Englund, Peter: Murha Sunnuntaitiellä (WSOY) by Kirja.fi

Murha SunnuntaitiellĂ¤

WSOY

( T r u e c r i m e)

Peter Englund

Murha Sunnuntaitiellä Suomentanut Kari Koski

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos Söndagsvägen. Berättelsen om ett mord Copyright © Peter Englund 2020 Published by arrangement with Partners in Stories Stockholm AB, Sweden kartta © Maria Grum Suomenkielisen laitoksen copyright © Kari Koski ja WSOY 2020 Werner Söderström Osakeyhtiö ISBN 978-951-0-43030-9 Painettu EU:ssa

IsĂ¤ni Birger Englundin muistolle

Musiikki, ilon ilmaukset, tarusto, ajan veistämät kasvot, jotkin auringonlaskut ja jotkin paikat, ne kaikki haluavat sanoa meille jotain, tai ne sanoivat meille jotain mitä meidän ei olisi pitänyt unohtaa, tai ne ovat sanomaisillaan jotain. Jorge Luis Borges, Ruotsissa ilmestyneestä kokoelmasta Andra inkvisitioner (1952)

SISÄLLYS Prologi 11 Rikos 23 Etsintä 45 Vangitseminen 131 Tutkinta 185 Oikeudenkäynti 233 Pako 281 Epilogi 305 Jälkisanat 310

Söndagsvägen

Fred agsv ägen

Lördagsvägen

aholmsvägen Skönst

ma lle

K - ja ely äv

ätie pyör

Jyrkkä metsänrinne

Sön dag svä gen

Met roa se

Tenniskenttä

1. 2. 3. 4. 5.

Söndagsvägen 88: murhapaikka Söndagsvägen 90: Nordinin perhe Söndagsvägen 61: Blomqvistin perhe Pieni tori Postilaatikko

6. Kauppa, jonka yläkerrassa autotalli ja koulu 7. Pyyhkeen löytöpaikka 8. Pysäköintitasku 9. Kääntöpaikka 10. Söndagsvägen 56: Blekenbergin perhe

Prologi

ökarängen on lähiö Tukholman eteläpuolella, ja sinne pääsee helpoiten metron vihreällä linjalla. Nousen siihen, ja tuntuu kuin matkustaisin takaperin kaupungin muistin halki: Gamla stanin viisisataavuotisten porraspäätyisten porvaristalojen luota alas pimeään ja takaisin vetten ylle Skanstullin kohdalla, missä 1700-luvulla rakennetut talot vilahtavat ohi alhaalla varastorakennusten ja täyteen ahdettujen pienvenelaiturien keskellä, ohi Skärmarbrinkin pistetalojen ja Blåsutin 40-luvulla rakennettujen lamellitalojen, ohi Sandsborgin kauniiden mutta itsetietoisten vuosisadanvaihteen huviloiden sekä Tallkrogenissa sikin sokin kohoavien 30-luvulla rakennettujen pienten pastelliväristen puutalojen, ja arkkitehtuuri muuttuu yhä radikaalimmaksi, symmetrisemmäksi ja valjummaksi, autot nousevat yhä hallitsevampaan asemaan samalla kun luontoa alkaa näkyä koko ajan enemmän: nurmikenttiä, metsiköitä, paljaita kallioita. Vajaan kahdenkymmenen minuutin päästä juna pysähtyy Hökarängenissä. Ensimmäiseksi katse kohdistuu pariin isoon, korkeaan ja raskaaseen asuinkerrostaloon, jotka viestivät, että kaupunginosa ei ole kovin vanha. Yksi kävelyteistä johtaa paloaseman ohi alueen keskelle. Sen oikealla puolen kohoaa korkea mäennyppylä ja vasemmalla pari kerrostaloa, joiden ympärillä näkyy nurmik13

