Merja Jalo Sala-en peräinto huu
NUMMELAN PONITALLI wsoy
NUMMELAN PONITALLI
o l a J re ja
MSalaperäinen huuto
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI
© Merja Jalo ja WSOY 2016 ISBN 978-951-0-41457-6 Painettu EU:ssa
Sisällys: Onnenpotku 7 Kikka valmistautuu 16 Anttolan Hovi 21 Huuto 27 Legenda riivatusta koirasta 37 Tarua vai totta? 43 Pelon verkko 49 Huonoja uutisia 57 Myrskyvaroitus 64 Rouva Pulkkinen 81 Hiuskarvan varassa 94 Nuotiotulilla 101 Vainaja 113 Tallilla tapahtuu 123 Yllätys 130 Aavekoira iskee 137 Rauthovin sankari 148 Aavekoira 156
Onnenpotku Hevosen hirnahdus oli ensimmäinen ääni, jonka Ira Shanian Hasnawi kuuli hypätessään ulos isänsä autosta. Hänen sydämensä takoi hurjasti, sillä hän kantoi mukanaan syntymäpäivälahjaansa, upeaa arabiratsun satulaa. Tästä hän oli unelmoinut ja nyt se oli totta! Satula oli viimeinkin hänen. Kukaan Nummelan ponitallilaisista ei voinut aavistaakaan millainen lahja satula oli. Ira puristi sitä rintaansa vasten. Mikään ei vetänyt vertoja tälle lahjalle. Ira vilkutti isänsä auton perään ja jäi seisomaan Linnavuoren kartanon tallipihalle. Miten onnellinen hän olikaan! Tallissa Iraa odotti valkoinen arabitamma Kashmir, hänen ikioma hevosensa. 7
Ira loi silmäyksen Linnavuoren kartanoon. Kartano ei ollut hyvässä kunnossa. Syksyinen tuuli kävi yli pihapiirin ja talon laudoitus paukkui. Hän muisti, miten tuuli vinkui talon nurkissa syysöinä, ja sadesäällä katon läpi tuli vettä. Nummelat olivat pitäneet täällä talliaan siitä lähtien, kun Pentti ja Jenni Nummelan omistama ponitalli paloi. Oli onni, etteivät hevoset olleet kuolleet, mutta likeltä se piti. Linnavuoren tallirakennus oli onneksi paremmassa kunnossa kuin muu kartano, ja sieltä kantautui nyt heleä hevosen hirnahdus. Se oli Kashmirin huuto ja Iran sydän sykähti ilosta. Valkoinen tamma oli tuotu Jordaniasta melkein heti sen jälkeen, kun Ira perheineen oli muuttanut Suomeen. Hevonen oli tytön silmäterä. Kashmir oli aavikon helmi. Se oli kasvanut upealla Wadi Rumin aavikolla. Kun Ira laittoi silmänsä kiinni, hän näki edessään aavikon rosoiset vuoret, jotka siinsivät kirkkaan sinistä taivasta vasten. Vuorten punaiset kallioseinämät nousivat korkeuksiin ja niiden varjoisat katveet loivat suojan alapuolella kulkeville arabihevosille. Muuten autiomaa oli pelkkää kuivaa ja kuumaa, auringossa hehkuvaa hiekkaa. Ira pystyi yhä kuulemaan korvissaan tuulen äänen, kun se pyöritti hiekkaa 8
ilmassa. Sieltä autiomaan keskeltä Kashmir oli kotoisin. Nopea tamma oli yksi kauneimmista Wadi Rumin hevosista. Hevonen, aavikkotuuli, oli hänen rakkautensa. Yllättäen Iran valtasi ikävä. Niin kävi aina, kun hän alkoi muistella entistä kotimaataan Jordaniaa, jossa hänen sukuaan yhä asui ja jossa hänen setänsä kasvatti hevosia. Hevoset olivat aina kuuluneet Iran elämään ja hänen synnyinmaansa kulttuurissa arvostettiin näitä eläimiä. Arabialainen sananlasku sanoikin, että taivaallinen on tuuli, joka puhaltaa hevosen korvien välistä. Iran oma huone oli ollut kattotasanteella. Öisin, kun aavikon yllä paistoi täysikuu, hän kiipesi katsomaan hevosia, jotka seisoivat tarhassa kuun peilatessa kuvajaisia punaiseen lämpimään hiekkaan. Jordanian sametinpehmeä yö oli kuin unta. Tarhan upein näky kuutamoöinä oli villi kilpaori, Mel Veraz, jota sanottiin onnentuojaksi. Tyttö katsoi saamaansa satulaa. Se ei ollut uusi, mutta sitä oli pitänyt selässä Wadi Rumin kuuluisa musta ori Mel Veraz. Ja kohta satula olisi Kashmirin selässä. Hän kantoi satulan sisälle talliin. 9
