haluavat munia haavoihini ja antaa munista kuoriutua matoja syömään sitä, joka joskus olin minä. Kuka muistaa minua? Puiden rungoissa veistettyjä miesten kasvoja. En voi enää hengittää. Oksat ja risut ja piikit repivät jalkani rikki. Toivon että ne saavat minut kiinni, niin että jokin uusi voi alkaa, jokin valkoinen, toisenlainen lämpö. Kuljen eteenpäin. Kirvelee. Säärissäni ei ole enää ihoa. En halua tuntea enempää, en halua että sisääni työnnetään enää yhtäkään oksaa. Kuulen huohotuksen. Kuulen pimeyden. Kuulen yksinäisyyden. Kuulen ihmisen, joka tukehtuu omaan pelkoonsa. Kuulen ihmisen, joka kieltäytyy luovuttamasta, kieltäytyy kuolemasta. Se ihminen olen minä. Nyt minä ulvon. Tämä on viimeinen huutoni, viimeiset ilmat jotka onnistun pusertamaan keuhkoistani. 6
Makaan selälläni hehkuvien puunjuurien päällä, näen miten oksat ojentuvat minua kohti, miten niiden kasvot sylkevät ja pärskyvät syövyttävää happoa poskilleni ja silmiini ja tekevät minut sokeaksi. Mutta kipu ei ole sokea. Se on kaikki mitä on enää jäljellä. Ja puihin veistetyt naamiot. Jotakin kylmää vieressäni. Sataa lunta. Valkoisia tähtiä putoilee alastomalle ruumiilleni, ja teräs raastaa sisuksiani, iskee minuun reiän, uuden reiän, ja huutoni on kaikki mitä on. En jaksa edes huutaa enää. Metsä on kuuro. Eikä halua nähdä. Äiti. Toivon että et saa koskaan tietää, mitä minulle tapahtui. Toivon että uskot minun kuolleen ilman pelkoa, ilman kipua, hyvien ihmisten ympäröimänä. Haluan itsekin uskoa niin. Mutta minä tiedän ettei niin käynyt, ja jokin iskee minua taas, sileä puunrunko, tuhatjalkainen tuhat veistä jalkoinaan, se värähtelee minussa ja minä kuolen, äiti, minä luovutan ruumiini kärpäsille. Minä jätän itseni, näen paljaan rikkiraadellun ruumiini, joka makaa aukiolla autiossa metsässä Itä-Götanmaalla, ja minusta tulee toinen, sellainen joka leijuu avaruudessa elävistä irrallaan, ja minä olen vapaa, äiti, enkö olekin? Huomaan että joku jättää minut tähän. Saniaiset näykkivät kylkiäni, puut tahtovat syödä lihaa joka olin minä. Joku poistuu paikalta. Kuivaa veitsensä maatuneisiin lehtiin. Olen kuollut, äiti, poltettu, leikelty, murhattu ja raiskattu. Enkä minä ole ainoa. 7
Ja sen täytyy loppua. Hydra on päästettävä päiviltä, vaikka se eläisi ikuisesti. * Maria. Se on nimeni. Maria Murvall. Olen mykkä eikä maailmaa ole minulle olemassa, mutta tiedän missä olen, vaikkei minulla vielä olekaan jalansijaa, ei omassa maail massani eikä siinä joka on sen ulkopuolella. Siellä missä olen ei ole mitään logiikkaa. Sitä on turha hakea. Istun sängyllä nurkkaan painautuneena eräässä huoneessa Vadstenan sairaalassa. Hullujenhuoneella. Tänne joutuvat minun kaltaiseni. Nuo ihmiset valkoisissa takeissaan. He eivät usko että olen läsnä heidän maailmassaan, että kuulen mitä he sanovat ja mitä he minusta haluavat, että ymmärrän mitä on tapahtunut ja että muistan siitä jotain, että muistan miten metsä raiskasi minut. Minä muistan kaiken. Mutta olen saanut tarpeekseni