uusi suomennos
ÂŽ
..
..
l e ntava kuole ma ws o y
Lentävä kuoLema Suomentanut jaakko kankaanpää
werner SöderStröm oSakeyhtiö heLSinki
Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds Copyright Š Agatha Christie Limited 1935 Suomenkielinen laitos Š Agatha Christie Limited 2018 Agatha Christie, Poirot and the Agatha Christie signature are registered trade marks of Agatha Christie Limited in the UK and elsewhere. All rights reserved. www.agathachristie.com iSBn 978-951-0-43028-6 painettu eu:SSa
Ormond Beadlelle
Sisällys 1 Pariisi–Croydon 11 2 Vainaja 23 3 Croydon 29 4 Kuolinsyyntutkinta 50 5 Kuolinsyyntutkinnan jälkeen 65 6 Neuvonpito 76 7 Todennäköisyyksiä 84 8 Luettelo 101 9 Elise Grandier 109 10 Pieni musta kirja 119 11 Amerikkalainen 131 12 Horbury Chase 150 13 Antoine’s 161 14 Muswell Hill 174 15 Bloomsbury 183 16 Sotasuunnitelma 196 17 Wandsworth 207 18 Queen Victoria Street 213 19 Herra Robinson saapuu ja poistuu 218 20 Harley Street 232 7
21 Kolme johtolankaa 237 22 Jane vaihtaa työpaikkaa 244 23 Anne Morisot 254 24 Murtunut sormenkynsi 267 25 »Minä pelkään» 271 26 Illallispuhe 283
8
9
WC
WC
Etumatkustamoon
Tarjoomo
TAKAMATKUSTAMON POHJAPIIRROS
Sisäänkäynti
VUOROKONE PROMETHEUS
Huopia yms.
Ovi
Matkustajat Istuin 2
Madame Giselle
4
James Ryder
5
Monsieur Armand Dupont
6
Monsieur Jean Dupont
8
Daniel Clancy
9
Hercule Poirot
10
Tohtori Bryant
12
Norman Gale
13
Horburyn kreivitär
16
Jane Grey
17
Kunnianarvoisa Venetia Kerr
10
1 Pariisi–Croydon
S
yySkuun aurinko paahtoi Le Bourgetin lentokenttää matkustajien astellessa sen poikki vuorokone Prometheukseen, jonka oli määrä lähteä kohti Croydonia muutaman minuutin kuluttua. Jane Grey kapusi koneeseen viimeisten joukossa ja asettui omalle paikalleen, istuimelle numero 16. Osa matkustajista oli jo jatkanut matkaansa koneen keskiovesta etumatkustamoon ohi pienen tarjoomon ja kahden pesuhuoneen. Useimmat istuivat paikoillaan. Käytävän toiselta puolelta kuului vilkasta keskustelua – jota hallitsi kimeä, läpitunkeva naisääni. Janen suu vetäytyi hiukan mutruun. Hän tunsi sellaiset äänet liiankin hyvin. »Mutta hyvänen aika, kultaseni – tämäpä sattui – en tosiaankaan – Siis missä? Juan les Pinsissä? Niinpä niin. Et vai? – Le Pinetissä – Samat vanhat naamat – Mutta totta kai sinä istut siihen. Miten niin? Kuka –? No niin…» Ja sitten miehen ääni – ulkomaalainen, kohtelias: »– Ilomielin, madame.» 11
Jane vilkaisi syrjäsilmällä. Pieni iäkäs mies, jolla oli valtavat viikset ja munanmuotoinen pää, oli kohteliaasti ryhtynyt siirtämään itseään ja matkatavaroitaan pois paikalta, joka oli Janen paikkaa vastapäätä käytävän toisella puolella. Jane käänsi hiukan päätään ja sai näkyviinsä kaksi naista, joiden odottamaton tapaaminen oli syynä ulkomaalaisen miehen paikanvaihtoon. Le Pinetin nimi oli kiinnittänyt hänen huomionsa, sillä hän oli itsekin tulossa Le Pinetistä. Hän muisti toisen naisista hyvin – muisti, millaisena oli nähnyt hänet viimeksi – baccaratpöydässä puristelemassa pieniä käsiään nyrkkiin – huolella ehostetut dresdeninposliiniset nukenkasvot milloin hehkuvan