Sarenbrant, Sofie: Kerjäläinen (WSOY)

SOFIE SARENBRANT KERJÄLÄINEN

KERJÄLÄINEN ”Jännittävä, nopeatempoinen, viihdyttävä.”

Göteborgs-Posten

WSOY

SOFIE SARENBRANT SUOMENTANUT HELENE BÜTZOW

KERJÄLÄINEN

WSOY HELSINKI

ruotsinkielinen alkuteos Tiggaren © Sofie Sarenbrant 2016 Published by Arrangement with Lennart Sane Agency AB Suomenkielinen laitos © Helene Bützow ja WSOY 2019 ISBN 978-951-0-43658-5 Painettu EU:ssa

Tommylle

Soraya herää räsähtävään ääneen keskellä yötä. Kuulostaa siltä kuin kuiva oksa olisi katkennut. Hän hytisee makuupaikallaan kostealla nurmikolla ja vetää ympärilleen punaisen saalinsa, sen jonka on saanut lahjaksi isoäidiltä. On kylmä, vaikka ollaan jo kesäkuussa, iho nousee kananlihalle.

Tulehtunutta hammasta vihloo heti, kun hän vain liikahtaakin, ja hän yrittää olla kääntämättä päätä.

Hän on nukahtamaisillaan uudestaan, kun vieras ääni kuiskaa jotakin ruotsiksi, kielellä jota hän ei ymmärrä.

Razvanin kuorsaus on lakannut, kuuluu vain hiljaista puhetta.

Onko Razvan noussut pissalle?

Tömähdys saa Sorayan säpsähtämään. Mitä tuolla tapahtuu ja missä Razvan on?

Soraya nousee ja hiipii Razvanin makuupaikalle vehmaassa puistossa Tukholman keskustassa.

Tyhjä. Nurmikko on painunut lakoon siinä, missä Razvan on aina nukkunut, ja Soraya näkee maastokenkien jälkiä.

Hänestä tuntuu entistä vahvemmin, että asiat eivät ole niin kuin pitäisi. Joku on tallannut lyttyyn paperimukin, jota Razvan käyttää kerjätessään, yrittäessään saada rahaa sairaalle tyttärelleen Romaniaan.

7

Soraya nielaisee ja katsoo ympärilleen. Vähän kauempana kahden ison tammen välissä seisoo kaksi miestä selin häneen.

Toinen pitää kiinni Razvanista, jonka pää roikkuu luonnottomassa kulmassa.

Maa alkaa keinua Sorayan jalkojen alla. Paniikki iskee kun hän näkee Razvanin velton ruumiin ja tajuaa, että miehet ovat tappaneet hänet. Razvanin, joka on aina ollut avulias. Mutta Razvania on myöhäistä pelastaa, ei kannata yrittääkään.

So­rayan täytyy häipyä, jos hän ei halua, että hänet huomataan ja häneltäkin taitetaan niska. Hän kääntyy etsimään parasta pakotietä ja joutuu silmätysten kolmannen miehen kanssa.

Mies tuijottaa häntä kauhistuneena. »Helvetti!» mies sanoo ja lähtee kohti. »Haloo!»

On ilmiselvää, että mies kuuluu porukkaan. Sorayan on paettava henkensä edestä. Punainen saali hulmuaa tuulessa, kun hän juoksee, minkä koivistaan pääsee. Sora sinkoilee hänen jalkojensa ympärillä ja hän etsii katseellaan jotakuta, joka voisi auttaa. Ainoatakaan ihmistä ei ole näköpiirissä. Hän lähestyy Humlegårdenin leikkipuistoa ja lisää vauhtia hypätäkseen leikkipaikan vihreän aidan yli. Saali tarttuu johonkin, ja hän nykäisee sen irti ennen kuin jatkaa juoksua suoraan hiekkalaatikon yli. Sorayalla on etumatkaa, mutta mies näytti jättiläiseltä ja saa hänet varmasti nopeasti kiinni. Sorayalla on päässään vain yksi ajatus: hänen täytyy lisätä vauhtia, jos mielii säilyä hengissä. Hän ei saa tehdä sitä virhettä, että katsoo ympärilleen ja menettää siten monta arvokasta sekuntia. »Pysähdy», käskee mies hänen takanaan. Ääni kuuluu lähempää kuin Soraya oli toivonut.