– Kyllä Essi hämmästyy nähdessään tämän. Iran ja Essi Virtasen välille oli muodostunut ystävyys. Essi ymmärsi häntä ja Ira saattoi jutella hänelle kaikesta. Joskus Ira kertoisi, miten sai Kashmirin omakseen, mutta vielä ei ollut paljastusten aika. Hevoset kolistelivat ja pitivät silmällä vinttiin johtavia portaita. Tytöt olivat heiniä pudottamassa ja Ira haistoi heinän tuoksun sieraimissaan. Hän pysähtyi arabitamman oven taakse ja hymyili: – Hei Kassu! Tamman pää ilmestyi ovelle. Sillä oli kaartuva kaula ja pieni pää, jossa oli leveä otsa. Tummissa silmissä oli ystävällinen katse. Hienot ohuet jouhet näyttivät kuohuvalta mereltä. – Oletpa sinä kaunis. Tallikäytävälle ilmestyi muitakin. – Hei Ira! Hannu Heleniuksen kirkas ääni tavoitti tytön. Hannun perässä lampsi Repen Kari-veli. Pojat kulkivat kaikkialla yhdessä. – Moi, Ira hymyili. – Tulkaa katsomaan mitä olen saanut. Pojat kohottelivat uteliaina kulmiaan. – Onko se satula? Kari ihmetteli. 10
– On. – Voi miten hieno! Ira säteili. – Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi. Ei se ole uusi, mutta tietäisittepä kenen satula se on ollut… Kyllä hämmästyisitte! Tämä satula tulee tuomaan minulle onnea. Hannu kosketti pehmeää mustaa nahkaa. – Vau! Satula oli niin komea, että Hannun oli kutsuttava Kikka ja Repekin vintiltä ihmettä katsomaan. – Kikka ja Repe! Tulkaa alas niin saatte nähdä Iran uuden satulan! Vintiltä kuului askelten töminää ja Repe Jussilan pää ilmestyi luukulle. – Mitä te mesoatte siellä? Hannu viittoili hänelle. – Ira on saanut uuden satulan. Tulkaa katsomaan! – Mitä? Kashmirilleko? Vintiltä laskeutui Repen perässä alas Kirsti Lahti, ja hänen jäljessään tuli Essikin, joka oli kokonaan heinänkorsien peittämä. – Näyttäkää minulle myös, Essi kimitti. Meteli toi kaikki tallissa pyörivät tytöt pai11
kalle. Kauppaneuvos Kiisken Päivi-tytär nyrpisti nenäänsä. Hänen vihreissä silmissään vilahti kateus. – Satula ei ole uusi, hän huomautti kärkevästi. – Ei niin, Kati Rinne huudahti. – Mutta hieno se silti on, Hannu sanoi. – Oletteko muka nähneet toista tällaista? – Repelläkään ei ole näin kaunista, joku sanoi. Siru Kantola työntyi lähemmäksi. Häneltä pääsi huokaisu. – Ai juku! Tuollaisesta ei voi kuin uneksia! – Kyllä sinun nyt kelpaa ratsastaa! Kirsti Lahti sanoi. – Satula ei tosiaan ole uusi, mutta se on hienoa nahkaa ja hyvää käsityötä. Isä voitti sen korttipelissä. Satula on Jordanian nopeimman oriin Mel Verazin. Jos tietäisitte miten upea ori on, niin pyörtyisitte kuin ankat, Ira hehkutti. – Aion kokeilla sitä heti Kashmirille. Kati Rinne ja Siru Kantola nyrpistivät nenäänsä. Heidänkin teki mieli uutta satulaa. – Miksei meille koskaan tapahdu mitään jännittävää? Kati märisi harmistuneena. – Minulla ei ole edes tätiä, joka lahjoittaisi riimun. Tytöt tirskuivat. – Eipä ole muillakaan. 12
