Madeleine L’Engle
Hyppy ajassa Suomentanut | Katri Yli-Viikari
werner söderström osakeyhtiö | helsinki
Englanninkielinen alkuteos A Wrinkle in Time Copyright Š 1962 by Crosswicks, Ltd. originally published in the united states by farrar, straus and giroux Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB Suomenkielinen laitos Š Katri Yli-Viikari ja WSOY 2018 Suomennos ilmestynyt aiemmin Lasten Keskuksen kustantamana 1986 Tarkistettu laitos Shakespearen Myrsky-sitaatit sovitettu Matti Rossin suomennoksesta Raamattu-sitaatit vuoden 1992 suomennoksen mukaan ISBN 978-951-0-43255-6 Painettu EU:ssa
Charles Wadsworth Campille ja Wallace Collin Franklinille
Sisällys 1 Rouva Kummoinen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 2 Rouva Ken. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 35 3 Rouva Kumpainen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 56 4 Musta varjo. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 79 5 Tesserakti. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 104 6 Kultainen keskitiemeedio . . . . . . . . . . . . . . . . . 127 7 Punasilmäinen mies. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 158 8 Läpinäkyvä pilari . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 184 9 SE . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 200 10 Absoluuttinen nollapiste . . . . . . . . . . . . . . . . . . 226 11 Eläin-täti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 243 12 Hullut ja heikot. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 265
1 Rouva Kummoinen
O
li synkkä ja myrskyinen yö. Margaret Murry istui ullakkohuoneessaan vanhaan tilkkutäkkiin kietoutuneena ja katseli sänkynsä päädystä, kuinka puut huojuivat rajutuulen piiskaamina. Kaukana puiden takana kiisivät pilvet vinhaa vauhtia halki taivaan. Aina välistä kuu pilkahti esiin niiden lomasta luoden aavemaisia varjoja, jotka vilistivät pitkin maan pintaa. Talo vapisi. Meg vapisi tilkkutäkkinsä sisässä. Sään vuoksi Meg ei tavallisesti ollut peloissaan. Ei tämä johdu vain säästä, hän ajatteli. Vaan säästä kaiken muun lisäksi. Itseni lisäksi. Tämän Meg Murryn lisäksi, joka tekee kaiken päin mäntyä. Koulukaan ei ottanut sujuakseen. Hänet oli 9
siirretty alimpaan tasoryhmään luokallaan. Juuri tänä aamuna oli muuan hänen opettajistaan tuskitellut: »Hyvät ihmiset, Meg, en voi käsittää, miten sinä voit olla noin huono oppilas koulussa, vaikka sinulla pitäisi olla niin lahjakkaat vanhemmat. Ellet pysty vähän parempaan, jäät luokallesi.» Ruokatunnilla Meg oli sitten peuhannut ja melskannut saadakseen mielialansa vähän korkeammalle. Mutta heti oli eräs hänen luokkatoverinsa huomauttanut: »No mutta, Meg, emmehän me nyt enää mitään alaluokkalaisia ole. Miksi sinun pitää käyttäytyä aina kuin pikkukakara?» Ja vielä kun hän oli ollut matkalla koulusta kotiin kädet täynnä kirjoja, oli eräs poika vihjaissut jotakin hänen »typerästä pikkuveljestään». Siinä samassa Meg oli paiskannut kirjansa tien sivuun ja käynyt kaikin voimin pojan kimppuun. Kotiin tullessa oli pusero ollut palkeenkielellä ja toinen silmänympärys mustana. Sandy ja Dennys, Megin kymmenvuotiaat kaksoisveljet, jotka olivat tulleet kotiin jo tuntia aiemmin, olivat tuohtuneet pahan kerran. »Mitäs jos antaisit meidän hoitaa hommat silloin kun tarvitsee tapella», he vihjaisivat Megille. Tappelupukari, se minä olen, Meg ajatteli 10
