Mäkelä, Mikko - Mäkelä, Matti: Perseet olalle on taitolaji (WSOY) by Kirja.fi

N o

WSOY

perseet olalle MATTI & MIKKO MÄKELÄ

taito laji

perseet olalle

MATTI & MIKKO MÄKELÄ

taito laji

werner söderström osakeyhtiö helsinki

SISÄLLYS KYLÄBAARIT… 7 TAKSIT… 21 TELAKKA… 33 LAIVALLA JA RAVINTOLASSA… 49 YK-HOMMAT BALKANILLA… 59 ULKOMAILLA… 83 VENEILLÄ JA MUILLA VEHKEILLÄ… 99 TAKAISIN HUUTJÄRVELLE… 113

kyl채baarit

ämä tapahtu nuoruudessa Tiiliruukinpohjan mökillä. Perjantai- tai lauantaipäivä, joku vapaapäivä kuitenkin, niin että iltasella siinä oli muutama kaveri, Ella-koira ja minä ja olisko ollu Rosenblad ja Lyytikäinen, tämän tyylistä porukkaa – no, Ville ainakin. Oli oikein hieno iltahetki, sauna lämpes, kertalämmitteinen kiuas, häkälöylyjä vajaa. Aurinko paisto, koira käyskenteli rannalla, joku oli ongella ja kaljaa juotiin hissukseen, oikein loistava, rauhallinen tunnelma. Olin just lähössä heittämään häkälöylyä, kun Ville sano, että hän voi tehdä sen, että heillä on kotona kans kertalämmitteinen kiuas. Pitää paikkansa sillä erotuksella, että Villen vanhempien kertalämmitteisessä häkä- ja löylyreikä on vaakatasossa kiukaan päällä. Tämä taas oli sellanen vanhan ajan torpeedomalli, jossa on viistosti luukku päällä. Eipä tullu mieleen kenellekään, että Ville alko olla jo jonkin verran kännissä. No, se meni saunaan ja sieltä kuulu valtava suhaus. Heti sen jälkeen helvetillinen huuto… aarrhgh. Ville ryntäs ulos saunasta, se oli saanu kaikki kuumat noet ja höyryt naamalleen ja painu rantaan naama palaneena ja hyppäs laiturin päästä suoraan katiskaan.

Se oli epäonnen sankari: siinä oli hyvin vähän vettä, sillä raappeentu koko kroppa katiskan rautalankoihin ja pää kävi vielä mutapohjan kautta. Ku se nous sieltä ylös, päästä valu mutaa, rintakehä ja reidet oli verinaarmuilla ja naama palanu. Todettiin, vaan, että kyllä maailma voi äkkiä muuttua: viisi sekuntia sitte ilta oli täydellinen.

Olihan Villellä toisinaan taipumuksena vetää helvetilliset lärvit nuorempana. Kerran Ville joi Kahilan kans votkaa samaan tahtiin. Kun toinen painaa sata kiloa ja toinen kuuskymmentä, niin lopputulos ei oo hyvä. Ne oli just pihalla ja lähös kaupungin iloihin, kun Ville kaatu suorin vartaloin selälleen. Karri oli hyvässä nousukännissä ja totesi, että mitäs tässä, viedään äijä kotiin. Tottahan meitä hiukan nolotti, ku tiesi ketkä on sopan keittäny, eikä siitä hyvä heilu kenellekkään. Taunukses oli helevetisti porukkaa, nostettiin Ville paksiin, ku ei se mahtunut sisään, Karriko sen sinne nosti ja Rosenblad kuskin paikalle. Sovittiin, että pannaan paksin kansi kiinni vasta sitten ku lähetään, niin ei happi ehdi loppua matkalla. Rosenblad oli kuskin puolella auton sivulla. Helvetti ku ei mee paksin kansi kiinni. Ja kurkkas sinne. Vil-

