Taska, Ilmar: Pobeda 1946 (WSOY) by Kirja.fi

Ilmar Taska

pobeda 1946

Suomentanut jouko vanhanen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Eesti Kultuurkapital on tukenut kirjan suomennostyötä

Itä ihmettä tämä oikein on? mies mietti ja katsoi päivämäärää, jolloin kirje oli lähetetty. Siitä oli jo monta kuukautta. Hän noukki askista paperossin, Sportin, litisti sen onton paperi holkin sormissaan ja työnsi tupakan huuliensa väliin. Hän sytytti, nojautui mukavammin vasten tuolin selkänojaa ja luki kirjeen vielä kertaalleen. Rakas Alan! Ennen sodan päättymistä ooppera sai ilmapommituksessa osuman. En ollut silloin näyttämöllä. Sillä kertaa esitettiin Kratt-nimistä balettia. Sarvipää Kratt, pirulainen, joka selviytyi näyttämöltä hengissä, pinkoi punaisessa asussaan teatteriaukion yli kaupungille. Silminnäkijät katsoivat liekehtivää kansallisoopperaa ja sieltä ulos juoksevaa pirua ja tajusivat, että Dostojevskin riivaajat olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ne riivaajat ovat edelleenkin täällä. Ne ovat tällä välin lisääntyneet ja niitä tulee päivä päivältä vain enemmän. Ne ovat valloittaneet kaupungin, vaikkeivät tanssikaan enää oopperan näyttämöllä. Minäkään en laula enää siellä, sillä näyttämöä ei enää ole. Minulla ei 5

ole aikomusta ryhtyä laulamaan kulttuuritaloissa ja elokuvateattereissa. Laulakoot riivaajat niissä Dunajevskin marssilaulujaan. Minä muistelen edelleenkin Lontoon Rinaldoani… Sinun Aida Mies laski kulmiaan kurtistaen kirjeen käsistään. Käännöskin tuntui puisevalta. Pitäisi ottaa töihin enemmän kielitaitoisia neitokaisia, hän ajatteli. Hän otti mustan kiiltävän sotasaalistäytekynän, kiersi sen auki ja havaitsi tyytyväisenä, ettei muste ollut vielä kuivanut. Das Dritte Reich oli tuhottu, mutta sen täytekynät toimivat edelleen. Kynnykselle ilmestyi sihteeri, joka kieputti avaimia hyvin hoidetuissa sormissaan. »Nyt se tuotiin!» Anna huudahti iloisesti. Mies työnsi itsensä etäämmäksi pöydästä ja ponkaisi pystyyn. Hän nappasi avaimet Annan kädestä ja harppoi portaat alas. Pihalla seisoi uljaana upouusi auto, jonka merkki oli »Voitto» – Pobeda! Mies avasi Pobedan oven ja istuutui sisään. Nahkapenkki narisi ja jousti mukavasti hänen allaan kuin porvarin polsterit. Hän suoristi selkänsä eikä lyönytkään päätään kattoon. Hitsi! Polvillekin oli tilaa ja jalat mahtui oikaisemaan miltei suoriksi. Mies arvioi silmillään vieressä istujan paikan leveyttä ja laskeutui kyljelleen. Nyt hän näki auton toisesta kulmasta, kojelaudan alta. Sieltä pilkotti joitakin johdonpätkiä ja epätasainen maalipinta. Ikinä ei pääse eroon tsaarinaikaisista Potemkinin kulisseista, hän ajatteli ja virnisti. Sitten hän kääntyi selälleen. 6