Hän syöksyy leikkipaikan poikki ja hyppää aidan yli. Tällä kertaa mikään ei tartu kiinni, mutta hän joutuu pusikkoon, ja hänen täytyy työntyä sen läpi ennen kuin näkyviin tulee 8

matala rauta-aita. Soraya loikkaa sen yli ja kiitää asvaltin poikki. Takaa kuuluu miehen ulvahdus, ja Soraya voi vain toivoa, että mies on tarttunut johonkin ja kaatunut. Ehkä hän huomasi viimeisen aidan vasta liian myöhään.

Soraya ylittää juosten ja eteensä katsomatta ison tien, jonka keskellä on kevyen liikenteen väylä. Taksikuski joutuu lyömään jarrut pohjaan ja huudattaa torvea.

Soraya ei enää kuule miehen puuskuttavaa hengitystä takaansa. Hän jatkaa silti juoksuaan, ei uskalla pysähtyä.

Harhailtuaan aikansa Tukholman kaduilla hän tulee toiseen puistoon ja piiloutuu puun taakse. Hänen sydämensä jyskyttää kun hän kääntyy.

Ei ketään.

Hän lysähtää maahan itkemään. Razvan on kuollut. Ja Soraya on ainoa, joka tietää, mitä tapahtui.

9

Perjantai 5. kesäkuuta

1 Katse lipuu kauniisti asetelluista kukkaseppeleistä kehystettyyn muotokuvaan. Korkeiden valurautaisten lattia­ kynttelikköjen liekit lepattavat, tyttären ilme on kuvassa intensiivinen. Hän katsoo vihertävänruskeisiin, mantelin muotoisiin silmiin, vaikka se tuntuu vaikealta.

Hyvin kaunis, hyvin elävä.

Joku laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katkaisee ajatukset. »Evert, nyt täytyy aloittaa. Onko kaikki hyvin?»

Marianne katsoo häneen vetoavasti, ja hän nyökkää lyhyes­ti mutta ei löydä oikeita sanoja, koska mikään ei ole hyvin. Miten mikään voisi olla lähelläkään hyvää, kun he seisovat yli satavuotiaassa tiilikirkossa hyvästelläkseen hänen nuoremman tyttärensä Emman? Hän haluaisi astua esiin, avata kauniisti koristellun kirkon oven ja ilmoittaa ystäville ja tutuille, että kaikki voivat lähteä kotiin, että kaikki on väärinkäsitystä. Sen sijaan hän näkee, kuinka ovet hetkistä myöhemmin avataan ja joukko jäykkäilmeisiä kalpeita ihmisiä vyöryy sisään kuin pahaa ennustava aalto, jota mikään ei voi pysäyttää. Useimmat nyökkäävät hänelle myötätuntoisesti, jotkut tarttuvat käteen ja lausuvat surunvalittelut, eräät tervehtivät kuiskaten ja katsovat muualle.

Valtavasti ihmisiä. Evert Sköld tuntee tuskin puoltakaan.

13

Aluepoliisipäällikkö Gunnar Olausson tulee paikalle ja puristaa kättä, hänen vaimonsa Agneta tervehtii hiljaa, mutta ei kosketa. Sitten he onneksi menevät istumaan, eikä Evertin tarvitse sanoa mitään. Hän huomaa Josefinin, joka lähestyy Ines sylissään. Josefinin vanavedessä tulevat Sofia, Anton ja Julia, kaikki aivan liian pieniä muistotilaisuuteen.

Heidän rakkaan tätinsä muistotilaisuuteen. »Ukki», Julia sanoo ja halaa Evertiä.

Josefin pudistaa päätään. »Olimme vähällä myöhästyä.

Tämä on aivan posketonta. Tämä on niitä päiviä, jolloin kaikki menee pieleen.»

Andreas katsoo heidän takaansa kuin laumaansa vartioiva lammaspaimen ja osoittaa perheelleen heidän paikkansa eturivissä. Kaksi siviilipukuista poliisia istuutuu heidän viereensä, ja Evert nyökkää poliiseille lyhyesti. Ines ei suostu lähtemään Josefinin sylistä vaan tarrautuu kiinni, pelkää vieraita katseita.

Tai hän ymmärtää enemmän kuin voisi kuvitella, vaikka on niin pieni. Rintaa vihlaisee, kun Evert katsoo pikkuista tyttöä.

Ines oli vasta neljän viikon ikäinen, kun hänen äitinsä joutui Judarskogenissa ratsastusonnettomuuteen ja vaipui koomaan.

