Konar, Affinity: Elävien kirja (WSOY)

j e l ävi e n Affinity k irja

Konar wsoy

j n »Valovoimainen tarina toivosta.»

– vanity fair

Affinity Konar

elävien kirja Suomentanut hanna tarkka

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Englanninkielinen alkuteos Mischling Copyright Š 2016 by Affinity Konar Suomenkielinen laitos Š Hanna Tarkka ja wsoy 2017 isbn 978-951-0-42528-2 painettu eu:ssa

Omistettu Philipille ja suvulleni

ENSIMMÄINEN OSA

Stasha 1. LUKU Maailma maailman jälkeen

M

eidät luotiin yhdellä kertaa. Kaksossisareni Pearl ja minut. Tai jos ollaan tarkkoja, Pearl muotoutui ensin ja minä lohkesin hänestä. Hän kiinnittyi kohoumaksi kohdun seinämään, minä kopioin hänen puumerkkinsä. Kelluimme kahdeksan kuukautta lapsiveden lumipyryssä, kaksi ruusunpunaista lapasta painautuneena äitimme limakalvolle. En osannut kuvitella mitään hienompaa kuin yhteisen kohdun, mutta kun aivojemme rakennuspuut olivat saaneet norsunluisen värinsä ja pernamme olivat täydelliset, Pearl halusi nähdä ulkona odottavan maailman. Ja niin hän kakisti itsensä äidistä ulos vastasyntyneen sisullaan.

Olkoonkin, että Pearl oli keskonen, hän oli jo kokenut kujeilija. Hoin mielessäni, että tämäkin oli vain hänen kepposiaan; hän tulisi takaisin ja nauraisi minulle. Mutta kun Pearlia ei kuulunut, haukoin henkeä. Onko teidän tarvinnut koskaan kokea sitä, että paras osanne ajelehtii jossakin kaukana, tuntemattomassa paikassa? Jos on, niin varmaan tie9

dätte tilanteen vaarat. Kun hengitys oli salpautunut, sydän seurasi esimerkkiä ja aivot nostattivat käsittämättömän kuumeen. Vaaleanpunaisessa sikiönmaailmassani koitti totuuden hetki: ilman häntä olisin halkaistu, kelvoton olento, rakkauteen kykenemätön ihminen.

Siksi seurasin sisareni viitoittamaa tietä ja annoin lääkärin käsien vetää minut ulos, läpsäistä minua ja pidellä minua valossa. Pantakoon merkille, että en ei-toivotun, repivän siirtymäni aikana missään vaiheessa parkaissut. En silloinkaan, kun vanhempani viis veisasivat toiveestani, että minunkin nimekseni tulisi Pearl.

Minusta tuli Stasha. Ja kun hankala syntymä oli ohi, siirryimme perheen ja pianon ja kirjan maailmaan, maailmaan jonka päivät lipuivat ohitsemme hämmentävän kauniina.

Olimme toistemme kaltaiset – tämän tästä pudottelimme ikkunasta marmorikuulia katukiville ja seurasimme kiikarilla kuinka ne vierivät rinnettä alas vain nähdäksemme, miten pitkälle niiden pieni elämä ne veisi.

Sekin maailma, joka sykki ihmeellisyyttä, loppui. Niin kuin useimmat maailmat.

Teidän on kuitenkin syytä tietää, että oli toinenkin maailma, jonka tunsimme. Jotkut sanovat, että se maailma muovasi meitä eniten. Haluan sanoa, että he ovat väärässä, mutta toistaiseksi sanon vain, että siirtymisemme siihen maailmaan alkoi ollessamme kahdentoista, kun kyyhötimme kylki kyljessä karjavaunun takaseinää vasten.

Tuosta neljä päivää ja neljä yötä kestäneestä matkasta selvisimme hengissä huijaamalla, niin kun Mama ja Zayde oli10

vat neuvoneet. Meillä oli ravintona sipuli, jonka keltaista pintaa nuoltiin vuorotellen. Viihdytykseksi leikimme Zayden kehittämää leikkiä, jonka nimi oli Eliöiden luokittelu.