Kikka aukaisi Kashmirin karsinan oven ja katsoi hevosta. – Kokeillaanko satulaa heti, hän ehdotti. Muut tulivat katsomaan, kun Ira meni satuloimaan tammaa. Mel Verazin satula istui Kashmirille paremmin kuin Ira oli uskonut. – Voi jee! – Miten kaunis! Hevosesi on kuin suoraan satukirjasta. Ihastelevat tytöt tuijottivat haltioissaan tammaa, jota Ira esitteli vielä silloinkin, kun Pena saapui paikalle. – Täällähän te olettekin sopivasti kuulemassa uutisia, hän sanoi ja näytti kerrankin tyytyväiseltä. – Meidät kutsuttiin juuri Anttolan Hoviin viettämään syysleiriä. Mitä siihen sanotte? Onko lähtijöitä, vai menenkö yksin? Hetkessä jokainen unohti Iran uuden satulan. – Anttolan Hoviin? – Eikö se ole teidän setänne tila? Repe tiesi. – Onpa hyvinkin. Penan ja Jennin setä, majuri Thomas Nummela, oli kutsunut heidät viikoksi luokseen. Se merkitsi Jennille ja Penalle paljon, sillä heillä ei ollut enää elossa olevia vanhempia. – Sedällä on hieno ratsutila. Vanha pappila, 13
Pena kertoi. – Maatila ulottuu Rauthovin kartanolinnaan saakka. Ja mitkä ratsastusmaastot siellä onkaan. Kumpuilevia ja reheviä maisemia joka puolella, ja laaja laidunmaa, joka viettää läheiseen järveen. Penan ei tarvinnut kertoa enempää, sillä hetkessä talli täyttyi innokkaista huudoista. – Tietysti me tullaan. Saanko minä hoitaa Maxia? – Koska me lähdetään? Pena nosti kätensä ylös. – Hiljaa kaikki! hän käski. – Eihän tässä kuule omia ajatuksiaan, kun te mekastatte. Lähtö tapahtuu ylihuomenna. Mukaan lähtijät ilmoittautuvat minulle mahdollisimman pian. – Totta kai me tullaan! Eikö vain, Kikka? Kikan paras ystävä Marjatta Aaltonen sanoi. – Sääennuste on luvannut ilmojen lämpenemistä. Tiedä vaikka saataisiin intiaanikesä! – Ilman muuta. Kikka kääntyi hakemaan kassiaan. Hänen täytyi lähteä heti paikalla kotiin kysymään, voisiko hän lähteä reissuun. Näin tärkeää asiaa ei kannattanut kysyä puhelimessa. Vanhempien oli pakko suostua. Muuten Kikka kuolisi. – Kai sinäkin lähdet leirille? Kikka kysyi Repeltä. 14
Poika tuijotti maahan ja oli poissaolevan näköinen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle housuntaskuihin. Kaikesta näki, että Repe oli kahden vaiheilla. – En haluaisi liikuttaa nyt Kaf kaa mihinkään, kun se on juuri päässyt kotiin ja omaan talliin toipumaan. Kikka ymmärsi. Kaf kaa oli riepoteltu ympäri Eurooppaa ja nuoret olivat juosseet varkaiden perässä aina Italiassa asti. Osan ajasta Kaf kaa oli kohdeltu todella huonosti ja se ansaitsi totisesti leponsa. – Voisithan jättää Kaf kan lepäämään ja ratsastaa jollakin toisella hevosella? Kikka ehdotti. Repe näytti yhä epäröivältä. Hän ei selvästi malttanut erota Kaf kastaan. Kikka ajatteli, että leiri voisi tehdä Repelle hyvää. Luonnossa ratsastaminen auttaisi häntä ehkä unohtamaan heidän rankat ja pelottavat kokemuksensa. Tuntui siltä, että Pena luki tytön ajatukset, sillä äkkiä hän tuli ja laski kätensä Repen olkapäälle. – Saat ratsastaa Mia Caralla, Pena sanoi. Repe hymyili varovaisesti. Kikka tulkitsi sen myöntymisen merkiksi.