Emma oli soittanut saman päivän aamuna ja kertonut olevansa matkalla tallille, hän oli menossa ratsastamaan ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen. Hän kuulosti iloiselta. Jos Evert vain olisi tiennyt silloin, ettei voisi puhua tyttärensä kanssa viiteen kuukauteen. Hevonen kaatui, ja Emma vietiin pillit soiden sairaalaan. Kului kuukausia, eivätkä lääkärit uskaltaneet luvata mitään. Marianne, Evert, Josefin ja Emman avomies Kristoffer olivat istuneet vuorotellen teho-osastolla, ja kukin oli alkanut sopeutua ajatukseen, että Emma ei avaisi silmiään enää koskaan. Päätös hengityskoneen sulkemisesta pitäisi tehdä ennemmin tai myöhemmin.

14

Sitten tapahtui se, mistä he olivat uskaltaneet vain haaveilla.

Emma tuli tajuihinsa.

Mutta ilo jäi lyhyeksi.

Viikkoa myöhemmin Kristoffer iskettiin olutpullolla kuoliaaksi hänen ja Emman asunnossa, ja Ines katosi. Onneksi pikkuinen saatiin pian takaisin. Evertiä puistattaa, kun hän vain ajatteleekin, että Kristoffer oli ottanut entisen tyttö­ ystävänsä Hillevi Nilssonin lapsenvahdiksi, ja tämä oli mennyt niin pitkälle, että sieppasi Ineksen. Pian sen jälkeen Nilsson kävi sairaalassa Emman kimppuun ja jäi kiinni itse teossa mutta pääsi karkuun matkalla pidätysselliin. Nyt Kristoffer ja Emma ovat poissa, ja Ines asuu Josefinin luona.

On kuitenkin lohdullista, että Ines ei tiedä muusta. Hän ei voi muistaa Emmaa, hänellä on vain hajanaisia muistikuvia jostakusta ihmisestä sairaalasängyssä, Evert ajattelee mennessään istumaan, kun kaikki muut ovat jo paikoillaan.

Nivelrikkoinen lonkka vihoittelee ja housut kiristävät, kun hän asettuu vaimonsa viereen. On lämmintä, ja Evertillä on liikaa vaatetta, mutta hän halusi pukeutua kunnolla tänä erityisenä alkukesän päivänä.

Aurinko paistaa ikkunoista ja valaisee Emman muoto­ kuvan.

Hänen kauniin tyttärensä, jolla on paksut vaaleat hiukset.

Kirkonkellot soivat, ja niiden äänen hiipuessa urut alkavat pauhata.

15

2 Ihon alla kihelmöi. Uuteen tummansiniseen pukuun meni melkein puolet kuukausipalkasta, ja se on luonnottoman jäykkä ja kutittaa niin pirusti. Sitä paitsi paita tuntuu numeroa liian pieneltä. Hän on kuristumaisillaan solmioonsa kärvistellessään kohtuuttoman kovalla penkillä. Thomas »Nyllet» Nyhlénin on ylipäätään vaikea alistua siihen, että hän on Emma Sköldin muistotilaisuudessa, vaikka Emman murhaaja on yhä vapaalla jalalla.

On kulunut kolmekymmentäviisi päivää, eikä naisesta ole saatu ainoatakaan elonmerkkiä.

Hillevi Nilsson on varmasti mennyt maan alle.

Aika kuluu, ja mitä pitempään hän onnistuu piileskelemään, sitä suurempi on riski, ettei häntä löydetä koskaan.

Inekseen kohdistuva uhka sai aikaan sen, että he päättivät pelata varman päälle ja järjestivät lapselle ympärivuorokautisen poliisivartion. Siltä varalta, että Hillevi yrittäisi siepata hänet uudestaan. Nyllet ei voi käsittää, miten hento nainen onnistui pakenemaan kahdelta aseistautuneelta poliisilta matkalla Kronobergin poliisivankilaan. Nylletiä häiritsee suunnattomasti, että nainen edes pääsi turvaporttien ulkopuolelle, mutta hän tietää toki, mistä se johtui. Ja kuka teki siitä päätöksen. Nyllet oli pomonsa Lars Lindbergin kanssa 16

samaa mieltä siitä, että oli parasta siirtää Hillevi Sollentunan pidätystiloista Kronobergiin, missä kuulustelut oli helpompi järjestää.

Sen takia on kaksin verroin rankempaa, että jokin meni siirrossa pieleen.

Hillevin karkaaminen on välillisesti Nylletin syytä.