le oli sen verran heränny, että sen käsi oli kiivenny ulkopuolelle. Nostettiin vaan seki kyytiin, kansi kiinni ja lähettiin. Kyllä oli äiti tyytyväinen ku poika tuli kotiin. Yksissä kotibileissä, itse asiassa se oli meillä, Ville sammahti keittiön pöydän alle. Se valu ku makarooni sinne ja meitä nauratti, että taas kävi perinteinen. Se nukku varmaan tunnin verran, istuttiin siinä pöydän ääressä ku yhtäkkiä Ville alko nykimään siellä ja kakomaan. Perkele, se oksentaa. Jengi pomppas pois tuo lien äärestä. Ville nousi aivan silmät ristis, kontalleen sieltä pöydän alta, otti yhen tuolin, sellasen normaalin keittiötuolin, jossa oli irrotettava pehmustelevy, nosti sen ylös, oksensi tuolin läpi siihen lattialle, läimäytti tuolin kannen kiinni ja jatko uniaan. Oli se Villen ylösnousemus sellanen näky, ettei siitä voinu edes suuttua. Jumalauta, muuta ku nauraa ja siivota oksennukset.

Villestä tuli muuten putkimies ja hyvä tulikin. Se otti ehkä mallia Hjelmin Paulista, toisesta Huutjärven putkimiehestä. Pauli kerto, kuinka hän oli ollu ensimmäisessä työhönottohaastattelussa. Työhönottaja kyseli:

»Onko perhettä?» »On.» »Ootko kova tekemään töitä?» »Oon.» »Poltatko tupakkaa?» »En.» »Otatko viinaa?» »No, mitä sulla ois?» Tää on putkimies!

Ei meillä muuten kouluaikanakaan aina näin lepposta ollu. Tästä tapauksesta on nimet jotenki päässy unohtumaan. Kaverin isä oli panostaja ja otti kuppii, eikä aina muistanu, missä sen työkamat on. Kävi sitten niin, että kylällä eräs porukka sattu saamaan panostajan varastoista muutaman kymmenen pätkää aniittia, räjähdysainetta pötköissä, semmosta dynamiittia vähän hitaampaa tavaraa. Ja muutamia sähkönalleja, joilla niitä jysäytetään. Sellainen yhdistelmä, että on teinipojat, aniitti, keskikalja ja sähkönallit, ei oo välttämättä kauhean terveellinen. Läheltä piti -tilanteita oli ja kovia jysäyksiäkin, mutta yksi on jääny erityisesti mieleen.

Tuttu kaveri päätti, että kokeillaan pelkästään nalleja, nehän ja jysähtää aika kovasti. Sillä oli niitä nippu farkun etutaskussa. Nallit on sellaisia sormenpaksuisia ja metallit paljaana siellä piuhan päässä. Se kävi ostamassa shelliltä yheksän voltin patterin. Sitten se (kännissä tietenkin) repi pakkauksen patterista, sytytti tupakan, työnsi patterin taskuun ja istu huoltoaseman pihakivelle polttelemaan. Sitten liike pysähty. Ei, saatana, ne on samassa taskussa ne nallit ja se yhdeksän voltin patteri. Paljaat langanpäät ja paljas patteri. Nyt ei oo hyvä tilanne. Meiltä pääsi ensin räkänaurut, kunnes tajuttiin, että tää on ihan oikeesti vakava paikka. Puukolla ja partakoneen terällä yritettiin nyhrätä sitä farkkukangasta puhki farkun päältä, ettei tarvi liikuttaa, kun se patteri pullotti siinä taskussa. Ei onnistu. Sitte ei muuta ku härkää sarvista. Jätkä nousi ylös ja käsi taskuun ja patteri pois. Myöhemmin selvis, ettei se lähe yheksän voltin patterilla. Sitä ei kukaan tienny siinä vaiheessa, ku niitä farkkuja viillettiin ja nyrhittiin auki. Se oli vasta testi. Mutta mopon lampun virtajohdoista se kyllä lähtee. En muuten tiedä sitäkää, mihinkä ne aniitit joutu. Yks kaveri pääsi myöhemmin raksalle töihin ja oli yhtä valtion virastotaloa rakentamassa. Tarina kertoo, että se olis piilottanu ne sinne perustuksiin ja jättäny langanpäät esiin. Että olisivat sielä tänä päivänä, mutta tiedä noista.