punaisina, milloin kalpeiksi valahtaneina. Jane arveli, että olisi pienellä vaivalla muistanut myös hänen nimensä. Joku hänen ystävättärensä oli taannoin maininnut sen – oli sanonut: »Hän on pääritär, mutta ei omasta takaa – alkujaan hän on mikä lie tanssityttö.» Syvää halveksuntaa ystävättären äänessä. Puhuja oli ollut Maisie, jolla oli hoitolassa ensimmäisen luokan homma hierojana, rouvien »lihoja sulattamassa». Toinen naisista, Janen mielessä käväisi, oli sen sijaan »aito asia». Ratsastusta ja maalaiselämää, Jane ajatteli, heitti sitten molemmat naiset mielestään ja jäi tutkailemaan ikkunasta Le Bourgetin lentokentälle avautuvia näkymiä. Ulkona oli kaikenlaisia muita koneita. Yksi näytti aivan suurelta metalliselta tuhatjalkaiselta. Ainoa suunta, johon hän oli päättänyt olla missään 12
tapauksessa katsomatta, oli suoraan eteenpäin, kohti häntä vastapäätä istuvaa nuorta miestä. Miehellä oli yllään heleän orvokinsininen neulepusero. Neulepuseron yläpuolelle Jane ei vilkuilisi. Silloin heidän katseensa nimittäin saattaisivat kohdata, ja se tästä vielä puuttuisi! Mekaanikot huutelivat ranskaksi – moottori mylvi – vaimeni – yltyi taas mylvimään – kiilat vedettiin pois – kone lähti liikkeelle. Jane haukkoi henkeään. Hän oli lennolla vasta toista kertaa elämässään. Lentäminen tuntui yhä jännittävältä. Hänestä näytti – näytti siltä kuin he varmasti törmäisivät tuohon aidantapaiseen – ei, he olivatkin ilmassa – nousivat – nousivat – kaartoivat – tuolla oli Le Bourget heidän allaan. Keskipäivän vuorolento Croydoniin oli lähtenyt matkaan. Koneessa oli kaksikymmentäyksi matkustajaa: kymmenen etumatkustamossa, yksitoista koneen takaosassa. Koneessa oli kaksi lentäjää ja kaksi stuerttia. Moottorien pauhu oli taidokkaasti vaimennettu. Kenenkään ei tarvinnut työntää pumpulia korviinsa. Silti koneessa oli niin meluisaa, että keskustelemisen sijasta teki mieli vain ajatella. Koneen ärjyessä Ranskan taivaalla kohti kanaalia takamatkustamossa istuvat matkustajat miettivät kukin omiaan. Jane Grey ajatteli: »En katso häneen… en katso… On parempi olla katsomatta. Tuijotan vain ulos ikkunasta ja mietin. Valitsen jonkin aiheen ja pohdin sitä – niin 13
on aina parasta. Sillä tavalla ajatukset pysyvät kurissa. Aloitan alusta ja olen perusteellinen.» Hän käänsi ajatuksensa päättäväisesti siihen, mitä kutsui mielessään aluksi: miten oli ostanut Irlannin laukkakilpailuarpajaisten arpalipun. Se oli ollut silkkaa turhuutta, mutta jännittävää turhuutta. Runsaasti naurua ja leikkimielistä kiusoittelua kampaamossa, jossa Jane oli töissä viiden muun nuoren naisen kanssa. »Mitä ajattelit tehdä, jos satut voittamaan?» »Minä kyllä tiedän, mitä tekisin.» Suunnitelmia – pilvilinnoja – paljon joutavaa puhetta. No, hän ei ollut voittanut »sitä» – kuten hän päävoittoa ajatteli – mutta hän oli voittanut sata puntaa. Sata puntaa. »Tuhlaa puolet ja pane puolet säästöön pahan päivän varalle. Sitä kun ei koskaan tiedä.» »Sinuna minä ostaisin turkin – tosi hienon turkin.» »Mitä jos lähtisit risteilylle?» Ajatus risteilystä oli horjuttanut Janen