Suhonen, Pete: Valkoinen joulu (WSOY) by Kirja.fi

Pete Suhonen

Valkoinen joulu

WSOY

Pete Suhonen

valkoinen joulu

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

KIITOS! Ohjauksesta: Samuli Knuuti. Taloudellisesta tuesta: WSOY:n kirjallisuussäätiö. KIrjastoapurahalautakunta. Muusta tarpeellisesta: Heini ja pojat. © Pete Suhonen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39917-0 Painettu EU:ssa

1992

uoltuani amfetamiinin yliannostukseen Iso Tyyppi kysyi haluaisinko ikuiseen lepoon vai pitää silmällä joitakin pienempiä tyyppejä. Vastasin, että en ollut mikään erityinen laiskottelija vaan ennemminkin huolestunut ikiliikkuja. Siksi kai lähdinkin niin vauhdilla. Iso Tyyppi tarkasteli minua pitkään. – Keitä haluaisit pitää silmällä, hän kysyi. – Noh, poikaani kai, vaimoakin voisin, mammaa ja pappaakin. – Ei riitä, Iso Tyyppi sanoi. – Eikö? – Ei. – Laita sitten pari lisää, mutta ei toivottoman kaukaa. Iso Tyyppi tutki hetken suurta tietokonettaan, teki muistiinpanon ja antoi keltaisen Post-it-lapun. Vilkaisin lappua. Nimiä oli kolme. Ne eivät sanoneet minulle mitään. – Okei. Miten homma toimii? – Yksikön ensimmäisessä persoonassa, Iso Tyyppi sanoi. 9

Homma kuulosti jakomielitautiselta ja olisin halunnut savukkeen. Hitto, olisin voinut vetää marisätkän. – Eikö seitsemän tyyppiä ole aika paljon? – Sinulla on apuja. – Ai, kuka? Iso Tyyppi katsahti telkänpönttöönsä ja sanoi yhden nimistä. – Mutta minunhan pitäisi pitää silmällä häntä. – Alat olla kärryillä. – Onko hänkin… – Ei. Ei ainakaan vielä, Iso Tyyppi sanoi ja alkoi rummutella pöytää sen näköisenä etten ollut ainoa jonossa. – No, miten on? – Okei. Milloin duuni alkaa? – Parinkymmenen vuoden päästä. – Taidat laskea leikkiä. Mitä minä muka teen siihen asti. – Katselet taivaanrantaa ja rauhoitut. Metamorfoosi ei ole pikkujuttu, Iso Tyyppi sanoi. – En ymmärrä. – Mikä haluaisit olla? Cityhaukka, cityhuuhkaja tai citykettu. Hirvi ei kannata, hän luetteli. – Aaah… mutta miksei hirvi? – Se on epäkäytännöllinen taajamissa, Iso Tyyppi sanoi. – Miten olisi jänis (olin aina pitänyt kaninkoloista, tunneleista). – Ei ravintoketjun alkupäästä. – Okei. Haukka. – Okei, Iso Tyyppi sanoi. – Oikein hyvä.

MARRASKUU 2012

a niin minä kaarran taivaalle ja kellun hetken kattojen yllä, sillä osaan jo enimmät lajityypilliset temput. Riittää, kun teen pieniä korjausliikkeitä suurilla siivilläni kosteassa ja kylmässä virtauksessa. Huomaisittepa. Pysyn paikallani ilmassa. Saari sijaitsee kaupungin keskustasta länteen ja se on kytketty kaupunkiin kahdella sillalla. Toisella silloista kulkee moottoritie, joka halkoo saaren pohjoisessa ja kulkee sitten penkereellä kohti toista kaupunkia. Toinen silloista on etelämpänä, yhtyy saaren pääkatuun. Nyt kun tuulee lounaasta ja aallot murtuvat saaren rantoihin, voisi luulla, että saari on liikkeessä, matkalla lahden yli etelään. Mutta ei se ole. Se on sijoilleen syntynyt ja siihen tuomittu. Siksi päivä nousee siellä vain hetkeksi. Siksi kaikki puhuvat jo joulusta. Väärin. Eivät kaikki joulusta puhu. Joku ei halua edes ajatella sitä. Tarkoitan tuota miestä, joka polkee saareen, koluaa sen koilliskulman tiet ja kujat. Hän on ajanut talojen labyrintissa 13

