Yrjänä, A. W.: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga) by Kirja.fi

JoonaanmĂ¤en valaat

ISBN 978-951-0-42360-8 Painettu EU:ssa.

a. w. yrjänä

Joonaanmäen valaat Seikkailukertomus

Omistan kertomuksen isĂ¤lleni, joka opetti minut rakastamaan kirjoja, ja vaimolleni, joka opetti minut rakastamaan.

Sisällys

I Saari, jota ei ole kartalla

II Kirjojen torni

III Syvyyden lähettiläs

IV Pääkallokokardi

V Viisaudenjumalan peli

VI Mobilis in mobili

VII Aavehävittäjä

VIII Sankari myrskyn sylistä

IX Neuschwabenland

X Kirnupyörre

XI Merivalo

XII Ilmojen vaeltajat

XIII Viimeinen ranta

Epilogi

.: SAARI, JOTA EI OLE KARTALLA :.

1 ereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto, tuulen kynsimä metsäinen nyppylä, jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien torvien ja pillistöjen haikean kutsun. Lähempää saarentapainen paljastaa männikköä, hietapoukamia, maaperän muotoa helliviä matalia taloja, rehottavia puutarhoja ja ryytimaita, karstikalliota, niittyä ja paljon taivasta lintujen mittailla. Keskellä kohoaa pikku vuori, josta Napoleonin sotien aikaan näytettiin semaforimerkkejä Pietariin purjehtiville sotalaivoille. Siellä on hiekkaisen lahdelman hujakoilla talo ja piha ja pihassa tusina tuulen tanssittamaa omenapuuta ja kymmenkunta kirsikka- ja luumupuupensaikkoa. Voisi kuvitella, että omenapuut kukkivat parillisina viikkoina, kun taas kirsikkapuut uudenkuun aikaan, luumut melkein ympäri vuotta, ja säikähtää tuoksujen mellakkaa, sillä näyttää kuin vuodenajat olisivat unohtaneet koko paikan. Pihapiiri on vanha eikä hirsiharteinen talo edusta mitään erityistä tyyliä, ellei jotain rantakustavilaista, johon aikojen tuoksinassa on lisäilty sitä tai tätä. Porstuasta tullaan tupaan, leivinuuni hohkaa eilisen tulen jälkilämpöä ja vierailija haaveksii heti keitännöllisistä operaatioista juurileivistä hilloihin ja kihiseviin paisteihin, villiyrttisalaateista merikalaan suolakuoressa.

Ajopuulankusta kyhättyyn pöytään mahtuu tusina illastajaa, vierashuoneet narisevien käytävien varsilla upottavat hämäräänsä ja ovat arvatenkin kasviteemaisia. Viimeisen oven takana on kopiseva tanssisali, jonka ikkunat antavat merelle ja katossa leiskuu rokokootapetti; sisäkkäisinä kehinä merihevosia, kaskelotteja, leviä ja huilua soittavia undiineja. Eteläseinää vasten pitää ikivanha saksalaispiano urhoollisesti virettä paineen- ja kosteudenvaihteluiden välissä. Lattialankkuja peittää asuurinsininen hiutunut persialaismatto, seinustoilla nuokkuu seslonkeja ja ottomaaneja pahan kerran kunnostuksen tarpeessa. Salin nurkasta putoavat mustat kierreportaat alas kallioiseen pimeään. Joskus, tuulisella ilmalla, porraskuilusta kantautuu ikivanhaa nahkan ja paperin hajua. Sillä talo on vain alkusoitto, jonka alla henkäilee toinen maailma. Iso tynnyrin muotoinen kellari, kolmeen kerrokseen rakennettu. Kuin hylätty kivimajakan perustus tai tykkitorni, joka ei nousekaan ylös, vaan kaivautuu maan uumeniin. Ja kellarissa odottelee kirjasto, monta tuhatta teosta elävillä ja kuolleilla kielillä, useimmista olevaisen aiheista. Iltapäivällä tulen asioiltani Helsingistä, kävelen venevalkamasta saaren halki ihmetellen sen korkeaa taivasta ja hiljaisuutta. Lasken laukkuni maahan ja katselen ympärilleni enkä ihan tajua, että tämä on minun pihani ja kotini.

2 ähtitaivas täällä on elävä, kaukana mantereen valosaasteesta se on lähellä ja väkevä. Sellainen, jota entisaikojen ihmiset katselivat yön hiilenmustassa pimeydessä. Ja näyttää, että siellä on tähtiä, joilla ei vielä ole nimeä. Saavat jonkin aikaa ollakin nimeä vailla. Ei tähtiä lähdetä tuosta vain nimeämään, amatööripohjalta. Päiväsaikaan Joonaanmäen taivaalla liitelee monenlaista lintua: haahkaa, uikkua, kormoranttia, tiiraa, tilheä ja varpushaukkaa. Inkeri ja minä olemme todenneet, että niitäkään kaikkia ei löydy lintukirjasta. Melkoisen varmasti osa linnuista on karannut tarinoista, hamsalintuja, garudoita, alkonosteja. Ihmisarkaa taivaan väkeä. Ja kuten vuodenajat täällä, eivät muutkaan asiat ole ihan kuin toisaalla. Jotkut vieraistamme ovat nähneet varjojen liikkuvan itsekseen, kuulleet kummia ääniä ja heränneet näkymättömien kätten kosketuksiin. Ja unet, ne ovat täällä vahvoja. Venäläisnainen, joka talossa ennen meitä asusti, varoitteli niistä ja paljon enemmästäkin, mutta emme me kuunnelleet. Joskus kuulee, mitä toinen sanoo, vasta kun on kokenut saman. Meille on ajan myötä tullut tavaksi kuitata se kaikki sanomalla, että saari on vähän maailman reunan tuolla puolen. Ja tänne me olemme paenneet ja täällä asumme ja teemme työtä, Inkeri ja minä. Inkeri on punatukkainen taikaihminen, jonka jäljiltä kaikki kasvaa ja viheriöi, joka hallitsee yötä numeroilla ja on vihreäsilmäinen, ei pelkää nauraa tai itkeä, tarttua työhön tai kuunnella puhetta tai tuulta.

Ja vaikka Inkeri on joskus ollut rikki, on hän nyt kunnossa, saarella. Mutta vieläkään hän ei osaa nukkua ja hiukan huokaa, kun luonamme käy väkeä mantereelta, jossa kaikenlainen hölynpöly on tehnyt ihmisistä vähän väsyneitä, niin että he tarvitsevat suolaista pärskettä ja pihkan ja luumunkukkien tuoksua, puhumattakaan nimettömistä linnuista ja salaisista kirjastoista ja kuuntelijoista. Me leivomme leipää, suolaamme silliä, tarjoamme ryypyn tai mehua ja yhdessä me itkemme ja puhumme ja nauramme. Siinä samalla kuulemme mitä maailmassa on meneillään. Ja kun on vieraita, yritän herätä varhain ja tehdä aamiaista ennen kuin kukaan muu ehtii: uunipuuroa, kurkkumunakasta, pannukahvia, sienisalaattia, limppua, voita ja kesäkurpitsan kukkia koristeeksi. Joskus vieraat jäävät moneksi päiväksi. Silloin tunnit ja vuorokaudet lomittuvat vähitellen ja sekoittuvat toisiinsa ja elämä soljuu säiden ja päivänkierron mukaan. Iltapäivisin haen kirjastosta kirjan, pötkötän verannalla, luen. Pöydällä on vihko muistiinpanoja varten, jääteetä, pysähtynyt kello. Torkahdan. Näen unta, jossa on raivokkaasti elehtiviä alkemisteja, messinkinen ilmalaiva ja sammaleen peittämä kunniavartio.

3 mme ole ainoat saareen paenneet. Naapuritaloissa, lähellämme, asuvat Birgitta1, Birgitta2 ja Gunnel&Timo. Birgitta2 on uudempi tulokas, muut ovat majailleet täällä pitkään ja puhuvat keskenään rannikon vanhahtavaa ruotsia. Verraten tavallinen barbaarikieli, jolla on kirjoitettu vähänlaisesti kansalliseepoksia, muistan aina huomauttaa. Silloin naapurit silmäilevät minua katseessaan sivistyneen ihmisen pitkämielisyys. Yhdessä puhumme sekakieltä ja keksimme ajatuksia, joita ei koskaan synny, kun puhutaan vain yhtä kieltä. Birgitta1, jolla on mutkikas historia seitsemällä merellä ja kaukaisilla rautateillä, pitää ihmisten maailmaa kohtuuttoman huonosti kirjoitettuna farssina eikä halua enää sen uutuuksia. Gunnel on ennen muuta diplomaatti. Hänellä on useimmiten tuliaisia mukana. On hilloa, sinappia, kotipolttoista giniä. Birgitan1 mies on hävinnyt johonkin maailman tuuliin olosuhteissa, jotka joka kertomalla hiukan muuttuvat. Gunnelin mies Timo, valkohiuksinen ja langanlaiha, häärää yötä päivää japanilaisessa puutarhassaan hyräillen otteita ooppera-aarioista ja istuu joskus hetkeksi seuraamme pyyhkäisemään hiet rypyistään ja siemaisemaan brandyn. Olen ehkä kerran kuullut häneltä kokonaisen lauseen. ”Jaksaapa tuulla”, se kuului. Heidän ainoa poikansa on hänkin kadoksissa, eivätkä he lakkaa kaipaamasta.

Birgitta2, saaren aikuisista nuorin, kärsii ankarasta lentopelosta. Pahaksi onneksi hän on ammatiltaan lentoemäntä. Joskus me vietämme iltaa Ykkösbirgitan pienellä patiolla, kun Birgitta2 tulee töistään univormu yllään tyylikkäänä ja hermostuneena, lentolaukun pyörät kitisten, istuu alas, juo gin&tonicin ja kertoo meille, millaiset jalat ovat Kiinassa muotia sinä keväänä, kuinka monta rintaa patagonialaisilla on ja millaisia kiperiä tilanteita tuli hoideltua Sargassomeren yllä nousseessa pyörremyrskyssä. ”Oikeasti lensin kyllä Rovaniemelle ja takaisin”, hän lopulta huokaa ja katsoo tuimana kaukaisuuteen.

4 inun nimeni on Johannes. Kuorsaava jättiläinen, sanovat lapset ja karkaavat nurkan taa ennen kuin irvistän, murisen ja jahtaan heitä maailman ääriin. Lapset ovat tulleet tapaamaan hiirtä, joka asuu parrassani. Oikeastaan rintataskussa. Eiväthän hiiret kenenkään parrassa viihdy. Mutta lapsille sanon, että parrassa. Hiiren nimi on Hildegard. Löysin sen aikanaan tuvasta kuorsaamasta autuaasti tyhjäksi syödyn hiirenloukun vierestä. Siitä se vilahti taskuuni omistajan elkein ja alkoi viihtyä. Hildegard pitää avomaankurkusta ja pistaasipähkinöistä. Kirkkomusiikista se vaipuu joskus hurmioon. Siitä se sai nimensäkin. Mutta sanovat lapset mitä hyvänsä, en minä jättiläinen ole, vaan vain isoraaminen, pitkänaamainen. Ja vähän kömpelö, etenkin pienten esineiden äärellä.

Ja voin nukkua kellon ympäri vaivatta. Silti olen välillä niin väsynyt, että alan nähdä unta kesken nurmenleikkuun tai keskustelun. Minulla on unitauti, minkä vuoksi en pyöräile ja olen huono kipinävahti. Diagnoosissa voisi lukea dormiat umquam, semper somniat – nukkuu milloin vain, aina uneksuu. Saari on ollut minulle hyvä. En ennen osannut päättää, miten ja keneltä pelastaisin maailman suvun rahojen rippeillä. Aloitin aina uuden asian kimpussa, etsin täydellistä elämänpiiriä, tuhlasin varat ja aikani loputtomiin projekteihin. Jatkuvat torkahteluni sekoittivat työt ja hämmensivät ihmisiä. Olin hyödyllinen kuin kärpäslätkä pyörremyrskyssä. Sitten tapasin Inkerin ja opin keskittymään, ja kun muutimme saarelle, alkoi kirjasto muuttaa minua. Nyt kerään tietoa asioista, jotka ovat unohtumassa. Jos maailmaa haluaa pitää koossa, se tulee teoriani mukaan tehdä salaa. Muuten ihmiset päättävät, että auttaja äkkiä onkin pankki, rippi-isä ja kynnysmatto; rahat loppuvat, korvat tulehtuvat salaisuuksien painosta, ja kun väsyy, saa kuulla kunniansa.

5 aaren ohi kulkee isoja laivoja, niin isoja, että niiden kansilla mahtuisi pelaamaan ainakin viittä jalkapallo-ottelua rinnatusten. Erästä huippumodernia rahtilaivaa ohjaa yksin harteikas partavedentuoksuinen merikarhu, jolla on liian pieni kapteeninlakki puolikaljunsa peittona. Miehen nimi on Igor. Olemme ystävykset.

Igor on käynyt kaikkialla, mihin hänen nuoruutensa Neuvostoliitossa vain ikinä pääsi. Hän on haaveilija ja poikasena aikoi maailman parhaaksi sirkusratsastajaksi, tanssijaksi intialaisiin elokuviin ja lopulta rakastua maharadžan tyttäreen ja karata tämän kanssa ihmeellisille merille. Nyt hän on vankina noilla ihmeellisillä merillä ja kuljettaa afrikkalaisia tulppaaninsipuleita Pietariin, Kongon verisiä timantteja mafialle ja tietysti Persianlahden mustaa fossiilimehua Östersundomin jalostamolle. Joskus Igor pysäyttää laivansa meidän saaremme kohdalle ja huopailee pikku veneellä rantaan ja hänellä on korissaan georgialaista olutta, pirtua Samarkandista ja azerbaidžanilaista suolaläskiä. Ja me istumme löylyjen välillä rantasaunan tervan tuoksuisilla rappusilla. Hän puhuu Saimaan reiteillä opittua Suomea, ja minä tapailen kouluvenäjää, ja me nauramme silloin kun emme itke. Ja otamme vielä yhdet. Sitten me tasaannumme tunnepärskyistämme, ja hän lahjoittaa minulle Etelä-Koreasta hankkimansa puupiirroksen, jossa ”kullankarvainen lohikäärme Mireu paljastaa nukkuvalle munkille ikuisen elämän salaisuuden”, ja minä annan hänelle käsin tehdyn kopion turkkilaisesta kartasta, jonka ohjein pääsee purjehtimaan Beringinsalmen ja Kirnupyörteen välistä salaista reittiä muinaisen Marsin violetille ja kultaiselle merelle. Ja kohta hän soutaa loivasti mutkitellen takaisin laivalleen.

6 nsin luulin sitä jonkinlaiseksi koristeelliseksi näköharhaksi, mutta ei. Talon takana asuu miltei näkymätön kirahvi, joka on tehty matematiikasta. Suuren osan ajasta se nukkuu ja nukkuessaan näykkii pensaista lehtiä ja rapsuttaa takajalalla korvantaustaan. Kukaan ei tiedä, miten se on saareen tullut. Maanalaista käytävää se ei ainakaan olisi mahtunut kulkemaan. Ehkä se on uinut. Ehkä eräs ruhtinas Bernadotte liittyy asiaan. Täplänahka itse väittää asuneensa Pariisin vanhassa eläintarhassa jo Napoleonin lähtiessä sotaretkelle Egyptiin ja muistavansa keisarin kruunajaiset ja opettaneensa monet Grande Arméen upseerit laskemaan tykinkuulien parabolisia ratoja. Ja kaikki se on onnistunut, koska se puoliksi näkymättömänä on halutessaan miltei kokonaan huomaamaton. Ja puoliksi näkymätön se on, koska se ei ole euklidinen, sillä sen kulmien summa on yli satakahdeksankymmentä astetta. Kirahvi on ottanut nimekseen Hilbert, ulottuvuuksien geometriaa tutkineen suuren matemaatikon mukaan. Joskus loppukesän iltoina Inkeri istuu pitkäkaulan kanssa kalliolla haaveilemassa ja haistelemassa merilevien tuoksuista raukeaa ilmaa. Hilbert saattaa selittää, miten Platonin monitahokkaiden ominaisuudet kuvaavat olevaisen rakennuspalikoiden merkillisyyksiä: tulen tetraedrit pistävät, maan kuutiot lomittuvat kiinteiksi, veden ikosaedrit soljuvat toistensa lomitse, ja kun samettisarvi ehättää ilman kahdeksantahokkaisiin, Inkeri nukahtaa kirahvin lämpimään kylkeen ja tähtikuviot pyörivät kallioiden yllä niin että kaikesta tulee ihan täplikästä.

7 ohta on kevät, moneskohan täällä, mietin taas erään kerran, kun koikkelehdin yöpissalle kallion taa. Sieltä näkee laakean pihan ja kaistaleen merta. Huomenna laitan pionille kehikon. Juhannuksena Inkeri leikkaa siitä valtavat kukkapallerot koristeiksi tupaan, kun Camilla ja Juhana ja Mikael ja lapset soutavat rantaan, johon pojat rakentavat kokon kesän lyhimmän yön kunniaksi. Mutta vielä eivät yöt ole ihan kirkkaat. Vielä on aikaa testailla uusi leipäjuuri, vielä on aikaa satuttaa otsansa männynoksaan, kun kömpii takaisin taloon ja sänkyyn. Pionin viereen on käärme jättänyt vanhan nahkansa, ja pusikosta kuuluu rupikonnan vilustunut kähinä, kelottunut oksa näyttää kuun valossa ihmisen käsivarrelta, joka on mahdottoman pitkä ja notkea. Tänä vuonna kukkia tulee paljon. Voiko kukkia olla liikaa? Kuinka pitkät ovat liian pitkät airot Puntinmaan kuninkaallisessa purressa, ja montako ripseä on kuningatar Hatšepsutin violetissa silmässä, sen jonka mukaan meidän pionilajikkeemme on saanut nimensä, ja montako murtolukua voidaan esittää sen silmän kuvalla, ajattelen ja huomaan, että olen puoliksi nukahtanut muutaman askeleen matkalla.

8 aaren eteläpäässä, siellä mistä kirkkaalla ilmalla häämöttää tankkerien kaukainen hautausmaa matalikolla, seisoo sylen verran pinnan alla kuusimetrinen enkeli. Se löytyi, kun saaren väki vieraineen oli autereisen päivän mittaisella eväsretkellä ja lapset lähtivät sukeltamaan aarretta. He nousivat vedestä hiljaisina ja taakseen vilkuillen. Tulivat kuiskuttamaan, että siellä se on, seisoo hiekalla pohjan levien keskellä. Ja tuijottaa tyhjin silmin ylös taivaisiin. Josko se on irronnut laivan keulasta kauan sitten ja jäänyt niille sijoilleen, ehdotti Juhana. Lapset sanoivat, että siitä on tulossa elävä ja kohta se voi matkustaa ajassa ja puhua meille enkelten kieltä.