päättäväisyyttä, mutta hän oli kuitenkin pitänyt kiinni ensimmäisestä suunnitelmastaan. Viikko Le Pinetissä. Niin monet hänen asiakkaistaan olivat lähdössä Le Pinetiin tai olivat juuri palanneet Le Pinetistä. Näppärien sormiensa taputellessa ja järjestellessä kiharoita, kielensä suoltaessa tavanomaisia latteuksia: »No niin, koska rouvalle viimeksi tehtiinkään permanentti?» »Rouvan hiukset ovat niin tavattoman erikoisen väriset», »Onpa ollut hienot ilmat tänä kesänä», Jane oli ajatellut: »Miksi hemmetissä 14
minäkin en voi käydä Le Pinetissä?» No, nyt se oli mahdollista. Vaatteista ei ollut huolta. Useimpien hienossa kauneushoitolassa työskentelevien lontoolaistyttöjen tapaan Jane sai näyttäviä muotiluomuksia aikaan hyvin pienin kustannuksin. Kynnet, ehostus ja hiukset olivat moitteettomat. Jane lähti Le Pinetiin. Oliko mahdollista, että kymmenen päivää Le Pinetissä olivat nyt kutistuneet hänen mielessään yhteen ainoaan tapaukseen? Tapaukseen rulettipöydän ääressä. Jane oli sallinut itselleen tietyn rahasumman iltaa kohti uhkapelin viettelyksiin. Sitä hän oli päättänyt olla ylittämättä. Yleisen uskomuksen vastaisesti aloittelijalla ei ollut tällä kertaa ollut tuuria. Oli meneillään hänen neljäs iltansa ja sen viimeinen panos. Siihen asti hän oli pelannut varovasti väriä tai yhtä tusinoista. Hän oli voittanut hiukan, mutta hävinnyt enemmän. Nyt hän odotti panos kädessään. Oli kaksi numeroa, joita kukaan ei ollut pelannut, viitonen ja kuutonen. Pitäisikö hänen nyt panna viimeinen panoksensa toiselle noista numeroista? Ja jos niin kummalle? Viitoselle vai kuutoselle? Miltä hänestä tuntui? Viisi – viisi sieltä tulisi. Pallo lähti pyörimään. Jane ojensi kätensä. Kuusi, hän pelasi kuutosta. Viime hetkellä. Hän ja vastapäätä istuva mies panostivat yhtä aikaa, hän kuutoselle, mies viitoselle. »Rien ne va plus», krupieeri ilmoitti. Pallo kilahti, asettui. 15
»Le numéro cinq, rouge, impair, manque.» Jane olisi voinut huudahtaa harmista. Krupieeri haravoi panokset ja maksoi voiton. Janea vastapäätä istuva mies sanoi: »Ettekö aio ottaa voittoanne?» »Minäkö?» »Te juuri.» »Mutta minä pelasin kuutosta.» »Ette tosiaankaan pelannut. Minä pelasin kuutosta ja te viitosta.» Mies hymyili – hyvin viehättävää hymyä. Valkoiset hampaat ja syvä rusketus, siniset silmät, siisti lyhyt tukka. Jane kokosi voittonsa yhä epäuskoisena. Niinkö siinä tosiaan oli käynyt? Hän ei itsekään oikein tiennyt enää. Ehkä hän tosiaan oli laskenut pelimerkkinsä viitoselle. Hän katsoi vierasta miestä epäillen, ja mies hymyili takaisin. »Täytyy pitää varansa», mies sanoi. »Jos ne jättää tuohon lojumaan, joku roisto vielä kaappaa ne itselleen. Vanha temppu.» Sitten mies oli nyökännyt ystävällisesti ja lähtenyt. Sekin oli ollut tavattoman mukavasti tehty. Muuten Jane olisi voinut luulla, että mies oli luovuttanut voittonsa hänelle lähemmän tuttavuuden toivossa. Mutta hän ei ollut ollut sellainen mies. Hän oli mukava… (ja siinä hän nyt istui Janea vastapäätä). Ja nyt se kaikki oli ohi – rahat oli tuhlattu – Le Pinetin jälkeen vielä kaksi päivää Pariisissa (melkoinen pettymys) ja nyt paluulipulla kotiin. »Ja mitä seuraavaksi?» 16
