Clive Cussler ja Graham Brown
Far aon salaisuus Suomentanut Anna Lรถnnroth
werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
Englanninkielinen alkuteos The Pharaoh’s Secret © Sandecker, RLLLP 2015 All rights reserved By arrangement with Peter Lampack Agency, Inc. 350 Fifth Avenue, Suite 5300 New York, NY 10118 USA Suomenkielinen laitos © Anna Lönnroth ja WSOY 2017 ISBN 978-951-0-42207-6 Painettu EU:ssa
PROLOGI Kuolleiden kaupunki Abydos, Egypti 1336 eaa, farao Akhenatenin 17. hallintovuonna
T
äysikuun sinertävä hohde lankesi Egyptin hiekalle värjäten dyynit lumikumpareiksi ja valaen Abydoksen hylätyt temppelit alabasterin ja luun sävyihin. Mustavalkoisessa maisemassa lipui varjoja tunkeilijoiden kulkueen hiipiessä läpi Kuolleiden kaupungin. Joukko kulki vakaata tahtia, kolmekymmentä miestä ja naista väljissä kaavuissaan, kasvot hupun peitossa, katse kohdistettuna edessä olevaan polkuun. He ohittivat hautakammiot, joissa makasivat ensimmäisen dynastian faraot, vaelsivat ohi jumalten kunniaksi myöhempinä aikoina rakennettujen pyhäköiden ja monumenttien. Äänetön kulkue pysähtyi pölyiseen risteykseen, missä kivetyn käytävän peitti tuulen ajama hiekka. Joukon johtaja, Manu-hotep, tuijotti pimeään kallistaen päätään kuullakseen paremmin, ja tiukensi otettaan keihäästä. »Kuulitko jotain?» kysyi nainen, joka oli tullut hänen vierelleen. Nainen oli hänen vaimonsa. Heidän jäljessään kulki muita perheitä ja kymmenkunta palvelijaa, jotka kantoivat 5
p erheidenlasten ruumiita paareilla. Kaikki olivat kuolleet samaan salaperäiseen tautiin. »Ääniä», Manu-hotep sanoi. »Kuiskauksia.» »Mutta kaupunkihan on autio», vaimo sanoi. »Farao on julistuksellaan tehnyt nekropolikseen menemisestä rikoksen. Mekin uhmaamme kuolemaa tallaamalla tätä maaperää.» Manu-hotep riisui huppunsa paljastaen ajellun pään ja kultaisen kaulaketjun, jotka kertoivat hänen kuuluvan Akhenatenin hoviin. »Tiedän sen paremmin kuin kukaan.» Abydoksen, Kuolleiden kaupungin, vuosisatoja kestäneen kukoistuksen aikana sitä olivat asuttaneet tuonpuoleisen valtiaan ja hedelmällisyyden jumalan Osiriksen papit ja palvojat. Tänne oli haudattu varhaisimman dynastian faraot, ja vaikka myöhäisemmät kuninkaat oli haudattu muualle, he olivat edelleen rakentaneet temppeleitä ja muistomerkkejä Osiriksen kunniaksi. Kaikki muut paitsi Akhenaten. Pian faraoksi noustuaan oli Akhenaten tehnyt pöyristyttävän teon: hän oli hylännyt vanhat jumalat, kutistanut heidän mahtinsa julistuksillaan ja sortanut heidät vallasta viskaten koko egyptiläisen jumaliston maan tomuun, ja korvannut sen itse valitsemallaan yhdellä jumalalla, auringonjumala Atonilla. Sen vuoksi oli Kuolleiden kaupunki hylätty ja papit ja palvojat kadonneet jo kauan sitten. Kaikki, joka tavattaisiin kaupungin liepeiltä, teloitettaisiin. Manu-hotepin kaltaiselle faraon hovin jäsenelle rangaistus olisi sitäkin ankarampi. Häntä kidutettaisiin armotta kunnes hän rukoilisi ja anelisi kuolemaa. Ennen kuin Manu-hotep ehti sanoa mitään, hän aisti liikettä. Pimeydestä säntäsi esiin kolme aseistettua miestä. Manu-hotep työnsi vaimonsa takaisin varjoihin ja hyökkäsi keihäs ojossa. Se osui etummaista miestä rintaan seivästäen hänet pysähdyksiin, mutta toinen mies yritti iskeä Manu-hotepia pronssitikarilla. 6