Mutta miksi kollegat eivät pysäyttäneet naista, jos hän kerran yllätti poliisit säntäämällä pakoon? Yksi laukaus koipeen, kuinka vaikeaa se muka saattoi olla? Tosin kaikki poliisit eivät ole erityisen nopealiikkeisiä. Eivätkä turhan teräviä, ajattelee Nyllet happamasti ja huomaa harhautuneensa sivupoluille.

Hänen pitäisi keskittyä muistotilaisuuteen.

Emman oletettu murhaaja on kadonnut, eikä Nyllet ole voinut ajatella mitään muuta sen jälkeen, kun sai kuulla asiasta toukokuun ensimmäisenä päivänä. Silloin kun ensimmäinen kuulustelu oli määrä pitää. Mutta kun Nyllet istuu nyt kirkossa ja katsoo Emman kaunista kuvaa, häneen iskee suru.

Hän kääntää katseensa. Tekee liian kipeää katsoa Emmaa, naista, jonka läheinen työtoveri Nyllet oli onnekseen ollut ja jonka hän oli tuntenut hyvin. Mutta Emman kauneus ei ollut se syy, miksi Nylletin hengitys salpaantui aina heidän tavatessaan. Kauneus ei saanut Nylletiä käymään Emman luona sairaalassa eikä tekemään kaikkea, mitä Emma ikinä pyysikin.

Nyllet toimi niin sen takia, että Emma oli Emma.

Mutta Nyllet ei ollut ainoa, joka oli hänen lumoissaan.

Nyllet tiesi syvällä sisimmässään, että heistä ei tulisi koskaan paria.

Emma oli vähän aikaa sitten perustanut perheen.

Nyllet ei ole juuri vaivannut päätään auto-onnettomuudella, johon joutui Emman murhan aikoihin, koska hän selvisi siitä kuin ihmeen kaupalla pienillä pintavammoilla. Suo17

jelusenkelin ansiota, oli päivystävä lääkäri arvellut. Auton teknisessä tutkimuksessa jarruista ei ollut löytynyt mitään vikaa, eikä Nyllet enää tiedä, mitä uskoa. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että jarrut eivät toimineet, kun hän ajoi Tranebergin siltaa juuri sen jälkeen kun oli oivaltanut, että kaiken takana oli Hillevi.

Keula oli mennyt täysin mäsäksi, ja auto oli viety romuttamolle, ennen kuin Nyllet oli ehtinyt tehdä lisätutkimuksia.

Nyllet haroo lyhyitä hiuksiaan, koska ei tiedä mitä käsillään tekisi. On kuin istuisi koulussa kaksoistunnilla ja odottaisi turhaan välituntia. Hän haluaa vain, että tämä piina olisi pian ohi ja hän pääsisi jatkamaan käynnissä olevaa metsästystä. Tuntuu väärältä olla täällä, mutta toisaalta hän haluaa tietysti hyvästellä. Kiittää hyvistä yhteisistä vuosista. Paikalla on paljon poliiseja kunnioittamassa Emman muistoa, muun muassa heidän pomonsa, joka istuu Nylletin vieressä ruskeassa vakosamettitakissaan ja niistää vaivihkaa. Nyllet ei ole nähnyt Lindbergin itkevän koskaan ennen.

Hän panostaa kovasti Emman murhaajan löytämiseen.

Siitä huolimatta nainen on yhä vapaana.

18

3 Katkaravuilla ja lohella täytetty voileipäkakku turpoaa suussa, hän ei pysty nielemään sitä, vaikka kuinka yrittää.

Gunnar Olausson ei ole koskaan pitänyt majoneesista. Ihan kuin kirkossa istuminen ei olisi tarpeeksi raskasta, kaikki täytyy vielä kuorruttaa käsittämättömillä juhlallisuuksilla. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt sitä puolta. Tuntuu omituiselta juhlia yhdessä surevien kanssa, jotka ovat kokoontuneet jättämään hyvästit rakkaalle ystävälle, sisarelle, tyttärelle, työtoverille ja äidille. Hän ei pysty katsomaan Emman pientä pulleaa tytärtä, jolla on tilaisuuden kunniaksi valkoinen pitsi­mekko, valkoiset sukkahousut ja pienet sandaalit, joiden sivussa on siniset rusetit.

Hän ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan menettäessään äitinsä.

