Jalo, Merja: Kadonneen hevosen jäljillä (WSOY) by Kirja.fi

MERJA JALO Kadonneen hevosen j채ljill채

wsoy

Kadonneen hevosen j채ljill채

MERJA JALO Kadonneen hevosen jäljillä

werner söderström osakeyhtiö helsinki

ÂŠ Merja Jalo ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40097-5 Painettu EU:ssa

Sisällys:

Tallin tuoksua 7 Repen ehdotus 20 Hevosvarkaiden jäljillä 27 Suunnitelmia pöydässä 35 Vuorten rinteillä 44 Salaisuuksien tila 51 Vaarojen tiellä 64 Lohikäärmelinna 71 Petojen silta 77 Pelon hetket 92 Tunteet kuohuvat 99 Pelastajat 105 Punaisen salin salaisuus 118 Aarnihauta 126 Repen kosto 135 Hyvästi Kafka 142

Tallin tuoksua

Linnavuoren kartanon suuressa tallissa kaikki tuntui olevan rauhallista, mutta pinnan alla kyti. Viime syksyn tapahtumat olivat yhä tyttöjen mielessä. Silloin Linnavuoreen oli tehty yöllinen hyökkäys, jossa koko kartanon porukka oli otettu panttivangiksi talliin. Heidät nuoret, ja myös Numme lan ponitallin omistajat, Pena ja Jenni. Kaikki oli tapahtunut kuin elokuvissa. He olivat pelänneet sydänjuuriaan myöten aseistautuneiden miesten ilmestyessä kartanolle. Ja syystäkin, sillä miehet edustivat pahamaineista Italian mafiaa. Mitään niin kauheaa Kikka ei muistanut aikoihin kokeneensa. Väsymys paistoi Kikan parhaimman ystävättären, Marjatta Aaltosen kasvoilta, kun hän toi mustan newforestinponin harjattavaksi. 7

– Katso, miten puruinen tämä kaveri on, Titta sanoi. Poni oli kierinyt karsinassa ja kutterinpurua näytti takertuneen sen harjaan ja häntään. – Ei auta kuin ruveta töihin, Kikka sanoi. Titta sitoi ponin käytävän ketjuihin seisomaan. Hän oli vetänyt päälleen havunvihreän takin, jonka alta pilkisti valkoinen t-paita. Hän pörrötti ponin harjaa. – Oikea mamis... Della töykkäsi tyttöä ja yritti sitten imeä suuhunsa Titan paidanreunaa. – Hei, se pusero on minun! Titta pelasti nopeasti vaatteensa ponin samettisten huulten välistä. Onneksi vastapesty paita ei ehtinyt likaantua ponin käsittelyssä. Musta poni muistutti heitä kadonneesta Kafkasta, ja sai tytöt haikealle mielelle. Kaf kaa ei ollut nähty Linnavuoressa yli kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun ratsu oli varastettu keskellä yötä ja kuljetettu ties minne. Nummelalaiset olivat selvinneet ensimmäisestä mafian hyökkäyksestä poikien rohkeuden ja neuvokkuuden ansiosta, mutta mafia oli palannut kostamaan ja ryöstänyt Kaf kan. Tai ainakin nuorilla oli painavia todisteita siitä, että mafia oli ollut asialla. Kukaan ei 8