Tässähän voi nukkua tai vaikka pelehtiä jonkun kanssa. Mies kohotti kulmiaan ja hymähti. Ei tarvitse vääntäytyä edes takapenkille. Hän nousi taas istuma-asentoon ja tarttui kaksin käsin siroon ohjauspyörään. Hän katsoi huoliteltuja käsiään ratissa ja tunsi, että tämä auto tottelee jokaista hänen liikettään. Aivan, hänellä oli ohjakset käsissään. Hän kohensi asentoaan ja katsoi auton peruutuspeiliin. Tällä naamataululla hän olisi voinut olla näyttelijä. Mutta nyt hän joutui näyttelemään arkielämän kansanteatterissa. Mies nosti jalat polkimille ja käänsi virta-avainta. Moottori murahti kuin karhu. »Hmmm», mies mutisi tyytyväisenä. Moottorin ääni oli voimakas ja lupasi paljon. Mies pumppasi kaasupoljinta ja moottori murahti milloin ärhäkämmin, milloin kesymmin. Se kuunteli kesyttäjän komentoja. Sitä ei tarvinnut yllyttää. Minne minä nyt ajan? mies mietti, nosti kytkintä ja kurvasi sitten hitaasti ulos portista. Maahantulijoiden lauma tukki nyytteineen portinedustan ja hänen oli ajettava aivan kadunviertä päästäkseen ohi. Kadunreunassa oleva kuoppa täräytti autoa, mutta ei pompauttanut miestä kattoon tai ravistellut sisuskaluja kuten vanhat autot. Onpa hyvät iskunvaimentimet, mies ajatteli. Hän kääntyi oikealle asuintalojen suuntaan. Kaupunkia reunustavat talot olivat vielä raunioina ja talven pölyn peitossa, lämpimästä ilmasta huolimatta ne vasta heräilivät kylmän kuran keskellä. Kaikkialla oli sodanaikaista romua aivan kuin sota ei olisi vieläkään päättynyt. Kaupunki näytti riepotellulta naiselta. Upouusi kiiltävä auto lipui sen läpi kuin vieras esine toiselta planeetalta. 7

Mies väänsi peruutuspeilin kohdalleen, kohensi housujaan jalkovälistä saadakseen sinne enemmän tilaa ja painoi kaasua.

* Pojan oli taas oltava hiljaa. Isä sanoi kulmiaan kurtistaen kuten aina: »Älä puhu niin kovaa!» »Voihan poika puhua», äiti sanoi väliin, »sinun sitä pitää olla hiljaa eikä mylviä bassollasi.» Kuka viitsii puhua itsekseen, kun isä ei saa vastata ja äiti ei tahdo vastata, poika pohti. Huone oli pimeä ja lohduton. Poika kiipesi ikkunalaudalle ja tirkisti ulos verhojen raosta. Katukin on hämärä ja märkä. Siitä huolimatta naapuritalon ikkunoista näkyi epämääräisiä valoja ja poika näki liikkuvia varjoja. Siellä juostiin, leikittiin, ehkä peräti naurettiin. »Vedä verhot takaisin eteen», äiti sanoi hiljaa, moittivalla äänellä. Pojasta oli harmi, että isä oli kärttyisä ja äiti aina jostain asiasta vihainen. Äiti hääri koko ajan, teki ruokaa, pesi astioita, silitti vaatteita, luuttusi lattiaa, kutoi sukkaa. Aina äänettömästi. Hän ei pitänyt siitä, että poika nauroi, hihkui tai kysyi häneltä jotain. Vielä vähemmän hän piti siitä, että isä teki niin. Isä ei saanut lainkaan puhua. Ei mennä ovelle tai ikkunaan. Isän oli pysyttävä aina piilossa, mutta hänen kanssaan isä ei koskaan tahtonut olla piilosilla. Isä istui tai loikoi takahuoneessa ja luki vanhoja pahalta haisevia kirjoja. 8

