SOPH I E
HAN NAH WSOY
SULJ ETTU
ARKKU
UUSI HERCULE POIROT -MYSTEERI
SULJETTU ARKKU kir joittanut
SOPHIE HANNAH suomentanut Terhi Vartia
werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
William Shakespearen Kuningas Juhana -näytelmän sitaatit Matti Rossin suomennoksesta (2008). Closed Casket™ is a trade mark of Agatha Christie Limited and Agatha Christie®, Poirot® and the Agatha Christie Signature are registered trade marks of Agatha Christie Limited in the UK and/or elsewhere. All rights reserved. Copyright © Agatha Christie Limited 2016 All rights reserved. www.agathachristie.com Sophie Hannah asserts the moral right to be identified as the author of this work. Suomenkielinen laitos © Agatha Christie Limited 2016 ISBN 978-951-0-41870-3 Painettu EU:ssa
Mathew ja James Prichardille perheineen, rakkaudella
KIITOKSET Olen äärimmäisen kiitollinen näille nerokkaille, omistautuneille ja innostaville ihmisille: James Prichard, Mathew Prichard, Hilary Strong, Christina Macphail, Julia Wilde, Lydia Stone, Nikki White ja kaikki muut Agatha Christie Limited -yhtiössä, David Brawn, Kate Elton, Laura Di Giuseppe, Sarah Hodgson, Fliss Denham ja kaikki muut HarperCollins UK -kustantamossa, Dan Mallory, Kaitlin Harri, Jennifer Hart, Kathryn Gordon, Danielle Bartlett, Liate Stehlik, Margaux Weisman ja työryhmä William Morrow -kustantamossa sekä Peter Straus ja Matthew Turner Rogers, Coleridge & White -kustantamossa. Kiitän myös kaikkia kansainvälisiä Poirot-kustantajiani, joita on liian monta kaikki mainitakseni mutta joiden ansiosta tätä romaania voidaan lukea eri puolilla maailmaa. Olen myös valtavan kiitollinen kaikille, jotka ovat lukeneet Nimikirjainmurhat ja kertoneet joko kirjeitse, sähköpostitse tai Twitterissä pitäneensä siitä. Kiitos teille Adele Geras, Chris Gribble ja John Curran, jotka luitte ensimmäiset luonnokset ja/tai pohditte alkuvaiheen ideoita ja autoitte kommenteillanne suuresti. Kiitos Rupert Bealelle munuaissairauksien asiantuntemuksesta ja Guy Martlandille, joka auliisti keskusteli kanssani lääketieteellisistä todennäköisyyksistä. Kiitos Adrian Poolelle, joka valotti minulle Shakespearen Kuningas Juhana -näytelmää, ja Morgan Whitelle, joka keräsi minulle kaiken tarvitsemani tiedon vuoden 1929 Irlannista. 7
Suuret kiitokset Jamie Bernthalille, joka on auttanut minua kaikin mahdollisin tavoin alusta loppuun saakka. Ilman häntä tästä kirjasta olisi tullut kehnompi, kirjoitustyö ei olisi ollut läheskään yhtä hauskaa – ja mikä huolestuttavinta – Lillieoakista ei olisi mainiota pohjapiirustusta! Kuten aina, olen kiitollinen Dan, Phoebe ja Guy Jonesin eli uskomattoman perheeni antamasta tuesta. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: kiitos Brewster-koiralleni, joka ehdotti erään hahmoni välityksellä, että Lillieoakissa pitäisi olla koira. Brewster on niin turhamainen, että se luuli olevansa tämän kirjan aiheena. ( Ja olikin pitkään kirjan työnimenä.)