kuitenkaan tiennyt, missä Repe Jussilan omistama hevonen tällä hetkellä oli ja saisiko Repe koskaan hevostaan takaisin. Huonolta näytti! Kaf ka oli kadonnut jäljettömiin sinä arvoitusten yönä, eikä Repe ollut käynyt tallilla sen jälkeen. Menetys oli pojalle liian raskas. Tytöt olivat allapäin. Repe oli sentään tallin paras ratsastaja ja kaikkien suosikki, ja hänen poissaolonsa huomattiin. – Tule tänne, kulta! Kikka painoi kasvonsa ponin kaulaa vasten ja hengitti sisäänsä hevosen tuoksua. Hän oli huolissaan pojasta. Repe rakasti Kaf kaa paljon ja varmasti itki hevosen menetystä. Juuri kun Kaf ka oli voittanut Korkeamäessä pidetyn arvostetun GP-kisankin kaikkien yllätykseksi. Repe oli ratsastanut paholaisen lailla ja voittanut kaikki. Se oli ollut uskomaton suoritus ratsulla, jolla ei pitänyt olla kisaan mitään asiaa. Mutta niin ihmiset erehtyivät. Repe oli ponnahtanut kertalaakilla kuuluisuuteen. Paikalliset lehdet ylistivät pojan lahjakkuutta ja supernopeaa Kaf kaa, joka oli tehnyt kaikkien aikojen yllätyksen päihittäessään kovatasoisessa kilpailussa vaarallisimman kilpa kumppaninsa, Maria Carena Antinean, joka ratsasti Luana Beellä. Taakse olivat jääneet myös 9

muut ennakkosuosikit, italialaisomistuksessa oleva lipizzaori Briljant ja slovenialaisen Polona Novakin ratsastama Postonska Jama. – Tämä on kovaa aikaa Repelle, Titta sanoi ja kaivoi suan harjapussista. – Liian kovaa, Kikka huokasi. Titan kasvoilla näkyi varjo. – Kaiken takana on Italian mafia, hän sanoi katkerasti. Oli täysin käsittämätöntä, että mafia oli sekaantunut heidän, tavallisten Nummelan ponitallilaisten elämään. Ensin mafia oli Fronteiron perässä, joka oli majaillut karanteenissa Linnavuoressa ennen Aulangon kisaa. Yöllisessä hyökkäyksessä asemiehet olivat vaatineet Repen äidiltä, Maria Carena Antinealta hevosen omistajan vaihtoa. Tytöt eivät olleet koskaan nähneet moista. Oliko mafia niin pettynyt oman lipizza oriinsa Briljantin suoritukseen, että he olivat päättäneet varastaa toisten kilpahevoset pärjätäkseen luokissa? Hehän ottivat hevoset näköjään vaikka väkisin itselleen. – Luigi Provenzano on ihan seko! Kikka sanoi. – Miten mies voi kuvitella, että saa hevosen omakseen kiristämällä? Sellainenhan on laitonta! 10

Mutta kukaan ei valvonut mafiaa. Sehän oli rikollisjärjestö, joka oli vallannut maan toisensa jälkeen. – Luigi oli varsinainen liero. Näitkö, miten se katsoi Repen äitiä? Kaikesta näki, että mies on saanut kaiken, mitä on halunnut. Ilkeää sakkia. Maria Antinea oli saapunut hädissään Linna vuoreen ja häntä oli uhkailtu veitsin ja asein. Kikka oli pannut siinä tilanteessa merkille, että Maria tunsi miehet. Siksikö hän oli piilottanut Fronteiron Linnavuoren talliin? Pelosta! – Mikä onni, että ne eivät saaneet Fronteiroa! Kikka jatkoi. – Heidän suunnitelmansa hajosi poikien puututtua asioiden kulkuun. Titta nyökkäsi. – Repe pelasti meidät niiden kynsistä. Se oli rohkea teko! Kikka näytti miettivältä sukiessaan Dellaa. – Luuletko että ne kostivat Repelle ja veivät siksi Kaf kan? Ilman Repeähän Fronteiro olisi viety Marialta. – Hyvä kysymys. Kikka oli miettinyt asiaa päänsä puhki. Kaikki merkit viittasivat kostamiseen. Eihän mafialla voinut olla mitään muuta syytä viedä hevosta Repeltä. 11

