Steen, Hanna van der - Walldén, Netta: Mikä moka! (WSOY) by Kirja.fi

Netta WalldĂŠn - Hanna van der Steen (toim.) Kuvitus Anni NykĂ¤nen

Mikä moka! © Hanna van der Steen, Netta Walldén, Anni Nykänen ja WSOY 2013

Kuvitus ja graafinen suunnittelu Anni Nykänen ISBN 978-951-0-39915-6 Painettu EU:ssa

Kiitos WSOY:n kirjallisuussäätiölle sekä Suomen lasten ja nuorten säätiölle

Sisältö Tekijöiden tervehdys........................... 7 Nolouskerroin sata .......................... 10 Mikä luukki!................................... 24 Hupsista...................................... 34 Koulukämmit................................. 44 Pus pus!....................................... 54 Sekavaa säätöä............................... 62 Käry kävi...................................... 74 FAIL!........................................... 82

Hyvä lukija Lämpimästi tervetuloa mokailun kitkeränsuloiseen maailmaan! Mikä moka! -kirja esittelee sinulle riemastuttavan valikoiman nuorille sattuneita hauskoja ja välillä todella nolojakin mokia. Me kirjan toimittajat Netta Walldén ja Hanna van der Steen sekä kirjan kuvittaja Anni Nykänen selvisimme omista nuoruuden mokistamme hengissä. Nykyään ne lähinnä naurattavat, vaikka tuohon aikaan oma hölmöily tuntui äärimmäisen häpeälliseltä. Kokosimme Mikä moka! -kirjan yhteistyössä Suomen lasten ja nuorten säätiön kanssa. Tärkeimmän panoksen sille antoivat koululaiset sekä lukuisat aikuiset, jotka intoutuivat muistelemaan nuoruudenaikaisia kömmähdyksiään. Mokat esitellään kirjassa nimettöminä, mutta veikkaamme, että moni tilanne saattaa tuntua lukijoista yllättävän tutulta – mokailu kun on yhteinen ilomme, ikää tai asemaa katsomatta. Muistutuksena tästä muutamat julkisuudesta tutut henkilöt ilmiantavat kirjassa omia töppäyksiään. Lämmin kiitos kaikille projektiin osallistuneille, mutta myös sinulle, joka tartuit tähän kirjaan. Mokaillaan, kun tavataan!

Netta, Hanna & Anni

Mokailun aateliin kuuluu mokailu kaveriseurassa. Päätimme panostaa ystäväni Tiian kanssa ysiluokan kevään laulukokeeseen, joten harjoittelimme Yön kuningattaren aariaa jo aamuisella koulumatkallamme, mahdollisimman korkealta ja kovaa ja falsettia kaihtamatta, kuinkas muuten. Jonkin verran nolotti, kun opettajamme musa-Masa pyöräili ohitsemme ja myhäili ystävälliseen tyyliinsä... – Netta

Osallistuimme balettiryhmän kanssa tanssikilpailuun. Esitys oli hyvin lähellä, ja menin tarkastamaan viime hetkellä itseäni peilistä. Tarkistin vahvan lavameikin toimivuutta ottamalla etäisyyttä peiliin. Peräännyin, peräännyin ja peräännyin, ihaillen samalla ylivertaista kauneuttani ;), kunnes olinkin jo painanut selälläni suihkun käynnistysnappia. – Hanna