8
Sisällys 1. Uusi testamentti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 13 2. Yllättävä kohtaaminen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 23 3. Kiinnostusta kuolemaa kohtaan . . . . . . . . . . 32 4. Odottamaton ihailija . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 40 5. Kyyneleitä ennen illallista . . . . . . . . . . . . . . .49 6. Ilmoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 53 7. Vastavaikutus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .62 8. Kävelyllä puutarhassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 71 9. Kuningas Juhana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .80 10. Avoin kirstu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .90 11. Vahingossa kuultua . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .99 12. Sophien syyttävä sormi . . . . . . . . . . . . . . . . . 106 13. Gardaí saapuu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 113 14. Lady Playfordin kaksi luetteloa. . . . . . . . . . 124 15. Näkeminen, kuuleminen ja katsominen. . 131 16. Synkällä mielellä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 136 17. Kaappikello . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 143 18. Yksipuolista . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 148
9
19. Kaksi Iristä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 153 20. Kuolinsyy . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .160 21. Ongelmana kirstu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 168 22. Talvipuutarhassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 172 23. Kuolinsyyntutkinta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 180 24. Sophie esittää toisen syytöksen . . . . . . . . . 195 25. Sintti Seddon ja mustasukkainen tytär . . . 201 26. Tiedon määritelmä Kimptonin mukaan .205 27. Iriksen tarina . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 212 28. Mahdollinen pidätys . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 221 29. Vaivaistalo. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 227 30. Enemmän kuin kiintymystä. . . . . . . . . . . . . 232 31. Lady Playfordin suunnitelma . . . . . . . . . . .243 32. Siepattu kilpahevonen . . . . . . . . . . . . . . . . . .254 33. Kaksi todenmukaista asiaa . . . . . . . . . . . . . . 259 34. Motiivi ja tilaisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .266 35. Kuka tahansa mutta ei kukaan . . . . . . . . . .279 36. Koe . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .287 37. Poirot vie voiton . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .300 Loppusanat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 316
10
ENSIMMÄINEN OSA
parveke lady Athelinda Playfordin huone
kylpyhuone
kylpyhuone
lady Playfordin työhuone
varavarakreivitär kreivi Dorothy Harry Playfordin Playfordin huone huone
portaikko oleskelutila
herra Orville Rolfen huone
neiti komisario monsieur tohtori herra Claudia Hercule Randall Michael kylpy- Edward Gathercolen huoneCatchpoolin Poirotin Kimptonin Playfordin huone huone huone huone huone
yläkerta palvelusväen siipi
herra Joseph Scotcherin huone talvipuutarha
neiti Sophie Bourletin huone
kylpyhuone
vaatesäilö
keittiö
ruokasali
portaikko
puutarhaan johtavat lasiovet
salonki
eteishalli
kirjasto
sali terassi
alakerta
1. LUKU
Uusi testamentti
M