Se oli eräänlainen arvausleikki, jossa piti näytellä jotakin elävää, ja toisten tehtävänä oli nimetä laji, suku, heimo ja niin edelleen, kunnes päädyttiin nerokkaan kattavaan ihmis-, eläin- tai kasvikuntaan.

Kävimme karjavaunussa nelisin läpi vaikka miten monta eliömaailman edustajaa; tekeydyimme karhusta etanaan ja takaisin – oli näet tärkeää, tähdensi Zayde janosta särisevällä äänellään, että järjestimme koko maailman parhaan, liiankin inhimillisen kykymme mukaan – ja kun karjavaunu vihdoin pysähtyi, minäkin keskeytin esitykseni. Mitä nyt siitä muistan, niin taisin yrittää vakuuttaa Mamalle, että olin ameba. On ihan mahdollista, että esitin jotain muuta eliötä ja muistan sen nyt amebana vain siksi, että sillä hetkellä tunsin itseni yhtä pieneksi, yhtä läpikuultavaksi ja hauraaksi. En ole varma.

Juuri kun olin valmis myöntämään tappioni, vaunun ovi liukui auki.

Sisään tulvi yllättäen niin paljon valoa, että sipulimme putosi lattialle ja vieri alas ramppia, löyhkäävä puoliksi syöty kuu, joka päätyi vartijan jalkoihin. Kuvittelen, että miehen kasvot vääristyivät inhosta, mutta en minä niitä nähnyt – hän piti nenäliinaa sierainten edessä, aivasti samalla monta kertaa peräkkäin ja lakkasi aivastelemasta vasta kun nosti saappaan sipulimme ylle ja langetti pimentävän varjon tuon pienenpienen pallon päälle. Katselimme sipulin itkua, 11

kun mies murskasi sen, ja sen kyynelet olivat yhtä kitkerää massaa. Sitten hän tuli lähemmäksi, ja me ryömimme piiloon Zayden mahtavan takin suojiin. Vaikka olimme kauan sitten kasvaneet ulos Zayden tarjoamasta piilosta, pelko teki meistä pienempiä, ja kiemurtelimme takin laskoksiin hänen kutistuneen ruumiinsa kylkeen niin, että isoisästä tuli iso monijalkainen muhkura. Siristimme silmiä piilossamme.

Sitten kuului ääni – töminää, laahustamista – ja vartijan saappaat näkyivät suoraan edessämme. »Minkä lajin hyönteinen sinä olet?» hän kysyi Zaydelta ja napautti kävelykepillä kutakin tytönjalkaa, joka pisti takin alta esiin. Polviin sattui. Sitten vartija löi Zaydenkin jalkoja. »Kuusi jalkaa? Hämähäkkikö sinä olet?»

Oli päivänselvää, ettei vartija tiennyt eliömaailmasta juuri mitään. Hän oli tehnyt jo kaksi virhettä. Mutta Zayde ei vaivautunut huomauttamaan, että hämähäkit eivät ole hyönteisiä ja että itse asiassa niillä on kahdeksan jalkaa. Zayde oli perinteisesti nauttinut siitä, että sai leikkisästi, laulavalla nuotilla korjailla toisten virheitä, koska näki mielellään, että faktat tulivat oikein. Tuossa paikassa oli kuitenkin liian vaarallista osoittaa sen syvempää tuntemusta olioista, jotka ryömivät tai joita pidettiin alempina, jottei syytettäisi siitä, että muistutti niitä liikaa. Meidän olisi pitänyt tajuta olla tekemättä isoisästämme hyönteistä. »Minä esitin kysymyksen», vartija tivasi napauttaessaan taas kepillään jalkojamme. »Minkä lajin?»

Zayde kertoi faktat saksaksi: hänen nimensä oli Tadeusz Zamorski. Hän oli kuudenkymmenenviiden. Hän oli puo12

lanjuutalainen. Siihen hän lopetti, ikään kuin kaikki olisi siinä.