koa, grillejä ja pyöreitä trampoliineja. Kävelytie kaartuu loivasti ja porautuu vihreyden halki, matka jatkuu hevoshaan vieritse, ja puunlatvojen lomasta alkaa häämöttää oranssinpunaisia tiilikattoja. Skönstaholm. Sitten lehtiverho aukeaa, ja näkyviin tulee matalia rivitaloja, kukkaistutuksia, pensaita, koivuja ja omenapuita, ja pienillä ruohotilkuilla leikkii lapsia, ihmiset touhuavat istutusten parissa tai juovat kahvia. Huomio voi kiinnittyä erityiseen yksityiskohtaan: katot viettävät eri kulmassa talojen etu- ja takapuolella. Kun tietä kulkee eteenpäin, katse suuntautuu taloriveihin, jotka jatkuvat vehreyden keskellä kohti etelää, missä alue avautuu kohti valoa ja alempana sijaitsevia niittyjä. Tämä on Söndagsvägen. Kun seisoin siellä ensimmäistä kertaa, ajattelin, että tässä on varmaan yksi Tukholman idyllisimmistä alueista. Tukholman kaupunki rakennutti suurimman osan Hökar ängenistä 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa, ja se on osoitus siitä, mihin ruotsalainen hyvinvointiyhteiskunta parhaimmillaan pystyi. Silloin, toisen maailmansodan jälkeen, kun maaseudulta kaupunkiin suuntautunut muuttoliike alkoi kunnolla päästä vauhtiin, kaupungissa vallitsi ankara asuntopula ja väestö asui ahtaasti. Siksi Tukholman ympärille rakennettiin kehämäisesti uusia asuinalueita, malliyhteiskuntia, joiden suunnittelussa oli otettu vaikutteita yhtä lailla saksalaisesta funktionalismista ja anglosaksisesta uudesta kaupunkiajattelusta kuin ruotsalaisesta rohkean optimistisesta sosiaalisesta insinööritaidosta. Näin syntyi eräänlaisia pikkukaupunkeja, jotka olivat suurin piirtein samankokoisia ja jotka oli rakennettu tyhjästä harpin, kulmaviivoittimen ja laskutikun avulla. Ne oli suunniteltu sekä asumista että työntekoa varten. Niillä kaikilla oli oma keskusta, ja siihen oli sijoitettu kaikki liikkeet ja palvelut, joita asukkaat saattoivat tarvita – kouluja, leikkipuistoja, kirjastoja, apteekkeja, päiväkoteja, uimahalleja, urheilukenttiä, yksinhuoltajille varat14

tuja asuntoja, neuvoloita, psykiatrin neuvontapisteitä, elokuvateattereita, köyhäinapua, kirkko – ja ne kaikki oli rakennettu jonkin metrolinjan varrelle välissään selvästi erottuvina kaistaleina koskematonta luontoa, joka tarjosi vihreyttä, valoa ja helposti saavutettavia virkistysalueita. Lähiössä yhdistyi maanläheinen utopia-ajattelu ja modernismin ihailu: suunnitelman perustana toimineessa alkuperäisessä selvityksessä oli varauduttu myös rakentamaan laskeutumispaikkoja tulevaisuuden kulkuneuvoiksi ennakoiduille yksityisille pienhelikoptereille. Hökarängen on onnistunut esimerkki kansankodin rakentamisesta. Asunnot ovat inhimillisen kokoisia: suurin osa rakennuksista on kapeita kaksi- tai kolmikerroksisia kerrostaloja, jotka on sijoitettu eri kulmiin siten, että ne istuvat hyvin kumpuilevaan metsämaastoon. Ja vaikka koko alueella – ja suurimmassa osassa Ruotsia – käytettiin samanlaista moderneihin lamellitaloihin perustuvaa ratkaisua, täällä arkkitehdit pyrkivät kaikin keinoin välttämään liian tylsistävää yksitoikkoisuutta. Sen huomaa myös alueella käydessään. Värit, kuviot ja julki sivujen yksityiskohdat vaihtelevat, ikkunoissa, porttikäytävissä ja parvekkeissa on havaittavissa selvästikin huolella harkittua vaihtelua. Siellä täällä näkyy pieniä koristereliefejä. Käsityön kerrotaan myös olevan kautta linjan hyvää laatua. Tänne rakennetun kansankodin määrä oli olla moderni, »avoin kaupunki / ei linnoitettu», ja lisäksi se rakennettiin kestämään. Se oli monin tavoin onnellista aikaa, etenkin tultaessa 60-luvun alkupuoliskolle. Yhteiskunta oli rakennettu pian valmiiksi, täydelliseksi suorastaan, tiede oli hyvää, kaikki vastakkainasettelut olivat koko ajan vähenemään päin, ideologiat kuolleet ja tulevaisuus yhtä lailla valoisa kuin loputonkin. Ne olivat rajattoman optimismin vuosia, ja sopii kysyä, mikä olisi kuvastanut sitä paremmin kuin kilpajuoksu avaruuteen. Yhdysvaltojen ja 15