ichael Gathercole seisoi ovella ja yritti saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että nyt olisi oikea hetki koputtaa, kun vanha kaappikello alakerran eteishallissa löi tasatunnin merkiksi. Gathercolea oli neuvottu tulemaan paikalle neljältä, ja kello oli nyt neljä. Hän oli seissyt samassa paikassa – Lillieoakin toisen kerroksen avarassa aulassa – monet kerrat viimeisten kuuden vuoden aikana. Vain kerran hän oli tuntenut olonsa vaivaantuneemmaksi kuin tänään. Silloin heitä oli ollut kaksi miestä, ei vain hän yksin kuten nyt. Hän muisti edelleen sana sanalta tuon toisen miehen kanssa käydyn keskustelun vaikka olisi mieluiten unohtanut sen tyystin. Itsekuriinsa turvautuen hän sai kuitenkin karistettua asian mielestään. Häntä oli varoitettu, että tämän iltapäivän tapaamisesta voisi tulla vaikea. Varoitus oli ollut osa kutsua, mikä oli tyypillistä hänen emännälleen. »Saatat järkyttyä siitä, mitä sanottavaa minulla on...» Gathercole uskoi sen. Ennakkoilmoituksesta ei ollut hänelle mitään hyötyä, koska siinä ei mainittu sanallakaan, miten hänen mahdollisesti pitäisi tilaisuuteen valmistautua. Hänen vaivaantuneisuutensa voimistui entisestään, kun hän katsoi taskukelloaan ja huomasi, että epäröidessään ja ottaessaan kellon esiin ja työntäessään sen takaisin liivintaskuun ja ottaessaan taas esiin tarkistaakseen ajan toisen kerran hän oli viivy13
tellyt niin, että oli jo myöhässä. Kello oli jo minuutin yli neljän. Hän koputti. Vain minuutin myöhässä. Hänen emäntänsä huomaisi sen – mitäpä tämä ei huomaisi? – mutta hyvällä onnella jättäisi mainitsematta asiasta. »Käy sisään, Michael!» Lady Athelinda Playford kuulosti tavanomaisen hyväntuuliselta. Hän oli seitsemänkymmenen, mutta hänen äänensä oli kuuluva ja heleä kuin kulkusella. Gathercole ei ollut koskaan tavannut häntä vakavamielisenä. Lady Playford löysi aina aihetta innostukseen, usein niin pienistä asioista, että tavallinen ihminen ei niitä edes huomaisi. Hänellä oli kyky riemastua yhtä lailla täysin merkityksettömistä kuin erittäin kiistanalaisista asioista. Gathercole oli pitänyt lady Playfordin tarinoista, joissa iloiset lapset selvittivät poliisia hämmentäneitä arvoituksia, aina siitä lähtien, kun hän oli saanut niistä ensimmäisen käsiinsä yksinäisenä kymmenvuotiaana lontoolaisessa orpokodissa. Kuusi vuotta sitten hän oli tavannut tarinoiden luojan ensimmäistä kertaa ja todennut, että kirjailija oli aivan yhtä valloittava ja arvaamaton kuin kirjansakin. Gathercole ei olisi uskonut pääsevänsä näin pitkälle ammatissaan, mutta kiitos Athelinda Playfordin, tässä hän nyt oli: kolmekymmentäkuusivuotiaana vielä suhteellisen nuori ja osakkaana menestyvässä lakiasiaintoimistossa nimeltä Gathercole ja Rolfe. Ajatus siitä, että kannattava yritys voisi kantaa hänen nimeään, hämmästytti Gathercolea edelleen. Hänen uskollisuutensa lady Playfordia kohtaan ylitti kaikki muut kiintymyssuhteet, mitä hän elämässään oli solminut, mutta tutustuttuaan lempikirjailijaansa henkilökohtaisesti hänen oli ollut pakko myöntää, että vauhti ja vaaralliset tilanteet sopivat hänen mielestään paremmin turvallisen etäiseen mielikuvitusmaailmaan kuin todellisuuteen. Lienee tarpeetonta todeta, että lady Playford ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Gathercole alkoi avata ovea. 14
