Carlsson, Christoffer: Salaisuudet (Johnny Kniga) by Kirja.fi

christoffer

carlsson salaisuudet suomentanut tarja lipponen

Annalle, Sofialle, Christinelle ja Astrille

Johnny Kniga Kustannus, imprint of Werner Söderström Corporation, PL 314, (Korkeavuorenkatu 37), 00101 Helsinki ISBN 978-951-0-41657-0 Painettu EU:ssa

Do you know what love is? I’ll tell you: It is whatever you can still betray. John le Carré

Ruotsi… Näiden sivujen yli huuhtoutuvat ajat ja tapahtumat ovat muistissa ja niitä leimaa aavistus siitä, että virallinen selitys, eräs versio, ei ole totta. Epäilys on oikea, sen suunta aivan väärä. Totuus on edelleen harvinainen vieras. On iltapäivä, kahdeksastoista kesäkuuta 2014. Paikka: Bruket. Mies on palannut sinne viimeisen kerran. Ruotsi. Tapahtui törkeä rikos, sillä oli pitkät juuret menneisyyteen, ja kaikki sai alkunsa kuten niin usein, kahdesta ihmisestä, joiden oli pakko jakaa salaisuus. Hän oli siellä talvella 1980, kun jäljellä oli vain nokea ja tuhkaa. Ja hän oli siellä, kun vesi vei heidät neljä vuotta myöhemmin. Jo silloin saattoi aavistella tapahtumien laajuutta, mutta täydelleen ne paljastuivat vasta paljon myöhemmin. Ruotsi. Se, mitä nyt seuraa, pakottaa syylliset painamaan päänsä. Antakaa heille anteeksi.

Kesäkuu 2014

Jokin on vialla, tiedän sen, jokin ei tosiaankaan ole niin kuin pitäisi. Minä… Olen epävarma siitä, miten jatkaa. Nimeni on Leo Junker. Olen 34-vuotias ja istun parvekkeellani. Joskus vaikuttaa siltä kuin aika liikkuisi taaksepäin ja muistoissani tunnen itseni vanhemmaksi kuin nyt olen. Juoksen Salemin liepeillä. Maailmalla on valtavat hampaat ja kaksihaarainen kieli, se puraisee varomattomia. Olen ehkä kymmenvuotias tai yhdentoista. Olen tulossa Rönningestä, matkalla kotiin, ja olen juuri hypännyt bussista ensi kertaa yksin, pelännyt että jään pois väärällä pysäkillä ja ympäristö onkin täysin vieras. On myöhäissyksy ja puiden lehdet ovat alkaneet kuivua ja olen helpottunut, kun näen Triadenin tutut talot. En mene kotiin, vaikka pitäisi, äskettäin saavuttamani vapaus – siltä se tuntuu – valaa minuun rohkeutta ja jatkan matkaa. Minulla on mukana reppu ja repussa uusi Walkman. Otan esiin kuulokkeet, kuuntelen musiikin sykettä, ja kun ehdin vesitornin juurelle, se kohoaa edessäni kuin temppeli. Paikalla on muutama tyyppi, jotka ovat minua ylemmillä luokilla. He istuvat maassa rykelmänä ja kierrättävät tupakkaa. He näyttävät nauravan, mutta en kuule heidän ääniään. Hiippailen sora-aukion reunaa pitkin ja näen, kuinka yksi kundeista kiertää käsivarren yhden mimmin harteille, toinen laskee kätensä hänen reidelleen. 7

Haluan mennä lähemmäs, mutta käännyn pois. Palaan omia jälkiäni takaisin. Sellainen on lapsuuteni. Niin, ja sellainen, miltä isä ja äiti tuoksuvat, kun tulevat kotiin töistä. Lapsuus on aurinko, joka kimaltaa kaikilla katoilla, tuoksuu paistinrasvalta ja pakokaasuilta, näyttää sinisiltä valoilta, jotka vilkkuvat yhtä yllättäen kuin pelko herää. Se on yhtä kuin meitä vanhemmat graffititaiteilijat, tags ja pieces ja punitions, se on kuin me, jotka tarkkailemme ja painamme mieleemme liikkeet ja vahvat värit. Se on lähijunan odottelua, junan, joka ei tule tai on jo mennyt, se on tupakkaa ja myöhemmin jointteja, ja rahaa, joka vaihtaa omistajaa, ja sinisenharmaata makeaa savua, joka kohoaa sormieni välistä ja tajuan, että olen polttanut taas kerran kuukausirahani, ja myöhemmin samana päivänä minä ja Grim, paras ystäväni, varastamme vaatteita yhdestä putiikista Birger Jarlsgatanilta, nauramme sille, ja se on Nas ja Illmatic ja the city never sleeps, full of villains and creeps, that’s where I learned to do my hustle, ja se on minä ja Grim istumassa vesitornin huipulla ja minuun iskee ajatus; ehkä maailma jossakin toisaalla kuin täällä tarjoaa minullekin oman paikkani. Vuoden 2014 ensimmäisinä kesäpäivinä ajattelen paljon sitä, mitä joskus oli, kaikkea siltojen alta virrannutta vettä, ja unettomien öiden mittaan muotoutuu näkemys. Jotain ratkaisevaa tulee tapahtumaan. Ja kesäkuun yhdeksäntenätoista, iltapäivällä, saan tunteelle vahvistuksen, se saapuu puheluna.