Neuvostoliiton kilpailu siitä, kumpi veisi ensimmäisenä ihmisen Kuun pinnalle, herätti valtavaa kiinnostusta myös Ruotsissa, ja monet seurasivat tarkkaan eri laukaisuja ja mitä niiltä oli lupa odottaa, tiesivät avaruuslentäjien nimiä kansallisuuteen katsomatta. Näiden matkojen käytännön merkitys jäi paljon vähäisemmäksi kuin ideologinen sanoma: ihminen eli nyt avaruusaikaa, uutta aikakautta, jona kaikki oli mahdollista. Tekniken idag -vuosikirjan vuoden 1965 laitoksessa ennustettiin muun muassa, että lentävien autojen läpimurto oli ovella, että valtavat ilmatyynyalukset alkaisivat pian liikennöidä Atlantin yli ja että kymmenen vuoden kuluessa ensimmäinen ihminen laskeutuisi Marsin pinnalle – kuumatkat olivat siinä vaiheessa jo Old Hat. Kaikki käyrät osoittivat ylöspäin. Vuosien 1956 ja 1965 välillä Ruotsin bruttokansantuote henkeä kohti oli kaksinkertaistunut vajaassa kymmenessä vuodessa. Edellisenä vuonna, 1964, se oli kasvanut 7,2 prosenttia, minkä vertaista ei juuri löydy 1900-luvun taloushistoriassa. Seitsemässä vuodessa Ruotsin teollisuustuotanto oli kasvanut yhtä uskomattomat 66 prosenttia. Ja tämä oli tapahtunut miltei kokonaan ilman ristiriitoja. Ruotsissa ei esiintynyt juuri lainkaan lakkoja – varsinkaan verrattuna lakkoilun luvattuun maahan, Yhdysvaltoihin.1 Työttömyys oli minimissään. Työtä etsivälle oli aina työpaikka odottamassa, sillä maassa oli pulaa lähinnä työvoimasta, ja se ratkaistiin työperäisellä maahanmuutolla. Ruotsiin muutti pääasiassa suomalaisia ja muita pohjoismaalaisia mutta myös saksalaisia, itävaltalaisia, italialaisia ja unkarilaisia. Ruotsilla oli melkein yhtä suuri kauppalaivasto kuin Ranskalla. Noin joka kymmenes maailman vesille

Vuosina 1961–1963 lakoissa menetettyjä työpäiviä oli Yhdysvalloissa sataa työntekijää kohti keskimäärin 27,8, kun vastaava luku Ruotsissa oli 0,4.

lasketuista laivoista oli rakennettu ruotsalaistelakoilla. Voitot eivät jääneet yksinomaan vientiyritysten johtajille, vaan kansan enemmistö sai niistä osansa. Tuloerot pienenivät koko ajan. Palkat nousivat vuosi toisensa jälkeen. Verot tosin olivat maail man korkeimmat2, mutta mitä väliä sillä oli, kun elintaso oli yhtä ennätyksellisen korkea ja työttömyys samalla maailman matalin? Pääministerinä toimi Tage Erlander, tahdikkaan oloinen intellektuelli Lundista, pitkä ja hoikka mies, jonka rakkaimpia harrastuksia oli lukea romaaneja ja joka tuolloin oli kohoamassa hyvää vauhtia maan isän asemaan. (Lapsuudenkodissani oli kunniapaikalla pieni, lempeästi karrikoitu Erlanderia esittävä savihahmo.) Vuonna 1966 hän oli pysynyt virassaan kaksikymmentä vuotta; samalla sosiaalidemokraattinen puolue oli hallinnut maata lähes kolmekymmentä vuotta. Vuoden 1964 valtiopäivävaaleissa puolue oli saanut 47,3 prosenttia äänistä, mikä oli sille pettymys verrattuna vuoden 1962 kunnallisvaaleihin, joissa ääniosuus oli ollut 50,1 prosenttia, mutta tuloksen katsottiin silti merkitsevän vahvan poliittisen valta-aseman jatkumista: sosiaalidemokraateilla oli enemmän jäseniä kuin muilla puolueilla yhteensä. Valta-asemaa ei kuitenkaan tarvinnut pitää kovin kiistanalaisena. Kuten todettiin, ideologiat olivat kuolleet – tai tekivät kuolemaa – ja politiikka oli vastedes pitkälti teknokraattien ja virkakoneiston hyväntahtoista vallankäyttöä: tulevaisuus kuului hallinnolle, modernille järjestyksentajulle ja sosiaaliselle insinööritaidolle. Kukaan ei kyseenalaistanut markkinataloutta. Tai sekataloutta,