apeana. Siksi ne minua seuraavaksi nimittävät. Ei äiti. Mutta ne. Kaikki muut. Toivoisinpa, että isä – Mutta kyyneleet olivat yhä aivan liian herkässä kun ajattelikin isää. Vain äiti saattoi puhua hänestä luontevasti ja sanoa: »Sitten kun isä palaa –» Palaa mistä? Ja milloin? Äidin täytyi tietää ihmisten puheista, tietää mitä pahat kielet lauloivat. Varmasti se loukkasi äitiä yhtä paljon kuin häntäkin. Mutta vaikka niin olisi ollutkin, äiti ei näyttänyt sitä ulospäin. Mikään ei tuntunut horjuttavan äidin mielentyyneyttä. Miksen minäkin pysty kätkemään tunteitani? Meg tuskaili. Miksi minun pitää aina paljastaa kaikki? Tuuli rämisytti ikkunaa hurjasti. Meg kiskoi täkin yhä tiukemmin ympärilleen. Tyynylle käpertynyt pörröinen harmaa kissanpentu naukaisi, lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella kielellään, pisti päänsä taas piiloon ja nukahti jälleen. Kaikki nukkuivat. Kaikki paitsi Meg. Jopa Charles Wallace – hänen »typerä pikkuveljensä», joka jollain yliluonnollisella tavalla aavisti, milloin Meg öisin onnettomana valvoi, ja hiipi silloin aina Megin luo yläkertaan – Charles Wallacekin nukkui. Kuinka he saattoivat nukkua? Radiossa oli luettu hirmumyrskyvaroituksia koko päivän. Kuinka he 11
saattoivat jättää hänet ullakkohuoneeseen, huteraan messinkisänkyyn, vaikka hyvin tiesivät, että katto saattaisi lentää ilmaan ja hän sen mukana ylös pelottavalle yötaivaalle ja päätyä ties mihin. Meg pystyi tuskin enää hillitsemään vapinaansa. Itsehän sinä halusit ullakkohuoneen, hän muistutti tuikeana mieleensä. Äiti lupasi sen sinulle, koska sinä olet vanhin. Se on etuoikeus, ei rangaistus. »Mutta hirmumyrskyn aikana se ei ole mikään etuoikeus», Meg totesi oikein ääneen. Hän heitti täkin sängylle ja nousi ylös. Kissanpentu venytteli raukeana ja katseli Megiä suurin viattomin silmin. »Nuku sinä vain», Meg sanoi. »Ole iloinen, että olet vain kissanpentu etkä tällainen hirviö kuin minä». Meg vilkaisi vaatekaapin ovipeiliin ja väläytti irvistäen hammastukien peittämää hammasriviään. Vaistomaisesti hän kohensi silmä lasejaan, haraisi maantienruskeita hiuksiaan, niin että latvat jäivät sojottamaan pystyyn, ja huokaisi syvään kuin ulkona pauhaava tuuli. Leveät lattialankut tuntuivat kylmiltä jalkapohjiin. Vaikka ikkunoissa oli myrskyluukut, niiden raoista tuuli. Meg kuuli kuinka tuuli humisi savupiipun hormeissa. Kaukaa alakerrasta kiiri heidän 12
ison mustan koiransa haukahduksia. Fortinbraskin oli varmasti peloissaan. Mitähän se mahtoi haukkua? Se ei haukkunut koskaan tyhjänpäiten. Yhtäkkiä Meg muisti, että noutaessaan postia postitoimistosta hän oli kuullut puhuttavan kulkurista, jonka sanottiin varastaneen poliisin vaimolta kaksitoista lakanaa. Kulkuria ei ollut saatu kiinni, ja nyt se varmasti oli tulossa juuri heille päin, heidän talonsa kun sijaitsi erillään muista; ja tällä kertaa kulkuri ei kenties tyytyisikään pelkkiin lakanoihin. Postitoimistossa Meg ei ollut piitannut koko jutusta, sillä postineiti oli ottanut jälleen asiakseen tiedustella imelä hymynvirne suupielessään, oliko Meg kuullut isästä sitten viimenäkemän. Meg lähti pienestä ullakkohuoneestaan, kulki ullakkohallin poikki ja kolautti kylkensä pingispöytään. »No, nyt minulla sitten on mustelma kaiken kukkuraksi lonkassanikin», hän tuhahti. Hänen jalkansa osuivat vielä vanhaan nukke kotiin, Charles Wallacen keinuhevoseen ja kaksosten sähköjuniin. »Mitä varten juuri minulla pitää aina olla näin hankalaa!» Meg tiuskaisi vanhalle nallekarhulle. Ullakonportaiden juureen päästyään Meg jäi kuulostelemaan. Ei äännähdystäkään oikealta 13