»Seis», Jane sanoi omille ajatuksilleen. »Älä mieti sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Se alkaa vain hermostuttaa.» Käytävän toisella puolella naiset olivat lakanneet puhumasta. Jane katseli heitä. Posliininukkenainen huudahti harmissaan ja jäi tutkimaan murtunutta kynttä. Hän soitti kelloa, ja valkotakkisen stuertin saapuessa hän sanoi: »Lähettäkää palvelijattareni tänne. Hän on toisessa osastossa.» »Asia selvä.» Stuertti – hyvin kohtelias, nopea ja tehokas mies – poistui taas. Ovesta astui sisään tummatukkainen, mustiin pukeutunut ranskalaistyttö. Hänellä oli mukanaan pieni korulaukku. Lady Horbury sanoi hänelle ranskaksi: »Madeleine, toisitko punaisen marokiinilaukkuni.» Palvelijatar jatkoi matkaansa käytävää pitkin. Matkustamon päätyyn oli pinottu huopia ja matkalaukkuja. Tyttö palasi pieni punainen pukeutumislaukku kädessään. Cicely Horbury otti sen ja lähetti hänet pois. »Voit mennä, Madeleine. Jätä laukku tänne.» Palvelijatar poistui taas. Lady Horbury avasi laukun ja valitsi sen aistikkaasti verhoilluista sisuksista kynsiviilan. Sitten hän tutki pitkään ja hartaasti kasvojaan pienestä peilistä ja korjasi ehostustaan – hiukan puuteria, lisää huulivoidetta. Janen suu vääntyi nyrpeään hymyyn, ja hänen katseensa siirtyi kauemmas käytävää pitkin. 17
Kahden naisen takana istui pieni ulkomaalainen, joka oli luovuttanut paikkansa »maalaisladylle». Hän oli kääriytynyt aivan liian paksuihin kaulahuiveihin ja näytti nukkuvan. Ehkäpä Janen tutkivasta katseesta havahtuneena hän avasi silmänsä, loi katseen Janeen ja sulki ne taas. Ulkomaalaisen vieressä istui harmaahapsinen pitkä mies, jolla oli vakaat, luottamusta herättävät kasvot. Miehellä oli edessään huilukotelo, ja hän kiillotti huilua hellin ottein. Kummallista, Jane ajatteli, ei hän näytä muusikolta – pikemminkin lakimieheltä tai lääkäriltä. Näiden kahden takana istui kaksi ranskalaista, toinen vanhempi ja parrakas, toinen paljon häntä nuorempi – ehkä isä ja poika. He keskustelivat kiivaasti viittoillen. Janen omalla puolella käytävää näkymän peitti sinipuseroinen mies; mies, jota Jane jostain järjettömästä syystä oli päättänyt olla katsomatta. »Naurettavaa tämä tämmöinen – olla tällä tavalla poissa tolaltaan. Ihan kuin olisin seitsemäntoistavuotias jälleen», Jane ajatteli harmistuneena. Häntä vastapäätä Norman Gale ajatteli: »Hän on sievä – todella sievä – ja hän kyllä muistaa minut. Hän näytti niin pettyneeltä, kun krupieeri veti hänen panoksensa pois. Sellaisen hinnan maksoi mielellään, kun sai nähdä, kuinka hän ilahtui, koska oli kuitenkin voittanut. Se olikin aika hieno temppu minulta… Hänellä on kaunis hymy – ei parodontiittia – terveet ikenet ja hyvät hampaat… Hitto sentään, tässähän alkaa innostua. Rauhallisesti nyt…» 18