tuosta elämästä, olen jättänyt sen taakseni, eikä minun ole mahdollista palata, sillä en osaa enää puhua. Minua ei ole. Ei yhdellekään lääkärille tai hoitajalle tai veljilleni tai Malin Forsille, jolla on tapana käydä täällä joskus ja houkutella minua puhumaan, vastaamaan kysymyksiin, vaikkei hän ole edes varma ymmärränkö niitä. En halua olla olemassa. Sillä jos minua ei ole, ei pahuuttakaan voi olla, ja silloin mitään pahaa ei ole tapahtunut, ja jos mitään pahaa ei ole tapahtunut, ei ole pahuuttakaan. 8
Ikkunani ulkopuolella on kesä tai kevät. Vai onko nyt lopputalvi? Välivuodenaika jolla ei ole nimeä. Maailma on poissa raiteiltaan, he sanovat, ja minä tiedän että se on ollut sitä jo pitkään. En näe enää unia. Elän unessa ja valveilla ja toivon yhä, että hydra kaikkine päineen katoaisi. Mutta sitä on mahdoton tappaa, hydraa. Tapasin sen ensimmäisen kerran metsässä, sitten uudestaan ja uudestaan, ja vielä jonkun kerran ennen joulua. Minä huusin silloin. Sisälläni. Hydra ei koskaan lakkaa liikkumasta, etsimästä uutta lihaa tärveltäväksi, ahmittavaksi, tuhottavaksi. Se ei lopu koskaan. Ja nyt auringon peittää pilvi, pahuuden paksu musta paisunut ja rikinkatkuinen pilvi. Tänne pahuus ei ulotu. Sillä minua ei ole. Sydämeni lyö, mutta en ole elossa. En missään tapauksessa. Jos aivoihini kiinnitettäisiin elektrodeja, siellä havaittaisiin aktiviteettia. Mutta ei samanlaista kuin muilla. Ei sielun vilkkuvia vanoja, kun uteliaisuus maailman suhteen herättää eloon synapsin synapsin jälkeen. Minä olen itse vaimeus. Noudatan toisenlaista kaavaa. Mutta nyt se tapahtuu taas, ja minä haluan huutaa ja huudankin, mutta huutoni ei kuulu, sillä minua ei ole. Hydra kuitenkin on. Sen hampaat. Sen leuat jotka vetävät naisia mustimpiin syvyyksiin, syvyyksiin joissa on vain pelkoa, kipua ja yksinäisyyttä. Kaikki alkaa naisista. Naiset tulevat ennen lapsia. Ja siksi tällä kertaa pitää puhua naisista. Naisista kuten minä. Se liikkuu nyt, se pahuus siellä syvyyksissä. Se liikkuu. 9
Ja minä, Maria Murvall, käperryn nurkkaani ja huudan äänetöntä huutoani, jota nainen auton luona kaukana täältä ei voi kuulla. Autonovi avautuu sorakentällä suuren goottilaisen huvilan edessä ja tuuli tanssii talon ympärillä kasvavien puiden tiheissä lehvistöissä. Nainen joka tuodaan autoon on huumattu. Joku on työntänyt kanyylin hänen käsivarteensa ja ruiskuttanut häneen rauhoittavaa lääkettä. Hänen kämmenissään näkyy jäljet ketjuista, joilla hän on ollut kiinnitettynä seinään. Musta laukku täynnä käytettyjä seteleitä vaihtaa omistajaa. Autonovi suljetaan. Auto ajaa alas päällystettyä katua ja katoaa tuntemattomaan maisemaan, missä valo saa erään järven muuttamaan jatkuvasti muo toaan. Sitten auto jatkaa matkaansa vieraaseen vuodenaikaan. Siinä vuodenajassa nuorta naista odottaa huone. Armoton huone. Pimeydestä ja valosta tehty huone. Huone ilman tunteita. Huone, jossa kuolemaa ja elämää ei erota toisistaan. Huone, jossa ihminen unohtaa olevansa ihminen.