Kerran poika oli löytänyt vanhan valokuva-albumin, jossa oli kuvia äidistä ja isästä, ja he nauroivat ja olivat kauniita. »Nyt te näytätte ihan toisenlaisilta. Rumilta», poika oli sanonut, ja sen jälkeen äiti otti albumin häneltä ja pani sen korkealle hyllylle, ettei poika saisi sitä enää käsiinsä. »Minulla on tylsää», poika sanoi isälle. Isä tupakoi nenä jossain vanhassa aikakausilehdessä, jonka lehdet olivat kellastuneet. »Katsotaanko kuvia panssarivaunuista ja -autoista?» isä kysyi. Niitä kuvia poika oli kuitenkin nähnyt loputtomiin ja osasi ulkoa kaikkien panssariautojen merkit. »Saanko mennä ulos leikkimään?» »Mene sitten», isä sanoi katsettaan nostamatta. »Mutta ei kauaksi kotoa», äiti varoitti hermostuneena silitysrautaa heristäen. Poika nappasi saman tien lakkinsa ja pyyhälsi ulos raikkaaseen ilmaan. Hän kiipesi kadun toisella puolella olevan halkopinon päälle ja istuutui pinosta ulkonevalle paksulle puupökkelölle, joka keikkui hänen painostaan. Lopultakin hän oli jälleen kuskinpukilla. Hän käynnisti moottorin, työnsi vaihteen päälle ja tunsi, miten linjuri alkoi liikkua hänen allaan. Hän kiikutti itseään propsin päällä ajaessaan kuoppaista tietä, ja hänen linjurinsa ääni muuttui isommalle vaihteelle vaihdettaessa aina vain kovemmaksi. Sillä tavoin ajaessaan ja tien epätasaisuuksia vastaan taistellessaan hän havaitsi kadun päässä kaksi lähenevää valoa. Häntä vastaan ajoi hitaasti ihmeen hieno ja kiiltävä auto. Se oli upouusi ja beesin värinen. 9

»Pssh.» Poika painoi naulanpäätä avatakseen linjurin ovet. »Päätepysäkki! Kaikkia matkustajia pyydetään poistumaan.» Vastaantuleva Pobeda oli pysähtynyt tien toiselle puolelle. Poika kapusi alas halkopinon päältä ja astui uteliaana, sydän pamppaillen lähemmäksi Pobedaa. Hän oli aikaisemminkin nähnyt hienoja autoja, mutta yksikään niistä ei ollut vaikuttanut niin uutuuttaan hohkavalta. Autossa istui isokokoinen harmaaseen takkiin pukeutunut mies, joka oli havainnut pojan ja katsoi tätä ystävällisesti hymyillen. Hän ei tullut ulos autosta eikä sammuttanut moottoria. Poika lähestyi autoa, kumartui auton takana ja haistoi pakoputkesta tulevia pakokaasuja. Nekin haisivat ihmeen hyvältä. Mies kiersi ikkunan auki, kallisti päänsä pojan suuntaan ja kysyi: »Haluatko sinä ruveta automonttööriksi?» »Ei kun linjurinkuljettajaksi», poika vastasi. »Sitten henkilöautot eivät taida sinua pahemmin kiinnostaa?» Poika liikkui auton kuvetta pitkin lähemmäksi miestä, nousi varpailleen ja kurkisti sisään ikkunasta. Kojetaulussa paloi värillisiä lamppuja ja istuimet oli verhoiltu nahalla. »Haluatko tulla sisään istumaan?» mies kysyi iskien pojalle ystävällisesti silmää. Poika tiesi, ettei hän saisi puhua vieraiden kanssa, mutta päästäkseen tuollaiseen autoon istumaan kannatti rikkoa sääntöjä. Hänhän saattoi vain istua ja olla hiljaa. Setä avasi oven, ojensi lämpimän kätensä ja veti pojan penkille. Hän katsoi poikaa 10

veitikkamaisesti ja vilkutteli tämän ihastukseksi kojelaudan merkkivaloja. Setä nauroi. Hänen tukkansa oli siististi kammattu ja parta ajeltu, ei niin kuin isällä. Oli vaikea istua vaiti, kun tuollainen rento setä halusi keskustella. Ja niin he juttelivatkin vähän – autoista. Sitten setä kysyi: »Mikä sinun nimesi on? Missä sinä asut?» Niihin kysymyksiin hän ei vastannut. Sellaisiin kysymyksiin äiti oli kieltänyt vastaamasta. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta äiti ja isä eivät koskaan antaneet hänen puhua vieraiden kanssa. Hän ojensi kätensä ja kosketti auton rattia. Se oli kylmä, pyöreä ja sileä. Miten hyvä olisi pidellä sellaista, eikä sellaista karahkaa, millä hän ohjasi linjuria. Setä aivan kuin luki hänen ajatuksiaan, vääntäytyi kauemmaksi ja sanoi: »Tule, istu lähemmäksi ja ota kiinni ratista niin kuin oikea linjurinkuljettaja.» Poika asetti kummankin kätensä rattiin ja katsoi tuulilasin läpi suoraan eteenpäin. Mies painoi jotain nappia ja lasinpyyhkimet alkoivat äkkiä toimia. Poika kiljahti säikähtäneenä ja he molemmat nauroivat. Mies otti pojan käden, painoi sillä nappia, ja pyyhkimet lakkasivat toimimasta. »Kokeile nyt itse. Onko sinun isälläsi auto vai ajaako hän linjurilla?» setä kysyi. »Minun isä ei käy ollenkaan ulkona», lipsahti pojalta. Hän vilkaisi säikähtäneenä setää. Mutta setä vain hymyili. Hän katsoi poikaa silmiin ja vastasi aivan kuin lohduttaen: »Kaikki miehet eivät välitä autoista niin kuin me.» Tuohon setään voi luottaa, poika ajatteli. »Minun isä välittää vain panssarivaunuista ja -autoista.» 11