Gunnar kaataa lasiinsa Ramlösaa ja teeskentelee seuraavansa keskustelua, jota hänen vaimonsa Agneta käy vastapäätä istuvan miehen kanssa. Mies on Emman naapuri, jos hän on ymmärtänyt oikein. He puhuvat tuijista, ja kestää hetken, ennen kuin Gunnar edes käsittää, mistä on kysymys.

Puutarhanhoito ja kasvit ovat suunnilleen tylsintä mitä hän tietää, ja hän tutkii Ramlösa-pullon etikettiä tukahduttaen haukotuksen.

19

Ajatukset palaavat vappuaattoon.

Emma näytti hyvin pieneltä ja hauraalta maatessaan sairaalasängyssä sen jälkeen, kun Hillevi oli käynyt hänen kimppuunsa tyyny aseenaan. Nainen oli esiintynyt sairaalan siivoojana ja hankkiutunut osastolle 73 tappaakseen Emman.

Gunnar kaataa lisää kuplavettä, ottaa kulauksen ja puraisee sitten lasissa kelluvaa hapanta sitruunaviipaletta. Sääli, että tässä kävi näin.

Hän huokaisee ja huomaa Agnesin paheksuvasta katseesta, että oli varmasti tehnyt sen turhan äänekkäästi.

Happi alkaa käydä seurakuntasalissa vähiin. On ilmeistä, että Emman äiti, Marianne, välttelee häntä, ja sen huomaa erityisen selvästi, kun hän menee hakemaan lisää kahvia ja kiertää mutkan kautta sen sijaan että kävelisi suoraa reittiä Gunnarin selän takaa. Marianne ei ollut edes katsonut häntä silmiin, mutta Gunnar tuntee Mariannen surun melkein käsinkosketeltavan suurena. Marianne on juuri jättänyt hyvästit tyttärelleen, joten hän on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Se on varmasti pahinta, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Äidin ei pidä elää lastaan kauemmin, se on väärin, ja Gunnar voi kuvitella Mariannen tuskan. Tai ei voi, hänellä ei ole siitä aavistustakaan, koska hän on itse lapseton. He eivät saaneet lapsia, ja hän on siitä iloinen. Lapsista näyttää olevan etupäässä surua, kun vain ajattelee Emmaakin. Gunnar vilkaisee vaivihkaa Agnetaa, joka näykkii haluttomasti voileipäkakkua. Vaikuttaa siltä, että heillä on kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sentään jotakin yhteistä.

Keskustelu talvivihreän likusterin ja isolehtisen muratin hyvistä ja huonoista puolista saa Gunnarin vaipumaan taas omiin ajatuksiinsa. Hän toivoo, että Torbjörn ja Karim löytävät Hillevin pian. Heidän on löydettävä Hillevi ennen kuin 20

joku muu löytää hänet, jotta nainen ei pääse paljastamaan, mitä sairaalassa sinä iltana tapahtui. Entinen psykiatrinen potilas ei tosin ole kovin luotettava todistaja, mutta Gunnarin nimeä ei missään tapauksessa saa sotkea juttuun.

Gunnaria suututtaa vieläkin, että Emma alkoi inttää vastaan hänen selittäessään rauhallisesti ja asiallisesti, ettei Hillevi ollut vastuussa ratsastusonnettomuudesta, joka oli vienyt Emman sairaalahoitoon. Gunnarin maine olisi mennyttä, jos Emma jatkaisi nuuskimista ja saisi selville, että Karim, Torbjörn ja Gunnar olivat heidän yhteisen poliisikollegansa, Henrik »Henke» Dahlin, murhan takana. Jos Henke ei olisi yllättänyt heitä pahoinpitelemästä kerjäläistä Ulvsundan teollisuusalueella, hän olisi vieläkin elossa.

Mutta kerjäläinen ei.

Tukholman katujen kerjäläisjoukko oli kutistunut vielä kolmella, kiitos heidän.

Gunnar muisti esittäneensä asian erittäin selvästi, mutta Emmalla oli silti ollut otsaa vaatia selitystä, aivan kuin hän ei olisi tuntenut tilastoja Ruotsissa tehdyistä raaoista väkivaltarikoksista. Joka ainoa poliisi tietää, että pahimpiin rikoksiin ei syyllisty kukaan Johansson eikä Svensson, eikä se voinut olla salaisuus Emman kaltaiselle murhia tutkivalle rikoskomisariollekaan. Maahanmuuttajiin liittyvistä väkivaltarikoksista, uhkista ja muista rikoksista käytetään tutkinnassa koodia 291, ja sille on syynsä. Iso satsaus, jota kutsutaan nimellä Alma ja jota johtaa Kansallinen operatiivinen osasto, on täysin lamassa. Miten ne edes voisivat suoriutua kaikesta mahdollisesta, mikä alkaa rajakontrollista ja päättyy rikostentorjuntaan, kun pakolaisasuntolaita palaa tuhkatiheään? Gunnar sanoi Emmalle niin kuin asia oli, että hän kantaa vastuunsa tämän maan pelastamisesta ennen kuin kaikki menee päin 21

