romaani
Werner Sรถderstrรถm osakeyhtiรถ | helsinki
Š Kaiho Nieminen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39918-7 Painettu EU:ssa
Pohjautuu talousneuvos Viljo Kallioisen 20.10.1992–10.5.1993 nauhoitettuihin kertomuksiin. Asianajaja, varatuomari Seppo Räihän asiakirjakokoelmista.
Se, että minulta nyt vuosikymmenten uurastuksen jälkeen pyritään kieltämään osuuteni siitä, mikä minulle kuuluu, on melkoista koiruutta. Vaikka en sitä enää isommin ihmettele. Onhan veli-vainaan akan puolen suku ollut aina kadetta. Ja Ahoset tässäkin on ylimpinä päsmäreinä, juonimassa nyt vielä toisiakin taakseen. Jotkut vanhat, tuulesta vedetyt perunjakosotkut on tässä olleet vain silmänlumetta, niillä ne peittää perimpiä tuntojaan. Kivi niiden kengässä on pelkästään se, että minulle on kertynyt elämisentarpeita enemmän kuin moisille kyttäreille yhteensä. Ja siksi muka minut tässä pitäisi ohittaa. Ei haluta muistaa, että minun hyväni on elämäntyöllä ja vaivalla tienattua, vaatinut rohkeutta muihinkin toimiin kuin jäädä riitelemään Punkanmäen kivisistä pakettipelloista. Ja Saimille minä olin velimies aina, ehkä luontoni puolesta toisia lähempikin. Alusta alkaen meille oli selvää, että maailmaa oli vielä kirkonkylän takanakin. Ei meitä kumpaistakaan Kallioisen mitättömät lakiosat kannatelleet. Pula-ajan rahalla kun minutkin ostettiin talosta ulos, sen jokainen tiesi, että niillä markoilla ei huomista pidemmälle pesiä tehty. Ja omine eväineen elämänsä mittaan Saimikin säästönsä ja vähäiset kaupunkikiinteistönsä tienasi. Sitä ei ole vielä kiistänyt kukaan. 7
Mutta annahan olla kun korviin kulki, että vanha, eläväinen Saimi oli toheloinut tuliterän Opelinsa tuusannuuskaksi tukkirekan edessä ja itsensä hengiltä, ääni ahoslaisten kellossa muuttui. Alettiin oitis keksiä tekosyitä, millä sen vanhanpiian jäämistöä voitaisiin pistää lihoiksi. Ja niin, että minut voisi tiputtaa kelkasta. Olisi vain Saimi rukka ehtinyt leikkauttaa kaihit silmistään, kun turhamainen oli eikä rahoista puutetta, ei olisi tunkemassa variksia haaskalle. Siitä, että olisin mokomien vähien markkojen vaivainen, ei ole kyse. En minä ole roposia elääkseni kysellyt. Vain periaatteesta asiat on hoidettava oikeudenmukaisesti, se on ollut Kallioisten näkemys aina. Eikä raha kasva puussa, vaan jonkun on täytynyt ensin se tehdä. Ja minä olen tehnyt jokaisen markkani, toisin kuin jotkut. Vaikkapa nämäkin konkkaan karahtaneet Helsingin nolkit, Keitele ja keitä näitä hännystakkikloppeja oikein oli, kun luulivat pankkiherran lainaamien miljoonien kasvavan tuulessa tuhatkertaisiksi. Vastatuulessa ne voisivat kasvaakin, sen minä tiedän. Ei huonoja aikoja maailmassa olekaan vaan oikeita aikoja. Vaikkei sekään enää poikasia auta, kun housut on kintuissa. Olisivat upottaneet velkojaan