Stuertti ilmaantui hänen viereensä ruokalista kädessä, ja hän sanoi: »Kylmää kieltä, kiitos.» Horburyn kreivitär ajatteli: »Herra varjele, mitä minä nyt teen? Helvetillinen sotku – aivan helvetillinen. En ymmärrä, miten tähän olisi muuta kuin yksi ratkaisu. Jos minulla vain kantti kestäisi. Onnistuisiko se? Pystynkö bluffaamaan? Hermoni ovat riekaleina. Kokaiinista se johtuu. Pitikö minun mennä ottamaan sitä? Näytän kauhealta, ihan kauhealta. Ja pitääkö tuon inhottavan Venetia Kerrin istua tuossa? Hän katsoo aina minua kuin halpaa makkaraa. Olisi tahtonut Stephenin itselleen. Hah, eipä saanut! Tuo hirveä pitkä naama tosiaan käy hermoille. Ihan kuin hevosella. Inhottavia nuo maaaatelin naiset. Ei Luoja varjele, mitä minä teen? Täytyisi tehdä päätös. Se vanha haaska tarkoitti mitä sanoi…» Hän kopeloi käsilaukustaan savukerasiaa ja sovitti savukkeen pitkään imukkeeseen. Hänen kätensä vapisivat hiukan. Kunnianarvoisa Venetia Kerr ajatteli: »Hemmetin pikku hutsu. Sitä hän on. Sama se onko hän oikeasti ollut kenenkään kanssa, hutsu hän on läpikotaisin. Stephenparka… jos hän vain pääsisi eroon tuosta naikkosesta…» Hän tapaili omaa savukerasiaansa. Hän otti tulitikun vastaan Cicely Horburylta. Stuertti sanoi: »Suokaa anteeksi, rouvat. Tupakointi kielletty.» Cicely Horbury sanoi: »Helvetti soikoon!» Monsieur Hercule Poirot ajatteli: »Hän on sievä – tuo pikku nainen tuossa. Päättäväinen leuka. Mikä häntä 19
oikein mahtaa huolettaa? Miksi hän on päättänyt, että ei katso vastapäätä istuvaa komeaa miestä? He ovat kyllä huomanneet toisensa…» Kone valahti äkkiä alaspäin. »Mon estomac», ajatteli Hercule Poirot ja sulki päättäväisesti silmänsä. Hänen vieressään istuva ja huiluaan hermostunein käsin hyväilevä tohtori Bryant ajatteli: »En osaa päättää. En vain osaa päättää. Urani on vaakalaudalla…» Hän veti hermostuneena huilun laukusta, kosketteli sitä hyväillen, rakastaen…. Musiikki… musiikki tarjoaa pakopaikan kaikista huolista. Hän nosti apeasti hymyillen huilun huulilleen, mutta laski sen taas. Viiksekäs pikkumies hänen vieressään nukkui sikeästi. Hetken verran, koneen osuessa pieneen ilmakuoppaan, miekkonen oli näyttänyt selvästi vihertävältä. Tohtori Bryant oli iloinen siitä, että ei itse kärsinyt matkapahoinvoinnista sen paremmin junassa, laivassa kuin lentokoneessa… Monsieur Dupont père kääntyi istuimellaan ja huusi innoissaan vieressään istuvalle monsieur Dupont filsille. »Siitä ei ole epäilystäkään. He ovat väärässä kaikki tyynni – saksalaiset, amerikkalaiset, englantilaiset! Esihistoriallisen keramiikan ajoitus on heillä aivan pielessä. Otetaan esimerkiksi Samarran kulttuuri –» Jean Dupont, pitkä ja vaalea, pettävän raukean näköinen nuorimies, vastasi: »Täytyy ottaa huomioon kaikki tietolähteet. Esimerkiksi Halaf ja Sakje Geuze –» Heidän keskustelunsa jatkui jatkumistaan. Armand Dupont väänsi kolhiintuneen salkkunsa auki. 20