Pari kesää sitten minut yllätti uimareissun jälkeen ja kesken kotimatkan melkoinen vessahätä, mutta ajattelin ehtiväni kotiin. Juuri kun bussi oli tulossa pysäkille, totesin etten ehtisikään kotivessaan asti, vaan joutuisin keksimään jonkun hätäratkaisun. Lähin julkinen vessa oli uimarannalla (reilun kilometrin päässä), ja koska olimme keskellä asutusta, puskaan meneminen ei ollut mahdollista. Vaihtoehtona oli siis kakata housuun tai mennä soittelemaan lähistöllä olevien talojen ovikelloja. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Naama punaisena (tuskasta ja häpeästä) kysyin eräältä rikkaruohoja kitkevältä naiselta, saisinko käydä heillä vessassa. Nainen oli hieman kummastunut, mutta päästi minut kuitenkin ystävällisesti sisään.  Asunto oli epäonnekseni todella pieni. Vessa oli keittiön vieressä, ja keittiössä oli naisen aviomies syömässä. Siellä ne sitten supattelivat keskenään, kun minä töräyttelin menemään vessassa (mahtoi mennä mieheltä ruokahalu). Kun olin saanut asiani hoidettua, totesin kauhukseni, ettei vessa vetänyt kunnolla. JES! Olin niin häpeissäni koko tilanteesta, että huikkasin vain hätäisesti kiitokset ja painuin melkoisen kiireellä ulos ovesta.   Noh... Saivat siitä varmasti hienon tarinan ystäville ja sukulaisille kerrottavaksi. Olipa kerran kaunis kesäpäivä, yllätysvierailu ja kuorrutettu vessanpönttö...  – Anni

Nolouskerroin sata

Karvapuska vai rouva Puska? Olin kesätöissä, ja tehtäviini kuului vastata firman puhelimeen. Erään kerran minulle soitti mies, jonka sanoista en ihan saanut selvää. ”Ai karvapuska?” kysyin yllättyneenä. Mies lausui sitten vähän selvemmin, että voisinko yhdistää hänet rouva Puskalle. Yhdistin puhelun posket punaisena. Kyllä työkavereillani oli hauskaa, kun kerroin tapauksesta kahvitauolla. Eräskin totesi, että nyt hän vasta uskoo, että nauruun voi kuolla. Minua ei silloin naurattanut, mutta jälkeenpäin kyllä. xD

Omituista kähmintää Meillä oli tavalliseen tapaan salibandytreenit joukkueeni kanssa. Sillä kertaa mukana oli eräs uusi tyttö, joka oli tullut kokeilemaan, josko hän olisi riittävän hyvä meidän jengiin. Pienpelissä sain parikseni tämän uuden tytön. Pelailimme ihan normaalisti yhdessä, kunnes löin häntä vahingossa pepulle. Tyttö kääntyi katsomaan minua, jolloin silmäni nykäisi vähän. Tyttö varmasti luuli, että iskin hänelle silmää. Treenien jälkeen valmentaja vei minut sivummalle ja sanoi, ettei tyttö halunnut jatkaa joukkueessamme. Minä olin hänen mielestään liian päällekäyvä. Oli siinä sitten selittämistä valmentajalle…

Haisukengät Olimme viime talvena äitini kanssa kenkäkaupassa valitsemassa minulle talvikenkiä. Erään hyllyn edessä lojui kenkäpari, joka näytti lähes samanlaiselta kuin äitini kengät. Nostin kengät maasta ja huutelin äidilleni: ”Hei kato, nää on melkein samanlaiset kuin sun… paitsi että nää haisee kamalalta! Miten tällaisia voidaan myydä?” Samassa takaani kuului vihainen naisen ääni: ”Saisinko kenkäni takaisin?” Työnsin kengät nolona naisen syliin ja marssin ulos kaupasta pukahtamatta sanaakaan.

Tyylikäs toppi Olin 15-vuotiaana luokkaretkellä Ranskassa. Eräänä päivänä lähdin yksinäni shoppailemaan läheiseen tavarataloon. Päälläni oli Suomesta ostettu uusi, valkoinen ja olkaimeton toppi. Toppi tuntui päälle pukiessa vähän isolta, mutta se oli niin hieno, etten välittänyt siitä, vaan lähdin ylpeänä ostoksille. Tavaratalon aulassa vastaani käveli kaksi ikäistäni poikaa, jotka ensin vain tuijottivat uutta toppiani (näin luulin), sitten toisiaan ja vihelsivät perääni flirttaillen. Olin imarreltu ja onnessani ja vilkaisin alaspäin ihastellakseni, kuinka hyvin uusi toppini minulle sopikaan. Kauhukseni huomasin, että toinen nännini oli ulkona topista!!! Melkein koko rinta oli näkyvillä… Meinasin kuolla häpeästä, kun tajusin, mitä pojat olivat tuijottaneet. Pakenin hotellihuoneeseen riisumaan hirveän vaatteeni, enkä kertonut asiasta kavereilleni. Olin niin nolo! Olisi kannattanut kertoa, yhdessä nauramalla olisin ehkä voinut helpottaa mieletöntä häpeääni... nyt mokasta toipumiseen meni vuosia. – Minna Haapkylä, näyttelijä