10
1. osa Ensin mainittu rakkaus
1. Skåne, lauantai neljästoista, sunnuntai viidestoista toukokuuta
Osaavatko pilvet ummistaa silmänsä? miettii Malin. Tekeytyä sokeiksi sille mitä niiden alla tapahtuu? Osaavatko pilvet unohtaa? Hän vetää Peterin lähemmäs itseään ja tähyilee yli Peterin isän omistaman skånelaisen pellon. Painaa poskensa Peterin olkapäälle kun he kävelevät kohti matalaa vihreää harjua muutaman kilometrin päässä. Onko kaikki hyvin nyt? Lopultakin? Olenko saanut rauhan elämääni, päässyt sopuun menneen kanssa, ja sen mitä voi tulla? Eikö pelkästään jo se, Malin ajattelee, että olen täällä Skånessa, Peterin perheen vieraana osallistumassa hänen isänsä 72-vuotisjuhliin, kerro että niin on? Aiemmin olisi tällainen kävely, kävely ilman päämäärää tai muuta tarkoitusta kuin kävely sinänsä, tehnyt hänet levottomaksi, saanut hänet etsimään lähimmän baarin ja juomaan itseltään jalat alta. Mutta tässä hän nyt kävelee. Peterin vieressä. Siirtää jalkaa toisen eteen eikä oikeastaan kaipaa minnekään muualle. On mahdollista kävellä täällä. 13
Tällä tavoin. Niin voi tehdä, juuri nyt. Peterin vihreä vakosamettitakki. Kangas tuntuu pehmeältä poskea vasten. Peterin äänikin on pehmeä, nyt kun hän puhuu neurokirurgian osaston ristiriidoista eikä niistä asioista, joista hän joskus haluaa puhua mutta joista Malin itse ei missään tapauksessa haluaisi keskustella. Vai haluanko kuitenkin? Harju tulee lähemmäs. Ja niin Malin Fors ja Peter Hamse seisovat harjun juurella, katsovat toisiaan ja nyökkäävät, ja alkavat sitten kiivetä. Malin on Peteriä nopeampi. Hän alkaa juosta ja tuntee hien kihoavan villapaidan alla. Kuulee Peterin huohottavan takanaan. Minä voitan. Ja rakkaus on kilpailu tällä Etelä-Ruotsin vieraalla harjulla ja juokse, Malin, juokse, sillä aina on jotain karkuun juostavaa, vai mitä? Vaikkapa tunne siitä että kaikki on hyvin. Hyvin mutta tylsää. Hän on ylhäällä nyt. Noin viisikymmentä metriä Peterin edellä. Hän istuutuu kivelle. Katselee maailmaa. Katselee Peteriä joka tulee häntä kohti nauraen ja hymyillen ja iloisena, kuin Malin olisi lahja joka odottaa häntä maailman korkeimman vuoren huipulla. Peter istuu hänen viereensä. Kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja antaa hänelle märän suukon poskelle. ”Sinä viet minulta voimat”, Peter sanoo. ”Tiesitkö sitä?” ”Minä voitin”, Malin sanoo. ”En edes tiennyt, että se oli kilpailu.” He katselevat vaitonaisina maisemaa. Peltoja joissa multa on heräämässä eloon, kohti Lundia pohjoisessa ja Kööpenhaminan 14
savupiippuja ja harmaanmustia taloja suoraan edessä lännessä, lahden toisella puolen. Heidän takanaan on Martofta, Peterin isän maatila, ja Malin kääntyy ympäri ja katselee asuinrakennusta, joka näyttää täältä kaukaa valkoisenhohtavalta satulinnalta. Talon ikkunat kimaltelevat auringossa. Ikkunat ovat silmiä, Malin ajattelee. Ne haluavat minusta jotakin. Tänne tulolleni on jokin syy. Olen tuntenut samalla tavalla aiemminkin, tiedän sen nyt. Jotakin tulee tapahtumaan. Ja Peter vetää hänet syliinsä. Alkaa puhua siitä miten