Ja me halusimme jatkaa hänen puolestaan, kertoa kaikki yksityiskohdat: Zayde oli entinen biologian professori. Hän oli opettanut eri yliopistoissa kymmeniä vuosia, mutta oli monen muunkin asian erikoistuntija. Jos halusi tietää, mitä oli runon sisällä, hän oli se jolta kannatti kysyä. Jos halusi tietää, miten kävellään käsillä tai löydetään taivaalta tähti, hän näytti. Kerran näimme hänen seurassaan sateenkaaren, jossa oli pelkkää punaista, näimme sen kaartuvan yli vuoren ja meren, ja usein hän muisteli sitä kohottamalla sille maljan. Sietämättömälle kauneudelle! hän huudahti vesissä silmin. Hän piti maljojen kohottamisesta niin, että kohotti niitä valikoimatta, lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Aamuuinnille! Porttia koristaville lehmuksille! Ja viime vuosina hänen tavallisin maljanaiheensa oli: Sille päivälle, jolloin minun poikani palaa, elävänä ja entisellään!

Mutta niin paljon kuin meidän tekikin mieli kertoa tämä kaikki vartijalle, emme sanoneet mitään – yksittäiset seikat takertuivat kurkkuun ja silmiin kihosi kyyneliä lähellämme kuolleen sipulin takia. Sipulin syytä ne kyynelet olivat, sanoimme itsellemme, ei muuta, ja pyyhimme tipat pois tiiraillaksemme Zayden takin reikien läpi, mitä ulkopuolella tapahtui.

Pyöreiden reikien kehystäminä näkyi viisi hahmoa: kolme pientä poikaa, heidän äitinsä ja valkotakkinen mies, joka seisoi kynä kädessä pienen muistikirjan ylle kumartuneena. Pojat herättivät uteliaisuutemme – emme olleet 13

ennen nähneet kolmosia. Lodzissa oli ollut toiset tyttökaksoset, mutta kolmosista sai yleensä lukea vain kirjoista. Vaikka heidän lukumääränsä teki meihin vaikutuksen, meidän oli pakko myöntää, että voitimme heidät identtisyydessä. Kaikilla kolmella oli samanlaiset tummat kiharat ja silmät, sama hontelo ruumiinrakenne, mutta jokaisella oli erilainen ilme – yksi tähyili aurinkoon silmiään siristellen, kun muut kaksi rypistivät otsaansa, ja heidän kasvonsa näyttivät samanlaisilta vasta kun se valkotakkinen mies pani kunkin kämmenelle karamellin.

Kolmosten äiti erosi karjavaunun muista äideistä – hän oli työntänyt ahdinkonsa siististi syrjään ja seisoi hievahtamatta kuin pysähtynyt kello. Hänen toinen kätensä hapuili ilmaa poikien pään yllä jonkinlaisen alituisen epäröinnin vallassa, kuin hänestä olisi tuntunut, ettei hänellä ollut enää oikeutta koskea heihin. Valkotakkinen mies oli kokonaan toista maata.

Hän oli kaiken kaikkiaan pelottava hahmo, pelkkää kiiltävää mustaa kenkää ja yhtä kiiltävää tummaa tukkaa, ja hänen takkinsa hihat olivat niin väljät, että kun hän nosti käsivarttaan, niiden kangas hulmahteli siipinä ja täytti suhteettoman ison osan taivaasta. Hän oli ulkomuodoltaan kuin filmitähti ja taipuvainen dramaattisuuteen; hyväntahtoiset ilmeet karehtivat hänen kasvoillaan silmäänpistävällä tavalla, ikään kuin hän olisi halunnut jokaisen läsnäolijan tietävän, että hänen tarkoitusperänsä olivat äärimmäisen hyvät.

Kolmosten äiti ja valkotakkinen mies vaihtoivat muutaman sanan. Ne kuulostivat miellyttäviltä sanoilta, jos14

kin mies hoiti lähes kaiken puhumisen. Toivoimme, että olisimme kuulleet, mitä siellä puhuttiin, mutta riitti, että näimme mitä tapahtui seuraavaksi: se äiti hipaisi kädellään kolmosten tummia hiuskuontaloita, käänsi sitten selkänsä ja jätti pojat valkotakkisen miehen huomaan.