Kun Tove Waltersson oli lapsi, hän kysyi äidiltä, mistä kaikki talot ja puut ja ihmiset tulivat, ja miksi Bruket oli niin iso, miksi oli olemassa pitkiä peltokaistaleita ja leveitä metsikköjä, karahkoiksi kuolleita puita. Pensaikoissa oli merkillisiä oksistoja, jotka näyttivät kiertyvän toisiinsa ja kaiken sen ylle, mitä eteen tuli: kantojen, kivien, auton raatojen ja hylättyjen vanhojen talojen. Äiti vastasi, että Jumala oli katsonut heitä korkeuksistaan ihaillakseen kättensä jälkiä ja ollut tyytymätön. Paikka oli liian pieni, ahdas ja tukahduttava. Oikaistakseen asian kertakaikkisesti hän laski valtaisat kätensä heidän ylleen, tarttui maahan Bruketin liepeillä ja nykäisi maita ja mantuja vähän siihen tapaan kuin venytetään puseroa, kun se alkaa käydä pieneksi. Siitä oli jo kauan, miltei kolmekymmentä vuotta, mutta tunne on yhä sama. Se on helppo unohtaa, jos ei ole asunut täällä hetkeen. Kävijät sanovat usein, että heitä hikoiluttaa ja oksettaa, aurinko porottaa ankarammin kuin mihin he ovat tottuneet. Kesäkuun yhdeksäntenätoista varjot ovat vähäisiä, asfaltti niin kuuma että se höyryää. Alvavägen on suljettu sinivalkoisella eristysnauhalla, joka roikkuu lyhtypylväiden välissä. Tove pysäyttää auton, kietaisee tukkansa nutturalle ja riisuu aurinkolasit. Kaksi poliisiautoa on pysäköity eristetyn alueen tuntumaan. Brandén ja Åhlund puhuvat keskenään ja nojailevat konepeltiin, kummallakin on Fanta-tölkki kädessä. »Numerossa kymmenen», Brandén sanoo. »Kuka se on?» Tove kysyy. 9

»Vanhempi mies.» Åhlund siemaisee limsatölkistä. »Charles Levin.» »Se Charles Levin?» Åhlund vilkaisee Brandénia, joka kohottaa kulmakarvojaan. »Kuka niin?» hän kysyy. »Poliisi nimeltä Charles Levin.» »Klasse ja Östen olivat ensimmäisinä paikalla, ovat nyt talossa. Puhu heidän kanssaan. Yksi tekninen tutkija lähti tulemaan Halmstadista puoli tuntia sitten, joten on varmasti vartissa perillä.» Alvavägen 10 on vaaleanharmaa puutalo, ränsistynyt ja vanha. Kauempaa se näyttää pikemminkin mökiltä. Postilaatikko on nimeä vailla ja retkottaa aidansyrjässä. Ulko-ovi on selällään. Ikkunat ovat pimeinä, ja jos on jokin syy olla kiitollinen, tässä se kenties on. On epämiellyttävää nähdä valojen palavan kuolleen ihmisen kodissa. Oikeanpuoleisessa huoneessa seisoo Östen Vallman kännykkä kourassaan ja näyttää etsivän jotain. Lasipöydän takana kohoaa sohva ja sivuseinällä on iso tyhjä kirjahylly, sen vierellä Carl Larssonin maalaus. Muita seiniä vasten nousevat korkeat muuttolaatikkopinot, laatikot on merkitty sanoin POSLIINI, LASI ja KIRJOJA. Tove riisuu kengät ja astelee pikkuiseen eteiseen. Puulattia narisee miellyttävästi jalkapohjien alla. »Siellä niin», Vallman sanoo. »Vasemmalla, keittiössä, siellä hän on.» Keittiön ikkunan ääressä on pöytä ja kaksi tuolia. Mies makaa pöydän vieressä sinisissä farkuissa ja vaaleankeltaisessa pikeepaidassa. Ohimon oikealla puolen, hiusrajan tuntumassa, on reikä, ja siitä on valunut verta, melkoinen määrä. Ruumiin 10