Kiva käsilaukku Vierailin jokin aika sitten eräällä tamperelaisella kirppiksellä. Jäin yhden myyntipöydän luo ihastelemaan kivan värisiä vaatteita. Yhtäkkiä huomasin pöydän reunalla nätin, beigenvärisen käsilaukun. Otin laukun käteen ajatellen, että onpa kiva laukku. Olin jo kurkkimassa laukun sisään, kun vierestäni kuului: ”Anteeksi, mutta se on minun laukkuni.” Laskin laukun nolona pöydälle, pyysin anteeksi ja poistuin paikalta vanha laukku olallani keikkuen.

Vaivaisukon mysteeri

Ollaanko valmiita? Nyt paljastuu Orivesi-nimistä kaupunkia vuosikymmenien ajan piinannut mysteeri! Kuka katkaisi tapulitornin kyljessä seisovan vaivaisukon käden? Palatkaamme ajassa yli kolmekymmentä vuotta taaksepäin, eli näin kaikki kävi: Koulupäiväni oli päättynyt ja lähdin köröttelemään tuliterällä mopollani kotia kohti. Kirkon kulmilla pyöräili eräs neitokainen. Jäin hieromaan tuttavuutta hänen kanssaan, enkä muistanut katsoa eteeni. Ajauduin epähuomiossa niin lähelle tapulitornia, että törmäsin rakennuksen kylkeen kiinnitettyyn puiseen vaivaisukkoon, jonka toinen käsi oli ojossa katua kohti (ukko hoiti rahankeräyslippaan virkaa). Ukon puukäsi meni poikki ja minä lensin turvalleni katuun mopoineni päivineni. Seuraavassa Oriveden Sanomien numerossa kyseltiin havaintoja vandaalista, joka oli hajottanut vaivaisukon käden. Täällähän minä, terve vaan! Onko rikos jo vanhentunut?

Jäätelö, kiitos! Olimme perheeni ja serkkujeni kanssa lomamatkalla Italiassa. Päivä oli helteinen, joten meidän kaikkien alkoi tehdä mieli herkullista, italialaista jäätelöä. Löysimmekin sopivan jäätelö-

baarin, ja jo jonottaessani mietin, kuinka tilaisin jäätelön mahdollisimman sujuvalla englannin kielellä. Unohdin kuitenkin täydellisen lauseeni sillä hetkellä, kun tuli minun vuoroni tilata. ”Per mig uno chocolate ice cream med woffel perfavore”, sanoin, ja myyjä katsoi minua kummastuneen näköisenä. Sain kuitenkin oikean jäätelön. Ihmettelin, mitä seurueeni oikein nauroi. Äitini sitten kertoi, että olin sekoittanut tilauksessani sujuvasti englantia, ruotsia ja italiaa. Mieleni olisi tehnyt paeta paikalta, mutta nautiskelimme kuitenkin jäätelömme palmun alla hihitellen.

Rumat kengät Olin äitini kanssa tappamassa aikaa Jumbossa ennen futismatsiani. Päätimme mennä Stadiumiin ja katsella hiukan urheiluvaatteita. Kenkäosastolla silmiimme osui kenkäpari, jota joku oli sovittanut. ”Onpas rumat kengät”, sanoin, ja äitini myönteli vieressä. Hyllyn edessä seissyt nainen kääntyi ympäri ja sanoi, että kengät ovat hänen. Sanoimme äitini kanssa hiljaa ”okei” ja astelimme pikavauhtia pois paikalta.

Rotkon reunalla Halusinpa kerran testata, mitä tapahtuu, jos asettautuu makaamaan rotkon reunalle ja pyöräyttää itsensä alas. Aikamoinen kierintävauhtihan siinä saatiin aikaiseksi ennen kuin törmäsin pää edellä puunrunkoon. Rotkon pohjalla olisi virrannut hyinen joki, joten parempi kai sittenkin näin. :)

Likaiset housut Olin poikaystäväni kanssa keilaamassa. Istuin penkillä ja solmin kengännauhoja. Poikaystävä istui viereeni. Katsoin hänen jalkojaan ja tokaisin: ”Miks sää nuo likaiset housut laitoit?” Kun nostin katseeni, huomasin, että vieressäni istui ihan vieras mies.

Salamatkustaja Kesä oli lopuillaan ja lätkäkausi aluillaan. Pakkasin kaikessa rauhassa vermeitä kassiin, vedin vetskarin kiinni ja heitin kassin auton perään. Hallilla ihmettelin, kun kassista kuului omituista ääntelyä. Avasin hitaasti vetskarin, ja siellähän se oli, hikisten lätkäkamojen tuoksua rakastava kissamme. Joukkuekaverit repesivät nauruun, ja isäni oli lähdettävä viemään kissa takaisin kotiin. Tuli kai selväksi, että kissakin halusi jääkiekkoilijaksi.

Olis vähän asiaa! Olin tulossa harkoista kotiin, kun huomasin edelläni tutun näköisen tytön. Kävelin lähemmäksi ja erotin vaaleat hiukset ja tumman takin. Kyllä vain, kyseessä oli kaverini Noora. Huusin kovaan ääneen: ”Noora, odota! Kävellään yhtä matkaa!” Kävelijä ei kääntynyt. Päätin sitten yllättää Nooran, ja yritin lähestyä häntä mahdollisimman äänettömin askelin. Parin metrin päässä nostin käteni ja otin tyylikkään väijyntäasennon. Kävelijä kääntyi ympäri, ja kappas vaan, eipäs se ollutkaan Noora vaan joku ventovieras nainen. Minä vedin nopeasti käteni korvalle ja olin puhuvinani kännykkään. Huusin olemattomaan kännykkääni Nooran nimeä, ohitin naisen ja puhuin mukamas puhelimessa, kunnes pääsin naisen näköetäisyyden ulkopuolelle.

Kanin kuolema Olimme kahdestaan poikaystäväni mökillä ja istuimme aurinkoisella pihamaalla. Poikaystäväni koira juoksenteli vapaana, ja me nautimme leppoisasta päivästä. Koira päätti jossain vaiheessa lähteä omille teilleen, ja jonkin ajan kuluttua se palasi valkoinen kani hampaissaan. Poikaystäväni käski koiraa tipauttamaan saaliin. Ikäväksemme jouduimme toteamaan, että kani oli kuollut. Lähin mökkinaapuri asui sadan metrin päässä, ja me tiesimme, että hänellä oli kanihäkki. Arvasimme siis, että kaniparka oli naapurin lasten lemmikki – tai oli ollut. Mietimme kuumeisesti, mitä tehdä. Ensin ajattelimme, että kävisimme kaupungissa ja ostaisimme lapsille uuden kanin, mutta arvelimme sitten, ettei huijaus menisi läpi. Pitkän pähkäilyn jälkeen päätimme, että veisimme vaivihkaa kuolleen kanin takaisin häkkiinsä. Seuraavalla viikolla mökkinaapuri ihmetteli poikaystävälleni, kuinka heidän kuollut lemmikkikaninsa oli ylösnoussut haudastaan, kulkeutunut takaisin aitaukseensa ja menettänyt sitten taas henkensä. Oli siinä ollut lapsillakin ihmettelemistä.