Mutta nyt pojan korvissa kaikui äidin jokapäiväinen varoitus: »Älä koskaan kerro kenellekään isästä.» »Onko sinun isäsi ajanut panssarilla?» setä kysyi kiinnostuneena. »Mitä hän on kertonut sinulle niistä?» Poika puristi huulensa vihaisesti yhteen. Enempää hän ei asiasta puhuisi. »Haluatko ajelulle?» setä kysyi. »Haluan, mutta en saa», poika vastasi apeana. »Minun täytyy nyt mennä kotiin.» Setä oli hetken hiljaa. »Mikäpä siinä, linjurikuski. Ehkä tavataan vielä.» Hän katsoi poikaa rohkaisevasti. »Huomisiltana voit istua itse rattiin. Minä opetan sinulle autolla ajoa. Mutta koska isäsi ja äitisi eivät välitä autoista, pidetään se meidän salaisuutena!» Hän katsoi poikaa silmiin ja kysyi: »Osaatko sinä pitää salaisuuden?» Poika nyökkäsi vakavana. Setä ojensi ison kätensä, otti pojan käden kouraansa ja puristi sitä lujaa. »Nämä ovat automiesten välisiä juttuja», hän sanoi. »Tavataan taas huomenna, jos pääset tulemaan.» Setä kumartui pojan yli ja työnsi autonoven auki, niin että poika pääsi hyppäämän pois penkiltä. Pojasta oli ikävä poistua lämpimästä autosta. Hän tunsi vielä pehmustetun nahkaistuimen takamuksensa alla ja nenässään mahtavan autontuoksun. Se oli jokin tuntematon aromi, joka oli sekoitus bensiinin, kölninveden, nahkaistuinten ja kojelaudan hajahduksesta. Hän talsi 12

hitaasti kohti kotia, pysähtyi talonovelle ja vilkaisi takaisin. Hän näki, miten Pobeda ohitti hänet selän takaa miltei äänettömästi liikkuen. Poika koputti kotiovelle. Hän kuuli äidin tossujen laahustuksen, avaimen rasahdukset ja näki, miten äidin pälyilevä silmä ilmestyi ovenrakoon. »Oletko kylmissäsi? Tule syömään keittoa.» Poika ei vastannut mitään. Hänellä ei ollut kylmä, ja heillä oli ollut omat automiesten juttunsa sedän kanssa. Oma salaisuutensa. Hän astui savuiseen, tunkkaiseen huoneeseen, jossa keiton tuoksun lisäksi saattoi tuntea kostean polttopuun hajun ja kuulla raksahtelua lämpiävästä uunista. Isä raotti takahuoneen ovea. »Minäkin söisin mielelläni keittoa», hän kuiskasi. Poika ei tiennyt, miksi hänen isänsä ei ollut niin rohkea kuin tuo ystävällinen setä hienossa autossaan, ja miksi hän piiloutui aina takahuoneeseen, kun joku tuli. Miksi hänen kanssaan ei saanut koskaan nauraa? He söivät keittoa hiljaisuuden vallitessa. »Sinun on nyt aika mennä nukkumaan», äiti sanoi. Ja niin poika tekikin. Hänestä oli ikävää, ettei hän saanut kertoa isälle sedän autosta.