Charles Wallacen huoneesta. Ei risahdustakaan vasemmalta vanhempien huoneesta, jossa äiti nukkui yksin isossa parivuoteessa. Meg hiipi eteis aulaan ja pujahti kaksosten huoneeseen kohentaen taas silmälasejaan ikään kuin olisi sitten nähnyt paremmin pimeässä. Dennys kuorsasi. Sandy mutisi itsekseen jotakin baseballista ja oli sitten taas hiljaa. Kaksosilla ei ollut pahemmin ongelmia. He eivät olleet mitenkään erinomaisia koulussa mutta eivät erityisen huonojakaan. He olivat täysin tyytyväisiä keskinkertaisiin ja silloin tällöin vähän parempiin tai huonompiin arvosanoihinsa. He olivat voimakkaita, kovia juoksemaan ja hyviä pelaamaan, ja jos Murryjen perheessä joskus pilailtiin, ei se tapahtunut Sandyn tai Dennysin kustannuksella. Meg lähti kaksosten huoneesta ja meni alakertaan varoen natisevaa seitsemättä porrasaskelmaa. Fortinbras oli lakannut haukkumasta. Siellä ei siis ainakaan tällä kertaa ollutkaan mitään kulkuria. Fortinbras olisi kyllä haukkunut yhä, jos joku olisi liikuskellut lähistöllä. Mutta ajatella, jos se kulkuri sittenkin tulee ja jos sillä on vaikka puukko mukana? Kukaan ei asu niin lähellä, että kuulisi vaikka miten huutaisimme. Eikä kukaan muutenkaan piittaisi. 14
Menen laittamaan itselleni vähän kaakaota, Meg päätti. Se piristää, ja jos vaikka katto lentäisikin taivaan tuuliin, en ainakaan minä lennä sen mukana. Keittiössä paloi jo valo ja Charles Wallace istui pöydän ääressä juomassa maitoa ja syömässä hilloleipää. Charles näytti hyvin pieneltä ja hennolta istuessaan yksin suuressa vanhanaikaisessa keittiössä, pieni vaaleatukkainen poika kauhtuneensinisessä yöpuvussa, jalat keikkuen korkealla lattiasta. »Moi», Charles Wallace virnisti iloisesti. »Olen odottanut sinua.» Fortinbras kohotti kiiltävänmustaa päätään pöydän alla ja läimäytti hännällään lattiaan tervehtien näin Megiä passipaikaltaan Charles Wallacen jalkojen juuresta, missä se lojui odottamassa leivänmuruja. Fortinbras oli ollut vielä keskenkasvuinen pentu ilmestyessään eräänä talviyönä hylättynä ja nälkiintyneenä Murryjen ulkorappusille. Megin isä oli sanonut, että se oli englanninsetterin ja vinttikoiran risteytys, ja sen solakka musta olemus oli omalla tavallaan hyvin kaunis. »Mikset sinä tullut ullakolle?» Meg kysyi veljeltään kuin ikäiseltään. »Olen jäykkänä kauhusta.» »Sinun ullakollasi on liian tuulista», pikkumies 15