Manu-hotep kiersi vartaloaan väistääkseen iskun ja kaatui. Hän kiskaisi keihäänsä irti ja huitaisi sillä toista hyökkääjää. Hän ei osunut, mutta mies astui askeleen taaksepäin, ja silloin iskeytyi hänen selkäänsä toinen keihäs, jonka kärki tunkeutui ulos hänen mahastaan. Yksi palvelijoista oli tullut kamppailuun mukaan. Haavoittunut mies vajosi polvilleen ja haukkoi henkeään pystymättä edes huutamaan tuskasta. Kun hän rojahti maahan, oli kolmas hyökkääjä jo saanut jalat alleen. Manu-hotep nousi ja lähetti keihäänsä matkaan väkevällä vartalon kierrolla. Keihäs meni ohi vain muutaman sentin, ja sen pakeneva kohde katosi yön pimeyteen. »Olivatko he haudanryöstäjiä?» joku kysyi. »He saattoivat olla vakoojiakin», sanoi Manu-hotep. »Minusta on jo päiväkausia tuntunut siltä, että meitä seurataan. Meidän täytyy kiirehtiä. Jos mies saa vietyä sanan faraolle, emme elä aamunkoittoon asti.» »Ehkä meidän pitäisi lähteä», hänen vaimonsa ehdotti. »Ehkä tämä on virhe.» »Akhenatenin seuraaminen oli virhe», Manu-hotep sanoi. »Farao on harhauskoinen. Osiris rankaisee meitä, koska seisoimme faraon rinnalla. Olet kai huomannut, että vain meidän lapsemme vaipuvat uneen, josta eivät enää herää. Vain meidän karjamme makaa kuolleena niityillä. Meidän täytyy rukoilla Osirikselta armoa. Ja meidän täytyy tehdä se nyt.» Manu-hotepin määrätietoisuus kasvoi hänen puhuessaan. Akhenatenin valtakauden pitkinä vuosina kaikki vastarinta oli murskattu väkivalloin, mutta jumalat olivat aloittaneet oman kostoretkensä, ja ne jotka olivat kannattaneet faraota, saivat kärsiä eniten. »Tätä tietä», Manu-hotep sanoi. He jatkoivat matkaansa yhä syvemmälle hiljaiseen kaupunkiin ja saapuivat pian nekropoliksen suurimmalle rakennukselle, Osiriksen temppelille. 7
Rakennus oli leveä ja tasakattoinen ja sitä ympäröivät massiiviselta graniittiperustalta kohoavat korkeat pylväät. Valtava ramppi nousi taidokkain kaiverruksin koristellulle kivitasanteelle. Etiopian punaista marmoria, Persian sinistä lasuurikiveä upotettuna graniittiin. Temppelin etuosassa seisoi pari jättiläismäisiä pronssiovia. Manu-hotep meni ovien luo ja sai vedettyä ne auki yllättävän helposti. Sisältä leyhähti suitsukkeen tuoksua, ja Manuhotep hämmästyi nähdessään tulen alttarin edessä ja soihtuja seinillä. Väräjävässä valossa näkyi puoliympyrään järjestettyjä penkkejä. Penkeillä makasi vainajia, miehiä, naisia ja lapsia, ympärillään perheenjäsenensä, jotka nyyhkyttivät hiljaa ja kuiskivat rukouksia. »Näköjään emme ole ainoat, jotka uhmaavat Akhenatenin julistusta», Manu-hotep sanoi. Temppelissä olijat vilkaisivat häntä, mutta eivät reagoineet muuten. »Nopeasti», hän sanoi palvelijoilleen. He menivät sisään ja laskivat lasten ruumiit sinne, mistä löysivät tilaa. Manu-hotep käveli Osiriksen suuren alttarin luo. Hän polvistui tulen ääreen ja kumartui anomaan turvaa. Hän otti kaapunsa sisältä kaksi strutsinsulkaa. »Kuoleman mahtava valtias, tulemme luoksesi kärsivinä», hän kuiskasi. »Perheemme ovat joutuneet taudin kouriin. Talomme on kirottu ja viljelyksemme antavat vain arvottomia akanoita. Pyydämme, että otat vainajamme ja siunaat heitä tuonpuoleisessa. Sinä, joka hallitset kuoleman portteja, joka käsket maahan pudonneiden jyvien syntyä uudelleen viljaksi, rukoilemme sinua. Lähetä elämä takaisin viljelyksillemme ja koteihimme.» Hän laski sulat alttarille kunnioittavasti, sirotteli niiden päälle kvartsijauheen ja kultapölyn sekoitusta ja astui pois. 8