samat syheröt aamuyöstä toiseen, löytänyt lopulta pois meren yli samaa reittiä kuin on tullutkin, mutta ennen siltaa hän pysähtyy. Aina hän pysähtyy. Kuin pohtisi haluaako takaisin kaupunkiin lainkaan. Mies lukitsee polkupyöränsä lyhtypylvääseen ja kulkee kohti pientä valkeaa kahvilaa. Hänen kätensä on jo tuon pyöreän soman rakennuksen ovenkahvassa, kun minulta karkaa jätös. Pisarapommina se syöksyy halki ilman ja räjähtää miehen myssyyn. Miksi siihen, miksi muuallekaan.

Janne

ölmöähän se naisen tissejä on katsoa vitriinin läpi, mutta pitäähän minullakin hupia olla. Silja seisoo tiskin takana ja minä olen katsovanani berliininmunkkeja, kampaviinereitä ja tomusokeroituja tähtitorttuja vadilla. Siltä se Siljan mielestä näyttää, koska olen sitä pienempi. Oikeasti katson sen rinnan kaarta. Seison siinä niin kauan, että Silja kysyy: – Mitä se posteljooni näin kauan pohdiskelee. Kampaviineri ja kahvi kuin aina, eikö. No näin. Maksan setelillä. Minusta on mukavaa kuljettaa lompakossa oikeaa rahaa ja tuntea, että johonkin tässä jotakin vaihdetaan. Ettei kyse ole bittivirrasta siellä, minne ihminen ei näe. On hassunkurista ajatella, että kolminumeroiset säästöt ovat keskimäärin kymmenesosa nelinumeroisista säästöistä. Eikä siinä ole kuin numeron ero. Se on kymmenjärjestelmän kuje. Samanarvoisina kolikkoina tai jalometallina ero näyttäytyisi selvänä, fyysisenä. Sellaisen ymmärtää kouluja käymättä. Ihminen on osannut kirjoittaa vain viisituhatta vuotta. Lukeminen on edelleen 15

ihmiselle uusi asia, ei se ole vielä osa luonnon suurta suunnitelmaa. Laskemisen kanssa sama juttu. Luonnollisempaa ihmisen mielelle olisi elää vaihdantataloutta, ilman välinettä siinä välissä. Että polkupyörän sisäkumin voisi vaihtaa suoraan muutamaan ruisleipäpussiin. Ihmiselle paras ei ole aina helpoin tai uusin. Uusin on lähes aina helpoin. Näitä mietin, kun kuljen pyöreälle pöydälle ja kahvia läikähtää sen laminoidulle karttapinnalle. Nyt siinä lukee L lahti, kun ruskea läikkä peittää kirjaimia merialueen päällä. Ja Siljaa minä mietin. Nimikin kuin laulu. Otan lehden viereiseltä pöydältä. Sivuilla on helppo kuljettaa katsetta ja nostaa sitten kääntämisen yhteydessä yläviistoon, käyttää Siljassa ja laskea uutisiin viihdetähdistä, muista ihmisistä ja asioista, jotka ovat merkittäviksi määritelty. Kauppakeskuksen mainoksessa on piirretty poro, jonka selässä paksu joulupukki. Reessä pukin pitäisi olla. Ei poron selkä lihavan ihmisen painoa kestä. Ei kestäisi seeprankaan, vaikka on rangaltaan ja takaliston lihaksiltaan poroa vahvempi otus. Oleellisin seikka on akseliväli, etu- ja takajalkojen etäisyys toisistaan. Kyllä mainosten pitäisi vastata todellisuutta, edes nimeksi. Vähimmäisvaatimus on luonnon omien lainalaisuuksien tunteminen ja tunnustaminen. Vain niin ihmiseen, biologiseen olentoon, voi vaikuttaa. Mutta ehkä mainostoimistojen ihmiset, mitkään ihmiset, eivät tiedä nykyään mitään eläimistä. Moni puhuu suhteestaan luontoon. Ikään kuin eivät itse olisi osa sitä. 16