vastasi. »Tiesin, että tulisit alas. Laitoin sinulle maitoa lämpenemään. Se on jo varmasti kuumaa.» Mistä Charles Wallace aina tiesi Megin ajatukset? Miten hän saattoi aina noin vain arvata kaiken? Eihän hän koskaan tiennyt – tai välittänyt tietää – mitä Sandy tai Dennys ajattelivat. Mutta Megin ja äidin ajatukset Charles Wallace urkki huolestuttavan tarkkaan. Omien pelkojensako vuoksi muut ihmiset vihjailivat, ettei Murryjen nuorin lapsi ollut aivan täysi järkinen? Älykkäillä vanhemmilla oli kuulemma usein vähälahjaisia lapsia, oli Meg kuullut jonkun joskus sanovan. Ja että: »Ne kaksi poikaa kyllä vaikuttavat oikein mukavilta tavallisilta lapsilta, mutta se epämiellyttävä tyttö ja se nuorin poika, heillä tuskin on kaikki kohdallaan.» Piti paikkansa, ettei Charles Wallace juuri puhunut, kun joku oli lähettyvillä. Tämän vuoksi monet ajattelivat, ettei hän ollut oppinut lainkaan puhumaan. Ja totta olikin, että hän oli alkanut puhua vasta melkein nelivuotiaana. Meg kalpeni vihasta, kun ihmiset tuijottivat hänen pikkuveljeään ja surkuttelivat tätä päätään pudistellen. »Älä ole suotta huolissasi Charles Wallacesta», oli isä kerran sanonut Megille. Meg muisti sen oikein 16
hyvin, koska isä oli sanonut sen juuri ennen läh töään. »Charlesin järjessä ei ole mitään vikaa. Hän vain tekee asiat omalla tavallaan ja omassa tahdissaan.» »En haluaisi, että hänestä tulisi yhtä tyhmä kuin minusta», Meg oli jatkanut. »Voi rakas lapsi, et sinä ole tyhmä», isä oli lohduttanut. »Sinä olet samanlainen kuin Charles Wallace. Sinä kehityt omaan tahtiisi. Ehkä se ei ole se tavanomainen tahti.» »Kuinka sinä sen voit tietää?» Meg oli ihmetellyt. »Kuinka sinä voit tietää, etten minä muka ole tyhmä? Vain siksikö, kun rakastat minua?» »Minä rakastan sinua, mutta ei se selitä asiaa. Kuten tiedät, olemme äidin kanssa tehneet sinulle muutamia testejä.» Se piti paikkansa. Meg oli tajunnut, että jotkut niistä niin sanotuista leikeistä, joita vanhemmat olivat »leikkineet» hänen kanssaan, olivatkin olleet jonkinlaisia testejä ja että niitä oli tehty enemmän hänelle ja Charles Wallacelle kuin kaksosille. »Tarkoitat älykkyystestejä?» »Kyllä, niitäkin.» »Onko minulla ihan hyvä ÄO?» »Parempi kuin hyvä.» 17
»Mikä se sitten on?» »Sitä minä en aio sinulle sanoa. Mutta olen ihan varma, että niin sinä kuin Charles Wallacekin selviätte isoina ihan mistä tahansa. Odota vain kunhan Charles alkaa puhua. Saat nähdä.» Miten oikeassa isä olikaan ollut, vaikka olikin lähtenyt ennen kuin Charles Wallace oli alkanut puhua, puhua ykskaks ilman tavanomaista pikku lasten puhetta, lausuen heti kokonaisia lauseita. Kuinka ylpeä isä olisikaan ollut! »Sinun kannattaisi nyt tarkistaa kiehuuko maito», Charles huomautti Megille selväsanaisemmin kuin monikaan viisivuotias. »Tiedät itsekin, ettet pidä siitä kun maidon pinnalle tulee kuori.» »Tässä on puolet liikaa», Meg totesi kurkistaessaan kattilaan. Charles Wallace nyökkäsi asiallisesti. »Ajattelin, että äitikin haluaisi.» »Että mitä minä haluaisin?» kuului ääni ja siinä äiti seisoikin ovensuussa. »Kaakaota», Charles Wallace vastasi. »Haluaisitko maksapasteijajuustoleivän? Minä voisin tehdä.» »Kiitos mielelläni», rouva Murry vastasi, »mutta kyllä minä voin tehdä sen itsekin, jos siitä on sinulle vaivaa.» 18