»Aiotko… No niin! Siinähän sinä olet! Lakkaa norkoilemasta. Käy istumaan, hyvä mies. Emme pääse puusta pitkään, ellemme ryhdy toimeen.» Gathercole istuutui. »Päivää, Michael.» Lady Playford hymyili hänelle, ja hänet valtasi sama outo tunne kuin aina: ikään kuin lady Playford olisi katseellaan nostanut hänet ilmaan, kiepauttanut ympäri ja laskenut takaisin lattialle. »Ja nyt on sinun vuorosi sanoa: Päivää, Athie. Anna tulla! Pitäisihän sen jo sujua kuin vettä vain. Ei: ’Hyvää iltapäivää, Teidän armonne’. Ei: ’Hyvää päivää, lady Playford’. Vallan ystävällisesti vain: ’Päivää, Athie’. Liekö liikaa vaadittu? Hahhaa!» Lady Playford taputti käsiään. »Ilmeesi on kuin jahdatulla ketunpojalla! Et voi käsittää, miksi kutsuin sinut tänne kokonaiseksi viikoksi, vai mitä? Saati miksi myös herra Rolfe sai kutsun.» Riittäisivätkö Gathercolen tilapäisjärjestelyt korvaamaan hänen ja Orville Rolfen poissaolon toimistolta? Oli ennenkuulumatonta, että he molemmat olisivat poissa viisi päivää perätysten, mutta lady Playford oli yhtiön maineikkain asiakas, jonka kutsusta ei sopinut kieltäytyä. »Taidat miettiä, onko muita kutsuttu. Keskustelemme siitä tuossa tuokiossa, mutta odotan edelleen tervehdystäsi.» Gathercolella ei ollut valinnanvaraa. Tervehdys, jota lady Playford joka kerran häneltä vaati, ei tullut hänen suustaan luonnostaan. Hän oli mies, joka kernaasti noudatti sääntöjä, ja mikäli sellaista sääntöä ei ollut olemassa, joka kieltäisi hänen taustallaan varustettua ihmistä sinuttelemasta varakreivitärtä, Clonakiltyn viidennen varakreivi Playfordin leskeä, Gathercole uskoi lujasti, että sellainen olisi laadittava. Olikin kovin valitettavaa – kuten hän usein toisteli itsekseen – että lady Playford, jonka vuoksi hän olisi ollut valmis tekemään kaikkensa, rienasi sääntöjä aina tilaisuuden tullen ja pilkkasi niitä noudattavia tylsimyksiksi. 15
»Päivää, Athie.» »Niin sitä pitää!» Lady Playford levitti käsivartensa kuin syleilläkseen, mutta Gathercole tiesi, ettei se ollut hänen tarkoituksensa. »Koettelemus on ohi. Voit nyt rentoutua. Älä kuitenkaan liikaa! Meillä on tärkeitä asioita hoidettavana, kunhan olemme ensin käsitelleet tämänhetkisen käärön.» Lady Playfordilla oli tapana kutsua keskeneräisiä teoksiaan kääröiksi. Tuorein nökötti kirjoituspöydän reunalla, ja lady Playford vilkaisi sitä hiukan äkäisesti. Gathercolen silmissä se ei juuri muistuttanut keskeneräistä romaania vaan paperista pyörremyrskyä: ryppyiset arkit olivat pinossa mitenkuten, mikä mihinkin suuntaan. Suorakaiteen muodosta ei voinut puhuakaan. Lady Playford nousi hiukan vaivalloisesti nojatuolistaan ikkunan äärestä. Hän ei koskaan katsellut ikkunasta ulos, Gathercole oli pannut merkille. Jos tarkasteltavana oli ihminen, lady Playford ei haaskannut aikaansa luonnolle. Työhuoneesta avautui upea näköala: ruusutarha, ja sen takana täydellisen neliskanttinen nurmikenttä, jonka keskellä oli hänen puolisonsa Guyn, edesmenneen varakreivi Playfordin, heidän kolmikymmenvuotishääpäivänsä kunniaksi tilaama enkelipatsas. Gathercole katseli aina kyläillessään patsasta ja nurmikenttää ja ruusupensaita sekä eteishallin kaappikelloa ja kirjaston pronssista pöytälamppua, jossa oli värikäs etanankuoren muotoinen lasivarjostin; hän oikein otti asiakseen katsella niitä kaikkia. Häntä miellytti pysyvyys, jota ne näyttivät luovan ympärilleen. Lillieoakissa muuttui harvoin mikään – mikä Gathercolen mielessä tarkoitti elottomia esineitä, ei niinkään yleistä asiaintilaa. Lady Playford tutki niin tarkoin jokaista kohtaamaansa ihmistä, ettei hän juuri kiinnittänyt huomiota mihinkään, millä ei ollut puhekykyä. Työhuoneessa, jossa lady Playford ja Gathercole nyt olivat, oli seinän vieressä suuri kirjahylly ja siinä muiden kirjojen joukossa kaksi kirjaa ylösalaisin: Sintti Seddon ja helmikaulanauha 16
ja Sintti Seddon ja joulusukka. Ne olivat olleet ylösalaisin Gathercolen ensivisiitistä saakka. Olisi hämmentävää nähdä ne yhtäkkiä oikein päin nyt kuusi vuotta myöhemmin. Kirjahyllyyn ei suvaittu muiden kirjailijoiden kuin Athelinda Playfordin teoksia. Niiden selkämykset toivat kaivattua väriä puupaneloituun huoneeseen – punaisia, sinisiä, vihreitä, violetteja ja oransseja kaistaleita, lapsiin vetoavia värejä – vaikkei niistä ollut vetämään vertoja lady Playfordin hohtavan harmaalle kiharapilvelle. Lady Playford tuli seisomaan aivan Gathercolen eteen. »Haluan keskustella testamentistani ja pyytää sinulta palvelusta. Mutta ensin: minkä verran luulisit lapsen, ihan tavallisen lapsen, tietävän trooppisista taudeista?» »Trooppisista…?» Gathercole olisi halunnut kuulla testamentista ensin ja palveluksesta vasta sitten. Molemmat kuulostivat tärkeiltä ja saattoivat liittyä toisiinsa. Lady Playfordin testamentti oli ollut valmiina jo hyvän aikaa. Kaiken piti olla kunnossa. Halusiko hän ehkä tehdä siihen muutoksia? »Voi Michael, älä ole raivostuttava. Kysymyshän on aivan yksinkertainen. Vaikkapa malariasta tai keltakuumeesta. Hyttysten levittämistä sairauksista. Voisiko lapsi tietää niistä? Osaisiko hän nimetä muutaman?» »En kyllä osaa sanoa.» »Osaisitko itse nimetä muutaman?» »No ehkä juuri malarian.» »Osaisit varmasti nimetä muutaman muunkin, vaikket ehkä tiedä osaavasi. Sitä sattuu toisinaan.» Lady Playford rypisti otsaansa. »Hmm. Annapa kun esitän toisen kysymyksen: kuvitellaan, että saavut toimistoon, jossa on töissä kymmenen miestä ja kaksi naista. Kuulet joidenkin miehistä keskustelevan naiskollegastaan. He kutsuvat häntä norsuksi. »Melko epäkohteliasta.» »Älä piittaa heidän tavoistaan. Hetken päästä naiset palaavat lounastauolta. Toinen heistä on siro, solakka ja lempeä, mutta 17
hänen jalkansa näyttävät oudoilta. Vaikea sanoa, mikä niissä on vikana, mutta kaikki ei näytä olevan kohdallaan. Toinen taas on valtavan suuri, ainakin kaksi kertaa suurempi kuin minä.» Lady Playford oli keskimittainen ja pyylevä, ja hänen hartiansa olivat loivat kuin pullonkaula, mikä sai aikaan melko suppilomaisen vaikutelman. »Lisäksi hänellä on tavattoman suuret korvat. Kumpi näistä kuvailemistani naisista on siis mielestäsi norsu?» »Se iso ja suurikorvainen», Gathercole vastasi empimättä. »Erinomaista! Olet väärässä. Tarinassani norsuksi kutsuttu nainen on se solakka, jolla on oudonnäköiset jalat, hän on nimittäin sairastanut elefanttitaudin asuttuaan pitkään tropiikissa!» »Ahaa. Tuota en olisi osannut arvata», Gathercole sanoi. »Huolestuttaa vain, ettei elefanttitauti ole lapsille tuttu, ja heillehän minä kirjoitan. Jos sinäkään et ole kuullut elefantiaasista…» Lady Playford huokaisi. »En osaa päättää. Innostuin alkuun kovasti, mutta sitten minua alkoi huolettaa. Lieneekö liian tieteellistä, jos tarinan ydin perustuu trooppiseen sairauteen? Eihän kukaan edes ajattele kuumetauteja ellei ole pakko, eli ellei itse ole joutumassa sairaalaan. Eivät kai lapset moisia ajattele?» »Pidän ajatuksesta», Gathercole sanoi. »Sitähän voisi korostaa, että solakalla naisella on paitsi oudonnäköiset jalat, myös jotakin tropiikkiin viittaavaa, jotta lukija pääsisi jyvälle. Jos heti tarinan alussa jo toteaisi, että naisella on paksut sääret, ja Sintti saisi jotenkin selville taudin nimen ja lukija käsittäisi, että se on Sintille yllätys.» Sintti Seddon oli lady Playfordin kirjojen kymmenvuotias sankaritar, lapsietsiväjoukon johtaja. »Eli lukija huomaa yllätyksen mutta ei aluksi sitä, miten asia valkenee Sintille. Niin! Ehkäpä Sintti voisi sanoa Pullerolle: ’Et usko, millä nimellä sitä tautia kutsutaan’, ja sitten hänet keskeytettäisiin, ja voisin lisätä väliin jotakin aivan muuta asiaa käsittelevän luvun – vaikkapa poliisin pidättämässä väärän henkilön, 18
aivan kertakaikkisen väärän, kuten Sintin isän tai äidin – jotta lukija voi pitää tauon ja halutessaan tarkistaa asian lääkäriltä tai tietosanakirjasta. En kuitenkaan halua venyttää liian pitkälle sitä, kun Sintti sitten paljastaa kaiken. Juuri niin. Voi Michael, tiesin voivani luottaa sinuun. Asia on siis kunnossa. Sitten se testamentti…» Lady Playford asettautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen. »Haluan, että laadit uuden testamentin.» Gathercole yllättyi. Lady Playfordin voimassaolevan testamentin mukaan hänen huomattava omaisuutensa jaettaisiin hänen kuolemansa jälkeen tasan hänen kahden lapsensa kesken: Claudia-tyttären ja Harry-pojan, joka oli Clonakiltyn kuudes varakreivi Playford. Oli ollut myös kolmas lapsi, Nicholas, mutta hän oli kuollut pienenä. »Haluan jättää kaiken sihteerilleni Joseph Scotcherille», ilmoitti kulkusenheleä ääni. Gathercole terästäytyi. Oli turha yrittää työntää noita sanoja pois mielestä. Hän oli kuullut ne eikä voinut muuta teeskennellä. Mikä kumman kepponen lady Playfordilla nyt mahtoi olla mielessään? Tosissaan hän ei voinut olla. Jokin temppu tässä nyt oli, taatusti. Aivan, Gathercole arvasi, mistä oli kyse: hoidetaan joutavat asiat ensin pois päiväjärjestyksestä – norsu, elefanttitauti, kovin nokkelaa ja vitsikästä – ja sitten esitellään varsinainen kepponen ikään kuin vakavamielisenä ehdotuksena. »Olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja erittäin vakavissani, Michael. Ole hyvä ja tee mitä pyydän. Ennen illallista tänään. Mikset aloittaisi saman tien?» »Lady Playford…» »Athie», lady Playford korjasi. »Jos tämä liittyy jotenkin norsutarinaasi, jota testaat minulla –» »Ei liity, usko minua. En ole milloinkaan valehdellut sinulle. Enkä valehtele nytkään. Haluan, että laadit minulle uuden testamentin. Joseph Scotcher perii kaiken.» 19
»Entä lapsesi?» »Claudia on naimassa suuremman omaisuuden kuin minulla on, Randall Kimptonin muodossa. Hän tulee kyllä toimeen. Harryllä puolestaan on älyä ja luotettava joskin rasittava vaimo. Joseph-pololle omaisuuteni tulee paljon suurempaan tarpeeseen kuin Claudialle tai Harrylle.» »Pitäisikö kuitenkin harkita vielä kertaalleen ennen kuin –» »Michael, ole kiltti ja lakkaa höpsimästä.» Lady Playford keskeytti hänet. »Kuvitteletko tosiaan, että tämä ajatus pälkähti päähäni, kun koputit oveeni tuokio sitten? Vai olisiko todennäköisempää, että olen pohdiskellut asiaa jo viikkoja, ellen kuukausia? Haluamasi harkinta on siis jo suoritettu, voit olla siitä varma. Eli: todistatko uuden testamenttini vai onko minun kutsuttava herra Rolfe paikalle?» Siksi Orville Rolfe siis oli kutsuttu Lillieoakiin: siltä