kaunista täällä on, ja Malin tietää mihin mies pyrkii, kuulee sen hänen äänensävystään. Hän hyssyttelee Peteriä. ”Emmekö me voisi vain nauttia näkymistä”, hän sanoo. ”Täällä on kaunista. Se saa riittää.” ”Riittääkö sinulle mikään koskaan?” Peterin ääni on ystävällinen. Se ei ole hyökkäys. Vai onko? ”Mitä tarkoitat?” ”Tarkoitan että olet pakkomielteisin ihminen, joka minulla on ollut kunnia tavata.” Seinälampetin lämpimät, kiihkeät tulenlieskat häikäisevät Malinia. Hän katselee yli Martoftan ruokasalin ja antaa sitten silmiensä siirtyä kasvoista kasvoihin valtavan pähkinäpuisen ruokasalin pöydän ympärillä. Mitä minä täällä teen? Vieraalla maatilalla, joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometriä Malmöstä pohjoiseen, keskellä tuulenpieksämää skånelaista jättipeltoa. Mitä minä teen tässä ylisuuressa talossa kaikkien näiden vieraiden ihmisten keskellä? Päivä on ollut ihana, kuin suoraan kiiltävän aikakauslehden sivuilta. 15
Mutta tämä? Kello Rudolph Hamsen ranteessa. Pienet kivet kimaltavat valossa. Zornin maalaus lyhyellä seinällä hänen takanaan, renki ja piika ja kanoja navetanmäellä. ”Skånen autonrengaskeisari. Se on minun isäni”, Peter oli sanonut kertoessaan perheestään ensimmäistä kertaa. ”Hän myi yrityksen viisi vuotta sitten.” Rudolph. Nimetty mykkäfilminäyttelijä Rudolph Valentinon mukaan. Ja hän on varmasti ollut nuoruudessaan yhtä suuri viettelijä, hänen kasvonpiirteensä ovat yhä terävät vaikka hän on yli seitsemänkymmentä. Pöydän ympärillä istuu kolmekymmentä henkeä. Malin tuntee vain muutaman heistä, ”vaatimattomien” 72-vuotis juhlien vieraista. Useimpien kasvot punoittavat martineista, samppanjasta, viinistä ja tiluksien peuranlihasta, ja Malinin korvissa heidän keskustelunsa on kuin villin kevätpuron kohinaa. Hän erottaa irrallisia sanoja kuin vesipisaroita, mutta niiden merkitykset katoavat juopuneen väen yhteiseen kiihtymykseen. Hänen edessään olevassa lasissa on vettä. Hän painaa etusormenkynnet peukalontyveen kun alkoholin tuoksu uhkaa käydä ylivoimaiseksi. Peterin hänelle ostama kallis uusi musta leninki kiristää, silkinsileä kangas kutittaa ihoa ja kengät tuntuvat liian pieniltä, korot liian korkeilta. Mutta minä näytän hurmaavalta, ajattelee Malin. Kuten muutkin vieraat. Useimmat heistä ovat häntä vanhempia. Niitä ihmisiä jotka valehtelevat koska se on heistä hauskaa, jotka mittaavat toisia heidän pankkitiliensä perusteella. Peter. Peter istuu häntä vastapäätä, ja hän katsoo miestä, tämän terävää nenää ja vaaleita lyhyiksi leikattuja hiuksia, ja Peterin silmät hehkuvat, eivätkö hehkukin? Ja hän nolostuu. Pelkästään siitä että katsoi Peteriä. 16