Mafian osallisuudesta Kaf kan katoamiseen heillä oli jopa valokuvia todisteena. Aluksi he olivat luulleet Kaf kan vain karanneen ja etsineet sitä miesvoimin pelloilta ja metsistä. Tapaus olisi saattanut jäädä selvittämättä, ellei sattuma olisi puuttunut peliin valokuvan muodossa. Essin naapuri, Nico Lehtovaara -niminen poika oli ollut lähistöllä kuvaamassa perhosia, ja aivan sattumalta hänen valokuvakilpailuun lähettämäänsä kuvaan oli taltioitunut perhosen lisäksi muutakin. Perhosen takana näkyi tuttu Linna vuoren tie, jota pitkin meni maastoauto vetäen perässään valkoista hevostraileria. Siinä autossa Kaf ka oli viety. Ja mikä mielenkiintoisinta, auto ei ollut Suomen rekisterissä. Siinä oli siniset diplomaattikilvet. Tytöt muistivat tapauksen kuin eilisen päivän. – Täysin uskomaton juttu! Titta sanoi. – Joku tyyppi tulee Euroopasta ja varastaa toisen hevosen tuosta noin vaan, eikä kukaan pysäytä varasta. – Niillä on diplomaattisuoja. – Suoja tai ei, niin minä kumautan sellaista tyyppiä paistinpannulla päänuppiin! Titta kiukkusi. – Mikä onni, että Nico oli kameroineen paikalla. Kaf kan vieneet miehet paljastuivat. 12

Nico oli näyttänyt sen jälkeen tytöille tarkemmin jokaisen ottamansa kuvan, ja myös eräässä Helsingissä otetussa laukauksessa pilkotti tuttu valkoinen hevostraileri, jossa oli sama rekisteri. Kuva paikantui Italian suurlähetystön pihaan ja lopulta paljastui, että siellä toimi diplomaattina Luigi Provenzano! Sama mies, joka oli vaatinut Linnavuoressa Fronteiroa itselleen ja pitänyt heitä panttivankina. Mafia oli soluttautunut kaikkialle. – Repe ei saa ikinä Kaf kaa takaisin, Titta sanoi surumielisenä. – Olen varma, että hevonen on jo viety ulkomaille. Se oli sääli. Repe oli ratsastajakyky, mutta ainakin puolet parivaljakon menestyksestä kuului Kaf kalle. Poika oli todistanut jokaiselle, että osasi myös kouluttaa hevosen huippukuntoon sen lisäksi että ratsasti loistavasti. Repe piti hermonsa eikä tunaroinut esteillä, ei edes vaikeimmissa käänteissä. Kaf ka toimi omistajansa kanssa täydellisesti yhteen. Kikka hymyili muistellessaan pojan ratsastusta. Della pärskähti ja alkoi lepuuttaa takastaan. Titta veti sualla yli selän ja ilmaan lennähti hienoa purua. – Voi kun me päästäisiin takaisin Nummelaan... 13

– Älä muuta sano. Nummelassa oli ollut vastoinkäymisiä jo pitkään. Oli hirveä isku, kun Nummelan ponitalli paloi. Tutkimukset olivat yhä kesken, eikä vakuutusrahoja ollut saatu, mikä tarkoitti heidän oleskelunsa jatkuvan Linnavuoren kartanossa. Tytöt olisivat halunneet jo pois Penan vanhojen tätien, Märtan, Zaidan ja Agnesin luota. Tällä hetkellä tädit olivat tosin onneksi matkustaneet lepuuttamaan hermojaan Ikaalisten kylpylään. Hekin olivat joutuneet panttivangeiksi tallille tehdyssä hyökkäyksessä ja kärsivät yhä järkytyksen aiheuttamista oireista: Märtan vatsa oli kuralla, Agnes ei saanut unta ja Zaida tärisi kuin olisi sairastanut Parkinsonin tautia. Titta sai Dellan kyljen harjatuksi. – Milloinkohan Repe palaa tallille? Titan kysymys hätkähdytti. – Repe suree yhä kovasti kadonnutta Kaf kaa, Kikka muistutti ja nosti ponin jalan ylös jalkojensa väliin. Hän alkoi käyttää kaviokoukkua jalan puhdistamiseen. Titta näytti vakavalta. – Yritin soittaa sille tänään, mutta ei se vastannut. 14