Kammion läpi kulkeva ilmavirta pyyhkäisi liekit vinoon. Kuului mahtava kumahdus, joka kaikui halki temppelin. Kääntyessään katsomaan Manu-hotep ehti juuri nähdä ovien pamahtavan kiinni temppelin toisessa päässä. Hän katseli ympärilleen hermostuneena, kun seinille kiinnitettyjen soihtujen liekit näyttivät hiipuvan sammuksiin. Mutta liekit suoristuivat pian ja paloivat kohta taas kirkkaina. Valon palattua hän erotti hahmoja alttarin takana paikassa, jossa juuri äsken ei ollut ketään. Neljä niistä oli pukeutunut mustaan ja kultaan. He olivat Osiriksen pappeja. Viides oli pukeutunut eri tavalla, aivan kuin hän olisi ollut manalan valtias itse. Hänen jalkojensa ja vyötärönsä ympärille oli kääritty vainajien muumioimisessa käytettävää käärinliinaa. Kultaiset rannerenkaat ja kaulaketju hohtelivat vihreänsävyistä ihoa vasten, ja päätä koristi tuuhea strutsinsulkakruunu. Yhdessä kädessä hänellä oli paimensauva ja toisessa kultainen puimavarsta, jolla lyötiin viljaa elävien jyvien erottamiseksi kuolleista akanoista. »Minä olen Osiriksen sanansaattaja», hän sanoi. »Tuonpuoleisen mahtavan valtiaan sijainen.» Hänen äänensä oli syvä ja sointuva, väriltään miltei ylimaallinen. Kaikki temppelissä kumarsivat, ja papit kävelivät eteenpäin tämän keskushahmon molemmin puolin. He kiersivät vainajien ympäri sirotellen heidän päälleen lehtiä, kukkien terälehtiä ja riekaleita, jotka Manu-hotepista näyttivät matelijoiden ja sammakkoeläinten kuivilta nahoilta. »Olet tullut anomaan turvaa Osirikselta», sijainen sanoi. »Lapseni ovat kuolleet», Manu-hotep vastasi. »Pyydän häntä olemaan heille suopea tuonpuoleisessa.» »Palvelet petturia», hänelle vastattiin. »Sellaisena olet arvoton.» Manu-hotep piti päänsä kumarassa. »Olen antanut kieleni tehdä Akhenatenin työtä», hän myönsi. »Sen tähden voit 9
lyödä minut maahan. Mutta vie rakkaani tuonpuoleiseen elämään, joka heille oli luvattu ennen kuin Akhenaten turmeli meidät.» Kun Manu-hotep uskaltautui nostamaan päätään, hän huomasi sijaisen tuijottavan häntä rävähtämättä mustilla silmillään. »En», pääsi sijaisen huulilta vihdoin. »Osiris käskee sinun toimia. Sinun täytyy todistaa, että kadut.» Hän osoitti alttarille laskettua punaista amforaa luisella sormellaan. »Astiassa on myrkkyä, jota ei voi erottaa maistamalla. Ota se. Laita sitä Akhenatenin viiniin. Se luo varjon hänen silmiinsä ja vie häneltä näön. Hän ei enää kykene näkemään kallista aurinkoaan ja hänen valtakuntansa murenee.» »Entä lapseni?» Manu-hotep kysyi. »Jos teen sen, ollaanko heille suopeita tuonpuoleisessa?» »Ei», pappi vastasi. »Mutta miksi? Luulin, että –» »Jos valitset tämän tien», pappi sanoi keskeyttäen, »Osiris käskee lastesi palata takaisin tähän maailmaan. Hän muuttaa Niilin takaisin elämänvirraksi ja antaa peltojesi taas olla hedelmällisiä. Otatko vastaan tämän kunnian?» Manu-hotep mietti. Oli eri asia uhmata faraota kuin murhata