ympärillä ei näy jälkiä, ei raahaamisesta eikä mistään muustakaan. Mies on ilmeisesti istunut tuolilla ja sitten lysähtänyt, pudonnut lattialle. Toinen tuoli on hiukan irrallaan pöydästä aivan kuin joku olisi istunut siinä ja noussut lähteäkseen. Tapetissa on pään korkeudella veripilvi, pisarat ovat niin pieniä, että niistä muodostuu epämääräinen sotku. Uhri on pitkä ja luiseva mies, varmastikin hiukan yli kuudenkymmenen, mutta näyttää ponnistelleen pysyäkseen hoikkana. Kesän ensimmäiset viikot ovat tuoneet iholle rusketuksen. Kasvonpiirteet ovat vahvat, mutta viehättävät, nenä kuin haukannokka ja poskipäät korkeat, kauniit. Hän se on. Voi helvetti. »Milloin hälytys tuli?» »Tunti sitten, kaksi yli yksitoista», Vallman sanoo ja tuijottaa kännykän näyttöä. »Uhrin vanha tuttu Lars-Erik Sunesson soitti. He olivat puhuneet eilen puhelimessa ja sopineet, että kahvittelevat tänään kello yksitoista. Kun Sunesson tuli paikalle, hän soitti ovikelloa. Vastausta ei kuulunut, hän huolestui ja kurkisti keittiönikkunasta sisään. Hän näki verta lattialla ja soitti meille.» »Missä hän on nyt, Sunesson?» »Klasse vei hänet kotiin ja aikoo ottaa siellä lausunnon. Mies oli aika järkyttynyt.» Vallman madaltaa ääntä, vaikka paikalla ei ole ketään kuulemassa. »Luulen, että hän oli ryypyn tarpeessa. Ymmärrät varmaan.» Maanviljelijän pojalla Östen Vallmanilla on koirannaama ja kourat jämerät kuin rengillä. Nuorena hän oli Bruketin paras kuulantyöntäjä ja voitti yhtenä vuotena ikäluokkansa piirinmestaruuden. Paikallislehti kunnioitti saavutusta pikkuuutisella. Vallman on hyvännäköinen samaan tapaan kuin yläasteen kahjot pojat joskus olivat, koska heidän katseensa oli tyhjääkin tyhjempi. 11

»Onko hän voinut tehdä sen itse, mitä luulet?» Vallman sanoo ja katselee vainajaa. »Ampunut itsensä?» »Mietin tässä vaan», Vallman jatkaa. »Mietin tuota laukauk sen osumakohtaa ja sitä, missä asennossa hän makaa.» »No näetkö missään asetta?» Vallman katsoo ympärilleen toiveikkaana, kännykkä lepää jyhkeässä kourassa kuin miniatyyrilaite. Hän ei löydä etsimäänsä ja kääntyy Toven puoleen. »Voisiko se…» »Ja sitten vielä nuo kaksi kahvikuppia pöydällä, vaikuttaako siltä, että hän olisi kahvitellut itsensä kanssa? Ikään kuin mieli kuvitusystävän seurassa?» Vallman katsoo Tovea ja kallistaa päätään. »Voisit olla vähän ystävällisempi. Eipä ihme, etteivät ihmiset pidä sinusta.» »Ei huolta. Minut heitetään pian pihalle poliisista.» Vallman kohauttaa harteitaan. »Mutta silti.»