Kuka, mitä häh? Teimme joitakin vuosia sitten videohaastatteluja Energy Fashion Awards -tapahtumassa. Gaalavieraiden joukossa heilui paljon tuttuja julkkiksia, joita haastattelimme muotiin liittyvissä asioissa. Jossain vaiheessa bongasin yleisöstä tutun kasvon: hei, elokuvaohjaaja Dome Karukoski! Menimme tietysti juttusille tyyliin no moro Dome, mikä meininki? Dome siinä hiukan hämmentyneenä kyseli, että siis minuako aiotte haastatella? No totta kai!? Raahasimme hänet sivummalle ja aloimme vetää haastattelua läpi, ja Domekin siinä sitten mukavasti rentoutui. Syötimme hänelle wasabi-tahnaa ja muuta mukavaa, ja haastattelusta tuli varsin riemukas. Hän lupasi meille jopa leffaroolin. Kun haastis oli saatu purkkiin ja Dome oli poistunut paikalta, Anssi kysyi: Siis kuka toi oli??? Jälkeenpäin selvisi, että kyseessä ei todellakaan ollut Dome Karukoski, vaan eräs suomalainen festarijärjestäjä, joka ei muistuttanut punaisine hiuspehkoineen vähimmässäkään määrin Domea. Tyyppi sai kuulla myöhemmin radion kautta kämmistä, ja Domelle itselleenkin on kerrottu tästä pikku sekaannuksesta. No sattuuhan näitä, inhimillinen virhe. – NRJ:n ikinuoret Aamupojat Anssi ja Renne

Pyörä romuna Ajoin upouudella polkupyörälläni ja lensin tangon yli. Keräilin itseni asfaltista ylös ja huomasin pyörän olevan niin solmussa, ettei ajamisesta tulisi enää mitään. Päätin viedä pyörän läheiseen pyöräkorjaamoon arvioitavaksi. Hämmästelin taluttaessani, miten ihmeessä fillari oli voinut mennä niin solmuun, että käsijarrujen vivutkin sojottivat ohjaustangon väärällä puolella. Pyöräkorjaamon työntekijällä oli naurussa pitelemistä, kun hän näytti minulle, että ohjaustanko oli vain kääntynyt täyden kierroksen ympäri. Kun sen käänsi takaisin oikeaan asentoon, ei pyörästä löytynyt vian vikaa...

Ruokakaupan kassajonossa Tavarat on lyöty läjään hihnalle – etunenässä paperikäärössä paketti lihatiskiltä. Otan sen käteeni ja katson sitä arvostelevasti ja pitkään. Merkitsevä katse äitini suuntaan: ”Miksi me tällaista possua ostettiin? En mä ainakaan tätä syö.” Edellä oleva vanhempi rouva mulkaisee tuimasti, jolloin vasta tajuan, että ostos on hänen.

Yksi savuton vaunu, kiitos? Tämä tapaus sijoittuu aikaan, jolloin junissa oli vielä tupakkavaunut. Matkustimme ystäväni kanssa Helsinkiin hänen siskonsa luokse. Kun juna oli vielä asemalla, isäni yritti kovasti sanoa meille jotakin ikkunan lävitse. Emme saaneet mitään selvää hänen huuteluistaan. No, ihmiset ympärillämme tupakoivat, ja me päivittelimme koko matkan kovaan ääneen, että on se kummallista, kun tupakoitsijoille ei voi olla omia vaunuja. Vasta perillä tajusimme, että olimme istuneet koko matkan tupakkavaunussa.

Puutuneet jalat Olin erään kerran serkkuni kanssa pääsiäiskirkossa. Olemme ortodokseja, ja ortodoksisessa kirkossa on tapana seistä koko seremonian ajan. Aika meni tosi hitaasti ja jalkojamme puudutti, joten etsimme nurkasta tuolit. Huomasimme pian edessämme iäkkään miehen, jolta oli amputoitu toinen jalka kokonaan. Mies jaksoi siitä huolimatta seistä. Meitä hävetti niin paljon, että nousimme takaisin seisomaan, ja seisoimmekin urheasti koko loppuseremonian ajan. – Soikku, videobloggaaja