kultaan tai tyhjiin seiniin, kun konkurssipesät niitä pilkkahinnalla kilvan tuputtaa, edes vaikka viimeisen myyntipäivän makkaroihin. Paremmin sekin niille olisi poikinut, kun olisivat myyneet ne tuoreina, kuumina grillimakkaroina, markan voitolla. Minä elän omillani, se on ihan selvä. Mutta turha oli velivainaan lesken vihjailla, eikö sinulle kaikenmaan ruoppaus- ja maankaivuufirmasi ja kivitalosikaan elääksesi riitä, kun Saimin vähiä jäämiä kyttäilet? Sanoin, ettei minun enää tarvitse kyttäillä yhtään mitään, ei muuta kuin näyttää esimerkkiä. Ilman meitä, jotka olemme uskoneet vapaan kil8
pailun kantavaan voimaan, ei maalima pyörisi. Ja varsinkaan nuorempia minun ei sovi täällä opettaa katsomaan totuutta ja oikeutta sormien läpi. Vaikka toinen pojista on diplomiinssi ja toinen ekonomi, pojanpojat, pirut, jotain humkandeja, tuskin ne silti aina jaksavat muistaa, että vääryydelle ei saa antaa senttiäkään periksi. Sanoinkin sen, mutta akka vain jankutti taivasta vanhemmista välikirjoista ja osituspapereista, joista muka näki, että minulla ei ollut enää Saimin omaisuuteen osaa eikä arpaa. Oli sillä otsaa. Olisi yhtä hyvin voinut väittää, ettei Saimi Kallioinen ollut edes sisareni. Sitä se tolkuton ei sentään sanonut, halusi muuten vain hämätä ja hämmentää vanhaa mutta vettäkin selvempää asiaa. Aivan kuin minä en itse tuntisi omia polkujani? Muistaisi niitäkin, vuosikymmenten takaisia tuimia tuomionlukuja, joilla minut sysättiin siipirikkona selviämään omineni. Niin, tai tavallaan, sytykkeet sillekin tulivat jo aiemmin, vuoden kaksikymmentäkahdeksan keväällä. Ja nekin kuin sattumalta. Olen vain aina vieroksunut sitä, ettei avutonta kuunnella ja haluta auttaa kun vaiva on päällä, oli känisijä sitten vaikka vanha ja höperö. Ja vaikka se tuli sitten vaatimaan nuorelta, nöyrältä mieheltä aikaa ja sisua, reissua jolle ei moni poika olisi eväittä lähtenyt, siitä en piitannut. Asiani hoitelin ja nahoillani maksoin, enkä tippaakaan katunut. Päinvastoin olen näin myöhemmin ymmärtänyt, ettei se aivan sattumaa ollutkaan, vaan tilaisuus, joka täällä heitetään miehelle. Sille, jolla on otetta ja luonnetta etsiä sellaista, mitä ei ammenneta laiskojen appeeksi. Alettiin rakentaa ensimmäistä tasavaltaa, sitä mille nykyinen, hulppea hyvinvointi Suomessa perustuu. Vaikken sitä, poika rukka, silloin edes käsittänyt. Ajat kun oli vähän ankaran puoleiset, milloin mitkäkin pomot ja päsmärit 9
alusivat nyhtää nuoren, rehellisen miehen lahjoista kaiken h irti. Enkä minä sitä ihmettele, mieluiten sitä etsii leipiinsä tekijän, jolta voi odottaa rahoilleen vastinetta. Minulta, sinnikkäältä pojalta se luontui, mutta opin sain minäkin. Se tie oli pitkä. Mutta siitä ei Jussi-velivainajan akka tiedä yhtään mitään, eikä kateudenhengessään halua tietääkään.