Bakkanaali seisoo Huutjärven kylän keskellä, tien varrella ja sen ohi kulkee jatkuvasti tuttujen autoja. Mietin, onko viisaamman näköistä seisoa rintamasuunta tielle vai tuijottaa mykkänä vielä suljetun baarin ovea. Kyläläisten uteliaat katseet ohjautuvat joka tapauksessa pihaan, joten nolompaa on tuijottaa lievässä etunojassa pimeään baariin. Vielä pahempaa on tervehtiä ohikulkevia appivanhempiaan. Täysin rentoa asentoa ei tähän tilanteeseen ole. Jokisen Sakke pyörähtää paikalle, baari aukeaa ja kävellään sisään. Mie otan loiventavat ja Sakke kahvin. Seuraillaan siinä hiljakseen ikkunasta, ku Tooto ajelee ohi. Sillä oli sellanen systeemi, että selvänä se ei koskaan edes vilkase baarin suuntaan. Kun ryyppyputki lähestyy, katse alkaa pitempään viivähtää baarin pihamaalla. Siitä voi päätellä, että kohta lähtee. Jokisen Sakke on tämän kylän legendaarisin mies, säteilytyksen takia. Se tapahtu sillon kun se oli töissä Myyryn laanilla. Laani oli halli, jossa oli helevetisti rautaromua ja Jokisen tehtävänä oli palotella sitä. Ne myi romurautaa edelleen. Romukauppias oli tää Myyry, ja on vieläki. Sakke polttoleikkas päivät pitkät ja irrotti lentävällä osia toisistaan. Sellasta hommaa, jossa pysty olemaan humalas ja tupakka suussa kaiken aikaa. Sille kävikin siellä monenlaista pientä. Kerran se poltti ittensä niin, että selkään tuli isot palovammat, kun äijät kännissä turasivat.

Mutta tämä uskomattomin juttu oli säteilytys. Se on ollu Iltalehdessä ja Ilta-Sanomissa, siis valtakunnallista julkisuutta saanu ja lisäksi aivan tosi. Ne palotteli siellä myöski paljon sellasta tavaraa, josta ei nyt ollu ihan varma mitä se oli. Myyryn laani oli muutaman sadan metrin päässä valtatie seiskasta ja seiskaa pitkin ajo kerran säteilyturvakeskuksen auto, joka mittas taustasäteilyä. Myyryn laanin kohalla oli helvetinmoinen piikki. Se ajo siitä uudestaan, ja ihan tämmösen satunnaisotannan perusteella ne onnistu paikantamaan säteilyn sinne. Niiden mukaan siellä säteilee nyt sitten oikeen kunnolla. Ne rupes jäljittämään, että mikä voi aiheuttaa tällasen säteilymäärän. Ettei kai Myyry nyt sentään Loviisan ydinvoimalasta oo saanu ostettua mitään, eihän sieltä mitään saa myydäkään. No, syyksi paljastu jonkun lakkautetun teollisuuslaitoksen vaa’an anturi. Se on sellanen iso vaaka, jonka päälle ajetaan rekka-autot, kun punnitaan ne sisään mennessä ja ulos tullessa. Tällasessa anturissa on ilmeisesti jotakin hyvin aktiivista ainetta sisällä ja se oli päätyny sinne muiden romujen joukkoon. Anturi löyty ja huomattiin, että se oli halkastu tai vedetty poikki. Palat kerättiin huolellisesti talteen.