* Johanna käveli kadulla kohti raitiovaunupysäkkiä. Neuvostojoukkojen voitokkaan maahanmarssin jälkeen elämä 13

oli muuttunut tunnistamattomaksi. Hän astui varovasti samettikengillään, sillä jalkakäytävän raot tuntuivat isommilta kuin itse kivilaatat. Ne olivat täynnä tupakannatsoja, roskia ja muuta moskaa. Talonmiehiä ei ole näkynyt enää vuoteen. Aivan, roskalaatikot on kähvelletty ja kaikki talonmiehet on lähetetty puolueen korkeakouluun. Sota ja uusi aika toivat mukanaan vapauden syljeksiä, virtsata ja roskata missä vain. Johanna oli laulanut Verdin Aidaa ja osasi samaistaa itsensä orjuutettuun Nubian prinsessaan, jonka maan Egyptin armeijan sotilaat olivat ryvettäneet. Viime vuosien aikana vieraat hallitsijat ja maahantunkeutujat olivat toistuvasti valloittaneet Johannan synnyinkaupungin ja peittäneet sen lopuksi myös raunioiden pölyyn ja tuhkaan. Sen jälkeen kun puna-armeijan naislentäjät olivat pommittaneet oopperateatterin, Johanna oli pysytellyt syrjässä teatterista. Jo ennen sotaa hän oli jättäytynyt ei-vakinaiseksi solistiksi, jotta voisi laulaa myös muilla oopperanäyttämöillä. Nyt hän oli menettänyt nekin mahdollisuudet, sillä rajat oli suljettu. Neljissäkymmenissä oleva laulaja saattoi omistautua vaikka bridgen peluulle. Madama Butterfly ja Tosca kummittelivat silti hänen mielessään niin unissa kuin valveilla. Katu kulki raunioituneen talon ohi ja Johanna terästi katsettaan. Eihän vain tuon palaneen talonseinän takana vaani joku ryöstömurhaaja, joka haluaisi tappaa minut? Tuttu baritoni oli kertonut hänelle, miten poliittisten vainojen ohella olivat alkaneet kukoistaa myös salaiset makkaratehtaat. Joku oli löytänyt torilta ostetusta makkarasta 14

pienen sormenkynnen. Johannakin oli käynyt tänään torilla ja ostanut aidoilla makeanveden helmillään vehnä jauhoja. Makkaraa hän ei himoinnut, vaikka sitäkin torilta sai. Ihmisiä katosi kaduilta tosiaankin joka päivä. Johanna arveli, että sittenkin enimmäkseen Patarein vankilaan. Stalinin suuret korvat ja epäluuloiset silmät etsivät valtion vihollisia kaikkialta. Olivathan Stalin ja Berija halunneet asuttaa koko kansan uudelleen Siperiaan, mutta sota oli sotkenut heidän suunnitelmansa. Johanna vilkaisi vaistomaisesti taakseen. Upouusi kaunis vaaleanbeesi auto lähestyi häntä hiljaa. Sen merkkistä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt. Joko taas joku seuraa minua? Autossa istui miellyttävä nuorehko mies, joka ei näyttänyt hänestä vaaralliselta. Mies katsoi Johannaa läpi autonikkunan ja hymyili. Johanna rauhoittui ja käänsi katseensa uudestaan tiehen. Tuota autoa ei tarvinnut pelätä. Ihmisiä kaappasivat tummanpuhuvat umpiautot, mustatmaijat. Viereisestä talosta valahti ulos sakki juopuneita matruuseja, jotka kohdistivat sameat katseensa ensiksi hyvin pukeutuneeseen Johannaan, mutta saman tien ohi ajavaan uuteen autoon. »Smotri, Pobeda, kakaja krasavitsa!» huikkasi joku heistä auton huomattuaan ja vislasi. Johanna luuli, että puhe kaunottaresta oli tarkoitettu hänelle ja kiirehti askeliaan, ja autossa istuva mieskin painoi kaasua ja sujahti hänen ohitseen. Kadunkulmassa seisoi vanha pirssi ja siinä haukotteli ikuisesti odottava kuski. Ottaisiko taksin, Johanna mietti 15