hänet. Manu-hotepin epäröidessä pappi lähti yhtäkkiä liikkeelle ja työnsi puimavarstan pään alttarin vierellä palavaan tuleen. Päässä olevat nahkanyörit leimahtivat liekkeihin aivan kuin ne olisivat olleet öljyllä sivellyt. Heilauttaen rannettaan nopeasti pappi kosketti varstan päällä avustajien levittämiä a kanoita ja kuolleita lehtiä. Kuivat kuoret ja lehdet syttyivät silmäräpäyksessä. Tuli eteni nopeasti ja muodosti liekehtivän kehän niin elävien kuin kuolleidenkin ympärille. Kuumat leyhähdykset pakottivat Manu-hotepin astumaan kauemmas. Tukahduttavat huurut ja savu sumensivat hänen 10
näkönsä ja saivat hänet horjumaan. Kun hän nosti katseensa, tulimeri erotti hänet loittonevista papeista. »Mitä sinä oikein teit?» huusi hänen vaimonsa. Papit olivat katoamassa alttarin takana olevaan portaikkoon. Liekit olivat kasvaneet rinnankorkuisiksi ja niin surijat kuin vainajatkin olivat nyt tulikehän vankina. »Minä epäröin», Manu-hotep mutisi. »Minua pelotti.» Osiris oli antanut heille mahdollisuuden, ja hän oli heittänyt sen pois. Manu-hotep vilkaisi myrkkyamforaa mieli tuskan vallassa. Kuumuus sumensi amforan, ja se katosi näkyvistä, kun savu lopulta kukisti Manu-hotepin. Manu-hotep heräsi katon aukoista virtaavaan valoon. Tuli oli sammunut, ja jäljellä oli vain tuhkakehä. Savun haju tuntui edelleen, ja lattiaa peitti ohut kerros kenties aamukasteen tai kevyen, sumuisen sateen sekaista tuhkaa. Manu-hotep nousi istumaan tokkuraisena ja sekavana ja katsoi ympärilleen. Salin toisen pään valtavat ovet olivat auki. Viileä aamuilma leyhyi sisään. Papit eivät olleetkaan tappaneet heitä. Mutta miksi? Syytä miettiessään Manu-hotep tunsi vierellään värisevän pienen käden pikkuruiset sormet. Hän kääntyi ja näki tyttärensä vapisevan kuin kohtauksen kourissa availlen ja sulkien suutaan kuin joenpenkalla tukehtuva kala. Manu-hotep ojensi kätensä koskettaakseen tytärtään. Tämä ei ollut kylmä vaan lämmin, ja liikkui sen sijaan, että olisi maannut jäykkänä. Manu-hotep ei ollut uskoa silmiään. Hänen poikansa liikkui myös ja sätki jaloillaan kuin lapsi, joka näkee unta. Hän yritti saada lapset puhumaan ja lakkaamaan vapisemasta, mutta ei onnistunut. Ympärillä heräili muita, jotka olivat samassa tilassa. »Mikä kaikkia vaivaa?» kysyi hänen vaimonsa. 11
»He ovat jääneet vangiksi elämän ja kuoleman väliin», Manu-hotep arveli. »Kukaan ei voi tietää, miten tuskalliselta se saattaa tuntua.» »Mitä voimme tehdä?» Nyt Manu-hotep ei enää epäröinyt. Hänen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. »Teemme niin kuin Osiris käskee», hän sanoi. »Sokaisemme faraon.» Hän nousi ja kiiruhti alttarille kävellen tuhkan läpi. Punainen myrkkyamfora oli edelleen paikallaan alttarilla, tosin nyt noen peitossa. Hän tarttui siihen täynnä uskoa ja määrätietoisuutta. Ja täynnä toivoakin. Hän lähti temppelistä joukkoineen. Kaikki odottivat, että lapset vihdoin alkaisivat puhua tai vastata, tai edes lakkaisivat vapisemasta. Siihen menisi viikkokausia, ja sitten vielä monta kuukautta siihen, että kuoleman kourista vapautuneet kykenivät toimimaan niin kuin olivat ennen toimineet. Mutta silloin olivat rienaajafaraon silmät jo samenemassa ja hänen valtakautensa loppu lähellä.