15
Kikka valmistautuu Lahden poliisikoira Rita heittäytyi matolle ja haukotteli. Koiran tarkkaavaiset silmät seurasivat Kikan jokaista liikettä. Kikka oli saapunut kotiin ja kuuli olohuoneesta vanhempiensa kiihkeän keskustelun. Äiti oli tuohtunut. Oliko se ihme, kun ryövärit tunkeutuivat sairaalaan ja kahmivat sieltä tavaraa kuin sekatavarakaupasta. Vorojen matkaan olivat lähteneet lääkevaraston huumeet ja opetusluokan luuranko. Luuranko? Kuka ihmettä sellaista tarvitsi, Kikka ajatteli. Poliisina toimiva isä katsoi vaimoaan. Hänellä oli varkaasta omat mielipiteensä. – Minusta tuntuu Mervi, että kyse on Ilari Heinäkarista. – Mistä niin päättelet? 16
– Vankilasta vapautui viime syksynä sakkia ja yksi heistä oli tämä Heinäkari. Tapaus kuulostaa ihan hänen tekosiltaan. Miehestä ei ole ollut kuin harmia. Vaikuttaa siltä, ettei vankila opettanut miehelle yhtään mitään. – Ymmärränhän minä, että joku haluaa kähmiä sairaalan lääkkeet ja huumeet. Mutta miksi ihmeessä kukaan ottaisi mukaansa myös luurangon? – Meistäkin se on outoa, Mikko sanoi. – Voisin vaikka vannoa, että jotain sillä on mielessä. Niin, jos vain tietäisi mitä. Isän katse pysähtyi tyttäreen, joka oli heittäytynyt Romeo-kissan vierelle sohvalle. – Oletpa sinä hiljainen. Et kai ole pudonnut satulasta? isä kysyi. Tyttö nosti katseensa. Vatsanpohja oli täynnä perhosia. – En ole pudonnut, Kikka aloitti. Kamala, miten häntä jännitti. Tämän oli pakko onnistua. Vanhemmat tuijottivat häntä. – Mikä sitten on hätänä? – No, kun kaikki lähtevät lauantaina ratsastusleirille Penan ja Jennin sedän luokse. Se oli oikein virallinen kutsu! Joten minun on pakko päästä sinne, kun kaikki muutkin lähtevät. 17
Äiti huokasi. – Eikö ratsastus Nummelan tallilla riitä, kun pitää lähteä leirille? – Missä sellainen leiri pidetään? isä halusi tietää. – Anttolan Hovissa. Äiti näytti kiinnostuneelta. – Eikös Anttolan Hovi ole vanha pappila? – Joo, on se. – Jossakin Rauthovin lähellä. Kikka kohotti kulmakarvojaan. Äiti tiesi uskomattoman paljon paikasta. – Minä en kestä, jos en saa lähteä sinne. Tittakin pääsee. Äiti ei syttynyt. Kikka tunsi katseen, jossa äiti mietti kustannuksia. – Juurihan sinä reissasit Jussilan pojan kanssa pitkin Eurooppaa. Eikö se riitä? – Ei missään nimessä! Kikka kiljaisi. – Olin Euroopassa vain Repeä tukemassa ja auttamassa. Ei sitä lasketa. Kyllä sinä isä tiedät, miten kamalaa on, kun hevonen varastetaan ja viedään maailman ääriin. Repe oli huolesta sekaisin. – Niin, niin, pitihän sinun auttaa, isä myönsi. – Sitä paitsi saimme Kaf kan takaisin, eli reissu ei ollut turha! 18
– Keskustelu etenee nyt väärään suuntaan, isä sanoi. – Sinunhan piti mennä pakkaamaan tavaroitasi sille hevosleirille. – Voi isä! Pääsenkö sittenkin leirille? Kiitos kamalasti. Kikka hyppäsi roikkumaan isänsä kaulaan. – Soitan heti Titalle ilouutisen! Kikka sanoi. Ja sitten hänen täytyisi soittaa Repelle. Äkkiä Kikalla oli kädet täynnä työtä. Mitä pitikään ottaa matkalle mukaan? Kypärä, raippa, ratsastushansikkaat, vaihtovaatteet… ja varasukkia. Niitä ei saanut mistään hinnasta unohtaa. Kaikesta tulisi huippujännittävää. Hän riensi huoneeseensa ja kaivoi puhelimen taskustaan. Kesti hetken, ennen kuin Titta vastasi. – Isä antoi luvan! Kikka huusi ensi sanoikseen luuriin. Titta päästi riemunkiljaisun. – Ihanaa! – Palan halusta päästä ratsastamaan upeissa maisemissa. – Tämä on niin huippua! – Älä muuta sano. – Ja nyt Ira pääsee kokeilemaan uutta satulaansa. – Eikö satula ollut hieno? Minäkin haluaisin sellaisen. 19
– Se oli klassisen kaunis ja huolella tehty. Ira saisi kertoa meille lisää siitä Mel Verazista. – Se on kuulemma oikea siitosori, Titta tiesi kertoa. – Vaikka arabit arvostavat enemmän tammoja. – Jaa miksi? – Varsottamisen tähden. – Niin... – Ira on kuitenkin onnellinen saatuaan oriin satulan Jordaniasta. Meidän täytyy joskus pyytää, että hän kertoisi meille Kashmirin taustasta. Millainen suku sillä oikein on? – Näin tehdään. – Soitan vielä Repelle, Kikka tunnusti. Hänen äänensä kavalsi huolen. – Epäiletkö, ettei Repe lähde leirille? Pena lupasi hänelle Mia Caran ratsuksi. – Repe ei ehkä malta erota Kaf kasta hetkeksikään. – Toivottavasti hän lähtee, leiri ei ole sama ilman Repeä. – Ei niin. Siitä asiasta Kikka oli harvinaisen samaa mieltä.