hermostuneena. Mutta luoja tietää, minne hän minut kuskaa. Takkini ja hattuni takaisivat hänelle ainakin kuukauden huoletonta elämää. Hän jatkoi happamana matkaansa raitiovaunupysäkille. Siellä seisoi jo joukko vasta maahan tulleita, joita ei ollut aikaisemmin näkynyt kaupunkikuvassa, valmiina ryntäämään raitiovaunun ovelle. Raitiovaunun puutteessa he tuijottivat Johannaa kuin lähestyvää ilmestystä. Joku näytti jopa tunnistavan hänet ja mulkaisi häntä lasittuneella katseellaan. Johannalle tulivat mieleen lapsuusajan elegantit silmälapuilla varustetut hevoset, jotka eivät vilkuilleet sivulle. Hän olisi nyt tahtonut itselleen niiden silmälaput, mutta ei painanut katsettaan maahan. Kaksi mantteliin pukeutunutta miestä löntysti lähemmäksi ja arvioi häntä epäluuloisesti syrjäsilmällä. Mitä sota ja uusi valta ovatkaan meille tehneet, Johanna ajatteli. Katsokaa tovereiden ryhtiä, heidän pahanilkistä ryppyistä naamaansa. Rento olemus ja hyväntahtoinen hymy ovat kadonneet. Tasa-arvoa, veljeyttä, mutta ei hitustakaan lähimmäisenrakkautta. Jopa raitiovaunuun noustessa on taisteltava paikasta auringossa. Mutta neuvostoaurinko ei loistanut eikä lämmittänyt. Hän haistoi miehet, kölninveden tuoksun sijasta valkosipulista, toissapäiväisestä hiestä ja spermasta koostuvan hajusikermän. Johanna käänsi selkänsä miehille, kohensi silkkiliinaa kaulassaan ja nuuhkaisi siihen imeytynyttä vanhan parfyymin tuoksua. Hän muisti lontoolaisen herrasmiehen Alanin Mischief-hajuveden, pidättyvän englantilaisen hymyn ja moitteettomat tavat. Hän nosti rypytetyn takinhihansa ja katsoi kelloa. Viisarit 16

liikkuivat liian nopeasti tavallista reittiään. Johanna katsoi raiteita ja tunsi myöskin kurtistavansa kulmiaan. Olenko minäkin muuttunut jo samanlaiseksi? Raitiovaunua ei edelleenkään tullut. Rauhoittaakseen mieltään hän hyräili itsekseen Nibelungin sormuksen johtoteemaa. Hänet oli ajettu jumalten keskeltä alamaailman kuolevaisten pariin. Johanna katsoi vastapäisen talon rapautuvaa rappausta ja kuoriutuvaa maalia ja oli varma, että niin kauan kuin Tallinnan satamassa ei nähdä Englannin laivastoa, se jatkaa ikuista rappeutumistaan.

* Poika ei malttanut odottaa sedän tuloa. Hän istui halkopinon päällä ja hänen katseensa oli koko ajan suunnattu kadun päähän. Sitten hän näki tutun Pobedan kääntyvän hitaasti kadunkulmasta. »Kansalaiset matkustajat! Linja-auto on rikki. Kaikkien on poistuttava autosta», hän ilmoitti nopeasti ja painoi ovinappulanaulaa. Pssh, ovet aukenivat. Poika hyppäsi alas halkopinolta ja juoksi Pobedaa vastaan. Hän näki tuulilasin läpi tutun sedän leveän hymyn. Pobeda pysähtyi, ovi avautui ja mies ojensi kätensä, että poika voisi tehdä pantterinhyppynsä nahkaistuimelle. Autosta paiskautui vastaan sama tuttu haju. Siellä oli hyvä ja lämmin olla. »Kiva tavata taas, linjurinkuljettaja!» setä sanoi leppoisasti. »Käännäpä tästä.» 17