12
1 Abukirinlahti Niilin suulla Elokuun 1., 1798, vähän ennen illankoittoa
K
anuunoiden jyrähdykset kaikuivat Abukirinlahden laajalla aavalla, ja suuliekkien välähdykset valaisivat harmaan iltaruskon kaukaisuudessa. Vettä pärskyi siellä täällä valkoisina suihkulähteinä, kun lyhyeksi jääneiden laukausten lennättämät rautakuulat sinkoutuivat veteen. Mutta laivue lähestyi ankkurissa olevaa laivastoa nopeasti. Seuraava täyslaidallinen tavoittaisi maalinsa. Tähän mastoviidakkoon oli matkalla myös isovene, joka eteni kuuden ranskalaisen merimiehen voimakkaiden käsi varsien vetojen saattelemana. Se suuntasi suoraan kohti taistelun keskellä olevaa laivaa, mikä vaikutti silkalta itsemurhalta. »Olemme liian myöhässä», yksi soutajista huusi. »Soutakaa», vastasi joukon ainoa upseeri. »Meidän täytyy päästä L’Orientille ennen kuin britit saartavat sen ja hyökkäävät koko laivaston kimppuun.» Laivasto, josta hän puhui, oli Napoleonin mahtava Väli meren-Armada, seitsemäntoista alusta, mukaan luettuina kolmetoista linjalaivaa. Ne vastasivat englantilaisten laukauksiin omilla jyrähdyksillään, ja taistelun näyttämö peittyi tykkien savuun kokonaan ennen kuin yö laskeutui. 13
Isoveneen keskellä istui Emile D’Campion -niminen mies, ranskalainen siviili, joka pelkäsi henkensä puolesta. Jollei hän olisi odottanut kuolevansa minä hetkenä hyvänsä, hän olisi saattanut ihailla näytöksen karua kauneutta. Taiteilija hänessä – hän nimittäin oli tunnettu maalari – olisi saattanut pohtia, miten moisen raakuuden voisi parhaiten muotoilla maalauskankaan hiljaisuuteen. Miten saisi kuvattua taistelua valaisevat äänettömät välähdykset? Maaliinsa kiitävien tykinkuulien karmaisevan ujelluksen? Korkeat mastot kyyhöttämässä yhdessä kuin kirvestä odottava metsikkö? Hän olisi luultavasti nostanut erityisellä huolella esiin valkoisten vesipatsaiden ja tummenevan taivaan vaalean punaisten ja sinisten sävyjen kontrastin. Mutta nyt D’Campion vapisi päästä varpaisiin ja puristi veneen laitaa pysyäkseen paikallaan. Kun harhalaukaus teki kraatterin veteen sadan metrin päähän veneestä, D’Campion kysyi: »Miksi ihmeessä he ampuvat meitä?» »Eivät he ammu meitä», upseeri vastasi. »No miksi muuten laukaukset osuisivat näin lähelle?» »Se johtuu englantilaisten ampumatarkkuudesta», upseeri sanoi. »Se on extrêmement pauvre. Erittäin kehno.» Merimiehet nauroivat. Hiukan liian kovaa, D’Campion ajatteli. Heitäkin pelotti. He tiesivät jo monta kuukautta leikkineensä kettua englantilaisille ajokoirille. Maltalla he olivat välttäneet kohtaamisen viikon etumatkalla, mutta Aleksandriassa enää vuorokaudella. Nyt kun he olivat laskeneet Napoleonin armeijan maihin ja ankkuroineet Niilin suulle, englantilaiset olivat metsästyspäällikkönsä Horatio Nelsonin johdolla vihdoin saaneet vainun. »Minä olen varmasti syntynyt epäonnisten tähtien alla», D’Campion mutisi itsekseen. »Minusta meidän pitäisi kääntyä takaisin.» 14