20
Anttolan Hovi Aurinko paistoi syksyisen metsän takaa ja sää muuttui lämpimäksi. Tytöt tuijottivat uteliaana ulos auton ikkunasta. Eteen aukeni kumpuileva maasto, jossa kasvoi puita ja pensaita. Tasainen vihreä pelto oli aidattu laitumeksi ja siellä käyskentelivät tutut Nummelan hevoset. Repe huomasi eläimet ensimmäiseksi. – Tuolla on Mia Cara! – Missä, missä... – Näyttäkää minullekin, Essi valitti, sillä hän ei nähnyt mitään. Kaikki halusivat nähdä ihanat hevoset. Näyttivätpä ne tyytyväisiltä. Hännät huiskivat laiskasti puolelta toiselle. Ikivanhan puun alla Mia Cara nosti päätään, kun se huomasi lähestyvän ajoneuvon. 21
Repe hymyili näylle. Hän oli tyytyväinen päätökseensä lähteä mukaan. Kafkalle teki hyvää levätä hetki laitumella, ja hän saisi nauttia leirielämästä. Eikä Mia Carakaan hullumpi hevonen ollut. – Perillä ollaan! Pena seisautti auton keskelle pihamaata ja saman tien ajoneuvon ovet levähtivät auki. – Voi, miten ihana paikka! Kikka huudahti ympärilleen katsellen. Vähän matkan päässä pensaiden keskellä näkyi keltainen pappila. Päätylaudat hohtivat valkoisina ja rakennus näytti vastamaalatulta. Paikkaa oli selvästi pidetty hyvin. Ikkunoiden alla kukkaset kukkivat. – Katsokaa! Tuolla on järvi! Titta huudahti. – Onkohan se suuri? Siru kysyi. Jenni hymyili. – Kyllä se aika pitkä on. Mutta tulkaa nyt auttamaan tavaroiden purkamisessa! Täällä on monta kassia. Tulehan Ira hakemaan lahjasatulasi. Ira riensi oitis tarkistamaan, ettei satulaan vaan ollut tullut naarmuja. Jenni nosti kassit ulos autosta. – Tuolta tulee joku sotilas, Ira kuiskasi. Jenni kääntyi katsomaan. – Setä! 22
Thomas Nummelalla oli hyvä ryhti. Hän hymyili kaikille ja heilutti kädessään ratsupiiskaa. – Tervetuloa! Jenni ja Thomas syleilivät toisiaan. – Onpa hauska saada teidät pappilaan. Tervetuloa! – Kiitos, kiitos. Penakin tuli kättelemään. – Tänne on aina ilo saapua, hän sanoi. – Ja hevoset ovat kotiutuneet hyvin, Jenni nauroi. Laitumelta kantautui hevosen hirnuntaa. – Täällä niillä on tilaa juosta. Tallimestari, Yrjänä Saari, on pätevä mies. Sotilasuralla hänkin. Tutustutte häneen varmasti myöhemmin, kun hän tulee kasarmilta. Thomas vilkaisi rannekelloaan. – Vaimo siellä odottelee teitä kahvipöytään. Minä tulen seuraanne myöhemmin. Käyn ensin ratsastamassa. Teen niin joka aamu. Pena virnisti. – Setä on aina yhtä täsmällinen. Majuri nyökkäsi. – Täsmällisyys on sotilaan kunnia, Pentti-poikaseni. – Niin varmaan. 23
Kun ratsastusleiri muuttuu kummitusjahdiksi...
Syksyinen ratsastusleiri vanhassa pappilassa saa oudon käänteen, kun leiriä alkaa vainota kyläläisten pelkäämä aavekoira. Metsästä kuuluu verenhimoisen koiran ulvontaa, ja Hannu ja Kari törmäävät hautaan, jossa makaa luuranko. Mitä kirotussa metsässä oikein tapahtuu? Kun Iran arvokas satula vielä katoaa tallista, nuoret päättävät ottaa asioista selvän. Nummelan ponitallin matkassa on aina jännitystä, romantiikkaa ja upeita hevosia. Rakastettua sarjaa luetaan jo toisessa sukupolvessa.
9 789510 414576 N84.2
ISBN 978-951-0-41457-6
Kannen kuvat: Oili Kokkonen Kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen