Vartiainen, Juhana - Uschanov, Tommi: Keskusteluja taloudesta (WSOY) by Kirja.fi

J U H A NA

VART I A I N E N KESKUST E LUJA TA LOU DES TA WSOY

TO M M I US C H A N OV

Tommi Uschanov & Juhana Vartiainen

keskusteluja taloudesta

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

ÂŠ tommi uschanov, juhana vartiainen ja wsoy 2017 toimittaja jouni avelin 978-951-0-42183-3 painettu eu:ssa

Sisällys Esipuhe 7 Aluksi 9 Liberalismi ja ihmiskuva 13 Julkisen valinnan teoria ja »Amazon-politiikka» 44 Ruotsi ja Saksa 63 Kieli ja viestintä 80 Historia, hystereesi, ay-liike 104 Hyvinvointivaltio lahjana 129 Jälkisanat 144

Esipuhe

ämä kirja sai alkunsa, kun kirjoitin pitkän esseen, joka ilmestyi Long Play -verkkojulkaisussa vuodenvaihteessa 2014–15 otsikolla »Minä ja Juhana Vartiainen». Yhteiskunnallisena keskustelijana ja taloustieteellisenä penkkiurheilijana olin turhautunut siihen, miten huonosti Juhana, joka oli vuosikymmenen jälkeen palannut Ruotsista Suomeen Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajaksi, sai viestinsä läpi Suomen julkisessa keskustelussa. Hänet sijoitettiin jatkuvasti ja suorastaan rutiininomaisesti kategorioihin, joihin hän ei omasta mielestään eikä minunkaan mielestäni kuulunut. Toisaalta minusta näytti siltä, ettei hän osannut tehdä asialle lainkaan riittävästi. Kiinnitin esseessäni erityistä huomiota siihen, että Juhana kritisoi mielellään lähes kaikkia muita Suomen puolueita, myös silloista omaa puoluettaan SDP:tä, mutta ei juurikaan kokoomusta. Huomioni oli kiinnostavampi kuin tajusinkaan, koska jo keväällä 2015 Juhana vaihtoi kokoomukseen ja valittiin sen riveistä kansanedustajaksi. Syksyllä 2015 WSOY:n kustantaja Henrikki Timgren otti minuun yhteyttä ja kysyi, kirjoittaisinko Juhanan kanssa esseeni pohjalta laajemman keskustelukirjan. Ideana oli, että minä voisin syventää esittämääni analyysiä ja Juhana taas saisi tilaisuuden vastata siihen kerrankin laajemmin. Kun tieto Juhanan eduskuntavaaliehdokkuudesta julkistettiin, ainakin neljä tai viisi ihmistä ihmetteli sosiaalisessa 7

mediassa suureen ääneen, mitä mieltä minä mahdan olla asiasta. Yksikään heistä ei kuitenkaan kysynyt asiaa minulta suoraan vaan oli vain ihmettelevinään. Koko homma oli siis sosiaaliselle medialle muutoinkin ominaista tyhjää poseerausta. Toiset neljä tai viisi ihmistä taas kiinnostuivat asiasta aidosti ja ottivat yhteyttä minuun kysyäkseen näkemystäni. Yksikään heistä vastaavasti ei kertonut keskustelustamme sosiaalisessa mediassa, vaikka en ollut heitä millään tavoin kieltänyt. Mietin Timgrenin ehdotusta pitkään. Koska näkemykseni Juhanan ehdokkuudesta oli kiinnostanut monia, tulin lopulta siihen tulokseen, että kirja oli hyvä idea. Kun Juhana siirtyi poliitikoksi, mukaan tuli koko joukko uusia näkökohtia, joita en vielä voinut ennakoida kolmen vuoden takaisessa tekstissäni hänestä. Samalla hänen oli nähdäkseni entistäkin vaikeampi saada taloustieteellistä viestiään läpi tarkoittamassaan muodossa. Tässä kirjassa yritän selittää sekä Juhanalle että lukijoille, miksi asia on näin ja miksi siihen pitäisi minusta puuttua juuri siten kuin ehdotan. Juhana puolestaan yrittää selittää sekä minulle että lukijoille, miksi hän suhtautuu analyysiini osittain hyväksyen ja osittain epäillen. Lukijoiden tehtäväksi jää arvioida, kuinka hyvin olemme onnistuneet tavoitteissamme. Helsingissä 11.8.2017 Tommi Uschanov

Aluksi Tommi

ahden ihmisen välisten keskustelukirjojen konseptina on yleensä vastakkainasettelu. Yhteen ottavat pappi ja ateisti, vasemmistolainen ja oikeistolainen, humanisti ja luonnontieteilijä tai suvaitsematon ja suvaitsevainen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen keskustelukirja. Me molemmat uskomme arvoliberalismiin ja laajaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Kumpikin meistä on lukenut aikoinaan taloustieteen klassikoita Karl Marxista Adam Smithiin ja löytänyt arvostettavia ajatuksia molemmilta. Kumpikin meistä uskoo talousajatteluun, joka nousee suureksi osaksi 2000luvun tavanomaisen uusklassisen nykytaloustieteen pohjalta ja perustuu markkinamekanismiin. Olemme siis molemmat pappeja – tai molemmat ateisteja. Lisäksi arvostamme toisiamme suuresti. Kun Long Play kolme vuotta sitten julkaisi esseeni sinusta, sanoit sen yhteydessä antamassasi haastattelussa minusta: »Hän näköjään tuntee ajatteluni paremmin kuin minä itse.» Kun itseltäni taas kysyttiin myöhemmin eräässä lehtihaastattelussa, haluaisinko sinusta Suomelle diktaattorin, vastasin myöntävästi. Kaikesta tästä huolimatta tämän kirjan tarkoituksena on käsitellä nimenomaan erimielisyyksiämme, joiden ainakin itse koen olevan varsin syviä. Vaikka haluaisinkin sinusta diktaattorin, se ei välttämättä tarkoita, että halusin sinun esimerkiksi siirtyvän Vattin ylijoh9

tajasta rivikansanedustajaksi (erotuksena diktaattorista). Niin eduskunta- kuin kuntavaalien eri vaalikoneissa olen poikkeuksetta saanut sinut kymmenen sopivimman ehdokkaan joukkoon, mutta sinun jälkeesi seuraavaksi sopivin nykyisen puolueesi ehdokas on ollut vasta sijalla 40 tai 50. Osin tästä syystä en ole äänestänyt sinua vaaleissa, vaikka olen sinänsä toivonut ja toivon poliittiselle urallesi kaikkea mahdollista hyvää. En sitä paitsi ole ainoa, joka ajattelee näin. Useampikin tuttavani on sanonut minulle vaalien aikaan samaa: »En kyllä itse äänestä Vartiaista, mutta voi, kunpa hän pääsisi eduskuntaan!» Tai: »… kunpa hän pääsisi Helsingin valtuustoon!» Ja kun sitten olet kumpaankin päässyt, he ovat ilmaisseet vilpittömän tyytyväisyytensä. Sinulla on ihailijakunta, joka on selvästi puoluepoliittista kannattajakuntaasi laajempi ja joka ei ole kadonnut, vaikka siirryit puoluepolitiikkaan. Tällainen on hyvin harvinaista, ja minusta saat olla siitä ylpeä. Meillä on paljon samoja poliittisia preferenssejä, mutta kuvamme politiikasta ja kuvamme ihmisestä – ja kaiketi myös taloudesta – on silti erilainen. Vaikka olen lukenut kirjoituksiasi jo kymmeniä vuosia ja vaikka olemme tavanneet ja keskustelleet monta kertaa, en silti koe, että tuntisin sinut ihmisenä. Päinvastoin. Kun olen seurannut esimerkiksi Twitterissä käymiäsi keskusteluja, olen monta kertaa yllättynyt jyrkän torjuvaa asennettasi näkökohtiin, joita itse pidän varsin relevantteina ja asiallisina. Toisinaan olet jopa antanut ymmärtää, että ihmiset käsittävät sinut tahallaan väärin silkkaa ilkeyttään. Toisaalta pidät kommenteistasi päätellen selvästi hauskoina monia sellaisia asioita, joissa minusta ei ole mitään hauskaa – ja epäilemättä myös päinvastoin. Meillä on siis yhteisistä poliittisista tavoitteista huolimatta selvästi varsin erilainen persoonallisuus, temperamentti, luonne, mentaliteetti tai maailmankuva. Koetan hakea oikeaa sanaa. Mutta se, missä tämä ero tarkkaan ottaen kulkee ja mitä eri ilmenemismuotoja se voi saada, ei voi selvitä oikeastaan muu10

ten kuin tunnustelemalla asiaa. Omat osuuteni tässä kirjassa ovat juuri tällaista tunnustelua.

Juhana tommi, tietämättä vielä miten sopuisasti onnistumme erimielisyytemme käsittelemään, voinen aloittaa kertomalla, miten äärimmäisen kiitollinen ja otettu olen siitä, että olet seurannut kirjoituksiani ja sanomisiani näin tarkkaan. Oikeastaan kukaan ajatteleva ja yhteiskunnallisesti suuntautunut ihminen ei voi toivoa parempaa: kriittistä mutta ystävällistä huomiota. Olen alkanut ajatella sinua myös jonkinlaisena olkapäällä istuvana hyvänä haltijana, joka tarkkailee ja varoittaa ja ehkä tarvittaessa myös kehuu. Eli siis pitää huolta sielustani. Tällaisen hyvän henkiolennon tarve on minulle erityisen ilmeinen, kahdestakin syystä. Ensinnäkin olen sinua vanhempi ja käynyt läpi ajattelun murroksia mutta myös uskonut näkeväni jatkuvuutta siinä mitä teen. Joskus päiväkirjojani selatessani kuitenkin hätkähdän, koska olen unohtanut, mitä asioita olen kulloinkin pitänyt tärkeinä ja ratkaisevina. Luulenpa, että kaikilla ihmisillä on taipumus tulkita oman elämänsä tapahtumia anakronistisesti niin, että kaikki aiemmat teot asettuvat jonkinlaiseksi hienoksi juoneksi tai kehityskertomukseksi kohti nykypäivää. Siksi en voi olla muuta kuin äärimmäisen imarreltu ja otettu siitä, että olet jaksanut seurata kriittisesti ajatteluani. Ja 58-vuotias alkaa yksinkertaisesti jo unohtaa asioita. Erityisesti unohtelu vaivaa poliitikkoa, jonka työpöydän yli virtaa joka päivä suunnaton määrä kiinnostavia kysymyksiä. Toiseksi osallistuminen minkä tahansa puolueen eduskuntaryhmän – eli tavallaan »ykköstiimin» – toimintaan vetää voimakkaasti mukaan ryhmäajatteluun ja me-henkeen. Epäilemättä se on jossain määrin välttämätöntä, koska ammattipolii11