10
I Ensimm채isen tasavallan etsikkoaika, ja olihan se hoidettava
Ajolähtö
1
Olisinko osannut itsekään silloin vielä illalla arvata, mille retkille aamu heittäisi avuliaan miehen. Kun paska ja veli Väinön talvella hakkaamat havut läävässä olivat palaneet parhaimmilleen, sen piti olla vain sonnanajopäivä. Sonnat oli saatava ajettua pelloille, ennen kuin viimeinenkin lumenripe ehtisi pientareilta sulaa. Se oli ollut pitäjässä aina tapana, ja isä Aatu äyskinyt: »Se on pojat sitten hankojen heiluttava aamusta alkain, eikä oltava heiluvinaan.» Istuttiin tuvassa aamueineellä, koko sakki enempi hiljaisena. Mummo vain känisi kutuhauen kyljestä nokaretta kaivellessaan hiljaa omiaan: »Otti taas silleen syvämmestä yöllä, että kyllä miun jostai on kamferia saatava.» Jos mummoa ei olisi jostain ottanut, olisi se ollut varmasti poteva. Ja isä Aatu puhisi: »No syökööps, perkele, piästään pellolle», ja mulkaisi minua taas sillä silmällä kuin muita ei olisikaan. Silloin kun ukko oli tuolla tuulella, minua vanhempi veli Jussi sai olla paljolti sen murinoilta rauhassa; olinhan minä siinä silmätikkuna. Se oli niin tuttua, etten siitä jaksanut enää edes piitata. Pientä kohmeloa oli kyllä päällä, en sitäkään kiellä. Mutta Karjalan Kaartissa kuluneesta vuodesta kun ei ollut vielä niin isosti aikaa, vaikea sieltä oli ollut entisenä tuvalle asettua. Oli koetettava pehmeää laskua, ja poikien kanssa oli 13
v ähän taas otettu. Ja olihan se mennyt hivenen pitkäksi, täytyy myöntää, mutta syyttä ja suotta. Kun jouduimme ajelemaan jossain vaiheessa nimismiehen kyydilläkin, makoilemaan putkassa kolmatta vuorokautta, syyttömät jätkät, päättömistä juoruista ja valheista lähteneen pirtujutun takia, niin olihan siinä sitten aikaa hukkaantunut, keväthommiltakin. Siinä minä istuin silti, toisten tavalla, sonnanajovalmiina. Ainakaan minusta ei mikään ollut kiinni, olisi vain lähdetty suorimaan pellolle. Mummo ei kumminkaan antanut periksi. Sen jokapäivänlääke, kaljaan sotkettu hotapulveri, sai sillä aikaan pienen pöhnän, joka teki siitä äkäisen. Sen horina yltyi, ja isä Aatukin oli jo varuillaan. »Älkää tuommosia», ukko jupisi kun mummo kivahteli: »Jollet raatsi ees kamferitippoja omalle äitilleis, miä tästä jouvan. Vie sitten suoraan hauturi Koistiselle.» Eikä se helpottanut isä Aatua, kun äitimuorikin äityi painostamaan: »Mokomista penneistäkö tuo on kiinni. Ei tuommosta rankutusta kukkaa kestä. Se ei ikinä lopu, jos tässä vain jauhatte sonnanajoanne. Joku hakemaan ne kamferit kirkolta.» Ja pohja isäukon säkistä alkoi selvästi pettää. Se tiesi hyvin, että meidän ainoa pyörä oli minun, minun omilla hankkeillani ostama Olympia, ainoa värkki jolla asian saattaisi äkkiä hoitaa, mutta sisu ei antanut ukolla periksi. Se mulkoili syrjäkarein Jussia ja Väinöä ja ynähti kuin Jussille: »No perkele, joku sitten polkemaan kirkolle, loppuu rankutus.» Joku muka sitten! Olisiko syyttömänä syntiseksi leimatun pitänyt siinä sitten nöyrtyä itseään äijälle tuputtamaan? Vaikkei kamferi olisi ollut minullekaan ohimoiden jomo14