Hänen tulee lämmin. Posket tulevat yhtä punaisiksi kuin toistenkin. ”Minä olen erilainen kuin he”, oli Peter sanonut. Mutta ei hän ole. Hän sopii tänne täydellisesti nopeine lääkärinhoksottimineen. Tarttuu keskusteluihin täsmälleen oikealla hetkellä, sanoo täsmälleen oikean kommentin, tarkkailee muita ja käy hyökkäykseen, laskee leikkiä, ja juuri äsken hän piti loistavan puheen isälleen. Autonrengaskeisarille. Rudolph polttaa nyt sikaria ja sitten hän nousee, kilauttaa lasiinsa ja vaatii hiljaisuutta, kakistaa kurkkuaan, nykäisee päätään taaksepäin ja vetää vatsan sisään krokotiilinnahkavyön ja valkoisen smokkipaidan alla, ja on kuin elämänmittainen raskas työ ja ansaittu arvonanto imisivät vieraiden sorinan ruokasalista muutamassa hetkessä. Sitten Peterin isä alkaa puhua. Hän kääntyy Malinia kohti, minua kohti, ajattelee Malin ja haluaa nousta seisomaan, mutta takapuoli on kuin liimattu tuolin vihreään istuintyynyyn ja hän haluaisi kaataa kurkkuunsa kaikki ulottuvilla olevat puolityhjät viinilasit. Peter. Auta minua. Mutta Peter vain virnuilee hänelle katse hiukan sadistisen huvittuneena. ”Malin”, autonrengaskeisari sanoo. Rudolph. ”Malin Fors. En olisi kyllä ikinä uskonut, että saisin toivottaa kivikovan, huippukauniin naispuolisen kytän tervetulleeksi Hamsen perheeseen.” Mykän Valentinon puhe. ”En uskonut, että Peter ikinä tapaisi ketään, joka jaksaisi kiinnostaa häntä kauemmin kuin viisi minuuttia. Se vähä mitä tiedän ja olen kuullut sinusta, Malin, on kovasti mieleeni. Pitäkää kiinni toisistanne”, ja Rudolphin katse siirtyy vaimoon, Peterin äitiin Siviin, leikeltyyn vaalennettuun naiseen ilmiselvän sikakalliissa 17
leningissä, naiseen joka taatusti, aivan taatusti, on toivonut pojalleen jotain parempaa kuin alkoholisoituneen, tosin nyttemmin raitistuneen, yksinhuoltajaäidin jostain vitun Linköpingistä kaikkien maan surkeiden loukkojen joukosta. Ripaus aateluutta tänne, hän varmasti ajattelee iloisen hymynsä takana. Pari hienoa esi-isää. Ja rutkasti rahaa. Rudolph huojuu paikallaan pöydän päässä. Mutta hän on tehnyt läksynsä ja kertoo lyhyesti murhista, jotka Malin on selvittänyt. Ihailevia aaah-huokauksia muilta vierailta: Teljetkää kaikki rikolliset häkkiin. Nylkekää ne elävältä. Murhaajien nimiä. Vaaraksi yhteiskunnalle. Ja nyt vaarattomia, Malinin ansiosta. Nyt meidän ei enää tarvitse pelätä heitä. ”Sinun ansiostasi, Malin Fors.” ”Tervetuloa Hamsen perheeseen ja Martoftaan. Skool!” ”Skool!” Kolmekymmentä vierasta ihmistä kohottaa maljan hänelle. Mitä minä täällä teen? Malja täynnä vettä, malja täynnä kaipausta. Mitä minä kaipaan? Ehkä tytärtäni Tovea tai vain sitä, että saisin tuntea Peterin vartalon omaani vasten. Malin keskustelee simrishamnilaisen autokauppiaan kanssa. Luisevan kuusikymppisen skånelaismiehen, joka on ansainnut omaisuuden ”saksalaisen insinöörintaidon” avulla. Sitten autokauppias lähtee vessaan. Ja Malin saa aikaa katsella Peteriä. Tämän kasvoja. Ne ovat Malinille alkumuoto. Viivat jotka ensimmäinen ihminen piirsi hiekkaan ensimmäisellä rannalla. Olen mennyttä, hän ajattelee katsoessaan Peteriä. Joka on perheensä ympäröimä, perheen joka on osunut hänen perheekseen. Me olemme molemmat mennyttä, vai kuinka? 18