Täällä ei asu kuin neljätuhatta ihmistä. Valtaosa asuin taloista sijaitsee kortteleissa torin takana, lähellä valtatietä, josta erkaantuu kiemurtelemaan kapeampia teitä. Siellä hänkin asuu, rivitalossa, jonka asunnot ovat vanhoja ja pieniä. Sellainen koti on vain niillä, joilla ei ole varaa parempaan, tai niillä, jotka eivät halua huonoa omaatuntoa siitä, etteivät piittaa paskan vertaa asumisestaan. On kuitenkin mahdotonta saada sellaisesta kämpästä kodikasta. Tove muutti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta, lähti opiskelemaan Tukholmaan, kolme vuotta Markuksen jälkeen. Markuksella oli hienot suositukset ja hyvät arvosanat, Tove pääsi opiskelupaikkaan nipin napin. Hän ei saanut virkaa Göteborgista eikä Malmöstä kuten oli toivonut, vaan joutui tyytymään Trollhättaniin, Nässjöhön ja Varbergiin. Puoli vuotta sitten hän päätyi takaisin kotikulmille. Veljellä oli tapana sanoa, että heidänlaisensa ihmiset olivat tuomittuja elämään täällä, muuta ei voinut kuin tehdä arjesta niin elämisen arvoista kuin mahdollista. Toisinaan Tove ajattelee, että veli oli oikeassa ja tämän kohtalo ilmensi sen: Markus lähti Bruketista, joten hänen oli kuoltava. Viime aikoina on ollut vaikeampaa. Kun hän on lähestynyt paikkakunnan rajaa ja kylttejä, jotka ilmoittavat, että tulija on poistumassa Bruketista, hän on joutunut kääntymään takaisin. Hän alkaa voida todella pahoin, kädet tärisevät, kylmä hiki nousee pintaan ja hampaat kalisevat, kunnes silmissä pimenee 13

ja on pysäytettävä auto pientareelle ja hengitettävä, hengitettävä useita minuutteja ennen kuin ajamista voi jatkaa. Ja silloin Tove kääntyy aina takaisin. Markuksen kuoleman jälkeen hän oli sairauslomalla yhdeksän kuukautta, ensiksi kokonaan, sitten hän työskenteli puolipäiväisesti. Kolme kuukautta sitten hänet arvioitiin työkykyiseksi. Kun hän palasi töihin, hänet määrättiin kotikunnan poliisiin, koska vain siellä hänelle oli sijaa. Sitä paitsi hänhän asui jo siellä, niin hänelle sanottiin. Niin kuin se olisi tilannetta parantanut. Uudet työkaverit, vanhoja tuttuja tai vanhempien pitkäaikaisia ystäviä, pahoittelivat sitä, miten hänen veljelleen oli käynyt. Sanoivat muistavansa veljen jo niiltä ajoilta, kun Markus ja Tove olivat lapsia. Muistivat, miten he olivat kurkkineet poliisiaseman ulko-oven raosta. Muistiko Tove ehkä sen? Kyllä, hän sanoi. Hän muisti. Ne kysyivät, miltä tuntui olla taas kotona, miten hänen äitinsä voi. Hänet, äidin, ne näkivät toisinaan hautausmaalla. Hyvältä tuntuu, Tove valehteli, ja äiti voi hyvin. Täällä ei tarvita rikospoliisia eikä sellaista tänne haluta, joten hän ei ole tervetullut, ei tarpeen. Jopa hänen pomonsa Ola Davidsson pitää häntä hyödyttömänä ja kaikki toivovat hartaasti, enemmän kuin mitään muuta, että hän romahtaisi ja joutuisi taas sairauslomalle. Talon eteen seisahtaa auto. Tove ja Vallman lähtevät tapaamaan teknistä tutkijaa, joka esittäytyy Fanny Söderlundiksi. Hän silmäilee konstaapeli Vallmanin olkalaattoja ja kysyy esimiestä. Kun Vallman osoittaa Tovea, tekninen tutkija hämmentyy. »Odotin tapaavani miehen», hän sanoo. »Kuten myös.» 14

Söderlundin käsi on kuivakka, piirteet hienostuneet ja hopeanharmaat hiukset sidottu niskan taakse. Hän ottaa mukaansa mustan laukun, joka pikemminkin muistuttaa työkalupakkia, kulkee varovasti pihapolkua, nousee rappuset. Tekninen tutkinta on käynnistynyt. Hän ei pidä kiirettä, astuu lopulta sisään, kävelee keittiöön ja näkee vainajan. Rypistää kulmiaan.