Upseeri puisti päätään. »Olen saanut käskyn kuljettaa teidät ja nämä matka-arkut amiraali Brueysin luo L’Orientille.» »Tiedän kyllä, millaisen käskyn olette saanut», D’Campion vastasi. »Olinhan paikalla, kun Napoleon antoi sen. Mutta jos aiotte soutaa tämän veneen L’Orientin tykkien ja Nelsonin laivojen väliin, saatte vain meidät kaikki hengiltä. Meidän on pakko kääntyä takaisin, joko rantaan tai sitten jollekin muista laivoista.» Upseeri kääntyi poispäin miehistään ja katseli takanaan olevaa taistelun keskipistettä. L’Orient oli maailman suurin ja väkevin sotalaiva. Se oli vedessä kulkeva linnake. Viisi tuhatta tonnia painavalla aluksella oli satakolmekymmentä tykkiä ja yli tuhannen hengen miehistö. Sen molemmilla puolilla oli linjassa toinen alus, mikä amiraali Brueysin mielestä muodosti voittamattoman puolustusaseman. Mutta kukaan ei näyttänyt kertoneen sitä briteille, koska heidän pienemmät laivansa olivat pelotta tulossa suoraan päin. L’Orient ja brittien Bellerophon ampuivat toisiaan vuorotellen täyslaidallisilla lähietäisyydeltä. Brittien alus oli pienempi ja kärsi laukaustenvaihdossa enemmän. Tyyrpuurin reelinki pirstoutui säleiksi, kaksi kolmesta mastosta katkesi ja rysähti kannelle. Bellerophon ajelehti etelään, mutta sen paikan täyttivät nopeasti toiset brittiläiset alukset. Samaan aikaan heidän pienemmät fregattinsa kääntyivät matalikolla ja purjehtivat ranskalaisten linjassa oleviin aukkoihin. D’Campionin mielestä moiseen sekasortoon soutaminen oli mielipuolista, joten hän teki uuden ehdotuksen. »Miksi ette voisi viedä arkkuja amiraali Brueysille sitten, kun hän on lähettänyt brittien laivaston matkoihinsa?» Tämän kuultuaan upseeri nyökkäsi. »Ymmärrättekö nyt?» hän sanoi miehilleen. »Juuri tämän vuoksi Le General nimittää häntä savantiksi.» 15
Upseeri osoitti linjan takana olevaa ranskalaista alusta, jonka kimppuun englantilaiset eivät vielä olleet ehtineet. »Mennäänkin Guillaume Tellille», hän sanoi. »Kontra- amiraali Villeneuve on siellä. Hän tietää, mitä tehdä.» Merimiehet ryhtyivät soutamaan rivakasti ja suuntasivat pienen veneen kiireen vilkkaa poispäin vaarallisesta taistelusta. Halki pimeyden ja ajelehtivan savun he ohjasivat venettään ranskalaisten linjan taakse, missä neljä laivaa odotti hiljaisuudessa, joka vaikutti merkilliseltä taistelun raivotessa linjan etupuolella. Heti kun isoveneen kylki kolahti Guillaume Tellin jykeviin runkolankkuihin, sieltä laskettiin köydet. Ne kiinnitettiin nopeasti, ja niin miehet kuin lasti nostettiin laivaan. Kun D’Campion pääsi kannelle, taistelun rajuus ja raakuus olivat jo nousseet tasolle, jota hän ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Britit olivat saavuttaneet valtavan taktisen etuaseman, vaikka olivat määrältään hiukan alivoimaisia. Sen sijaan että he olisivat haastaneet ranskalaisten koko laivaston täyslaidallisilla, he olivat vähät välittäneet linjan takana olevista aluksista ja tulittivat etupäätä kaksin verroin. Jokaisen taistelussa mukana olevan ranskalaisaluksen kimpussa oli nyt kaksi englantilaisalusta. Tulos oli helppo arvata: Ranskan mahtava armada oli murskautumassa. »Amiraali Villeneuve haluaa puhua kanssanne», esikunta upseeri sanoi D’Campionille. D’Campion vietiin kannen alle kontra-amiraali Pierre Charles Villeneuven luo. Amiraalilla oli tuuhea valkoinen tukka, korkea otsa ja kapeissa kasvoissa pitkä, roomalainen nenä. Hänen univormunsa oli moitteettoman siisti. Tummansinisen, kultakirjaillun takinrintamuksen poikki kulki punainen nauha. D’Campionista hän näytti pikemminkin valmiilta paraatiin kuin taisteluun. Hetken ajan Villeneuve näpräsi raskaan arkun lukkoja. »Te ilmeisesti kuulutte Napoleonin savanteihin.» 16