Poika ojensi kätensä ja väänsi nappia. Radio alkoi soida. Se kuulosti niin hyvältä ja täytti koko sisätilan toisin kuin rätisevä radio kotona. »Nyt kuulemme työkansan kulttuuritalon solistin Veera Nelusin laulamana suosikkisävelmän», radiokuuluttajan reipas ääni ilmoitti. Joku täti lauloi kauniilla korkealla äänellä Ain’ laulain työtäs’ tee. Poika katsoi ylpeänä myhäilevää setää. He huojuttivat yhdessä päätään musiikin tahdissa. Ikkunan takaa ajoi ohi tumma kuorma-auto. Miehen katse kiinnittyi siihen. Poikakin seurasi nyt isoa autoa, joka pysähtyi heidän talonsa eteen. Siitä hyppäsi ulos nahkapusakkaisia miehiä, jotka juoksivat pojan kotiovea kohti. Mies kumartui liki poikaa, veti tämän lähemmäksi itseään ja sanoi: »Nyt tehdään pieni koeajo. Ota kiinni ratista. Sinä ohjaat.» Hän otti pojan syliinsä ja painoi tämän kädet ohjauspyörään. Poika tarttui siihen. Poika tunsi, miten sedän jalat liikkuivat. Setä painoi kytkintä ja toisella jalalla kaasua. Auto alkoi liikkua hitaasti. Poika käänsi rattia, ja tosiaankin – auto totteli häntä. He ajoivat kuorma-auton ja kotitalon ohi. Poika katsoi taloa, mutta setä komensi: »Linjurikuski, pidä katse tiessä, katso suoraan eteenpäin!» Poika käänsi katseensa takaisin katuun. Oli hienoa ohjata niin isoa ja tottelevaista autoa. He ajoivat naapuritalojen ohi, kääntyivät sivukaduille, löysivät lankkuaidalla ympäröidyn pysäköintialueen. 18

»Tässä on autojen majapaikka, jossa ne nukkuvat yöt», setä selitti. Poika kiljahti innosta käännöstä tehtäessä, kun auto oli ajaa jalkakäytävälle. Sedän jalka jarrutti, he korjasivat yhdessä ohjausta ja ajoivat eteenpäin. Musiikki soi ja auto vain liikkui. Sitten he pääsivät kiertotietä takaisin kotiin. Katu oli tyhjä, kuorma-auto oli kadonnut. Setä jarrutti aivan kodin lähellä. »Sinä olet hyvä kuski», setä sanoi. »Meidän työ on tältä päivältä tehty.» Hän ojensi pojalle kätensä ja puristi tämän kättä miehekkäästi. Poika oli onnellinen. Hänestä oli tullut oikea autonkuljettaja. Setä avasi oven. Poika laskeutui autonistuimelta maahan ja löi oven perässään kiinni. Setä vilkutti hänelle iloisesti ja ajoi pois. Poika seurasi katseellaan etääntyvän Pobedan punaisia takavaloja ja talsi kotiin. Kotiovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään. Äiti istui lattialla. Hän näytti kauhistuttavalta: silmät olivat turvoksissa kyynelistä ja hiukset sekaisin. Äiti ojensi kätensä kohti poikaa ja veti hänet syliinsä. Poika tunsi olonsa epämukavaksi äidin kouristuksenomaisessa rutistuksessa. Hän katsoi takahuoneen ovea, joka oli sepposen selällään. Isää ei näkynyt missään. »Isä meni ulos», äiti sanoi.

tämä on meidän salaisuutemme

–––-

vuonna 1946 sodanjälkeisessä Tallinnassa on ankeat oltavat. Äiti päästää pojan ulos leikkimään linjurikuskia halkopinon päällä, mutta isä pysyy aina vain sisällä asunnossa verhojen takana. Kun vastaan tulee vieras setä, jolla on ajokkina tuliterä Pobeda, poika häikäistyy. Ja hän pääsee kyytiin! Kuinka pikkupoika voisi aavistaa, että kiltti Pobeda-setä kuuluu valtion turvallisuuspalveluun? Tallinna, Moskova, lastenkoti ja koulutussiirtola ovat kaukana englantilaisen Alanin, BBC:n radiotoimittajan elämästä – paitsi että Alania yhdistää pojan perheeseen kauan sitten syttynyt suhde äidin sisareen, oopperalaulajatar Johannaan. Rautaesirippua vastaan heillä on panna vain radioaallot ja rakkautensa. Kukaan ei ole entisensä sen jälkeen, kun Pobeda 1946 ajaa talon eteen.

*9789510423424* www.wsoy.fi

84.2

20 ISBN 978-951-0-42342-4