»Otetaan vaikka nämä kurdilaiset piiput, joita tänä päivänä valmistetaan. Koristelu on lähes täsmälleen samanlaista kuin keramiikassa, joka on peräisin vuodelta 5000 ennen Kristusta.» Hänen lennokas elekielensä oli vähällä pyyhkäistä lattialle lautasen, jota stuertti oli laskemassa hänen eteensä. Herra Clancy, rikoskirjailija, nousi paikaltaan Norman Galen takaa ja tassutteli matkustamon päähän, otti popliinitakkinsa taskusta Bradshaw-aikataulukirjan mannermaalaitoksen ja palasi sen kanssa paikoilleen laatimaan monimutkaista alibia ammattikäyttöön. Hänen takanaan istuva herra Ryder ajatteli: »Täytyy yrittää pärjätä, mutta helppoa se ei ole. En ymmärrä, miten saan rahat kokoon seuraavaa osingonjakoa varten… Jos emme jaa osinkoa niin sitten on piru merrassa… helvetti sentään!» Norman Gale nousi ja meni toilettiin. Heti hänen lähdettyään Jane otti peilin esiin ja jäi huolestuneena tutkimaan kasvojaan. Hän lisäsi puuteria ja huulipunaa. Stuertti laski kahvikupin hänen eteensä. Jane katsoi ulos ikkunasta. Kanaali kimmelsi sinisenä alhaalla. Herra Clancyn pään ympärillä surisi ampiainen juuri kun hänellä oli työn alla junan lähtö Tsaribrodista kello 19.55, ja hän huiskautti hajamielisenä kättään. Ampiainen lensi tutkimaan Dupontien kahvikuppeja. Jean Dupont tappoi sen näppärästi. Rauha laskeutui matkustamoon. Keskustelu taukosi, mutta ajatukset jatkoivat kulkuaan. 21
Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut. Madame Giselle oli kuollut…
22
2 Vainaja
H
enry mitcheLL, kahdeSta stuertista vanhempi, kiiruhti pöydästä toiseen jakelemassa laskuja. Kone laskeutuisi Croydoniin puolen tunnin kuluttua. Hän keräsi seteleitä ja kolikoita, kumarteli, toisteli kiitoksiaan herroille ja rouville. Kahden ranskalaisen pöydässä hänen oli odotettava hetkinen, koska herrat keskustelivat ja elehtivät niin voimallisesti. Eikä heiltä olisi muutenkaan tippiä luvassa, hän ajatteli synkästi. Kaksi matkustajista nukkui – viiksekäs pikkumies ja vanha nainen viimeisellä istuimella. Rouvalta sai aina kunnon tipit – Mitchell muisti hänet muutamalta edelliseltä lennolta. Niinpä Mitchell ei herättänyt häntä. Pieni viiksimies havahtui ja maksoi pullon kivennäisvettä ja suolakeksit. Muuta hän ei ollut nauttinut. Mitchell jätti toisen nukkujan rauhaan mahdollisimman pitkään. Viitisen minuuttia ennen laskeutumista hän asettui naisen viereen ja kumartui hänen ylleen. »Suokaa anteeksi, rouva, laskunne.» Hän painoi kunnioittavasti kätensä rouvan olalle. Rouva ei herännyt. Mitchell lisäsi voimaa ja ravisti naista 23
»Ensiluokkainen rikospähkinä.» – new york times Yksi dekkarikuningattaren parhaista uutena suomennoksena. Koronkiskuri murhataan lentokoneessa Pariisin ja Lontoon välillä. Onneksi matkustamossa on myös belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot pienine harmaine aivosoluineen. Istuin nro 9 tarjosi Hercule Poirotille mainiot tarkkailuasemat: Hänestä oikealle istui sievä nuori nainen, joka oli silminnähden ihastunut vastapäätä istuvaan mieheen. Lady Horbury paikalla nro 13 oli mitä ilmeisimmin kokainisti. Käytävän toisella puolella istuvaa salapoliisikirjailijaa ahdisteli ampiainen. Mutta Poirot ei nähnyt, että istuimella nro 2 hänen takanaan kyhjötti naisen eloton ruumis. Käy ilmi, että nainen on murhattu myrkkynuolella. Ammuttiinko se kenties puhallusputkella tai imukkeella? Miksi uhrin kahvikupin vieressä on kaksi lusikkaa?
*9789510430286* www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-43028-6
www.agathachristie.com