Mies on lääkäri, nainen sanoi hoippuessaan pois paikalta.

Heillä ei olisi mitään hätää, hän vakuutti pojille katsomatta taakseen.

Kun meidän äitimme kuuli tämän, hän vingahti ja huokaisi syvään ennen kuin kurottautui nykäisemään vartijaa hihasta. Moinen rohkeus järkytti meitä. Olimme tottuneet vapisevaan äitiin, sellaiseen joka aina tärisi pyytäessään jotakin lihakauppiaalta ja meni piiloon siivoojaltakin.

Aina ja joka paikassa, kuin hänen suonissaan olisi virrannut vanukasta, joka teki hänestä ainaisen tärisijän ja helposti lannistettavan olennon, varsinkin sen jälkeen kun Papa katosi. Karjavaunussa hän oli pysynyt tolallaan vain piirtämällä puiseen seinään unikon. Emin, terälehden, heteen – hän piirsi sitä oudon keskittyneesti, ja kun se oli valmis, hän luhistui täysin. Mutta vaunun rampilla hän löysi jostakin uudenlaista lujuutta – hän seisoi siinä vahvempana kuin yhdenkään nälkiintyneen ja uupuneen luulisi ikinä seisovan. Oliko muutoksen syynä musiikki? Mama oli aina rakastanut musiikkia, ja koko tämä paikka tulvi heleitä säveliä: ne kantautuivat karjavaunuun ja vetivät meidät sieltä ulos epäilyttävän hilpeinä. Ajan mittaan opimme tajuamaan tempun merkityksen pohjia myöten ja sen, että juhlavaa sävelmää sieti varoa, koska sen ytimessä asui silkka 15

kärsimys. Orkesterin tehtävänä oli pettää kaikki jotka paikkaan saapuivat. Sen lahjakkaat muusikot oli pakotettu kietomaan pauloihinsa tietämättömät tulokkaat ja vakuuttamaan heille, että paikassa, johon he olivat saapuneet, osattiin arvostaa inhimillisyyttä ja kauneutta. Musiikki kohotti saapuneiden mieltä, se aaltoili heidän rinnallaan, kun he kävelivät porteista sisään. Senkö ansiosta Mama pystyi olemaan rohkea? En saisi koskaan tietää. Mutta ihailin sitä, että hän uskalsi puhua. »Täälläkö on hyvä asia – jos on kaksosia?» hän kysyi vartijalta.

Mies nyökkäsi ja vilkaisi tohtoria, joka kyykki tomuisella pihalla voidakseen puhutella poikia heidän silmiensä tasalta. Pikku ryhmä näytti nauttivan mitä lämpimimmästä juttuhetkestä. »Zwillinge!» vartija huusi miehelle. »Kaksosia!»

Tohtori jätti kolmoset naisavustajan hoiviin ja tuli harppoen luoksemme hohtavankiiltävät saappaat pölyä nostattaen. Hän oli äidille kohtelias, tarttui hänen käteensä kun puhutteli häntä. »Onko teillä erikoisia lapsia?» Katse oli ystävällinen, ainakin siltä se meistä näytti.

Mama siirsi painoa jalalta toiselle, äkkiä taas pieneksi kutistuneena. Hän yritti irrottaa kätensä miehen otteesta, mutta tämä piti siitä tiukasti kiinni ja alkoi sitten silitellä kämmentä hansikkaiden sormenpäillä kuin kyseessä olisi ollut jokin haavoittunut mutta kylläkin tyynnyteltävissä oleva otus.

16

»Vain kaksoset, ei kolmosia», äiti sanoi anteeksipyytävästi. »Toivottavasti se riittää.»

Tohtorin nauru oli äänekästä ja kimakkaa ja tunkeutui Zayden takin onteloihin. Helpotuimme, kun se vaimeni, ja saatoimme kuunnella, kun Mama lasketti suustaan kaikki lahjamme. »He puhuvat jonkin verran saksaa. Heidän isänsä sitä heille opetti. Joulukuussa he täyttävät kolmetoista. Terveitä lukutoukkia, kumpikin. Pearl rakastaa musiikkia – hän on nopea, käytännöllinen, harrastaa tanssia. Stasha, oma Stashani» – tässä kohtaa Mama piti tauon, kuin ei olisi ollut varma, miten luokitella minut, ja ilmoitti sitten – »hänellä on mielikuvitusta.»

Tohtori otti tiedot kiinnostuneena vastaan ja pyysi, että tulisimme rampille hänen luokseen.

Me epäröimme. Tukahduttavan takin uumenissa meidän oli parempi. Ulkopuolella puhalsi harmaa, liekkien nuolema tuuli, joka sai tajuamaan meitä kohdanneen onnettomuuden, ja sen alla leijui palaneen käry: näimme varjoja langettavia kivääreitä ja koiria, jotka haukkuivat ja kuolasivat ja murisivat kuin vain julmuuteen koulutetut koirat osasivat. Mutta ennen kuin saimme tilaisuutta painautua syvemmälle, tohtori repäisi takinliepeet sivuun. Siristimme silmiämme auringonvalossa. Toinen meistä murahti. Se saattoi olla Pearl. Luultavasti se olin minä.

Miten oli mahdollista, tohtori päivitteli, että näin täydelliset kasvojenpiirteet pilattiin noin happamilla ilmeillä?

Hän veti meidät ulos, pani meidät ensin kääntymään häneen 17

päin ja sitten seisomaan seläkkäin, jotta saisi arvioida täydellistä yhtäläisyyttämme. »Hymyilkää!» hän komensi.

Miksi me tottelimme tällaista käskyä? Varmaan äidin takia. Hänen takiaan vedimme suuta hymyyn, silloinkin kun hän tarrasi Zayden käsivarteen kasvot kalmankalpeina, kaksi hikitippaa otsalta valuen. Siitä asti kun olimme nousseet karjavaunuun, olin vältellyt katsomasta äitiämme.

Sen sijaan katselin unikkoa, jonka hän oli piirtänyt; keskityin tuijottamaan sen herkkää kukintoa. Mutta jokin hänen teennäisessä ilmeessään havahdutti minut tajuamaan, mikä Mamasta oli tullut: kaunis mutta unettomuudesta kärsivä puolileski, jonka persoona oli pahoin haalistunut. Ennen niin huoliteltu nainen, mutta nyt mennyttä; lika juovitti poskia, pitsikaulus riippui velttona kaulassa. Himmeitä verihelmiä oli kertynyt suupieliin huulilta, joita hän oli pelästyksissään purrut. »Ovatko he mischlinge?» lääkäri kysyi. »Noin keltaiset hiukset!» Äiti nykäisi tummia kiharoitaan kuin häveten niiden kauneutta ja pudisti päätään. »Minun mieheni – hän oli vaalea», oli kaikki mitä hän kykeni sanomaan. Muuta vastausta hänellä ei ollut, kun häneltä kysyttiin meidän hiustemme väristä, joka sai tietyt katselijat väittämään, että olimme sekaverisiä. Varttuessamme olimme saaneet kuulla sanaa mischling aina vain enemmän, ja sen käyttäminen meidän kuultemme oli saanut Zayden kehittämään meille leikin Eliöiden luokittelu. Viis siitä Nürn18

bergin kammotuksesta, hän sanoi. Hän neuvoi meitä viittaamaan kintaalla kaikille puheille sekaverestä, risteytysgenetiikasta, neljännesjuutalaisista ja sukulaisuudesta, noista mielettömistä, vastenmielisistä kokeista, joilla kansamme pyrittiin jakamaan viimeistä veripisaraa ja avioliittoa ja pyhättöä myöten. Sen sanan kuullessaan, Zaydella oli tapana sanoa, kannatti pikemminkin miettiä koko eliömaailman muunnelmia.

Ravitkaa itseänne kunnioittamalla kaikkea sitä.

Tiesin jo silloin, seistessäni sen valkotakkisen lääkärin edessä, että tulevina päivinä neuvoa olisi kovin vaikea noudattaa, että olimme paikassa, jossa Zayden leikeillä ei ollut merkitystä. »Geenit, ne ne vasta ovat kummallisia, eikö totta?» tohtori oli sanomassa.

Mama ei edes yrittänyt rohkaista miestä senkaltaiseen keskusteluun. »Jos he tulevat teidän mukaanne» – ja tässä kohtaa hän vältti katsomasta meihin – »milloin me näemme heidät uudelleen?» »Kun teillä on sapatti», tohtori lupasi. Ja kääntyi sitten tarkastelemaan meitä ja kehui huudahdellen erikoisia piirteitämme – ihasteli sitä, että puhuimme saksaa, että olimme vaaleatukkaisia. Siitä hän ei ilahtunut, että silmämme olivat ruskeat, mutta se, hän huomautti vartijalle, voisi koitua vielä eduksi – ja hän kumartui tarkastelemaan meitä vielä lähempää ja silitteli hansikoidulla kädellään sisareni hiuksia. »Sinä olet siis Pearl?» Käsi upposi Pearlin hiuksiin liiankin sujuvasti, kuin olisi tehnyt sitä jo vuosia.

19

»Ei hän ole Pearl», minä sanoin. Astuin askelen eteenpäin suojatakseni siskoani, mutta Mama nykäisi minut takaisin ja sanoi tohtorille, että se todellakin oli tytön oikea nimi. »Vai että heitä huvittaa tehdä kepposia?» Tohtori nauroi. »Kertokaapa salaisuutenne – mistä erotatte, kumpi on kumpi?» »Pearl ei vääntelehdi», oli kaikki mitä Mama sanoi. Olin kiitollinen, ettei hän alkanut luetella eroavaisuuksiamme.

Pearlilla oli hiuksissaan sininen solki. Minulla punainen.

Pearl puhui rauhallisesti. Minun puheeni oli nopeaa, paikoin katkonaista, täynnä taukoja. Pearlin iho oli vaalea kuin pullataikina. Minulla oli kesäiho, täplikäs kuin hevosella.

Pearl oli kiireestä kantapäähän tyttö. Minä halusin olla täsmälleen niin kuin Pearl, mutta vaikka miten yritin, pystyin olemaan vain minä.

Tohtori kumartui minuun päin niin, että olimme kasvokkain. »Miksi valehtelit?» hän kysyi minulta. Taas hän nauroi sitä nauruaan, jossa oli liikatuttavallinen sävy.

Jos olisin ollut rehellinen, olisin sanonut, että Pearl oli – minun mielestäni – meistä heikompi, ja luulin voivani suojella häntä, jos minusta tulisi hän. Sen sijaan vastasin kertomalla puolitotuuden. »Joskus vain unohdan, kumpi minä olen», sanoin heikosti.

Ja tässä ollaan siinä kohtaa, jota en muista. Tässä kohtaa haluan vaeltaa mielessäni takaisin ja kaiken sen alle, ohi pahan hajun, ohi saappaiden ja kapsäkkien töminän, kohti 20

jotakin mikä edes muistuttaisi hyvästejä. Sillä meidän olisi pitänyt nähdä rakkaittemme katoavan, meidän olisi pitänyt voida katsoa, kun he jättivät meidät, pitänyt tietää tarkalleen se hetki, jolloin menetimme heidät. Jos olisimme nähneet edes heidän pois kääntyvät kasvonsa, silmän välähdyksen, posken kaaren? Pois kääntyvät kasvot – edes sitä he eivät meille antaneet. Silti, miksi emme olisi voineet saada muistoksi näkyä heidän selästään, vaikka vain selästä, kun he lähtivät, vain sitä? Vain vilausta olkapäästä, pilkahdusta villakankaisesta takista? Näkyä Zayden kädestä, joka riippui niin raskaana reittä vasten – Maman palmikosta, jota tuuli liikutteli!