tukseen pahasta, en silti kärsinyt suutani avata, ennen kuin äitimuori järkiintyi komentamaan: »Sinä Vilkki lähet siitä. Haet ne kamferit Laarin kätilöltä.» Siihen ei ollut edes ukko Aatulla vastaan sanomista, vaikka se yritti: »Vai sinne jouten vielä luitaan vetelemään. Eiköhän kolli jo riittämiin kuleksina.» Sitä ei kuunneltu. Muori patisteli minua syömään että selviän matkaan, ja ukko vain puhisi: »Ja ettei jää työs vielä toiseltakin viikolta tykkänään tekemättä, puolipäiväseltä olet sieltä takasin.» Olin sen oppinut pennusta alkaen, ettei asialle käsketty kitise, se hoitaa asian. Enkä sanonut juuta en jaata, mutta muorin ja mummon takia minä siitä polkemaan lähdin. Se vähä minkä saatoin ehkä hyväkseni laskea, oli kai siinä, että mieluummin mies polki krapulankohmeissaan raikkaassa ilmassa kuin haarukoi sontaa haisevasta läävästä. Se oli sitä sattuman heittämää tuuria. Pahin rospuutto oli jo ohi, eikä ottanut kuin reilun puolentuntia kun polkea rankkusin kirkonkylän raitilla. Jenny Laari oli Seurojentalolla vartomassa rokotukseen tuotavia penskoja ja motkotti jotakin Sarkian piian kanssa porstuan naulakolla. (Sehän oli pitäjässä silloiseen aikaan myös sairaanhoitaja, melkein lääkäri, kun parempaa ei ollut.) Ja kuultuaan huoleni se haki joistakin kaapeistaan kamferin, veloitti viisi ja puoli markkaa ja minä vain kiittelin. Pilsneripullon minä ajattelin sentään käydä vaivojeni palkaksi Osulassa ottamassa. Mutten ehtinyt kuin Seuratalon pihalle, kun Väkkärän renki ajoi kärryt keikkuen seinävierelle ja höpötti nyt olevan totinen paikka. Väkkärän Ruoppo ähkyi kärryjen lavoilla hampaat irvessä ja kiroili kuin turkkilainen. Pudonnut kuulemma laholta tallinparvelta pahasti kynnyskiville, ja jalka oli paskana, lenksotti selvästi oudossa 15
asennossa. Saapastakaan ei siitä ollut muka kärsitty kiskoa pois, että luut eivät irtoaisi tykkänään erilleen. »Touvot tehty,» se ähkyi pääsemättä koipineen kärryiltä, ja Jenny tuli kartanolle. Jenny katseli ja tunnusteli jalkaa ja sanoi, että tämän akan keinot ei riitä, Ruoppo on saatava sairashuoneelle. Se neuvoi ajamaan Otto Pusan pihalle. Sieltä leipuri-limonaditehtailija oli muka lähdössä kuorma-autollaan Lappeenrantaan, kun ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen maantie saattaisi rospuuton jäljiltä jo kestää autobiilin. Sinne Otto aikoi ainakin yrittää, ja Ruoppo oli paras saada siinä kyydissä Savitaipaleen sairashuoneelle. Kahdesta lyhyestä laudanpätkästä Jenny sitoi köydellä jonkinmoisen tilapäisen tukipaketin Ruopon jalalle ja pyysi minua, jos suinkin ehdin, että lähtisin jelppaamaan renki Mattia Pusalla sen verran, että me saisimme isommitta vaurioitta Ruopon autoon. En ollut ennenkään hädässä olevilta apuani kieltänyt. Lähdin poljeksimaan kärryjen perässä, ja Osulan mutkasta päästyä jo huomasimme Pusan kartanolla seisovan miessakin. Siellä oli muitakin kaupunkiin lähtijöitä, niin kuin aina, puolenkymmentä pitäjän poikaa, vartomassa kyytiä. Kinnaslammen Jallukin näytti jo selvinneen eiliseltä reissultamme, tärisi selvässä krapulankohmeessa ja viiraili kulmistaan. »Katohan», se hörähteli, »Vilkkikin sentään selkeni kirkolle.» Sanoin, ettei mies voi selvempi olla ja asia tärkeämpi; Ruoppo on saatava sairastuvalle ja olen vähän jelppimässä. Nähtyään tilanteen ja kuultuaan kuinka oli käynyt Ruopolle, alkoi Jallukin totisena hölöttää reissun osuneen oikeaan saumaan, kun sellainen vahinko, ei muuta kuin Ruoppo vain kyytiin ja hoitoon. 16