tikon elämä on ajoittain varsin raatelevaa ja rasittavaa – media kyttää kaikkea, ja poliittisten ryhmien välillä vallitsee ainakin periaatteessa armoton kilpailu. Siksi on oltava osa tiimiä, jossa kaikki tukevat toisiaan. Se on työympäristön kannalta välttämätöntä. Mutta suuntaako se ajattelua liikaa? Alanko huomaamattani kannattaa kaikkia kokoomuksen asioita ajattelematta niitä ensin kriittisesti ja itsenäisesti? Ja ryhdynkö mukavuudenhaluisesti painottamaan asioita, joita kokoomuspoliitikon on helppo pitää esillä, koska kokoomuksen edustajana tapaa eniten tiettyjä eturyhmiä ja vähemmän joitakin muita? Kolmanneksi pelkkä hienovarainen erittely ei vie asioita eteenpäin tai muuta maailmaa. Talousreformien ja talouspolitiikan perustelut ovat harvoin yhdensuuntaisia ja kiistattomia. Tietoon ja tutkimukseen perustuva politiikkakin on täynnä ristiriitaisia tutkimustuloksia ja eri suuntiin vetäviä argumentteja. Hyvin informoitu ja arvostelukykyinen tutkija ja asiantuntija oppii uransa aikana laatimaan tasapainoisia katsauksia olennaisiin ongelmiin, ja parhaimmillaan niissä päädytään jonkinlaiseen varovaiseen johtopäätökseen ja suureen joukkoon varaumia. Mutta poliitikko, joka haluaa oikeasti muuttaa maailmaa, joutuu oikomaan mutkia suoriksi. Jos haluaa jotain saada läpi, sitä pitää ajaa äänekkäästi ja tarmokkaasti, eikä silloin olet tilaa varauksille. Viesti pitää siis muuttaa eräänlaiseksi propagandaksi ja pukea retoriseen muotoon. Vaarana on, että alkaa itsekin uskoa tällaiseen yksipuolistettuun viestiin ja hylkiä omaa »ohjelmaa» kyseenalaistavaa tutkimustietoa ja keskustelua. Kaikki nämä riskit ovat mitä ilmeisimmin ankarasti läsnä elämässäni. Siksi olen hyvin kiitollinen tästä aloittamastasi hankkeesta, mutta tartun toimeen myös pelokkaasti. On aina vaikeaa kohdata aiemmin tekemiään tyhmyyksiä ja omia heikkouksiaan – ja on piinallista kuulla omista epäjohdonmukaisuuksistaan. 12

Liberalismi ja ihmiskuva Tommi

let sanonut, että sinulla on yhteiskuntapolitiikassa vasemmistolaiset arvot mutta oikeistolainen analyysi.1 (Oikeistolaisen analyysin määrittelit näkemykseksi, että jos valtiovalta puuttuu markkinatalouteen, puuttumisella tulee olla hyvät tehokkuus- tai oikeudenmukaisuusperustelut, mikä nyt ei välttämättä ole kovin oikeistolaista. Onhan olemassa sellainenkin hypoteettinen yhteiskuntamalli kuin niin sanottu markkinasosialismi. Siinä ei ole pääomamarkkinoita, mutta muutoin hyödykkeet kohdennetaan hintamekanismin avulla yhtä laajalti kuin normaalissa länsimaisessa kapitalismissa.) Minun arvoni ja analyysini ovat samoja kuin sinun – tiettyyn rajaan saakka. Mutta pelkkä arvojen ja analyysin nelikenttä on melko rajoittunut ja jopa harhaanjohtava. Vaikka ehkä olemme tuossa nelikentässä samassa ruudussa, minun ihmiskuvani näyttää olevan hyvin erilainen kuin sinun. Sinä uskot niin kutsuttuun arvokeskusteluun, minä en usko. Sinä uskot ihmiseen, minä en usko. Sinä olet kirjoittanut: »Voin olla

1 J. Vartiainen, »Onko minusta tullut oikeistolainen?», Ykkösketju 10.12.2013, https://suomenkuvalehti.fi/ykkosketju/onko-minusta-tullut-oikeistolainen/ (tarkistettu 9.4.2017).