Valaat tulevat! tulevat! Valaat Joonaanmäki on on tuulen tuulen kynsimä kynsimä saari saari jossakin jossakin päin päin Joonaanmäki Joonaanmäki on tuulen kynsimä saari jossakin päin Suomenlahtea, ihan ihan vähän vähän tunnetun tunnetun maailman maailman tuolla tuolla Suomenlahtea, Suomenlahtea, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen. Siellä, Siellä, erään erään hiekkaisen hiekkaisen lahdelman lahdelman hujakoilla, hujakoilla, puolen. puolen. Siellä, erään hiekkaisen lahdelman hujakoilla, asuvat Inkeri Inkeri jaja ja Johannes Johannes sekä sekä monenkirjava monenkirjava joukko joukko asuvat asuvat Inkeri Johannes sekä monenkirjava joukko mitäeriskummallisimpia eriskummallisimpiaihmisiä. ihmisiä. mitä mitä eriskummallisimpia ihmisiä. Saarella ystävyys ystävyys on on lujaa, lujaa, eläimet eläimet kaunopuheisia, kaunopuheisia, Saarella Saarella ystävyys on lujaa, eläimet kaunopuheisia, koneet salaperäisiä, salaperäisiä, kirjat kirjat ikivanhoja, ikivanhoja, siideri siideri kuivaa, kuivaa, koneet koneet salaperäisiä, kirjat ikivanhoja, siideri kuivaa, kirsikkahillomakeaa makeaajaja jaelämä elämäkaikkinensa kaikkinensamiellyttävän miellyttävän kirsikkahillo kirsikkahillo makeaa elämä kaikkinensa miellyttävän verkkaista. verkkaista. verkkaista. Mutta sitten sitten elokuun elokuun jo jo taittuessa taittuessa syksyyn syksyyn maa maa Mutta Mutta sitten elokuun jo taittuessa syksyyn maa järkähtääjaja jaeteen eteenaukeaa aukeaaniin niinsyvä syväarvoitusten arvoitustensokkelo, sokkelo, järkähtää järkähtää eteen aukeaa niin syvä arvoitusten sokkelo, että sen sen selvittämiseksi selvittämiseksi Joonaanmäen Joonaanmäen väki väki saa saa seilata seilata että että sen selvittämiseksi Joonaanmäen väki saa seilata maailmanääriin ääriinjaja javieläkin vieläkinkauemmas. kauemmas. maailman maailman ääriin vieläkin kauemmas. Joonaanmäen valaat valaat on on runollisen runollisen vanhanaikainen vanhanaikainen Joonaanmäen Joonaanmäen valaat on runollisen vanhanaikainen seikkailukertomus, jossa jossa ihmiselon ihmiselon arki arki jaja ja ihmetys ihmetys seikkailukertomus, seikkailukertomus, jossa ihmiselon arki ihmetys kohtaavat saumattomasti. saumattomasti. A. A. W. W. Yrjänän Yrjänän maailma maailma on on kohtaavat kohtaavat saumattomasti. A. W. Yrjänän maailma on kuin Tove Tove Janssonin, Janssonin, Jules Jules Vernen Vernen jaja ja Hugo Hugo Prattin Prattin kuin kuin Tove Janssonin, Jules Vernen Hugo Prattin yhteistuumin keittelemä. keittelemä. Se Se on on syvästi syvästi inhimillinen, inhimillinen, yhteistuumin yhteistuumin keittelemä. Se on syvästi inhimillinen, hivenenouto, outo,melkoisen melkoisenleikkisä leikkisäjaja japaikka paikkapaikoin paikoinmyös myös hivenen hivenen outo, melkoisen leikkisä paikka paikoin myös aavistuksenpelottava. pelottava. aavistuksen aavistuksen pelottava.