varalta, että hän, Gathercole, vastaisi kieltävästi lady Playfordin pyyntöön. »Haluan samalla tehdä testamenttiin myös toisen muutoksen: palvelus, josta mainitsin, mikäli muistat. Tässä kohtaa voit halutessasi kieltäytyä, mutta toivon ettet tee niin. Nykyisessä testamentissa kirjallisen tuotantoni oikeudenomistajiksi on nimetty Claudia ja Harry. Se ei kuitenkaan käy enää päinsä. Olisi suuri kunnia, mikäli sinä, Michael, suostuisit tehtävään.» »Siis… tuotantosi oikeudenomistajaksi?» Hän ei ollut uskoa korviaan. Kului lähes minuutti ennen kuin hän pysyi häkellykseltään puhumaan. Miten väärin kaikki saattoikin mennä. Mitä lady Playfordin lapset mahtaisivat sanoa? Hän ei voisi suostua. »Tietävätkö Harry ja Claudia tästä?» hän sai lopulta kysyttyä. »Eivät tiedä. Mutta illallisella saavat tietää. Samoin Joseph. Toistaiseksi ainoat jotka tietävät tästä olemme me kaksi.» »Onko perheessä sattunut jotakin, mistä en tiedä?» »Ei suinkaan!» Lady Playford hymyili. »Olemme Harryn ja Claudian kanssa oikein hyvää pataa, ainakin illalliseen saakka.» 20
»Minä… mutta… Joseph Scotcher on tuttu vain kuuden vuoden ajalta. Tapasitte ensimmäistä kertaa samana päivänä kuin me.» »Ei ole tarpeen kertoa minulle asioita jotka jo tiedän, Michael hyvä.» »Lapsesi sen sijaan… Lisäksi olen ollut siinä käsityksessä, että Joseph Scotcher…» »Puhu, hyvä mies.» »Eikö Scotcher ole vakavasti sairas?» Hiljaa mielessään Gathercole lisäsi: Etkö enää usko, että hän kuolee ennen sinua? Vaikkei Athelinda Playford enää ollut nuori, hän oli erittäin elinvoimainen. Oli vaikea uskoa, että kukaan, joka nautti elämästään yhtä suuresti, joutuisi siitä luopumaan. »Joseph on tosiaan hyvin sairas», lady Playford sanoi. »Hän heikkenee päivä päivältä. Siksi tämä epätavallinen päätökseni. En ole ennen sanonut tätä, mutta tiedät varmaankin, miten tärkeä Joseph minulle on. Rakastan häntä kuin omaa poikaa, kuin hän olisi lihaani ja vertani.» Gathercolea puristi äkkiä rinnasta. Hän oli kyllä arvannut. Oli kuitenkin aivan eri asia uumoilla jotakin ja saada sille vahvistus. Se herätti hänessä alhaisia ajatuksia, jotka hän yritti kaikin voimin torjua. »Josephin mukaan lääkärit ovat luvanneet hänelle vain joitakin viikkoja elinaikaa.» »Mutta… nyt olen kyllä sangen ymmälläni», Gathercole sanoi. »Haluat siis laatia uuden testamentin ja jättää omaisuutesi miehelle, jonka tiedetään kuolevan ennen kuin hän pääsisi nauttimaan perinnöstään.» »Mikään ei ole varmaa tässä maailmassa, Michael.» »Entä jos Scotcher menehtyy sairauteensa muutaman viikon kuluessa, kuten odotettavissa on; mitä sitten tapahtuu?» »Sitten palaamme tietysti alkuperäiseen suunnitelmaan, eli Harry ja Claudia perivät minut puoliksi.» 21
»Minun on pakko kysyä tätä», sanoi Gathercole, joka tunsi ahdistuksen kasvavan sisällään. »Pyydän anteeksi tungettelevuuttani. Onko syytä uskoa, että kuolema lähestyy?» »Minuako?» Lady Playford naurahti. »Olen terve kuin pukki. Puksutan tässä iloisesti vielä vuosikaudet.» »Scotcher ei siis peri mitään, koska kuolee itse paljon aikaisemmin, eikä testamentista, joka minun pitäisi laatia, aiheudu mitään muuta kuin eripuraa perheenjäsenten kesken.» »Päinvastoin: testamentistani aiheutuu jotakin kerrassaan hienoa.» sanoi lady Playford mielihyvää uhkuen. Gathercole huokaisi. »Pelkäänpä, että olen edelleen ymmälläni.» »Tietysti olet», sanoi Athelinda Playford. »Osasin odottaa sitä.»