Mutta siellä missä rakkaidemme olisi pitänyt olla, meidät esiteltiin sille valkotakkiselle miehelle, Josef Mengelelle, samalle Mengelelle, josta tulisi myöhemmin monina piileskelyn vuosina Helmut Gregor, G. Helmuth, Fritz Ulmann, Fitz Hollman, Jose Mengele, Pete Hochbicler, Ernst Sebastian Alves, Jose Aspiazi, Lars Balltroem, Friedrich Edler von Breitenbach, Fritz Fischer, Karl Geuske, Ludwig Gregor, Stanislaus Prosky, Fausto Rindon, Fausto Rondon, Gregor Schklastro, Heinz Stobert ja tri Henrique Wollman.

Mies, joka hautaisi kuolemantyönsä näihin lukuisiin nimiin – sama mies kehotti meitä sanomaan häntä tohtorisedäksi. Hän pakotti meidät sanomaan niin kerran, sitten toisen kerran, vain jotta me kaikki tutustuisimme toisiimme, eikä virheitä tapahtuisi. Siinä vaiheessa kun olimme hänen mielestään toistelleet nimeä kyllin, sukulaisemme olivat kadonneet.

21

Ja kun katselimme tyhjää tilaa siinä missä Mama ja Zayde olivat seisseet, näyn tajuaminen lysäytti minut polvilleni, koska näin, että tässä maailmassa kehiteltiin aivan erilaista elollisten olentojen luokittelua. Silloin en tiennyt, millainen elollinen olento minusta tulisi, mutta vartija ei antanut tilaisuutta edes ajatella sitä vaan tarttui käsivarteeni ja lähti raahaamaan minua, kunnes Pearl sai miehen uskomaan, että hän taluttaisi minua, ja kietoi käsivartensa vyötäisilleni, kun meitä vietiin pois yhdessä kolmosten kanssa, pois rampilta tomuiselle pikku tielle, joka kulki saunan ohi kohti krematoriota, ja kun marssimme kohti uutta määränpäätä, kummallakin puolella tietä kohosi ilmoille kuolema, rattailla näkyi ruumiita, kasoittain mustuneita ruumiita, ja niistä yksi – kurotti kättään, yritti tarttua johonkin, kuin ilmassa olisi ollut näkymätön köysi, jonka vain liki kuollut pystyi näkemään. Ruumiin suu liikkui. Erotimme vaaleanpunaisen kielen, joka vain lerpatti kamppaillessaan. Sanat olivat sen jo hylänneet.

Tiesin, miten paljon elämässä merkitsivät sanat. Ajattelin, että jos antaisin ruumiille osan omistani, se virkoaisi.

Olinko tyhmä, kun ajattelin näin? Vai heikkomielinen?

Olisiko ajatus edes tullut mieleeni paikassa, jossa ei olisi ollut liekkien lipomia tuulia ja valkosiipisiä lääkäreitä?

Nämä kysymykset on kohtuullista esittää. Mietin niitä usein, mutta en ole koskaan yrittänyt vastata niihin. Vastaukset eivät kuulu minulle.

Tiedän vain, että tuijotin ruumista, ja ainoat mieleeni tulleet sanat olivat jonkun muun. Ne olivat laulusta, jota olin 22

kuullut soitettavan salakuljetetulla levysoittimella ghettokellarissamme. Aina laulun kuullessani olin saanut lisää voimia. Niinpä kokeilin niitä sanoja. »Tekisikö mielesi keinua tähdellä?» lauloin ruumiille.

Ei ääntä, ei liikahdusta. Oliko se kimeän ääneni vika? Yritin uudelleen. »Kantaa kuunsäteet tölkissä kotiin?» lauloin.

Tiedän, että yritys oli säälittävä, mutta olin aina uskonut maailman kykyyn korjata itseään, noin vain, jollakin yksittäisellä hyvällä teolla. Ja kun hyvyyttä ei ole käsillä, voi aina keksiä uusia luokkia ja järjestelmiä joihin uskoa, ja siinä paikassa, sillä hetkellä – oli se tyhmyyttä tai heikkomielisyyttä – uskoin ruumiin kykyyn virota henkäistyn sanan voimalla.