»Ei laisinkaan.» Charles Wallace pudottautui alas tuoliltaan ja sipsutti pyjamassaan kissanpehmein askelin jääkaapille. »Entä Meg», Charles kysyi, »haluaisitko sinäkin voileivän?» »Kyllä kiitos», Meg vastasi. »Mutta ilman maksapasteijaa. Onko siellä tomaatteja?» Charles Wallace kurkisti vihanneslokeroon. »On yksi. Äiti, saanko panna sen Megin leivälle?» »Totta kai, tuskin sille sen parempaa käyttöä on», äiti vastasi hymyillen. »Mutta rakas Charles, pidä pienempää ääntä, ellet halua kaksosiakin tänne alakertaan.» »Ollaan nyt vain oikein eriseuraisia», Charles Wallace julisti. »Tämän päivän uusi sanani. Vaikuttava, eikös olekin?» »Huikaiseva», rouva Murry vastasi. »Meg, tulepas vähän niin katsotaan sitä sinun mustelmaasi.» Meg kävi polvilleen äitinsä jalkojen juureen. Hän tunsi olonsa taas vapautuneeksi, ullakon kauhut olivat kaikonneet keittiön valoisassa lämmössä. Kaakao höyrysi tuoksuvana kattilassa, pelargonit kukkivat ikkunalaudoilla ja pöydällä oli kimppu pieniä krysanteemeja. Ikkunoiden eteen oli vedetty tunnelmalliset punaiset verhot, joissa oli sinivihreitä geometrisiä kuvioita. Kamiina kehräsi kuin iso nukkuva eläin; 19
lamput loivat lämmintä loistettaan; vain tuuli yksin yhä ulvoi ulkona nurkissa, mutta sen aikaansaama kauhuntunne oli haihtunut Megin mielestä keittiön kotoisassa lämmössä. Rouva Murryn tuolin alta kului Fortinbrasin tyytyväinen huokaus. Rouva Murry kosketti varovasti Megin mustelmaista poskipäätä. Meg tarkkaili äitiään puoliksi hellän ihailevasti, puoliksi nyreästi. Ei ollut niinkään hauskaa, että oli saanut äidin, joka oli sekä tiedenainen että samalla kaunotar. Rouva Murryn välkehtivät punaiset hiukset, kuultava iho ja pitkien mustien silmäripsien reunustamat syvän siniset silmät näyttivät vielä kauniimmilta Megin koruttomuuden rinnalla. Megin hiukset olivat olleet siedettävät niin kauan kuin hän oli pitänyt ne tiukasti leteillä. Siirtyessään yläasteelle hän oli leikkauttanut tukkansa, ja nyt hiusten kiinnittäminen oli työlästä niin äidille kuin hänelle itselleenkin; toiselta puolelta ne karkasivat kiharoille ja toiselta puolelta menivät pitkin päätä, ja hän näytti entistä surkeammalta. »Mahdatko sinä, rakas lapseni, tietää mitä kohtuus merkitsee», rouva Murry sanoi. »Opitkohan koskaan niin sanottua kultaista keskitietä. Miten komean mustelman Hendersonin poika onkaan sinulle pamauttanut. Pojan äiti soitti muuten juuri vähän 20
sen jälkeen kun olit mennyt nukkumaan ja valitti, että sinä olit mukiloinut pahemman kerran heidän poikaansa. Kun ottaa huomioon, minä vastasin, että poika on ensinnäkin vuoden sinua vanhempi ja toisekseen ainakin kymmenen kiloa sinua painavampi, niin minulla tässä itse asiassa olisi aihetta valittaa. Mutta hän tuntui panevan kaiken sinun niskoillesi.» »Riippuu kai siitä, miltä kantilta asiaa katsoo», Meg totesi. »Tapahtuipa niin tai näin, minä saan aina kaiken syyn niskoilleni, vaikkei minulla olisi ollut koko asian kanssa mitään tekemistä. Olen pahoillani, että rupesin hänen kanssaan tappelunnujakkaan. Tämä viikko on vain ollut niin inhottava. Minulla on todella kurja olo.» Rouva Murry silitti Megin pörröistä tukkaa. »Mistä se voisi johtua?» »Minua inhottaa olla erilainen», Meg tuhahti. »Yhtä lailla se on raskasta Sandylle ja Dennysillekin. En ymmärrä, ovatko he tosiaankin samanlaisia kuin kaikki muut, vai pystyvätkö he vain teeskentelemään. Minä yritän teeskennellä, mutta ei siitä ole apua ollut.» »No sinä olet ihan liian suorapuheinen pystyäksesi teeskentelemään sellaista mitä et todella ole», rouva Murry jatkoi. »Olen pahoillani, Meg. Jos 21