Ihminen viettää aikansa sisällä mutta on pihalla. Syy on internetin, alituisen verkottumisen. Se vie verkottujilta käsityksen oikeasta elämästä ja meiltä muilta jotakin muuta. Ei niin voi olla, että verkottuminen hyödyttäisi kaikkia. Jonkun pitää hävitä, jotta joku voi voittaa. Verkottujat voittavat verkottumattomilta. Se on salaliitto. En minä osaa sosiaalisia seittejä punoa. Kuinka tekisin feisbuuk-profiilin, kun ei ole konetta, eikä kavereita. Naamakin kuin norpalla. Päälle pitäisi tviitata, lähettää alati pieniä päivityksiä pienistä aatoksista ja teoista. Hyvä, että edes viestin pituudella on osoitettu ihmisen paikka. Mistä asioista postimies tviittaisi, kun ei edes tiedä mitä postimies pian jakaa. Kaikki on bittiä putkessa tai taivaalla. Raha, kirjeet, pian jokainen lehtikin. Mutta kokonaista ihmistä, lihaa ja verta, ne eivät biteistä saa kasaan ainakaan hetkeen. Tuollaista kuin Silja. Nyt se leikkaa tomaattia ja motsarellaa. Pyyhkii veitsen tarkasti tomaatin jälkeen, ettei juustoon tule punaa tai tomaatin mehua. Sitten se halkaisee tsapatan ja voitelee puolikkaista toisen yrttitahnalla. Silja on valoni, vaikka ei se hehkustaan tiedä. Muuten tämä on yhtä yötä. Korvat luimussa jakoa tehdään, nopeasti pois kiireisten ihmisten pihoilta ja porraskäytävistä. Älä ammu viestintuojaa. Monen tekisi mieli. Enkä ihmettele, kun mietin päiväviemisiämme. Energialaskuja, Lindorffia ja muita langenneita vekseleitä, pulleita mainoskuoria, 17

joissa houkutellaan autopalkinnoin tilaamaan yhä ohuempia aikakauslehtiä. Muinoin posti toi viestejä sen verran, kun tilattu oli tai nimeltä mainitut lähettäjät olivat vastaanottajalle matkaan laittaneet. Mainokset olivat niin harvinaisia, että ne olivat evankeliumia kuluttamaan opettelevalle kansalle. Ei silloin sanoma itsestään näyttöpäätteelle ilmestynyt. Ihminen vei viestin, ei kone. Omin käsin oli kirjekääreet avattava, paperia ja siihen painettua käsiteltävä. Viestin tunsi, sillä oli kouriintuntuva olomuoto. Posteljooni oli harvaan asutussa maassa myyttinen hahmo, yhdisti vaivojaan säästämättä kaukaisimmankin torpan yhteiskuntaan. Posteljooni toi viestin. Joskus karunkin, aina tärkeän. Kun minä työskentelen kaupunki nukkuu, mutta eläimet ovat liikkeellä, joskus makoilevatkin kuten Lauttasaarentiellä tänä aamuna. Puli oli ottanut makuuaseman ylimmän ja toiseksi ylimmän kerroksen välitasanteelta, viekkaasti sisäkaarteesta. Haju paljasti sen minulle jo kolmosessa. Kusipaskapesunesteoksennuksen lemu oli valunut kaksi kerrosta alamatkaan. Mitä orja, puli urahti, kun hypin yli. Näin, että sen kainalossa oli lesti Lasolia ja Jari Tervon kirja. Ei siitä vaaraa ollut. Pahempia ovat herkkäuniset hyväosaiset, pikkupomot ja muuten vain omaan tärkeyteensä tukehtuvat. Ne haluavat lehtensä eteiseen asti, mutta ilman ääntä. Jos kotiavaimen antaisivat, kulkisin huopikkaissani ja veisin lehden vaikka yöpöydälle asti. Opettelin ulkoa Varhaisjakelun työturvallisuusohjeen vaaratilanteiden varalle. Pirjola antoi sen minulle juhlallisesti, kun kävin konttorilla. Ohje on painettu nelivärein 18