naiivi, mutta uskon ihmisten älyyn ja hyvään tahtoon.»2 Minä en totta puhuen voisi omissa nimissäni kirjoittaa näin. Politiikan perusluonnetta koskevaan ajatteluuni on vaikuttanut merkittävästi poliittisen filosofian suuntaus, joka tunnetaan poliittisena realismina. Kiinnostus tätä suuntausta kohtaan on kasvanut jatkuvasti akateemisessa maailmassa suurin piirtein vuosituhannen vaihteesta lähtien. Poliittisen realismin keskushahmoiksi lasketaan yleensä kaksi filosofia: brittiläinen Bernard Williams (1929–2003) ja yhdysvaltalaissyntyinen, Britanniassa ja Saksassa vaikuttanut Raymond Geuss (s. 1946). Suomeen poliittista realismia toi brittiläinen Glen Newey (s. 1961), joka kuului vuosina 2008–10 Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin. Oma ihmiskuvani ja käsitykseni sen suhteesta politiikkaan kiteytyy hyvin Raymond Geussin teoksessa Philosophy and Real Politics (2008): Poliittiset toimijat toteuttavat yleensä tiettyä käsitystä »hyvästä» ja toimivat sen mukaan, mitä he pitävät hyväksyttävänä. Asia on näin, vaikka on kiistatonta, että useimmat ihmiset ovat toiminnassaan suurimman osan aikaa heikkoja, helposti hämmentyviä, syvästi ristiriitaisia ja ymmällään, ja että he eivät siksi aina tee vain sallittuina pitämiään asioita. – – He eivät usein tiedä, mitä he haluavat tai miksi he tekivät jotakin. Silloinkin, kun he tietävät tai väittävät tietävänsä mitä haluavat, he eivät usein pysty johdonmukaisesti selittämään, miksi he tarkkaan ottaen haluavat sitä. Heillä ei usein ole aavistustakaan siitä, mitkä heidän uskomustensa ja intressiensä muodostaman järjestelmän osat ovat »eettisiä periaatteita» ja mitkä ovat (puhtaasti empiirisiä) »intressejä». Tämä ei ole pelkkää tiedon puutetta tai 2 J. Vartiainen, »Työttömät ja rikkaruohot – tätä tviitilläni tarkoitin», Ykkösketju 18.10.2014, https://suomenkuvalehti.fi/ykkosketju/vartiainen-tyottomat-jarikkaruohot-tata-tviittini-tarkoitti/ (tarkistettu 10.4.2017).

mitään, minkä voisi edes periaatteessa korjata, vaan kyseessä on eräs ihmiselämän syvällekäyvä ja luontainen piirre. Vaikka tämä perustavanlaatuinen epämääräisyys on ilmiö, jonka melkein jokainen kohtaa ja tunnistaa omalla kohdallaan koko ajan, olemme eri syistä huomattavan vastahakoisia hyväksymään, että se on yleinen piirre siinä tavassa, jolla voimme parhaiten ajatella yhteiskuntaelämää. On kuitenkin väärin yrittää väistellä sitä.3 Olet itse todennut muutaman vuoden takaisessa tekstissäsi olevasi »täysin vakuuttunut» siitä, että suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden turva löytyy »eettisestä konsensuksesta, eettisistä perusteluista, joihin voidaan päästä valistuneen keskustelun kautta».4 Kun luin tämän tuoreeltaan, mieleeni tulivat totta puhuen Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kariluodon sanat: »Ei. Ei jumalauta. Sitä minä en kestä… Minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa.» Myöhemmin kyllä rauhoituin ja tasaannuin, mutta tämä oli spontaani ensireaktioni. Liberalismiin kuuluu usko, että ihmiset tietävät itse parhaiten omat intressinsä. Tämän uskon heijastumaa on myös käsky, jonka eri muunnelmat ovat tuttuja esimerkiksi kristinuskosta tai Immanuel Kantin filosofiasta: tee toisille sama, mitä haluaisit tehtävän itsellesi, tee sama, jonka haluaisit muodostuvan yleiseksi laiksi. Omassa elämässäni olen kuitenkin joutunut monesti toteamaan, etten voi noudattaa tätä käskyä, koska usein en yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaisin itselleni tehtävän – ja olen riittävän rehellinen myöntääkseni tämän. Geussin pointtina on tavallaan, että tämä sama ongelma kattaa myös käskyn poliittisemmat versiot, kuten John Rawlsin oikeuden3 R. Geuss, Philosophy and Real Politics. Princeton: Princeton University Press, 2008, s. 2–3. 4 J. Vartiainen, »Kestävyysvaje on eettinen dilemma», Tieteessä tapahtuu 32 (2014): 3, s. 36.