Itse asiassa vasta toiseksi korkeimmat, jos veroihin lasketaan mukaan sosiaalivakuutusmaksut.

niin kuin sitä silloin kutsuttiin. Valtio omisti useita yrityksiä, ja ne olivat suuria. Samoin valtion monopolit. Liberaalien kansantalouksien ei auttanut kuin todeta, että Ruotsin järjestelmä toimi kyllä käytännössä, mutta teoriassa se ei ikimaailmassa toimisi. Toisten silmissä näytti siltä kuin Ruotsi olisi löytänyt kultaisen keskitien amerikkalaisen riistokapitalismin ja neuvostoliittolaisen suunnitelmatalouden välillä. Hyvinvointi lisääntyi vuosi vuodelta, millä sitä ikinä mitattiinkaan: yksityisen kulutuksen tai keskitulojen tai keskimääräisten tuntiansioiden tai sitten puhelinten, televisioiden tai yksityisautojen määrän mukaan. Etenkin oma auto oli kaikkea modernia ihaileville ruotsalaisille keino totuttautua hieman epätodelliselta tuntuvaan mutta ihanaan hyvinvointiin; sillä tosin oli omat, helposti ennakoitavat varjopuolensa, kun ruuhkat pahenivat ja liikenneonnettomuuksia sattui aina vain enemmän. Niin suuria ongelmia ei silti ollutkaan, etteikö niitä olisi saatu hallintaan rationaalisella ajattelulla yhdistyneenä laajamittaisiin valtion toimiin. Tämä huippurationaalinen maailma oli jättämässä taakseen murheellisen, järjettömän menneisyyden ja kaiken mitä se edusti: vanhat talot, vanhat muistot, vanhat ajatusmallit. Sota oli unohdettu, lama torjuttu, ydinaseiden uhka sublimoitu. Historia alkoi näyttää epäolennaiselta, ja älymystön ja korkeakoulutettujen keskuudessa myös uskontoon suhtauduttiin lempeän kärsivällisesti, ikään kuin sekin kuuluisi pian menneisyyteen. Jos uskaltautui kesällä 1965 ajamaan autolla Tukholman läpi etelään (tien vasenta puolta, sillä maassa oli vielä tuolloin vasemmanpuoleinen liikenne), esimerkiksi juuri Hökarängeniin tai Kungens kurvassa vastikään avattuun huonekalutavarataloon (joka kaikista laskutaitoisista pahanilmanlinnuista huolimatta osoittautui käsittämättömäksi menestykseksi tuolloin vielä tun18

temattomalle playboylle nimeltä Ingmar Kamprad), ei voinut olla huomaamatta kaupungin keskuudessa käynnissä olleita laajamittaisia purkutöitä. Kaivinkoneilla ja paineilmaporilla hajotettiin maan tasalle lukemattomia entisaikoina rakennettuja taloja, joista vanhimmat olivat peräisin 1600-luvulta, jotta saataisiin tilaa tavarataloille ja muille taatusti huippurationaalisille hienouksille. Yksi näistä loistorakennuksista oli Tukholman keskustassa vuotta aiemmin käyttöön vihitty Åhlénsin uusi suuri tavaratalo, jossa oli yhdeksän kerrosta. (Eikä tämä rakennus suinkaan ollut ainoa lajissaan: viiden kuuden vuoden kuluessa Ruotsissa olisi kaikista Euroopan maista eniten tavarataloja asukaslukuun nähden. Tavallaan nämä nykyisen kulutususkon katedraalit kuvastivat tulevaisuuden lumousta, jonka valtaan maa oli joutunut, ja usein niiden taustalla oli symbioosi, joka oli syntynyt vähän joka puolella maata nousseiden jättimäisten asuntorakennushankkeiden ja yhtä jättimäisten tieverkon laajennus- ja kunnostushankkeiden välille.) Kaupungin keskustan ulkopuolella metsäisen horisontin takaa alkoi nousta valmiita, puolivalmiita ja neljännesvalmiita asuinkerrostaloja jättimäisinä monoliitteina, betoniin puettuja lupauksia siitä, että myös vuosikymmeniä vaivannut asuntopula pystytään ratkaisemaan. Joka puolella näkyi nostokurkia, sillä Tukholma kasvoi kirjaimellisesti kohisten. Kaikki ei kuitenkaan ollut suuren suurta. Alun alkaen koko Hökarängenistä oli tarkoitus tulla rivitaloalue. Se oli Ruotsissa uusi ja varsin kiistelty asumismuoto. Jotkut vanhimmista sosiaalidemokraateista kavahtivat vaistomaisesti rakennusten muotoa, joka toi mieleen muonamiesten vihatut parakit kartanoiden mailla; toiset huomauttivat laskutikku kädessä, että niiden rakentamiskustannukset olivat neliömetriä kohti korkeammat kuin tavallisten kerrostalojen; kunnallispoliitikkojen ja rakennusteollisuuden epäpyhä allianssi halusi mieluummin 19