isä olisi kotona, hän pystyisi varmaan auttamaan sinua, mutta minä en usko pystyväni enempään ennen kuin aika on tehnyt tehtävänsä ja sinä olet päässyt omin avuin vähän eteenpäin. Sitten kaikki tuntuu varmasti jo helpommalta. Vaikka tuskin siitä ajatuksesta juuri nyt on paljon lohtua.» »Olisinpa edes yhtä sievä kuin sinä, enkä näin luotaantyöntävän näköinen –» »Ei äiti ole tippaakaan sievä, hän on kaunis», Charles Wallace keskeytti viipaloidessaan maksapasteijaa. »Minä arvelen, että hän oli ruman näköinen sinun iässäsi.» »Totta puhut», rouva Murry huudahti. »Anna vain itsellesi vähän aikaa, Meg.» »Äiti, otatko salaattia leivällesi? »Kiitos en.» Charles viipaloi voileivän, laittoi sen lautaselle ja vei lautasen äidille. »Saat ihan kohta omasi, Meg. Taidan jutella sinusta vähän rouva Kummoiselle.» »Kenelle ihmeen rouva Kummoiselle?» Meg hämmästeli. »Taidan pysyä siinä asiassa toistaiseksi eriseuraisena», Charles Wallace vastasi. »Saako olla sipulisuolaa?» 22
»Kyllä kiitos.» »Mitä se rouva Kummoinen tarkoittaa?» rouva Murry uteli. »Se on hänen nimensä», Charles Wallace vastasi. »Sinähän tiedät sen yksinäisen vanhan paanukattoisen talon metsän keskellä, sen jonka lähelle lapset eivät uskalla mennä, koska siellä kerrotaan kummittelevan. Siellä he asuvat.» »Ketkä he?» »Rouva Kummoinen ja hänen kaksi ystäväänsä. Olin ulkoiluttamassa Fortinbrasia pari päivää sitten. Sinä, Meg, ja kaksoset olitte koulussa. Minusta on mukavaa kuljeskella Fortinbrasin kanssa metsissä, ja yhtäkkiä Fortinbras syöksähti oravan perään ja minä juoksin Fortinbrasin perään ja me tulimme kummitustalolle ja tapasin heidät siellä niin sanoakseni ihan sattumalta.» »Mutta eihän siellä asu ketään», Meg intti. »Rouva Kummoinen ja hänen ystävänsä asuvat. He ovat oikein viihtyisää väkeä.» »Miksi sinä et ole kertonut tätä meille aiemmin?» rouva Murry torui. »Tiedäthän sinä, että oman alueen ulkopuolelle ei saa mennä ilman lupaa.» »Tiedän», Charles vastasi. »Siitä syystä en kertonutkaan koko asiasta aiemmin. Juoksin vain 23
Fortinbrasin perään mitään ajattelematta. Ja sitten päätin, että olkoon, parempi onkin säästää heidät johonkin kiperään tilanteeseen.» Tuulenpuuska ravisutti jälleen taloa ja sade alkoi yhtäkkiä piiskata ikkunoita. »Että voikin olla hirveä tuuli», Meg huokaisi hermostuneena. »Kattopäreitä lentelee varmasti taivaan tuuliin», rouva Murry totesi. »Mutta tämä talo on kyllä seisonut paikallaan jo kohta kaksisataa vuotta ja eiköhän se pysy vastakin tässä, Meg. Tällä kukkulalla on raivonnut monta myrskyä.» »Mutta tämä onkin hirmumyrsky!» Meg huudahti. »Radiossa on toistettu hirmumyrskyvaroitusta tuon tuosta!» »No, nythän on lokakuu», rouva Murry jatkoi. »Lokakuussa on ollut myrskyistä ennenkin.» Fortinbras tuli pöydän alta Charles Wallacen ojentaessa Megille voileivän. Se päästi pitkän kumean murahduksen ja sen mustat selkäkarvat kohosivat hitaasti pystyyn. Meg tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. »Mitä nyt?» Meg hätääntyi. Fortinbras tuijotti ovea, joka johti rouva Murryn laboratorioon, entiseen maitohuoneeseen keittön 24