Savant oli Bonaparten käyttämä sana, joka ärsytti D’Campionia ja joitakuita muitakin. He olivat tiedemiehiä ja tutkijoita, jotka kenraali Napoleon oli koonnut ja lähettänyt Egyptiin, mistä hänen mukaansa löytyisi aarteita niin ruumiin kuin hengenkin ravinnoksi. D’Campion oli orastava asiantuntija muinaiskielten kääntämisen uudella tieteenalalla, eikä mikään paikka tarjonnut siinä suhteessa yhtä kiehtovia mysteerejä ja mahdollisuuksia kuin pyramidien ja sfinksin maa. Eikä D’Campion ollut vain yksi savantien joukossa. Napoleon oli valinnut nimenomaan hänet etsimään salaperäisen tarun takana olevaa totuutta. Ja luvannut suuren palkkion, joka sisälsi varallisuutta enemmän kuin D’Campion ennättäisi ansaita kymmenen eliniän aikana, ja maata, jonka uusi tasavalta antaisi hänelle. Hän saisi mitaleja, loistoa ja kunniaa, mutta ensin hänen täytyisi löytää se, minkä huhuttiin piilevän faraoiden maassa – nimittäin keinon palata takaisin kuolemasta. Kuukauden ajan D’Campion ryhmineen oli työskennellyt paikassa, jota egyptiläiset nimittivät Kuolleiden kaupungiksi, ja kerännyt mukaansa kaiken, minkä pystyivät kantamaan. He ottivat papyruksia, kivilaattoja ja erilaisia veistokoristeltuja esineitä. Sen, mitä he eivät saaneet mukaansa, he kopioivat. »Kuulun tieteiden ja taiteiden komissioon», D’Campion sanoi käyttäen virallista nimeä, joka oli hänen mieleensä enemmän. Villeneuve ei näyttänyt vaikuttuneelta. »Ja mitä arvoisa neuvos on tuonut alukselleni?» D’Campion otti jämäkän asenteen. »En voi kertoa, amiraali. Kenraali Napoleon itse on määrännyt arkut pidettäväksi suljettuina. Niiden sisällöstä kertominen on kielletty.» Villeneuve ei edelleenkään näyttänyt vaikuttuneelta. »Ne voidaan kyllä sinetöidä uudestaan. Ojentakaahan avaimenne.» 17
»Amiraali», D’Campion sanoi varoittavasti. »Kenraali ei tule pitämään tästä.» »Kenraali ei ole täällä!» Villeneuve tiuskaisi. Napoleonilla oli tuohon aikaan jo paljon valtaa, mutta vielä hän ei ollut keisari. Vallankumousta johtaneiden viiden miehen direktorio johti maata edelleen muiden taistellessa vallasta. D’Campionin oli silti vaikea käsittää Villeneuven toimintaa. Napoleonin kanssa ei ollut leikkimistä, eikä myöskään amiraali Brueysin, joka oli Villeneuven komentava upseeri ja taisteli parhaillaan henkensä edestä vain muutaman sadan metrin päässä. Minkä takia Villeneuve tuhlasi aikaansa tällaiseen, kun hänen olisi pitänyt olla matkalla Nelsonin kimppuun? »Avain tänne!» Villeneuve vaati. D’Campion heräsi mietteistään ja teki järkevän päätöksen. Hän riisui avaimen kaulastaan ja ojensi sen Villeneuvelle. »Annan arkut teidän haltuunne, amiraali.» »Ja