Mutta selvää oli, että sanat eivät olleet alkuunkaan oikeita.

Mikään niistä ei riittänyt kaivamaan elämää esiin ruumiista tai ollut riittävä korjaamaan sitä. Etsin annettavaksi toista sanaa, hyvää sanaa – jossain sellaisen sanan täytyi olla, siitä olin varma – mutta vartija ei sallinut minun jatkaa. Hän kiskaisi minut takaisin ja pakotti meidät kulkemaan eteenpäin, koska halusi meidät mahdollisimman pian suihkuun, käsitellyiksi ja numeroiduiksi, jotta aikamme Mengelen Tarhassa voisi alkaa.

Auschwitz oli rakennettu vankilaksemme. Birkenau oli rakennettu surmaamaan meidät. Vain muutama kilometri liitti nämä pahuudet yhteen. En tiennyt, mihin tarkoitukseen Tarha oli luotu – saatoin vain vannoa, ettei Pearlia ja minua pantaisi ikinä häkkiin.

23

Tarhan parakit olivat entisiä hevostalleja, mutta nyt niihin oli koottu kaikki meidän kaltaisemme: kaksoset, kolmoset, viitoset. Meitä oli satoja ja kaikki pakattu sänkyihin, jotka eivät olleet sänkyjä vaan tulitikkuaskeja, pieniä rakoja, joihin ihmiset sullottiin; meitä oli päällekkäin lattiasta kattoon, pakotettuina pienenpieniin laatikoihin kolme tai neljä kerrallaan niin, että tyttönen hädin tuskin tiesi, mihin hän päättyi ja mistä toinen alkoi.

Minne tahansa katsoi, näki kaksoiskappaleen, identtisen kaksosen. Kaikki tyttöjä. Surullisia tyttöjä, taaperoita, kaukaa tulleita, sellaisia jotka olisivat voineet olla naapureitamme.

Jotkut olivat hiljaisia; istuivat olkipatjoillaan kuin linnut ja katselivat meitä tutkivasti. Kun kuljimme heidän yöpuunsa ohi, panin merkille valitut, ne jotka oli valikoitu kärsimään jollakin tietyllä tavalla, kun puoliskot oli jätetty rauhaan.

Lähes jokaisen kaksosparin toisella jäsenellä oli vino selkäranka, kipeä jalka, silmälappu, haava, arpi, kainalosauva.

Kun Pearl ja minä istuimme omalla nukkumalaverillamme, liikkumaan kykenevät laskeutuivat luoksemme. He kapusivat olkipatjoineen alas huterista aitauksistaan ja alkoivat arvioida identtisiä piirteitämme. Meiltä tivattiin, keitä me olimme.

Kerroimme olevamme Lodzista. Ensin asuimme talossa, sitten ghettokellarissa. Meillä oli isoisä ja äiti. Ennen oli ollut isäkin. Ja Zaydella oli vanha spanieli, joka osasi tekeytyä kuolleeksi, kun sitä osoitti sormella, mutta sen sai myös helposti herätettyä henkiin. Mainitsimmeko sen, että isämme oli lääkäri, joka auttoi muita niin paljon, että katosi eräänä 24

kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen.

Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen.

Tytöt ovat leirillä erityisasemassa.

Identtisistä kaksosista kiinnostunut tohtori Mengele varmistaa heidän henkiinjäämisensä, mutta alistaa heidät epäinhimillisiin kokeisiin tavoitteenaan murtaa kaksosten välinen side.

j

Eräänä päivänä Pearl katoaa. Kun venäläiset vapauttavat leirin pari kuukautta myöhemmin, Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle sodan raunioittaman maan halki.

Hän on päättänyt löytää siskonsa ja kostaa Mengelelle. Matkan päätepisteessä häntä odottaa arvaamaton tulevaisuus sekä menneisyys, jonka hän luuli jo kadottaneensa.

j *9789510425282* www.wsoy.fi

84.2

ISBN 978-951-0-42528-2

päällyksen kuva Arcangel / Nilufer Barin päällys Martti Ruokonen