kiiltävälle paperille, taitettu haitariksi, sopivaksi käteen ja silmien alle. Nyt tiedän kuinka Firman edustajan tulee toimia, jos asiakas pyrkii iholle. 1. Anna lehti 2. Pidä riittävä etäisyys 3. Järjestä perääntymismahdollisuus itsellesi 4. Pysy rauhallisena, vältä keskustelua jos mahdollista 5. Älä tartu tai koske uhkaajaan 6. Poistu tilanteesta Ulkona sataa. Eivät ne sitä lehdessä tienneet. Tietenkään eivät tienneet. Poutaa lupasivat koko päiväksi. Vaikka meteorologeilla on satelliitinsilmät taivaalla, ei ennustukset osu sen useammin oikeaan kuin 70-luvulla. Silloin pilvet saattoivat varista Pasilan uutishuoneen lattialle kesken vakavan lähetyksen. Joskus iski salamakin studion kamaraan. Sieltä Erkki Nysten sen poimi ja asetti taas sään sijoilleen. Kuin Jumala mutta vapisevin käsin. Hyvää illan jatkoa. Ovi helähtää auki. Kahvilaan syöksyy loppusyksyn raakaa ilmaa, jonka tuntee nilkoissa. Käännän sivua ja katson. Pitkä mies toivottelee Siljalle huomenet. Juipilla on vaaleat hiukset, kalliin näköinen punainen purjehdustakki, hyvin istuvat housut ja Lacosten kävelylenkkarit. Lacosten tunnen, koska logossa on eläin. Juippi tilaa motsarellalla täytetyn tsapatan ja teetä. Poimii sitten kortin sulavalla liikkeellä lompakosta. Hymy irtoaa kuin 19

pääskynen pesästä. Silja punastuu, ei paljon, mutta kyllä sen näkee. Sen katse menee ujoksi ja se tekee pieniä turhia liikkeitä. Minun kanssani Silja on rento, koska on niskan päällä. Kääntelen sivuja lehden lopusta alkuun ja olen taas jo etusivulla. Silja katsoo juippia leivonnaisten takaa. Se ei huomaa, että tarkkailen, kun se tarkkailee. Enää puuttuisi, että joku tarkkailisi minua, ketjun häntäpalaa. Sitä joka on kiinni, mutta johon mikään ei kiinnity. Hörppään kahvin jämät ja alan tehdä lähtöä. Ei tässä jaon jälkeen minnekään kiire olisi. En vaan halua nähdä mitä niiden välillä on tai vaikka ei olisikaan. Miksi olisi. Siirrän lehden syrjään ja katson pöytää. Siinä lukee taas Lahnalahti. Käännän käsivartta. Ei kahvitahra sinisestä hihansuusta pahasti näy. Käytännölliset ovat Firman vermeet. Päähineessäkin on töhkää. Pyyhin sen polviini mutten rohkene tarkemmin tutkia. Huikkaan hei ja Silja vastaa mutta ei käänny suuntaani. Kun nousen pyörän satulaan, märkä tulee housujen läpi.

Silja

issankello kilahtaa ovessa ja sitten elämäni mies seisoo väärään aikaan edessäni, ja antaisin aika paljon, että voisin matkustaa ajassa ja löytää itseni peilin edestä peitepuikko kädessäni. Finni nostaa valkeaa päätään leuan kärjessä ja hiuksista puuttuu huoleton puhdas kiilto. Tpaita on laivastonsinistä, vaikka hipiä tarvitsisi leikattua 20