Sitten tietenkin miettimään, että kuka tämän on halkassu ja millä pelillä. Ja minkähänlaiset suojaimet on mahtanu ukolla olla. No, kukas muu, ku Sakari Jokinen paljastu kyseiseksi työmieheksi. Se oli tosissaan leikannu sen tietämättömänä, mikä vehje se on. Jokinen lähetettiin tutkimuksiin, että kuinka paljon se on saanu säteilyä. Se kävi Helsingissä mittauksissa. Oli saanu jonkun verran, mutta ei näköjään hengenvaarallista annosta. Tästä on jo kymmenen vuotta ja ukko on vieläki hengis kaikkien juopottelujen ja säteilyjen jälkeen. No, ikänsä jupotellu Jokinen, oikeen viinan polttama ääni ja tupakan savuttamat viikset, istu Bakkanaalissa ja otti kaiken irti tästä revityksestä. Mie olin sillon kesätöissä ja viikonloppusin siellä, kun tää homma oli kuumimmillaan. Iltalehestä soitettiin. Kännyköitä ei vielä ollu kaikilla. Olin tiskillä: »Iltalehdestä se ja se, olisiko Sakari Jokinen mahdollisesti paikalla…» Voi, helevetti, mie läksin viemään tarjottimella langatonta puhelinta Sakelle. Siel se istu huomattavasti normaalia leveemmäs asennos, jalat pöydällä suurin piirtein. »Aaii, mistä lehestä nyt soittaa…» Voi vittu sitä elvistelyä. Sit se pikku kännis anto haastatteluita. Kuunneltiin siinä vieressä ja varmaan joku kysy, että oliko mitään suojaimii, koska vastaus oli, että »joo, joo, nortti suus oli kaiken aikaa. Ei silmät paljo pimeesä hehkuneet». Se luettiin sitten lehdestä. Niin, sen muija Jokisen Piko, Bakkanaalin kanta-

asiakkaita sekin, halus oman siivunsa hetkellisestä kuuluisuudesta ja valitti pikku vihneessä pöydässä: »Aatelkaa nyt, löytyyhän minustakii sitä säteilyy…» Kun Sakke isäukon 50-vuotispäivillä laulo kähinällä Katri-Helenan Lapsella vain voi silmät niin loistaa, se oli vitun autenttista meininkiä.

Mutta onhan täällä tapahtunu muutaki valtakunnallista, ku Jokisen säteilytys. Pipsan tuvassa – jonka nimi oli myöhemmin Swissbaari, seki seiskan varrella siinä Heilahden suoran päässä – oli käyny presidentti Tarja Halonen. Se oli aivan yllättäen pysähtyny adjutanttinsa kanssa siihen ja olivat käyneet syömässä makkaraperunat. Ravintoloitsija vaistos, että siitä täytyy saada joku kiitos. Sitähän ei muuten saatana kukaan usko, että Tarja Halonen on käyny makkaraperunoilla täs kälyses kuppilas. Pipsa pyysikin siitä jonkun huomionosoituksen ja presidentin kansliasta lähetettiin Tarja Halosen allekirjoituksella varustettu plakaatti. No, me tultiin Villen kanssa autolla koulusta, oltiin opiskelijoita. Aika oli sillon villimpää, stripteasea mainostettiin siellä täällä, mutta Pipsan tuvan mainos

kiinnitti huomiota sen takia, että se oli kirjoitettu väärin, elikä stirptease. Ajateltiin ohi ajaessa, että ei jumalauta, tuo on pakko käydä kattomassa, stripteasea on nähnyt joka jätkä, mutta stirpteasea ei kovin moni. Teksti luki isoilla mustilla kirjaimilla neonkeltasella pohjalla. Mentiin sitten illalla kattomaan. Kylän juopot istu siinä edessä rivissä. Ei mitään esiintymislavaa, mutta nurkassa strippas hyvin muodokas eli rehellisesti sanottuna tukeva kuubalainen tai eteläamerikkalaistyyppinen nainen. Sillä oli niin kireet isosilmäset verkkosukkahousut, että liha pullotti joka reiästä. Meitä lievästi nauratti ku se stirppas suoraan sen Halosen plakaatin alla. Kansainvälistä meininkiä oikeestaan.