Paluuta ei ole. Mitä äitisi sitten toivookin. Aloit puhua siitä puolisen vuotta sitten. Lapsesta jonka haluat. Lapsesta jota haluat meidän yrittävän yhdessä. ”Se olisi hyvä juttu, Malin. Ja minun on jo aika, muuten se jää tekemättä.” Niin sinä sanoit kerran kun tapasit minut olohuoneesta kumartuneena Maria Murvallia käsittelevien papereitteni ylle. Maria Murvallia, kolmekymmentäkaksivuotiasta sosiaalivirkailijaa, joka löydettiin raa’asti raiskattuna ja pahoinpideltynä metsätieltä Hultsjönistä etelään, Stjärnorpista pohjoiseen, eräänä syysaamuna seitsemän vuotta sitten. Paperit lojuivat pitkin lattiaa. Kuin luomiskertomus joka etsi järjestystään. Rakkaus. Pahuus. Ne eivät ole yksi ja sama, Malin ajattelee juuri kun autokauppias istuutuu taas hänen viereensä. Niillä on eroa. Kuin yöllä ja päivällä. Kuin kylmällä ja lämpimällä. Maria Murvall. Mykkä ja poissaoleva huoneessaan Vadstenan sairaalassa. Poissa tolaltaan. Minun veljeni. Stefan. Äitinsä hylkäämä. Hän ei opi koskaan tietämään kuka minä olen. Mutta sinä tunnet että olen olemassa, Stefan, etkö tunnekin? Minulla on pääsy jonnekin sinun sisälläsi. Stefanin laihat käsivarret peiton päällä, kun hän nukkuu selällään suu auki hälsinglantilaisen yön ympäröimänä siinä hoito kodissa, jossa asuu. Kirottu isäni, joka teeskenteli ettei veljeäni ollut olemassa. Joka piti hänet salassa minulta miltei kolmekymmentäviisi vuotta. Se sika. Isä on palannut Teneriffalle. En ole puhunut hänen kanssaan sen koommin. Hän on soittanut, mutta minä en ole soittanut takaisin. 19
Antaa anteeksi? Jatkaa eteenpäin? Ei ikinä. Ei milloinkaan. Kaikkea ei pidä antaa anteeksi. Ja äiti. Kuollut ja kuopattu. Hänen petostaan en voi koskaan ymmärtää. Tiedän sen nyt. Ja mihin sellainen petos voi johtaa? Stefanin kylmä, veltto käsi kädessäni, haalea pudonnut lehti, jolla on pehmeät lehtiruodit ja koholla olevat lämpimät suonet. Sinä tunnet että olen täällä luonasi, vai mitä? Tunnethan sinä minut? Maailma on tuskainen huuto. Lapsi. Tähän maailmaan? Varmasti, Peter, varmasti. ”Kahvi ja avecit nautitaan salongissa.” Sivin ääni oli kimeä mutta täynnä tyytyväistä lämpöä, kun hän ilmoitti loppuillan ohjelman. Peter tarttui Malinin käteen, he lähtivät ruokasalista ja istuutuivat isoon siniseen Howard-sohvaan takkaa vastapäätä, jaloissaan karhunnahka ammottavine kitoineen. Peter haki kahvia heille molemmille ja itselleen konjakin. Istui Malinin viereen ja kuiskasi tämän korvaan: ”He ehkä luulevat että olet raskaana, kun et juo mitään.” Hän oli ajatellut sitä itsekin. Ja tullut siihen tulokseen että vähät välitti mitä he ajattelivat. Olen kolmekymmentäkuusivuotias. ”Paskat minä siitä mitä he ajattelevat. Tiedäthän sinä sen.” ”Tiedän”, Peter vastasi. ”Ja siksi isä niin pitääkin sinusta. Hän ei kunnioita kuin itsepäisiä ihmisiä.” ”Minä olen siis mielestäsi itsepäinen?” ”Se on lievä ilmaus, tiedät sen itsekin.” Sitten Peter veti hänet itseään vasten ja suuteli hänen otsaansa. ”Se on ihan okei, vai mitä?” Malin nyökkäsi. ”Hän puhui minulle kauniisti.” Ja sitten hän sulki silmänsä. Hän ajatteli Tovea, että tämä oli varmaankin jossain juhlissa Lundsbergissä, että tämä näytti viihtyvän 20