mukaisuusteorian. Todellisuudessa »eettistä konsensusta» ei voida koskaan saavuttaa, koska se, mikä on eettistä ja mikä taas etiikan ulkopuolista, muuttuu jatkuvasti ennalta arvaamattomilla tavoilla. Konsensus voidaan kyllä saavuttaa, mutta se ei voi olla eettinen konsensus. Geussin lainauksessa on olennaista kohta »tämä perustavanlaatuinen epämääräisyys on ilmiö, jonka melkein jokainen kohtaa ja tunnistaa omalla kohdallaan koko ajan». Liberalismissa ihmisiä pyydetään muistelemaan tilanteita, joissa heitä on mielestään holhottu tai heidän itsemääräämisoikeuttaan on loukattu – ja vetämään tästä poliittiset johtopäätökset. Geuss huomauttaa, että useimmat ihmiset ovat eri tilanteissa yhtä monta kertaa käyttäneet itsemääräämisoikeuttaan myös tavoilla, jotka tuntuvat heistä jälkikäteen epäviisailta tai epätarkoituksenmukaisilta tai jotka suorastaan kaduttavat heitä. Geuss kehottaa vetämään tasapuolisuuden nimissä poliittisia johtopäätöksiä myös tästä. Poliittisessa realismissa suhtaudutaan hyvin epäilevästi siihen, voidaanko poliittinen ja sosiaalinen järjestys oikeuttaa argumenteilla kaikille niille, joiden odotetaan omassa elämässään hyväksyvän tämän järjestyksen ja pitävän sitä moraalisesti legitiiminä. Niinpä käsitys politiikasta »yhteisten asioiden hoitamisena» – ajatusta aletaan tyrkyttää jo yhteiskuntaopin tunneilla koulussa – on harhakuva, josta tulisi päästä eroon. Poliittisessa realismissa ei sinänsä oteta kantaa siihen, olisiko konsensus hyvä asia, jos sellainen kyettäisiin luomaan. Sen sijaan realismissa esitetään, että jos konsensus todella olisi mahdollista luoda argumenteilla, se olisi luotu jo kauan sitten, koska argumenteista ei historiassa ainakaan ole ollut puutetta. Jos asiat todella olisivat niin yhteisiä kuin väitetään, ne hoituisivat huomattavasti helpommin. Toisaalta tietyissä tilanteissa vallitsee jo nyt poliittinen konsensus siitä, että jokin asia on epätoivottava, mutta kyseisestä asiasta ei silti ole päästy eroon. Yhteiskuntafilosofi Adam 16

Swift on kertonut opiskelijasta, joka olisi halunnut tehdä hänen ohjauksessaan väitöskirjan nykypäivän ihmiskaupasta Euroopassa.5 Opiskelijan tavoitteena oli osoittaa filosofisin argumentein, että ihmiskauppa on moraalisesti väärin. Swift kuitenkin kysyi perustellusti, kenelle väitöskirja oikein olisi suunnattu. Onko julkisessa keskustelussa ylipäänsä esitetty puheenvuoroja, joiden mukaan ihmiskauppa on moraalisesti oikein? Puhumattakaan siitä, että tämä kanta olisi keskustelussa jotenkin niskan päällä. Silti ihmiskauppaa tapahtuu. Selvästikään konsensus ihmiskaupan vääryydestä ei kyseistä toimintaa vähennä. Sen sijaan poliittisessa realismissa ajatellaan, että politiikassa ei ole pohjimmiltaan kyse moraalista. Politiikassa ei ole oikeaa ja väärää vaan voittajia ja häviäjiä. Jos pitäisi mainita yksi avainkäsite, jonka ympärillä politiikassa kaikki pyörii, se ei olisi oikeudenmukaisuus tai vaikkapa tasa-arvo, vaan valta. Politiikka on aina ensisijaisesti vallankäyttöä: toisten pakottamista omaan tahtoon tai joutumista pakotetuksi toisten tahtoon. Raymond Geuss vetää tässä kohtaa esiin niinkin yllättävän nimen kuin Leninin, jolle koko politiikka kiteytyi raadolliseen kysymykseen kto kogo? – ’kuka ketä?’ Tällä hän tarkoitti: Kuka pakottaa, mihin ja ketä? Tällä kysymyksellä voi Geussin mukaan ajaa myös demokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa eikä vain totalitaristista diktatuuria, kuten Lenin itse teki.6 Nimestään huolimatta »poliittinen realismi» ei siis välttämättä tarkoita sitoutumista niin kutsuttuun reaalipolitiikkaan, jossa ihannoidaan kovuutta ja vahvemman oikeutta. Esimerkiksi Bernard Williams oli yksityishenkilönä melko tyypillinen länsieurooppalainen sosiaalidemokraatti ja Britannian 5 A. Swift & S. White, »Political Theory, Social Science and Real Politics», teoksessa D. Leopold & M. Stears (toim.): Political Theory: Methods and Approaches. Oxford: Oxford University Press, 2008, s. 52. 6 R. Geuss, Philosophy and Real Politics, s. 23–29.