Mutta Ruopon piti vain kiroilla ja murjottaa omilla kärryillään, kun kuskia ei kuulunut. Pusan T-malli kuormuriFord pysyi tiukasti katoksessa. Olihan Paavolla, Otto Pusan pojallakin, ajolupa siihen, mutta poika kuului tulleen vasta aamulla häistä, Mäntyharjulta, ja nukkuvan tuvassa. »Ittensä Oton sieltä pitäis tulla rattiin», Jallu selitti. Ja tulihan mestari Otto sieltä viimein, pieni, hintelä, vikkelä ukko, ja alkoi kuulua tuttua hölinää: »Akkojen kanssa on aina semmosta. Ei hiljanen mies taho millään päästä niitten komennoilta karkuun», se levitteli käsiään, silmäili ympäriinsä. »Asiat tässä on kumminni hoijettava, ei maha mittää. Ja tiällähän onkin jo syntistä miestä ihan mustanaan paikalla. Ja lavoilla jo muutama limunaatilaatikko ja rinkelisäkkikin matkaevväiksi, mikäs tässä muuta kuin veivaillaan käyntiin.» Kuultuaan, ettei ehkä kannata veivailla ennen kuin saadaan Ruoppokin kyytiin, että olisi hieman sairasajoakin, asia selkisi ja Otto kävi touhuamaan. »Kaikenmoista sitä. Sehän pitää hoijella.» Haettuaan katoksesta Ruopolle alukseksi paksun patjan se heitti sen lavalle kahta puolen pultattujen penkkien väliin. (Sen silloinen auto oli tavallisen T-malli Fordin rungon päälle rakenneltu hökötys. Siihen Otto oli teettänyt Heikkisen timperillä vanerista ohjaamokopin ja lankuista lavan, jonka katteeksi miehet vielä olivat kasanneet tolppien nokkaan vanerikatoksen, niin että Otto oli saattanut ajella limonadilaatikoitten lisäksi sillä myös pitäjänväkeä, kuin milläkin oikealla onnibussilla.) Kun Matti avitteli Halisen Tassin kanssa Ruopon kärryiltä, minä kiipesin auton lavalle ja kiskoin Ruopon kainaloista kannatellen, jalka suorana patjalle istumaan. Lavalla oli jo rinkelisäkki ja kolme isoa limonadilaatikkoa; Otto oli nostanut ne sinne valmiiksi. Ja kaupunkiin sillin17
ja viinanhakureissulle pyrkivät kylänpojat alkoivat hyppiä yksitellen kyytiin, viisi heppua, kuin huvia ajamaan. Olin jo loikannut lavalta alas, kun Jallu pääsi sotkemaan selvät ajatukset: »Hei kuule, helvetti», se töllisteli minua kuin ällikän lyömänä. »Eikö sinun pitänä saatella Ruoppoa Savitaipaleelle? Sinähän omituinen saattomies olet kuule, älähän livistä.» Olisinko osannut ylläkköni keskellä muuta kuin änkytellä, kun se jo vakuutteli, ettei maailma siihen kaadu, jos hoidat asiasi. Saattoi se piruuttaan iskeä silmääkin? Suu kävi ainakin kiusaajan tavalla: »Ilman muuta lähet meiän matkaan. Kun lääkäri laittelee Ruoppoa kuntoon Savitaipaleella, sinä voit sillä välin käväistä kaupungissa. Paluumatkalla haetaan Ruoppo ja ajetaan kylille.» Varmaan se kaupungin poltteissaan pelkäsi minun jättävän Ruopon hänelle matkaharmiksi, ja en siinä osannut heti sanoa, ettei käy. Eikä Jallun ehdotus järjellä ajatellen mahdoton ollutkaan. Kun vahinko ei tule täällä kello kaulassa, on asialle taivuttava tilanteen mukana. Ei sairaan jelppiminen siihen saa sortua. Sanoin, että saattaisin Savitaipaleelle