sisäoppilaitoksessa, että heidän puhelunsa olivat harventuneet vuosi vuodelta. Ensin he olivat soittaneet joka päivä, sitten joka toinen, ja nyt ehkä kerran viikossa, ja Malin oli aina se joka soitti, vihaisena kuin ainakin torjuttu osapuoli. Mutta nyt hänellä oli Peter. Heillä oli toisensa ja he asuivat käytännöllisesti katsoen yhdessä, vaikka molemmat olivatkin pitäneet oman asuntonsa. Peterin isä ei ollut äsken ollut väärässä, Malin saattoi hyvinkin ajatella liittyvänsä perheeseen ja ehkä, ehkä hän oli jo liittynytkin. Kahden viikon loma. Poliisiasemalla oli ollut rauhallinen talvi. Mikään järisyttävä murha ei ollut ravistellut Linköpingiä, vain kaksi rappioalkoholistia oli onnistunut tappamaan toisensa helmikuussa eräässä asunnossa Bergassa, mutta siinä olikin suunnilleen kaikki. Malin oli kaivannut vaikeaa tapausta. Ja kokenut siitä syyllisyyttä. Mutta hänen työnsä on ratkoa vaikeita murhatapauksia, ja hän tietää olevansa hyvä siinä. Sen sijaan hän oli puurtanut Maria Murvallin tapauksen parissa. Vaikutti siltä kuin itse luonto olisi raiskannut Maria Murvallin, ja nainen kyyhötti yhä mykkänä ja sulkeutuneena sairaalassa. Sen tapauksen kanssa Malin ei ollut päässyt puusta pitkälle. Hän oli pohtinut jokaista näkökulmaa, penkonut joka nurkan. ”Ota nyt pari viikkoa lomaa, Malin”, oli hänen esimiehensä, komisario Sven Sjöman sanonut. ”Käy tapaamassa Tovea, tee jotain mukavaa.” ”Näytänkö minä mielestäsi uupuneelta?” ”Et, päinvastoin. Mutta tämä rauha ei kestä ikuisesti.” Malin ei ollut matkustanut Tovea tapaamaan, se ei ollut sopinut lukujärjestykseen, mutta hän yrittäisi mennä päättäjäisiin muutaman viikon kuluttua. Sen sijaan Peter oli ottanut ylityövapaata ja vaatinut Malinia mukaan Skåneen isänsä 72-vuotispäiville ja houkutellut häntä parilla päivällä Hotel Angleterressa Kööpenhaminassa, sanonut että Malin rakastaisi sitä. Olihan Malinin pakko tavata Peterin sukulaiset joskus uudestaan, 21
ensimmäinen kerta oli ollut Tukholmassa ennen joulua, Oopperakellarin joulupöydässä. Rudolph ja Siv. Autonrengaskeisari ja hänen vaimonsa. Ja Peterin sisar Theresa, joka työskenteli tutkijana Gambro-nimisessä lääkintätarvikkeita valmistavassa yrityksessä Lundissa. Ja tässä minä nyt istun, Malin ajatteli, mutta mitä minä tunnen? En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan. Muusta kuin siitä että haluan olla Peterin kanssa. Ja että jotakin täytyy tapahtua.
22
SITTEN AUTO JATKAA MATKAANSA VIERAASEEN VUODENAIKAAN. SIINÄ VUODENAJASSA NUORTA NAISTA ODOTTAA HUONE. ARMOTON HUONE. PIMEYDESTÄ JA VALOSTA TEHTY HUONE. HUONE ILMAN TUNTEITA. HUONE, JOSSA KUOLEMAA JA ELÄMÄÄ EI EROTA TOISISTAAN. HUONE, JOSSA IHMINEN UNOHTAA OLEVANSA IHMINEN. Raakaakin raaemmin surmatun naisen murhaa tutkiessaan rikoskonstaapeli Malin Fors äkkää yhtäläisyyksiä aikaisempaan, ratkaisemattomaan kidutusrikokseen. Onko samankaltaisia tapauksia muuallakin, ja kuinka laajasta pahuuden vyyhdestä on kyse? Mons Kallentoft maustaa tummasävyisiä dekkareitaan ripauksella yliluonnollisuutta. Sarjan viidennessä osassa Malin Fors tarvitsee kuudetta aistiaan entistäkin kipeämmin katkaistakseen naisia vaanivalta hydralta joka ikisen pään.
ISBN 978- 951- 0 -39670 - 4 84.2
–
W W W.W S OY.F I