panostaa todella suuriin hankkeisiin, ja funktionalismin puhdasoppisten ideologien mielestä pienet rivitaloalueet olivat kamalinta mitä saattoi kuvitellakaan, he puhuivat falsetissa törystä ja hysteriasta ja maalailivat kauhukuvia siitä, että lähellä maanpintaa sijaitsevat asunnot omine ruohotilkkuineen uhkasivat »porvarillistaa» asukkaansa. Ei, nämä alueet eivät muistuttaneet tippaakaan Tulevaisuudesta maalailtuja futuristisia ja suurisuuntaisia visioita. Ne eivät kerta kaikkiaan näyttäneet moderneilta. Tässä vaiheessa, 1965, ideologit, laskutikkuväki ja rakennusyhtiöt olivat jo vieneet voiton. On hyvin kuvaavaa, että viimeiset Hökarängeniin rakennetut talot – edellä mainitut luomukset, jotka tulevat näkyviin heti kun juna saapuu asemalle – olivat juuri betonikolosseja, lähitulevaisuudesta ilmestyneitä tunkeilijoita: niiden uusbrutalistisen geometrinen muoto ja standardisoidut ja teolliset rakennusmenetelmät viestivät paitsi siitä, että niin sanottu Miljoonaohjelma käynnistyisi pian, myös siitä, että kansankodin rakentaminen eteni kohti uutta vaihetta. Alkuperäisistä, pienimuotoisen malliyhteisön rakentamiseen tähdänneistä suunnitelmista jäi jäljelle pelkkä saareke: Hökarängenin kaakkoisosassa sijaitseva Skönstaholmin rivitaloalue. Skönstaholmin olivat piirtäneet kunnallisen kiinteistötoimiston suunnittelijat, ja Tukholman kaupunki rakensi alueen vuosina 1950–1952. Se on idyllinen luomus. Silmiinpistävän nuoret ja kunnianhimoiset arkkitehdit3 olivat nähneet paljon vaivaa, jotta alueesta olisi tullut sekä ihmisen kokoinen että omaperäi-

3 Etenkin talot suunnitellut Erik F. Dahl. Hän oli tuolloin vähän päälle kolmenkymmenen ja päätti asettua asumaan Skönstaholmiin. Hän siis oli arkkitehti, joka erikoista kyllä sitoutui luomuksiinsa muutenkin kuin puheissaan.

nen. Siellä esiintyi yhdeksää eri rakennustyyppiä, joiden tyyliä luonnehditaan yleisesti »kansankotiarkkitehtuuriksi». Se on ehkä ainoa täysin ruotsalainen arkkitehtuurin tyylisuunta, ja samalla talot kuvastivat sitä miltä tämän kansankodin oli tarkoitus näyttää. Tyyli oli pienimuotoista, ja sen perusideana oli synnyttää muodon tasolla voimakas yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin välttäen tasapäistämistä ja jättäen riittävästi tilaa yksilöllisyydelle. Rakennukset olivat samalla symboli. Talorivistöt oli sijoitettu huolellisesti metsäiseen ja kumpuilevaan maastoon sopiviksi, ja sijoittelussa oli usein otettu huomioon yksittäiset puutkin. Kunnan etevät maisema-arkkitehdit olivat viimeistelleet kokonaisuuden luomalla talojen ympärille vivahteikkaan puistomaiseman, joka vietti etelän suuntaan.4 Muun Hökarängenin tavoin taloissa oli yksityiskohtia, jotka antoivat jokaiselle rivitalolle oman yksilöllisen ilmeen ja ovat yhä näkyvissä. (Esimerkiksi ovet on maalattu joko siniseksi, vihreäksi, leijonankeltaiseksi, kiiltävänmustaksi tai suklaanruskeaksi, ikkunoita on tietty määrä eri tyyppejä ja seinälamppuja on viisi eri mallia.) Yhdenmukaisuutta pyrittiin välttämään. Taloissa ei asuisi massaolentoja vaan ihmisiä, jotka olivat löytäneet onnellisen tasapainon yhteisöelämän ja yksilöllisyyden välillä. Malli yhteiskunnassa. Mutta vaikka rivitalot olivat sinänsä melko pieniä – useimmissa asunnoissa oli kolme huonetta ja keittiö ja huonepinta-ala kahdeksankymmentä neliötä, niiden rakentaminen tuli varsin kalliiksi, ja se näkyi myös vuokrissa. Neliövuokra oli noin kaksinkertainen Tukholman keskustaan verrattuna. Jos etsi asuntoa