Pyöräilyn mallia Erään kerran sade pääsi yllättämään minut kesken polkupyöräilyn, eikä tyylikästä kampausta voinut tietenkään vaarantaa, meikeistä puhumattakaan. Niinpä aukaisin sateenvarjon ja poljin varjo tiukasti silmilläni eteenpäin – suoraan päin liikennemerkkiä. Leuat ja pyöränsarvet vääntyivät sijoiltaan, mutta tukka taisi pysyä ojennuksessa. :)

Ei ihan kartalla... Ylioppilaaksi kirjoitettuani olin kevään lukutauon jälkeen ensimmäisellä keikallani, paikkana Imatra ja Etelä-Karjalan messut. Olin täynnä energiaa, koska kesäkiertue oli alkamassa, ja aloitin setin vauhdikkaasti. Ensimmäisen biisin jälkeen spiikkasin intoa puhkuen: ”Ihanaa aamupäivää, rakkaat ystävät! Tervetuloa tänne Pohjois-Savon messuille!” Eteläkarjalaisesta yleisöstä alkoi heti kuulua tiukkaa mylvintää. Korjailin todella nolona sanojani ja loppukeikan yritin muilla keinoin voittaa yleisön takaisin puolelleni... autsh. – Heidi Kyrö, muusikko

Viimeinen kerta kampaajalla Olin kampaajaharjoittelijana ja tein permanenttia ennestään tuntemattomalle naiselle. Keskustelimme työpaikkaruokailusta. Kerroin asiakkaalle, että poikaystäväni työpaikalla oli kamalaa ruokaa ja että olin kehottanut häntä menemään kaupungille syömään. Juuri silloin poikaystäväni tuli liikkeeseen ja tervehti asiakastani. Kun olin laittanut naiselle permisrullat, menin poikaystäväni kanssa takahuoneeseen ja kysyin: ”Mistä sä tämän naisen tunnet?” Poikaystäväni vastasi: ”Hän on meidän työpaikkaruokalan emäntä.” En kehdannut enää jatkaa permiksen tekoa, vaan pyysin toista kampaajaa tekemään työn loppuun. Tätä asiakasta en kampaamossa enää nähnyt.

Laulun sanat haussa Rallattelin ”Tahdotko mut tosiaan sun wc:hen makaamaan”. Oikeastihan sanat kuuluvat näin: ”Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan?” Pave Maijasen sanat menivät versiossani ”sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa. Tajuumme santaa, tajuumme santaa!” (Tajuu myös antaa, tajuu myös antaa!)

Lauloin lapsena ”Lensi maahan enkeli” -laulua ihan tyytyväisenä, joskin yksi kohta aina ihmetytti, nimittäin se ”joutui sampituulta” -kohta. Sampituuli? Tyynesti ajattelin, että se nyt vain on joku vähän erikoisempi tuuli.

Mokailu – yhteinen ilomme! Mikä on karmeinta, mitä voit kuvitella? Tahaton nojailu tuntemattoman olkapäätä vasten? Tiukassa paikassa pettävä toppi? Toisinaan voi suusta loikata sammakoita tai rakkauskirje ajautua vääriin käsiin, mutta pahempaakin saattaa vielä sattua… Mokakirjassa osansa saavat niin kamalimmat koulukämmit, noloimmat viuhahdukset kuin väärin kuullut laulunsanatkin. Ja osaavatpa ne jumaloidut julkkiksetkin koheltamisen jalon taidon. Mukana mokailemassa ovat mm. NRJ:n Aamupojat Anssi ja Renne, Alexander Stubb, Sampo Marjomaa, Minna Haapkylä, Matti Vanhanen, Jannika B ja Milla Paloniemi. Mikä moka! on nuorten sattumuksista ja julkkisten nuoruusmokista koottu hauska kommelluskokoelma. Sarjakuva-Finlandia-ehdokas Anni Nykäsen kuvittama kirja on tehty yhteistyössä Suomen lasten ja nuorten säätiön kanssa. Tsekkaa myös Bass Campin ja Tommy Lindgrenin yhdessä toteuttama “Mikä moka! -rap” osoitteessa www.mikamoka.fi

N84.2 www.wsoy.fi ISBN 978-951-0-39915-6