»Olisit kyllä saanut kertoa, kuka uhri on», hän sanoo. »Tunsitteko toisenne?» Söderlund puistaa päätään. »Vain kaukaisesti. Mutta hän oli siltikin kollega.» »Voisimme tietenkin kutsua paikalle jonkun toisen.» »Päivää ennen juhannusaattoa? Onnea vaan.» Söderlund katsoo Vallmania, joka puhuu kännykkään. »Vie tuo pois täältä. Polkee paikkoja kuin ponnekas pikkukoira.» »No niin», Tove sanoo. »Vielä kuukausi sitten Levin oli komisariona poliisiylihallituksessa?» »Kyllä.» »Mitä hän täällä teki? Asuiko hän täällä? Onko tämä hänen talonsa?» »Ei aavistustakaan.» Söderlund tuijottaa Vallmania. »Vie tuo pois. Tuo tamppaaminen käy hermoille.» Tove ohjaa Vallmanin eteiseen, sieltä ulkoportaille ja antaa Söderlundille työrauhan. Aurinko hohkaa yhä lämpimämmin ja pahempaa on luvassa. Ilma seisoo, liki sykkii, koska on niin seisovan raskas. Hiusrajasta kirpoaa pulleita hikipisaroita, ne valuvat korviin ja alas kaulaa. Toven päänsärky yltyy. Hän palaa sisään ja nappaa Söderlundin laukusta parin lateksihanskoja, kysyy tältä, voisiko katsella paikat. »Oikeastaan et.» Söderlund huokaa. »No kunhan vain… liikut varovasti, ei muuta.» Olohuoneesta johtaa takaovi, jonka on ajateltu aukeavan 16

patiolle tai terassille, mutta pihan kohentaminen on unohtunut tai ei vain ole kiinnostanut. Nyt takaovelta pääsee suoraan nurmikon laitaan. Lipastonlaatikoista useimmat ovat tyhjillään, vaatekomerotkin vain puolillaan vaatteita. Kylpyhuoneen kaapissa on toilettilaukku, sen sisällä hammasharja ja -tahna, suihkuhyllyllä yksinäinen suihkusaippua. Siinä kaikki. Muut tavarat ovat laatikoissa. Niitä on joka huoneessa, muuttolaatikoita. Talon asukas ei ole kummoisemmin vaivautunut kalustamaan kotiaan. Hänellä on ollut muuta puuhaa. Sen pystyy miltei aistimaan ilmasta, sen painosta. Makuuhuoneen kulmassa on pieni työpöytä ja pöydällä tietokoneen ja puhelimen laturit. Pöydän kyljessä näkyy aukinainen muuttolaatikko, josta pursuaa kirjojen ja papereiden sekamelska. Näyttää vähän samalta kuin Toven päässä. Tove laskeutuu polvilleen, tutkii lattian pöydän ja sängyn alta. Ei mitään. Työpöydän edessä on pieni konttorituoli. Tove istuutuu ja katselee ulos ikkunasta. Se avautuu takapihalle, pikkuiseen puutarhaan. Hän vetäisee muuttolaatikon lähemmäs. Paperinrei’itin, nitoja, joitakin papereita ja kosolti kirjoja. Hän nostelee ne syrjään. Laatikon pohjalla on kansioita, kaikkiaan neljä, osa vanhoja kartonkisia, osa uusia muovisia. Hän ottaa yhden käteensä. Kansio on täynnä kopioita oikeudenkäyntipöytäkirjoista, esitutkintaraporteista ja teknisen tutkinnan teettämistä analyyseista. Jutuista, joita hän ei tunnista. Joku, ehkä Levin itse, on tehnyt marginaaleihin merkintöjä ja muistiinpanoja. Tove selailee loput kolme kansiota: samanlaista materiaalia, mutta eri jutuista. Kirjat: Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä, John Le Carrén Mies kylmästä, Flannery O’Connorin Wise Blood. Niiden alla Friedrich Dürrenmattin Tuomari ja hänen pyövelin17

sä. Tove selailee kirjojen sivuja. Ei mitään, vain hiirenkorville aikaa sitten taiteltuja sivuja ja sieltä täältä hapertunutta nidosta. Paperiläjästä pilkottaa jotain, polaroidkuva miehestä, naisesta ja tytöstä, joka on ehkä viiden tai kuuden vanha. Miehellä on valkoinen lyhythihainen paita ja farkut, naisella pusero ja beige hame, tytöllä sininen mekko. He näyttävät onnellisilta. Kuvan takana: Minä, Marika ja Eva, kevät . Kuva saa Toven vavahtamaan ja aluksi hän ei ymmärrä miksi. Hän kääntyy ja tutkailee seiniä. Kuvan kolmikon takana näkyy sama kalvakanvihreä kuviotapetti. Hän oivaltaa. Kuva on otettu tässä huoneessa.

”Monikerroksinen kirja, jossa on kimurantti juoni, mutta ennen kaikkea kaunis, hyvin kirjoitettu ja surumielinen kirja Ruotsista, petoksesta, epäonnistumisesta ja sovituksesta.” – Lotta Olsson, Dagens Nyheter

*9789510416570* 84.2 ISBN 978-951-0-41657-0 84.2 978-951-0-40718-9

etukannen kuva iStock takakannen kuva Anna-Lena Ahlström päällys Martti Ruokonen