22
2. LUKU
Yllättävä kohtaaminen
S
alata ja paljastaa, siinäpä kaksi paljonpuhuvaa sanaa. Ne kuulostavat toistensa vastakohdilta, mutta kuten jokainen hyvä tarinankertoja tietää, paljon voi paljastua kun jotakin yrittää salata, ja uudet paljastukset usein salaavat yhtä paljon kuin tuovat ilmi. Edellä esitetyt virkkeet ovat kömpelö tapani esitellä itseni tämän tarinan kertojaksi. Kaikki mitä tähän saakka olette saaneet tietää Michael Gathercolen tapaamisesta lady Athelinda Playfordin kanssa olette kuulleet minulta, vaikka ryhdyinkin kertomaan tarinaa mainitsematta itsestäni mitään. Nimeni on Edward Catchpool, ja työskentelen rikosetsivänä Lontoon Scotland Yardissa. Erikoinen tapahtumasarja, jonka kertomisessa olen päässyt tuskin alkua pidemmälle, ei kuitenkaan tapahtunut Lontoossa vaan Clonakiltyssä, Corkin kreivikunnassa, Irlannin vapaavaltiossa. Oli lokakuun 14. päivä vuonna 1929, kun Michael Gathercole ja lady Playford tapasivat jälkimmäisen työhuoneessa Lillieoakissa, ja tuona samana päivänä ja vain tunti heidän tapaamisensa alkamisen jälkeen saavuin itse Lillieoakiin matkustettuani pitkän taipaleen Englannista. Kuusi viikkoa aiemmin olin saanut lady Athelinda Playfordilta mieltäni askarruttaneen kirjeen, jossa hän kutsui minut viikon mittaiselle vierailulle kartanoonsa. Hän tarjosi mahdollisuutta nauttia metsästyksestä, ammunnasta ja kalastuksesta – joista mitään en ollut harrastanut aiemmin enkä ollut halukas 23
Hercule Poirot tutkii jälleen! Agatha Christien mestarisalapoliisin pienet harmaat aivosolut hyrräävät kuin jaguaari. Lady Athelinda Playford järjestää kartanossaan Irlannin maaseudulla kutsut. Hän aikoo illallisella ilmoittaa vierailleen suurista ja vähintäänkin yllättävistä muutoksista testamenttiinsa, mikä tuskin on kaikille mieleen. Vieraiden joukossa ovat myös kuuluisa belgialainen etsivä Hercule Poirot ja komisario Edward Catchpool, mutta kumpikaan ei tiedä, miksi heidät on kutsuttu – kunnes Poirot alkaa epäillä, että heidän teatraalisesti käyttäytyvä emäntänsä yllyttää tieten tahtoen murhaajaa iskemään… Suljettu arkku on Sophie Hannahin toinen Hercule Poirot -mysteeri huikean suosion saaneen Nimikirjainmurhien (2014) jälkeen. Molemmat romaanit sijoittuvat turhamaisen pikku belgialaisetsivän kultakaudelle 1920-luvun Britanniaan. Kannen suunnittelu Heike Schuessler © HarperCollinsPublishers Ltd 2016 Kannen kuvat Shutterstock ja Lonely Planet / Getty Images
*9789510418703* 84.2
ISBN 978-951-0-41870-3