valkoista. Tämä on pieni kuolema, mutta yli on elettävä ja siitä opittava. Hymyilen puoliväkisin ja kun jää kasvoiltani sulaa, puna kulkee kaulalta poskipäihin kuin lämmin kosketus. Asiakas vastaa nostamalla hallitusti vasenta suunpieltään, tekee tilauksen ja tarjoaa erikoista Mastercardiaan. – Debet, Sebastian Kullberg sanoo, eikä voi tietää, kuinka paljon minä tiedän siitä. Olen alkanut mielessäni kutsua sitä Sebaksi. Se ottaa taas vihreää teetä. Valitsee aina fiksusti. Teetä ja kevyitä ravitsevia leipiä. Se pitää huolta itsestään, toisin kuin jotkut muut, hedelmäpelin puoliammattilaiset esimerkiksi. En saisi sanoa, enkä sanokaan kunhan ajattelen, että ne haisevat hapanta ihoaan ovelta asti. Seba katsahtaa penkkiä, pyyhkäisee sitä ja istuu alas. Sitten se kaivaa Henri Lloyd -takkinsa taskusta kirjan. Se on englanninkielinen ja kannessa on eri suuntiin sojottavia äkkivääriä nuolia. Se on bisneskirja. Katson vitriinin läpi kuinka Seba lukee keskittyneesti ja haukkaa leivästä suuria säännönmukaisia paloja. Pää on tuulihatun takana, mutta näen oikean puolen kasvoista, kun kurotan hieman ruiskolmioiden suuntaan. Nyt sillä ei ole kissaa mukana. Harvoin on, mutta ensimmäisen kerran muistan aina. Angora lojui Seban olalla kuin harkittu asuste. Postimies lähtee. Se oli nopea tänä aamuna. Yleensä tuijottaa lehteä varttitolkulla, selaa joskus saman lehden kahteenkin kertaan. Johtuukohan se ammatista vai onko sillä vaan liikaa aikaa. Tai lukihäiriö. Ja aina kampaviineri ja kahvi. 21

Seba vilkaisi tänne päin! Pää kiertyi kassan suuntaan mutta palasi takaisin, kun olen vitriinin siimeksessä. Pissattaa ja hilpaisen vessaan. Finni näkyy nyt selvästi halogeenivalossa. Se on kehittynyt päivän aikana, mutta vielä sitä ei voi puristaa. Käytän peitekynää kasvoissani ja leuan vieressä raskaammin. Istun pytylle ja mietin Sebaa. Se on käynyt kahden kuukauden ajan joka toinen aamu. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Mutta nyt on torstai. Siksi Seba minut yllätti. Pesen hiukset tästä lähin joka aamu. Ulko-ovi kilahtaa ja WC:n ovi liikahtaa ilmanpaineesta. Se tarkoittaa uusia asiakkaita. Vedän pytyn ja pesen kädet. Katson nopeasti vielä peiliin ja asettelen hiukset. Parempaakin on nähty mutta näillä mennään. Hengitän syvään kuin edessä olisi lyhytkestoinen, vaativa urheilusuoritus. Mutta kahvilan puoli on tyhjä. Seba kävelee jo maasturilleen, joka on parkkeerattu jalkakäytävälle mutta huomaavaisesti pyöräilijöiden kaistalle. Seba raapaisee takapuoltaan ennen kuin se istuu autoonsa.

Sebastian

ä olen aina pitänyt autoista, veneistä ja naisista. Ne liikkuvat minne haluan ja siten kuin haluan, viestivät arvojani ja arvoani. Venettä ei vielä ole mutta parvi naisia ja auto: Lexus RX 450 h 4 WD Executive. 22

Raha. Rakkaus. Ikuinen elämä. (Ja muita joululahjoja.) Janne on postinkantaja, joka rakastaa työtään ja aamuisin etäältä Mutterikahvilan kaunista Siljaa. Silja haaveilee Hankeniin pänttäävästä Sebastianista. Sebastian toivoo, ettei olisi erehtynyt pelaamaan avomerellä käsipalloa kokaiinilastilla ja pikaista kuolemaa Konrad-isoisälle. Konrad on karaistunut sotasankari ja miljonääri, joka haluaa elää ikuisesti. Keinolla millä hyvänsä. Taustalla häärii HÄN, muustakin kuin luomiskyvystään päihtynyt kirjailija, joka yrittää kääriä langat yhteen. Kunhan pysyy itse kasassa. Ja jossain tuolla ylhäällä valvoo ISO TYYPPI, joka pitää huolta että kaikki menee kuten tarkoitus on. Myös jouluna.