työväenpuolueen pitkäaikainen jäsen. (Hänen ensimmäinen puolisonsa oli tunnettu poliitikko Shirley Williams, joka on toiminut muun muassa Britannian opetusministerinä ja toisena valtiovarainministerinä.) Raymond Geuss taas edustaa yksityishenkilönä hyvin selvästi sitä, mitä olet itse nimittänyt »selkäydinvasemmistolaisuudeksi»: uskoa siihen, että markkinamekanismi on paha asia, että kaikki on pelkkää ahdinkoa ja riistoa ja että koko maailma menee koko ajan joka suhteessa huonompaan suuntaan. En itse arvosta hänen poliittisia mielipiteitään juuri lainkaan, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen politiikkakäsitystään, koska mielestäni se on täysin irrotettavissa hänestä ihmisenä. Vaikka poliittisen realismin edustajat eivät uskokaan, että liberalismi olisi perusteltavissa moraalifilosofisilla argumenteilla, he ovat silti kiinnostuneita liberalismista ja voivat yksittäisissä asioissa jopa mieltää itsensä osaksi liberalismin rintamaa. Latvialaissyntyinen filosofi Judith Shklar (1928– 92) loi käsitteen »pelon liberalismi», the liberalism of fear, jota varsinkin Williams kehitteli poliittisen realismin näkökulmasta eteenpäin useissa viimeisten elinvuosiensa kirjoituksissa. Pelon liberalismi tarkoittaa ajatusta, että liberalismia voi kannattaa paitsi siksi, että uskoo ihmiseen – kuten sinä ja useimmat muut liberaalit tekevät – myös siksi, että nimenomaan ei usko ihmiseen. Liberaaleja poliittisia instituutioita on syytä kannattaa juuri siksi, että ihmiset ovat ajatusmaailmaltaan sekavia, ailahtelevia ja epäjohdonmukaisia ja voivat hyvää tarkoittaessaankin ajautua tekemään pahaa. Liberaalien poliittisten instituutioiden puitteissa ihmiset saavat aikaan mahdollisimman vähän tuhoa. Suomalainen historiantutkija Heikki Saxén on muotoillut, että pelon liberalismi on »katsantotapa, joka ottaa lähtökohdakseen inhimillisessä elämässä keskeisellä sijalla vallit-

sevan pelon ja tähän läheisesti liittyvän julmuuden».7 Ihmiset ovat toisilleen julmia, ja he myös etsivät koko ajan psykologisia verukkeita oikeuttaakseen tämän julmuuden itselleen tai saadakseen sen näyttämään normaalilta ja hyväksyttävältä. Koska ihmiset ovat tällaisia, moraalifilosofiassa ei pitäisi kehitellä teorioita oikeudenmukaisuudesta, vaan pikemminkin epäoikeudenmukaisuudesta. Kuten Saxén asian ilmaisee, olisi »erityisen tärkeää välttää puhumasta liian kirkasotsaisesti ainoastaan oikeudenmukaisuudesta tai myöskään oikeuksista. Pikemmin epäoikeudenmukaisuuden ajatteleminen koko kirjossaan toisi syvyyttä sen ymmärtämiseen, mille perustuksille oikeudenmukaisuus oikeastaan rakentui».8 Pelon liberalismiin kuuluu myös ajatus, että ihmiset ovat moraalisesti epätäydellisiä ja että heidän tulee antaakin olla sellaisia. Ihmisille ei pidä liikaa valittaa heidän pienistä paheistaan, koska he eivät kuitenkaan luovu niistä. He vain kehittävät itselleen psykologisen puolustusmekanismin, joka laajenee vaivihkaa kattamaan myös heidän isommat paheensa, ja sitten sitä vasta ongelmissa ollaankin. Siinä määrin kuin itse edustan liberalismia, edustan juuri pelon liberalismia. Taustalla on myös omakohtaisia syitä. Olen saanut jonkinlaista mainetta optimismia puolustavana ja asioista hyviä puolia löytävänä ajattelijana. En kuitenkaan pidä itseäni erityisen mukavana ihmisenä. Päinvastoin, olen kaunainen ja kostonhimoinen, enkä koskaan unohda kokemiani vastoinkäymisiä. Ajatteluani politiikasta ja vallasta määrittää täten se, että en luottaisi edes itseeni vallankäyttäjänä. Jos saisin riittävän määrän valtaa, olen sataprosenttisen varma, että alkaisin käyttää sitä väärin. 7 H. Saxén, »’Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse’: Judith Shklarin pelon liberalismi ja vastuunkanto aatehistoriallisena kysymyksenä», Historiallinen Aikakauskirja 109 (2011), s. 180. 8 H. Saxén, »’Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse’: Judith Shklarin pelon liberalismi ja vastuunkanto aatehistoriallisena kysymyksenä», s. 185.