Sanotaan nyt vielä seki, että kerran käytiin siellä baarissa yhessä ukon kanssa, joka oli sen verran nuuka mies, että laitto vain kasan kolikoita sen stirpparin housuihin… Tai sitte se sekotti, että se on kolehtihaavi, ku niissäki on semmonen karvapohja. Ukon porukat oli vähän sellasia uskonnollisia. Villellä kävi taas semmonen sekaannus, että joissakin kotibileissä, oltiin lähössä ravintolaan, aika hy-

vässä nihkeessä kaikki. Ville touhus kaljatölkin kanssa siinä, veti kaljaa ja laitto sen eteisen pöydälle, sito kengännauhat ja nappas tölkin käteen. Pihalla odoteltiin taksii ja kohotettiin vielä kerran maljaa, että onneks olkoon synttärisankarille. Meijän Jussiko se vilkas, että mikä sillä Villellä on kädessä, kun se siinä muiden kanssa nostelee. Se oli ottanu sellofaaniin käärityn kynttilän, semmosen paksun, samankokosen kun kaljatölkki ja sitä se kohotteli kankeesti nakkisormet nipussa niin ku sillä oli tapana. Jussi nauro ja yritti ottaa sitä, että kato mikä sull on kädessä. Ville suutahti ja käänti selkää, oikeen tempas, että älä vie mun kaljaa. Puolusti tuoksukynttiläänsä. Harvoin niin totiselle miehelle tulee naurettua. Vihdoin se huomas, että tästä on paha ottaa huikkaa.

Kylän kolmas baari eli motellin terassi on myös suosittu paikka kesällä, vaikka Swiss-baarissa käytiin illalla ja Bakkanaalissa ollaan aina ku mahollista. Terassillaki kävi kerran väärinkäsitys. Siinä istuskeli kesäsunnuntain illansuussa Knutaksen Lasse ja muutamia muita kylän äijiä ja kaks kappaletta ulkopaikkakuntalaisia naisia, tai nainen ja mummukka, sanotaan näin.

Ne istu pyöreän pöydän ääressä. Sillä naisella oli mökki Huutjärven rannassa, tai sillä naisella ja mummukalla, joka oli sen äiti. Lasse istu naisten sivussa ja hörppi kaljaa. Ne heitteli juttua ja Lasse tietysti yritti naurattaa naisia. Naiset oli menossa lämmittämään saunaa ja äijät heitti, että lähetäänkö mukaan. Totta kai ne torjuttiin niin ku hyvä olikin. Mutta jossakin vaiheessa vanhempi nainen yhtäkkiä tuijotti suoraan Lassea ja sano: »No, lähetäänkö saunaan?» Kun Lassella meinas tyrskähtää kalja suusta niin nainen kääns päätä Lassee kohti: »Ei, kun mä sanoin tyttärelle.» Mummolla oli lasisilmä. Sen silmät katto vähä eri suuntiin.

Taksit

a t i o n i r a t i to s y k - h o m m i sta

t e l a k a lta , l a iv o ilta

j a b a a r e ista »Putkimiehen pitää ymmärtää nesteen syvin olemus.» Hannu Renlund LV-asentaja

*****

»Hyvä ettei päällikkö tiedä ihan kaikkea mitä leirissä tapahtuu.» eero klemetti esikunta- ja huoltokomppanian päällikkö kosovossa, evp.

*****

»Totta joka sana.» sakke jokinen polttoleikkaaja

www.wsoy.fi | 84.2 | 978-951-0-40523-9 Päällys Martti Ruokonen