saakka ehkä tullakin, jos riesana ei olisi polkupyörää ja kamferipulloa. Sitä ne minulta tuvalla varttuvat, ennen kuin mummo siellä aivan nyykertyy. »Kai se nyt perkele Matti saa vietyä kamferis siinä kuin polkupyöräsikin teiän tuvalle, kun ohi siitä ajelee», Ruoppo ähkäisi kivuistaan äkeänä. Arvaahan sen, että aloin siinä olla jo varsin aseeton. Sanoin, ettei vakava asia ainakaan minusta roiku, enkä ruvennut mokomalla toisia viivyttämään. Tyrkkäsin troppipullon renki Matille, pyysin jättämään sen meidän tuvalle ja selittämään niille, että niin köpelösti minulle kävi, että 18
Ruoppo oli saatava pikaisesti hoitoon ja lähdin hoitelemaan. Hyppäsin lavalle ja ajattelin: minä aina lestini hoitelen, miten lie toiset. Oton ei tarvinnut monta kierrosta kammesta veivata, kun Ford sytkähti hyppivään käyntiin, vanerikoppi ja lava vain tärisi moottorin tahdissa. Otto meni koppiin, kuului muutama karkea korahdus, mylly nytkähti ja alkoi vaappua Lappeenrannan suuntaan. Sen puolentuntia saimme körötellä kaikessa rauhassa, alkumatkan, aina Orrain notkoon. Siinä oli siltarumpu vuotanut yli, ja mäen päälle pyrkiessään auto jämähti paksuun kuravelliin. Oltiin jumissa akseleita myöten. Ei auttanut muu kuin hyppiä miehissä lavalta alas ja ruveta lykkimään autoa mäen päälle. Halisen Tassi sai kuraroiskeita suoraan syliinsä ja kiroili ja noitui: »Sen perkeleen suntakihousut piti pilata!» Se yritti huiskia roiskeita lahkeista, joutui kumminkin säntäämään juoksuun, kun Otto ei uskaltanut vauhtiin päästyään tykkänään topata. Toiset olivat jo hyppineet ylös, kun Tassi loikkasi viimeisenä kyytiin, kolhaisi hädissään Ruopon jalkaa ja Ruoppo sadatteli: »Saatana, poika, saisit kattoa koipias! Kerkiät kaupungin viinojas latkimaan, vaikka et vielä kävis vahinkoja tekemään.» Lopunmatka selvittiin lavalta hyppimättä, tulvan nielemästä Partakoskestakin. Sillan kahtapuolen viitisenkymmentä metriä ajettiin kuin matalassa järvessä, vesi teki siipiä auton sivuille, ja Kinnaslampi hörähteli: »Sehän on jumalauta O. W. Pusa! Se ajaa vaikka Saimaassa.» Savitaipaleelle kumminkin tultiin. Otto kävi jättämässä yhden kolmesta limonadikoristaan Osuuskaupalle, ja sitten ajettiin sairashuoneelle. Mikäli Ruoppo ei joutuisi jäämään sinne pidemmäksi ajaksi koipeaan potemaan, Otto 19
lupasi poiketa palatessa sairashuoneen kautta ja tuoda Ruopon sieltä yöksi vielä kotiin. Kun Ruoppo oli autettu autosta tyhjään odotusporstuvaan, sinne tuli joku sairaanhoitaja. Se katseli meitä vähän nyreän näköisenä, ennen kuin silmäili Ruopon jalkaa ja sanoi tohtorin tulevan ehkä vasta iltapäivällä. Se käski meidän avitella Ruopon pitkäkseen seinustalla olevaan tyhjään sänkyyn ja mulkoi meitä, että saattajien olisi nyt parasta häpyä. Turhaan se viiraili. Kai minä olisin muutenkin ymmärtänyt, ettei minua apuriksi kaipailtu. Ja kun olin näinkin pitkälle taipunut vieraitten asioitten ajomieheksi, hullulta olisi tuntunut jäädä sinne kirkolle norkoilemaan. Hittoako minä siellä olisin lorvinut kaiken päivää, kun saattaisin asioida saman ajan kaupungissa. Eikä siitä edes enemmän puhuttu, noustiin lavalle ja lähdettiin jyryämään kaupunkia kohden.