Jouko Turkan klassikkoteoksessa Aiheita (1982) on juttu karatea opetelleesta portsarista, joka palaa lapsuutensa maalaiskylään kostamaan kaikki hänen itsensä ja köyhän leskiäitinsä kokemat nöyryytykset. Hän kiertää talosta toiseen pahoinpitelemässä ihmisiä ja ryöstämässä takaisin tavarat, jotka äidin kuolinmökistä on muka viety. Kun hän palaa kierrokselta, tavaraa on moninkertaisesti enemmän kuin mökkiin edes mahtuu. Mies tajuaa kostonsa lähteneen lapasesta ja menee pyytämään anteeksi: Mutta nyt ihmiset ovat jo pakokauhun vallassa. Ukot ja akat pakenevat kuin hullut. Putoavat heinäluukuista ja halvaantuvat. Lähtevät uimaan saareen ja hukkuvat. Räjäyttävät itsensä dynamiitilla. Kukaan ei kuule kun hän tarjoaa anteeksipyyntöä. Hän ei saa ketään kiinni voidakseen sovittaa. Jäljelläolevat tekevät hänelle ansan. Jättävät talon tyhjäksi, ja kun hän tulee vakavana teljetään ovet ja ikkunat ja sytytetään talo tuleen. Sinne liekkien keskelle kuolee kostaja koska yritti sovintoa. Kun pehmeni ja yritti ihmisten luo.9 Kun luen tätä, ajattelen aina: Minä itse olen tuo kostaja, minä olen tuo portsari. On vain jonkinlaista kohtalon suopeutta, etten ole ajautunut omassa elämässäni vastaavaan tilanteeseen – ainakaan toistaiseksi. Toinen esimerkki kaunokirjallisuudesta voisi olla Dostojevskin novelli »Ilkeä tapaus» (1862). Sen päähenkilö Ivan Iljitš Pralinski on korkea virkamies, joka julistaa illanvietossa kollegoilleen tasa-arvoa, liberalismia ja ihmisrakkautta. Eräs heistä sanoo siihen pahaenteisesti: »Emme kestä» – tässäkin siis tämä sama Kariluodon »sitä minä en kestä». Ivan ei kuitenkaan ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Hän änkeää hetken mielijohteesta erään alaisensa häihin, jotta voisi ylittää turhan sosiaalisen kuilun tämän ja itsensä välillä. Se on täydellinen katastrofi: ihmi9 J. Turkka, Aiheita. Helsinki: Otava, 1982, s. 76.

set menevät lukkoon hänen läsnäolostaan. Ivanille tuodaan samppanjaa, vaikka siihen ei olisi oikeastaan varaa. Hän nolaa itsensä monella eri tavalla, ryyppää ja romahtaa lopulta niin, että jää morsiusparin häävuoteeseen viikoksi sairastamaan. Kun hän palaa töihin, liberalismi on karissut: – Ei, tarvitaan ankaruutta, pelkkää ankaruutta, aina vain ankaruutta! hän kuiskaili itsekseen miltei tiedottomasti. Äkkiä kirkas puna levisi kaikkialle hänen kasvoilleen. Hänet valtasi häpeäntunto, samanlainen ahdistus kuin kahdeksanpäiväisen sairauden sietämättömimpinä hetkinä. »En kestänyt!» hän sanoi itselleen ja istuutui voimattomana tuolille.10 Tässäkin samaistun itse tarinan traagiseen päähenkilöön hyvin voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin useimpiin kaunokirjallisuuden hahmoihin. Ihmiselämään sisältyvällä julmuudella ja vihalla on myös suoraa taloudellista merkitystä. Taloustieteilijä Mark Casson on huomauttanut, että viha on esimerkki tunteesta, joka saattaa olla rationaalinen, vaikka se ei ole taloudellisesti rationaalinen. Vihaamisesta saatava emotionaalinen tyydytys voi korvata hyvinvointitappiot, joita saattaa aiheutua esimerkiksi siitä, että rikkoo välinsä vihan kohteeseen tai joutuu maksamaan tälle korvauksia vihan välillisesti aiheuttamista vahingoista. Peliteoreettisesta näkökulmasta viha myös lisää erilaisten uhkausten uskottavuutta, koska se merkitsee, että uhkaukset saatetaan toteuttaa siitä huolimatta, että niistä on esimerkiksi taloudellista haittaa.11 Eräs kvantifioitavissa oleva esimerkki siitä, miten suurta taloudellista haittaa ihmiset ovat valmiita kärsimään kostaak10 F. Dostojevski, »Ilkeä tapaus» (1862), teoksessa Valitut kertomukset. Suom. J. Konkka. Porvoo: WSOY, 1960, s. 375. 11 M. Casson, The Economics of Business Culture: Game Theory, Transaction Costs and Economic Performance. Oxford: Clarendon Press, 1991, s. 125; vihan psykologiasta ja sen taloudellisesta merkityksestä ks. yleisemmin s. 125–129, 258.