kupeessa. Laboratorion takana olevan kylmähuoneen kautta pääsi suoraan ulos, ja rouva Murry oli tehnyt kaikkensa saadakseen perheen käyttämään joko autotallin ovea tai pääovea eikä kulkemaan laboratorion kautta. Mutta juuri tuota laboratorion ovea kohti Fortinbras nyt urahteli, ei pääoven suuntaan. »Äiti, et kai vain ole jättänyt mitään pahan hajuisia kemikaaleja kiehumaan bunsenlampullesi?» Charles Wallace kysyi. Rouva Murry nousi tuoliltaan. »En ole jättänyt, mutta ehkä on kuitenkin syytä mennä tarkistamaan, mikä tuota Fortinbrasia noin hermostuttaa.» »Se on se kulkuri, ihan varmasti!» Meg parahti. »Mikä ihmeen kulkuri?» Charles Wallace kysyi. »Postitoimistossa kerrottiin iltapäivällä, että joku kulkuri on varastanut kaikki rouva Buncomben lakanat.» »Meidän on siinä tapauksessa viisainta istua tiukasti tyynynpäällistemme päällä», rouva Murry pilaili. »Meg, en usko, että edes kulkureita on liikkeellä tällaisena yönä.» »Mutta juuri tällaisena yönähän heitä saattaakin olla liikkeellä», Meg voihki, »etsimässä jotain paikkaa, ettei tarvitsisi kuljeskella ulkosalla.» 25
»Ja siinä tapauksessa minä tarjoan hänelle vajamme yösijaksi.» Rouva Murry lähti rivakasti ovelle. »Minä tulen mukaasi», Meg ehätti. »Ei, älä tule, ole täällä Charlesin kanssa ja syö voileipäsi.» »Minäkö muka söisin!» Meg kiljahti rouva Murryn mennessä laboratorion poikki ulko-ovelle. »Ei kai hän kuvittele, että minä voisin nyt syödä?» »Äiti pärjää kyllä yksinkin», Charles totesi. »Tarkoitan fyysisesti.» Charles istui isän tuolissa, eikä hänkään voinut olla potkiskelematta tuolinpienoja, vaikka normaali oloissa Charles Wallace jos kuka osasi istua hiljaa paikallaan, toisin kuin lapset yleensä. Megistä tuntui, että kesti ikuisuuden, ennen kuin rouva Murry tuli takaisin sisälle pitäen ovea auki – kenelle, sille kulkurilleko? Megin mielestä tulija vaikutti liian pieneltä kulkuriksi. Ikää ja sukupuolta oli vaikea mennä sanomaan, sillä muukalainen oli kietoutunut kauttaaltaan paksuihin vaatteisiin. Hänellä oli useita erivärisiä huiveja päänsä ympärillä ja niiden päällä vielä miesten lierihattu. Nuhjuisen päällystakin peitteeksi oli kietaistu pöyristyttävä vaaleanpunainen viitta. Ja jaloissa oli mustat kumisaappaat. 26
” S U O R A V I I VA E I O L E K A A N LY H I N E TÄ I SY Y S K A H D E N P I ST E E N VÄ L I L L Ä .” Meg ja pikkuveli Charles Wallace nauttivat äidin kanssa yöpalaa myrsky-yönä, kun outo muukalainen ilmaantuu ovelle. Erikoisesti pukeutunut nainen, rouva Kummoinen, sanoo eksyneensä reitiltä ja mainitsee ohimennen, että tesserakti – eli hyppy ajassa – on muuten täyttä totta. Ja juuri aikamatkustusta Megin fyysikkoisä oli tutkinut, kun hän katosi salaperäisesti… Meg, Charles Wallace ja heidän ystävänsä Calvin huomaavat pian sinkoutuneensa ajan ja avaruuden syövereihin. Onnistuvatko he päihittämään pahuuden väkevät voimat ja löytämään kadonneen isän?
Madeleine L’Englen (1918–2007) Hyppy ajassa on vauhdikas, fantasiapitoinen avaruusseikkailuklassikko ja myös viisas kertomus ystävyydestä ja omien pelkojen voittamisesta. Romaani voitti vuoden parhaalle amerikkalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle myönnettävän Newbery Medal -palkinnon 1963. Oprah Winfreyn tähdittämä, Ava DuVernayn ohjaama elokuva kirjasta saapuu valkokankaille 2018. ” E N S I M M Ä I N E N K I R J A , J O H O N M U I S TA N H U L L A A N T U N E E N I TÄY S I N , O L I M A D E L E I N E L’ E N G L E N H Y P P Y A J A S S A .” – DA N B R OW N
9 789510 432556 www.wsoy.fi
N84.2
ISBN 978-951-0-43255-6 27