20
2 Hosian Martta oli muuttanut joskus jo nuorena likkana meidän pitäjältä Lappeenrantaan. Sen matkustajakoti oli Kauppakadun rinteessä, vanhassa ruskeassa puutalossa. (Tai majatalojahan sellaiset silloin vielä taisivat olla, kun valtakunnan herroille tuli vasta 30-luvulla mieleen nimetä ne papereissaan matkustajakodeiksi.) Martan ja Otto Pusan asiakassuhde oli vanhaa perua ja ollut iät ajat molemminpuolista; Martta majoittaja, Otto sille vehnästen ja limonadin toimittaja. Sen verran paikka oli minullekin tuttu, että olin siellä kerran kaupunkireissullani yhden yön majaillut. Ja tiesin missä olimme, kun Otto pysäytti Fordin katuviereen, nousi kopista ja käski meidän ottaa rinkelipussin ja limonadilaatikot lavalta alas. Seisoimme kaikki vielä ryppäänä kadulla, minulla, Jallulla ja Kaurian Aksolla kantamukset sylissä, kun Martta jo ilmestyi ovelle toivottamaan tervetulleiksi. Martta oli selvästi osannut odottaa ja hymyili ja viittoili: »Sieltä vain kantomiehet siinä kuin toisetkin sisälle, kahville.» Kun monesta paikasta, Kirkkokadullakin joka toisesta tönöstä sai kympillä lasillisen kuumaa, kovaa teetä, ja passipoliisit sen pakkaspäivinä pennin pennittä, Martan paikka oli tunnettu siitä, että siellä ei sikurikahvia väkevämpää koskaan 21
ollut tarjottu. Siinä Martta oli ollut tiukka, ja ratsioitten pitäjätkin lopulta sen tajunneet ja antaneet naisparan emännöidä rauhassa. Muttei se ollut haitta ei mikään, sillä kävihän matkan päälle aluksi kahvikin. Hajuvesi vain leyhyi nokassa, kun seurasimme Marttaa ahtaaseen porstuaan. Laskimme kantamukset seinustalle Martan osoittamaan paikkaan. Ja siinä, lähellä, sen tunsi ja tunnusti: Martta oli pelottavan komea nainen. Helyineen, helmineen, punattuine huulineen, polkkatukkineen ja pehmeine muotoineen se nielaisi kaiken huomion puoleensa. Sitä ei nuorenmiehen silminkään voinut mitenkään kieltää, vaikka nainen oli varmaan päälle neljänkymmenen. Kahvit se tarjosi kyökin puolella, »kotipuolen pojille» yhdellä markalla ja Otolle ilmaiseksi. Seitsemälle miehelle kyökki on ahdas. Istuimme siellä kuin häkeltyneet härkämullit kylki kyljessä ja saatuamme kahvit parempiin suihimme, Otto jo vihjaili: »Meillä on täällä vielä Martan kanssa asioita pitemmäksi aikaa. Kateltava vähän niitä meille päin meneviä kuormia ja muuta. Mutta työ pojat voitte kyllä lähtiä käpehtimään rauhassa kaupungille, hoijella asianne. Olette vain illalla», Otto vilkaisi taskunauristaan, »sovitaanko kaheksalta Patrian kulmalla, niin ajetaan kylille.» Siinä kun Otto oli meidän puolen ainoita afäärimiehiä, Martta oli liikenainen. Meidän kirkonkylän räätälin tyttö, mutta kaupunkiin karattuaan osannut etsiä oikeat suhteet; osannut keplotella muutamassa vuodessa itsensä kauppaapulaisen hommista majatalon pitäjäksi. Kuului vielä hoitelevan muitakin, mitä lie agentuurihommia; välittäneen kerran Ristiinan puolelle jollekin pehtorille urkuharmoninkin. Pusan miehet olivat usein olleet kuskina, ja Kaurian Akso oli ollut sitä laatikkoon pakattua rumilusta Pusan Paa22
»ei oksalle kivuta ennen kuin elämä on opettanut nöyryyttä.»
k
aupungin ryyppyporukoihin eksynyt Kallioisen Viljo hankkiutuu ystävällisen Martan avulla rahtarin apumieheksi. Viljon tie vie Viipuriin, jossa tarvitaan lääniä tuntevaa, sopivan rivakkaa nuorta miestä. Tästä alkaa ammattimainen lestinheitto, jonka osingoilla Vilkki pääsee lihottamaan pankkitilejään. Ahkeran miehen päivästä loppuvat tunnit kesken työpäivien venyessä yöhön. Avioliitto tukkurin tyttären Marjatan kanssa on kaikkea muuta kuin sävyisä, ja moniaalle laajentuvat liiketoimet herättävät kateellisten panettelua. Mutta laki sodassa, rakkaudessa ja bisneksessä on sama: etevämpi korjaa aina potin. Onko ansioillaan ylemmälle oksalle rimpinyt Kallioisen Vilkki reilu jätkä vai alaisiaan surutta kuppaava röyhkeä peluri? Trokari on kieltolain villeinä vuosina jättiomaisuutensa luoneen miehen kertomus. Se piirtää ajallisen kaaren vapaana kukoistaneen Viipurin viimeisistä hetkistä aina Kekkosen liennytyspolitiikan leimaamaan hallituskauteen. 84.2 www. ws o y . fi
– ISBN 978-951-0-39918-7 –
G raafinen su u nnittelu Mi ka Tuomi ne n