seen kokemansa epäoikeudenmukaisuuden, on kokeellisessa taloustieteessä hyvin tunnettu ultimatum-peli. Siinä kahden toisilleen tuntemattoman henkilön pitää jakaa annettu rahasumma, esimerkiksi kymmenen euroa, keskenään niin, että toinen tekee jaosta tarjouksen toiselle. Tämä voi joko hyväksyä tarjouksen, jolloin kumpikin saa osansa, tai hylätä sen, jolloin kumpikaan ei saa mitään. Jos taloudellisen hyödyn tavoittelu olisi kaikki kaikessa, kannattaisi hyväksyä miten pieni tarjous tahansa: esimerkiksi 0,01 euroa. Vastauksissa on kulttuurista vaihtelua, mutta länsimaissa pienin tarjous, jonka enemmistö ihmisistä hyväksyy, on kuitenkin varsin suuri: suunnilleen kolme euroa. Tämä on rationaalista, vaikka se ei ole taloudellisesti rationaalista. Jos tekee liian pienen tarjouksen, on mulkero, eikä raha merkitse yhtä paljon kuin se, että mulkero saa kunnon opetuksen. Opetuksen antaminen on rationaalista, vaikka emme edes tapaisi samaa mulkeroa enää koskaan. Jos kaikki lähtevät kostamaan mulkeroille, näiden on mietittävä kahdesti ennen kuin he yrittävät seuraavan kerran käyttää jotakuta hyväkseen. Taloustieteellisessä keskustelussa on toki hyvinkin usein käsitelty kysymystä siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteissa, joissa pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja pyrkimys hyvinvointiin ovat ristiriidassa. Mutta tällöin hyvinvointi samaistetaan kulutusmahdollisuuksiin tai aineelliseen elintasoon. Epäoikeudenmukaisuus voi kuitenkin joissakin tilanteissa saada ihmiset voimaan niin pahoin, että jo se itsessään aiheuttaa heille hyvinvointitappioita. Jos tietty politiikka, esimerkiksi talouspolitiikka, koetaan epälegitiimiksi, jo pelkkä kyseisen politiikan olemassaolo aiheuttaa tietyn määrän hyvinvointitappioita, toimi se kansalaisten taloudellisen edun kannalta sitten hyvin tai huonosti.12 12 G. Hull, »Fairness vs. Welfare: What if people like fairness?», New APPS 16.2.2016, http://www.newappsblog.com/2016/02/fairness-vs-welfare-what-if-people-likefairness.html (tarkistettu 9.4.2017).

Monilla taloustieteilijöillä tuntuu olevan vaikeuksia käsittää, etteivät esimerkiksi suuretkaan tehokkuusparannukset ole moraalisesti legitiimejä automaattisesti. Tehokkuuden liika korostaminen saattaa päinvastoin tuntua yksinomaan loukkaavalta tilanteessa, jossa kaivataan sen sijaan moraalista oikeutusta. Ja käänteisesti, legitiimiksi koettu politiikka aiheuttaa tietyn määrän hyvinvointivoittoja, toimiipa se sitten hyvin tai huonosti. Ekonomisteilla on taipumus sivuuttaa tällaiset seikat, mutta tällöin he sivuuttavat epähuomiossa lukemattomien ihmisten eletyn arkikokemuksen. Jopa niitä keinoja, joilla voi puuttua vaikkapa veronkiertoon tai muuhun epäoikeudenmukaiseksi koettuun toimintaan, arvioidaan yleensä kapeasti vain rahallisen tuoton näkökulmasta. Talouspolitiikan arviointineuvoston tutkija Allan Seuri on kuitenkin huomauttanut perustellusti: »Jos veronkierto aiheuttaa ihmisissä riittävästi epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja pahaa oloa, veronkierron torjuminen voi kannattaa vaikka siihen sijoitettu euro tulisi pienempänä takaisin. Ei raha ratkaise kaikkea.»13 Hyvin harvoin taloustieteessä näkee myöskään hyvinvointianalyysejä, joissa otettaisiin huomioon ihmisten emotiivinen ja affektiivinen puoli. Millainen olisi hyvinvointianalyysi, jossa otettaisiin huomioon myös se, millä tavoin erilaiset toimeentulo- tai työttömyysturvat vaikuttavat näiden tukien saajien kokemaan aidon huolenpidon tunteeseen? Tai millainen olisi analyysi vero- tai koulutuspolitiikasta, joka ottaisi huomioon ihmisten tasa-arvoa koskevat eri preferenssit ja niiden keskinäiset voimasuhteet? Alankomaalainen ekonomisti Jan Pen kirjoitti jo 30 vuotta sitten, että vaikka huonon talouspolitiikan vaikutuksesta 13 A. Seuri, »Kannattaako harmaan talouden torjunta?», Harhala 11.11.2016, http:// harhala.blogspot.fi/2016/11/kannattaako-harmaan-talouden-torjunta.html (tarkistettu 12.3.2017).

Miten kaikki maksetaan? kah den m e rkit tävän yhteiskunnallisen keskustelijan kuvia kumartamaton katsaus totunnaisen talouspuheen taakse.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme taloudesta? Miksi talouspolitiikassa on niin vaikea löytää yhteisiä keinoja silloinkin kun päämäärä vaikuttaisi olevan yhteinen? Entä miksi talous on ylipäänsä saanut niin määräävän roolin 2000-luvun yhteiskunnallisessa keskustelussa? Keskusteluja taloudesta on oikeisto–vasemmisto-jaottelun ylittävä, ajatuksia herättävä teos, joka pakottaa lukijan uudelleenarvioimaan omia käsityksiään taloudesta sekä sen keinoista ja päämääristä.

*9789510421833* www.wsoy.fi

ISBN 978-951-0-42183-3