4 Myös maisema-arkkitehdit olivat ensiluokkaisia. Yksi heistä oli kaupunginpuutarhuri Holger Blom, joka on suunnitellut Stureplanin Sieneksi kutsutun katoksen.

”Peter Englundin esseet ja tästä Hökarängenin osasta,muutkin joutui selvittämään Perkirjoituksettulonsa. tekee erityiheellä odotettiin myös olevan lapsia. Täällä ei ollut pelkästään sen tärkeiksi ja ymmärrettäviksi kallista asua. 50-luvulla Hökarängen ylipäätään, ja erityisesti se,uloin ettäetuvartio hän pystyy perinteisestä Skönstaholm, oli Tukholman etelän suunnalla. Talojen alapuolella näkyi tuolloin pelkkiä viljapeltoja ja poiketen metsää, historiantutkimuksesta ja nykyisen vilkasliikenteisen Nynäsledenin paikalla oli mutkaieläytymään voimakkaasti kunen soratie. Jonkin etelänpuoleisen talon parvekkeelta saattoi vattavaan aikaan ja sen tapahyhä nähdä etäällä välkkyvän Drevvikenin. Pian alueelle asettui vuokralaisiksi hieman hienompaaei tumiin. Hänen eläytymisensä väkeä: insinöörejä, arkkitehtejä, tilintarkastajia, lääkäreitä, ole kuitenkaan halpaa ja helppoa virkamiehiä ja opettajia sekä muuta koulutettua keskiluokkaa. popularisointia vakavasti Skönstaholmin erotti muusta Hökarängenistavaan metsäkaistale ja otettavan aitoatoisiinsa ja syvälaiemmin mainittu korkea kallio. Muttatutkijan alueet yhdisti Söndagsvägen, joka kulki kaupunginosan pohjoisosasta eteläilistä eläytymistä.” selle rivitaloalueelle saakka. Murha tapahtui juuri siellä, talossa Juha Pikkarainen, Yle.fi numero 88. ”Englund on paitsi historioitsija, myös aidosti taitava kirjoittaja, jonka tekstiä lukee ilokseen. Englundin suurimmat vahvuudet – kyky edetä yksittäisistä tapauksista yleisempiin päätelmiin ja lämmin suhtautuminen menneisyyden ihmisiin – toimivat esseissä yhtä lailla kuin Englundin paremmin tunnetuissa tiiliskivissä.” Sammeli Heikkinen, Vihreä Lanka 22

RUOTSALAISEN KANSANKODIN JA VAPAUTUNEEN 60-LUVUN PIMEÄ KÄÄNTÖPUOLI

RIKOS

ukholman idyllisessä esikaupungissa nuori nainen löytyy kuolleena sängystään. Asunnosta ei löydy mitään jälkiä rikoksesta. Tapausta luullaan itsemurhaksi, kunnes lakanalta löytyy tippa

siemennestettä. Palkitun historioitsijan vangitsevasti kerrottu true crime -kirja pureutuu Ruotsissa vuonna 1965 tapahtuneeseen naismurhaan. Miten ihmeessä psyykeltään pahasti sairas tappaja pystyi niin taitavasti salaamaan syyllisyytensä? Kirja kuvaa askel askeleelta rikoksen mutkikasta selvitystyötä, jossa umpikuja seuraa toistaan. Osa tarinaa ovat rikollisen hyytävät muistiinpanot, jotka avaavat pelottavasti järkkynyttä mieltä. Sunnuntaitien murhatapaus on kiinnostava muutenkin kuin karmivana tarinana. Siihen tiivistyy jännitteitä, jotka jo 60-luvun puolivälissä alkoivat antaa merkkejä itsestään, vaikka purkautuivatkin räjähtäen esille vasta vuoden 1968 mullistuksissa.

www.wsoy.fi

30.16

ISBN 978-951-0-43030-9