niin teidän kuuluukin», Villeneuve sanoi. »Voitte lähteä.» D’Campion kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja rohkeni kysyä vielä jotain. »Liitymmekö taisteluun pian?» Amiraali kohotti kulmakarvaansa ikään kuin kysymys olisi ollut järjetön. »Minulla ei ole käskyä toimia niin.» »Käskyäkö?» »Amiraali Brueys ei ole lähettänyt L’Orientilta mitään merkkiä.» »Amiraali», D’Campion sanoi, »englantilaiset tulittavat häntä molemmilta puolilta. Eihän tässä voi jäädä odottamaan käskyä.» Villeneuve nousi yhtäkkiä seisomaan ja syöksyi D’Campionia kohti kuin raivo härkä. »Kehtaatteko neuvoa minua työssäni!?» »En, amiraali, minä vain –» 18
»Meillä on vastatuuli», Villeneuve äyskähti. »Meidän täytyisi luovia koko lahden poikki, jos haluaisimme päästä taisteluun. Amiraali Brueysin on helpompi ajelehtia meidän asemiimme ja antaa meidän auttaa sitten. Mutta vielä hän ei ole halunnut tehdä niin.» »Emme me kai vain voi jäädä tähän kököttämään?» Villeneuve nappasi tikarin pöydältään. »Tapan teidät siihen paikkaan, jos vielä puhutte minulle tuolla tavalla. Mitä te muka tiedätte purjehtimisesta ja taistelemisesta, mokoma savant?» D’Campion tiesi ylittäneensä rajan. »Pyydän anteeksi, amiraali. Minulla on ollut raskas päivä.» »Poistukaa», Villeneuve sanoi. »Ja olkaa kiitollinen, ettemme purjehdi taisteluun vielä, koska määräisin teidät kello kaulassa keulakannelle, missä saisitte olla brittien maali tauluna.» D’Campion astui taaksepäin, kumarsi kevyesti ja häipyi amiraalin silmistä niin nopeasti kuin kykeni. Hän nousi pääkannelle, löysi vapaata tilaa keulan tuntumasta ja jäi katsomaan kauempana käynnissä olevaa verilöylyä. Näinkin kaukaa katsottuna taistelun raakuus tuntui järisyttävältä. Jo usean tunnin ajan laivastot olivat ampuneet toisiaan lähietäisyydeltä, kylki kyljessä, mastot vierekkäin ja tarkka-ampujat kannella yrittämässä tappaa kaikki, jotka liikkuivat ulkosalla. »Ce courage», D’Campion tuumasi. Millaista rohkeutta! Mutta pelkkä rohkeus ei riittäisi. Englantilaisten laivat onnistuivat jo ampumaan kolme neljä kertaa jokaista ranskalaisten laukausta kohti. Ja kiitos Villeneuven taisteluhaluttomuuden heillä oli kamppailussa jo enemmän aluksia kuin ranskalaisilla. Kahakan keskipisteessä kolme Nelsonin alusta murjoi L’Orientia tunnistamattomaksi hylyksi. Sen kauniit muodot 19
MUINAISESTA EGYPTISTÄ NOUSEE OSIRIKSEN KUOLETTAVA USVA Kurt Austin, Jos Savala ja muut NUMAn merentutkijat eivät kaihda keinoja etsiessään vastalääkettä oudolle myrkylle, jonka jäljiltä viisituhatta ihmistä viruu elottomana Lampedusan saarella. Tutkimukset vievät seikkailijat niin Egyptiin kuin Ranskaan, ja ennen pitkää käy ilmi, että heillä on vastassaan häikäilemätön suurrikollinen, joka tähtää nykypäivien faraoksi. Pelastaakseen miljoonia ihmishenkiä ja estääkseen Afrikan ja Euroopan voimatasapainoa järkkymästä dramaattisesti tulee NUMA-tiimin selvittää muinaisten legendojen salat – onhan vastassa itse Osiris, manalan valtias. Cussleria on vaikea päihittää. – D aily M ail
*9789510422076* 84.2
ISBN 978-951-0-42207-6
päällyksen kuva iStock