– Meidän pitää antaa Repelle aikaa toipua tästä iskusta, Kikka sanoi. – En usko, että Kaf kaa löydetään enää ikinä. Se on hirveää. Hevonen, jota rakastat, katoaa tuosta vaan. Miten mafia voi tehdä niin? – Kosto toimi varmasti motiivina, Kikka sanoi. Tytöt tunsivat myötätuntoa poikaa kohtaan, joka oli niin kauan saanut odotella omaa hevosta. Kun poika viimein oli saanut hevosen ja alkanut menestyä sillä, häneltä vietiin yhtäkkiä kaikki. – Vihaan mafiaa! Titta julisti. – Olisivat ennen vieneet sen slovenialaisen hevosen, jos niiden piti joku GP-ratsu saada. Mikä sen nimi olikaan? Postonska Jama. Kikka muisti hevosen ja ratsastajattaren, Polona Novakin. Tumma, pitkähiuksinen Polona oli ratsastanut hyvin samoissa kisoissa, jotka Repe oli voittanut. Tytön koko perhe oli ollut kannustamassa häntä paikan päällä. He tuntuivat tuntevan myös Repen isän, Karl Peter Jussilan, oikein hyvin ja Kikka oli kuullut perheen puhuvan suomea, vaikka he asuivat kaukana Ljubljanan kaupungin liepeillä vuoristossa. – Novakin perhe kasvattaa kilpahevosia. Niiden ratsut ovat kansainvälistä tasoa. 15

Kikka pysähtyi katsomaan Tittaa. Hän näytti kysymysmerkiltä. – Mistä ihmeestä sinä saat kaikki tietosi? Titta hymyili salaperäisesti ja hänen poskiinsa ilmestyivät hymykuopat. – Kuulin Saaren tyttärien puhuvan tästä kilpailujen jälkeen, hän paljasti. – Hyi häpeä! Olet ollut vakoilemassa! Titta punastui. – Minun oli pakko mennä, Titta myönsi. – Eihän meitä kutsuttu Korkeamäen iltajuhliin, jotka oli varattu voittajia varten. Eläinlääkäri Tapani Saari isännöi siellä tyttäriensä, Tertun ja Annelin kanssa. – Anneli ja Tepa pääsivät tutustumaan kaikkiin ratsastajakuuluisuuksiin. Miten jännittävää! Varmasti Repekin viipyi siellä yösydämeen asti, Kikka sanoi. Titta puisti päätään. – Vielä mitä. Repe ei ollut siellä kauan. Hän nouti vain palkintonsa ja otti kovaäänisesti yhteen äitinsä, Maria Carenan kanssa. Olisit nähnyt..., Titan ääni muuttui kauhistuneeksi. Kikka lopetti harjaamisen. – Niin mitä? hän kysyi uteliaalla äänellä. – Repe heilautti kukkapuskaansa ilmassa näin, 16

Titta demonstroi. – Ja iski sillä Maria Carenaa päähän! Olisin nauranut, jos olisin jännitykseltäni kyennyt. – Mitä ihmettä! Kikka huudahti. – Löikö Repe äitiään kukilla päähän? Titta nyökkäsi innoissaan. – Löi se! Ja sitten se ryntäsi tiehensä ovet paukkuen. En ymmärrä miksi Repe teki niin. – Kuulostaa pahalta. – Niillä on varmaan ollut riitaisa avioero. Repen isällä ja Maria Carenalla. Tosi sääli. Maria Carena on kuvankaunis nainen. Karl olisi saanut pitää parempaa huolta perheestään. – Niin... Kikka ei voinut kertoa parhaimmalle ystävättärelleen mitä Jussiloista tiesi. Hän oli luvannut sen Repelle. Mariahan oli jättänyt perheensä ja ennen kaikkea pienet poikansa isän helmoihin ja lähtenyt takaisin Italiaan. Kikka ei lakannut ihmettelemästä, millainen nainen pystyi tekemään sellaista. – Tapahtuiko siellä juhlissa muutakin? – Repen isä jutteli Novakin perheen kanssa. Ikkuna oli auki ja kuulin joka sanan syreeni puskaan, jossa istuin kuuntelemassa, Titta tunnusti. – Sieltä näki Korkeamäen päärakennuksen juhlasaliin sopivasti. 17

Kikka näytti äkisti jännittyneeltä. – Mitä sinä kuulit? hän kysyi. Titta alensi äänensä kuiskaukseksi. – Polona Novakin äiti, Lojze, on ammatiltaan ulkomaankirjeenvaihtaja. Janez-isä on lentäjä. Heillä on kaksi tytärtä, Lidija ja Polona. Kotona kasvatetaan huippuhevosia. Varsinkin Polona on taitava ratsastaja. – Entä Lidija? – Hänkö? Lidija harrastaa viulunsoittoa. Tyttö on hyvin musikaalinen. Hänellä on suomalaistaustainen soitonopettaja. – He siis puhuvat suomea! – Niin. Lojze on ollut Suomessa kirjeenvaihtajana ja koko perhe asui täällä silloin ja oppi kielen. Tytöt saivat Dellan suituksi. – Oletpa sinä nyt kaunis. Punainen riimu sopi mustalle hevoselle tosi hyvin. Ponin ruskeat silmät tarkkasivat tyttöjä. Della kerjäsi namupalaa kiitokseksi. Se haisteli tyttöjen taskuja uteliaana ja puhalsi lämpimästi kädelle. – Meillä ei ole sinulle mitään, Kikka nauroi. – Katso nyt sitä, Titta sanoi. – Se otti suuhunsa sinun paidanhelmasi. – Della, laske irti... 18

Kikka joutui vetämään läästityn paitansa pois ponin suusta. T-paita näytti ällöttävältä, kun siihen oli tarttunut sylkeä. Avonaisesta pääovesta puhalsi sisälle lämmin tuuli. Se toi mukanaan menneen syksyn kuivuneen lehden, joka vieri yksinäisenä käytävää pitkin. Lehden mukana ovesta ilmestyi täysin yllättäen tuttu tumma poika, jonka olemus oli täynnä kiihtymystä. Repe Jussila näytti siltä kuin hän etsisi Kikkaa.

Siepattu Kafka on yhä kateissa. Repe saa vihjeen, että varkaat olisivat vieneet hevosen Sloveniaan Lohikäärmelinnaksi kutsuttuun paikkaan. Repen ja Kikan on Repen ehdotus pakko lähteä varmistamaan, onko Kafka siellä. Pahat aavistukset täyttävät Kikan mielen, kun Repe lähtee Kafkan perään eikä Tallikäytävälle syöksähtävätakaisin. RepeMitä näytti kiihpalaa etsintäreissultaan on tapahtunut? pelkää, Repen tyneeltä. Kikka oliKikka varma, ettäettä nyt oli sattunut henki on vaarassa.

jotain. – Repe! tytöt huudahtivat yhdestä suusta pojan nähdessään. He eivät olleet osanneet yhtään odottaa, että poika ilmestyisi Linnavuorelle. Repe oli hengästynyt. – Kikka, Kikka! Minulla on sinulle asiaa... Kaikesta näki, että se oli jotain tärkeää. Kikka irrotti kätensä ponin harjasta. – Hyvänen aika! Onko sattunut jotain? hän kysyi. Viime päivinä ei ollut tullut ainuttakaan hyvää uutista ja Kikka toivoi, että nyt olisi sellaisen aika. N84.2 20 www.wsoy.fi

ISBN 978-951-0-40097-5 9 789510 400975