helvettiä, mutta siitä ei herunut tippaakaan ymmärtämystä eikä kiitollisuutta. Väkivaltarikokset lisääntyvät räjähdysmäisesti samaan aikaan, kun maahan lappaa pakolaisia ja kerjäläisiä. Kuinka vaikea on laskea yhteen yksi ynnä yksi? Kohtahan ruotsalaiset joutuvat pakenemaan omasta maastaan. Gunnar sanoi sen Emmallekin, mutta tämä vain tuijotti häntä halveksivasti. Aivan kuin maahanmuutto-ongelmat olisivat olleet hänelle täydellinen yllätys. Gunnar ei voinut unohtaa, mitä Emma sanoi viimeiseksi, ennen kuin Gunnar käski Karimia painamaan tyynyn hänen kasvoille: Painu helvettiin. Päätös oli silloin tuntunut välttämättömältä, mutta Gunnar on tietysti pahoillaan nähdessään, kuinka huonosti Evert voi. Toisaalta Evert oli aina peloissaan poliisityttärensä puolesta, ja nyt hän voi unohtaa sen ja omistautua kallisarvoisina eläkepäivinään muille, vähemmän kuormittaville asioille, kuten esimerkiksi tuijille.

Pöydässä keskustellaan juuri tuijista.

Kaiken Emman kuolemaan liittyvän olisi jo pitänyt olla siististi paketissa, syylliseksi epäiltykin oli jo lukkojen takana.

Mutta vain puoli vuorokautta.

Sitten nainen pääsi pakoon, ja heidän vedenpitävä suunnitelmansa alkoi vuotaa.

Ei mikään ihme, että Gunnar joutui viikoksi sairauslomalle korkean verenpaineen ja sydämentykytyksen takia.

Juttu oli muuttunut yksinkertaisesti liian stressaavaksi.

Gunnarin mietteet keskeytyvät, sillä Evert kilisyttää lasia.

Tuijienystävä sulkee lopultakin suunsa, ja puheensorina salissa vaimenee.

Marianne-parka on joutunut järjestämään muistotilaisuuden aivan yksin, hän on kantanut koko vastuun Evertin rypiessä surussaan. Mariannen mukaan Evert ei ole sanonut 22

juuta eikä jaata virsistä, kuolemanilmoituksesta tai lauluesityksestä kirkossa. Hänelle on ollut tärkeää vain se, että Emman viimeinen toive toteutetaan, ruumis tuhkataan ja tuhka sirotellaan tuuleen. Kaikki muu on ollut Evertille täysin samantekevää, ja Marianne on joutunut tekemään kaikki ajankohtainen tärkeätPelottavan päätökset yksin, kun Evert on livahtanut mökille ja romaani – oloissaan.

Sarenbrant kirjoittaa surrut siellä omissa Evertiä tuskin tunnistaa entisekseen, hän on laihtunut kovasti, ylpeä ryhti on muuttunut taitavasti karmivaa jännitystä. kumaraksi, ja hän näyttää monta senttiä lyhyemmältä kuin ennen. Gunnar ajattelee pakostakin, että Evert on surkimus.

Tukholman kerjäläisiä vaanii tarvitTyöntää päänsäkaduilla hiekkaanasuvia silloin, kun hänen vaimonsa sarjamurhaaja. Poliisit epäilevät tappajan olevan see häntä eniten. mielenvikainen, yksinäinen tekijä. Pian kuitenkin Se ei ole rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä. selviää, että murhien takana on järjestäytynyt taho, jolla on pirullinen suunnitelma. Samaan aikaan joukko ystäviä ja sukulaisia kerääntyy suremaan kunnianhimoista nuorta poliisia – äitiä, tytärtä ja sisarta.

Kerjäläinen on rikospoliisi Emma Sköldistä kertovan sarjan kolmas suomennettu romaani. Aiemmin ovat ilmestyneet Avoimet ovet ja Osasto 73.

*9789510436585* www.wsoy.fi

84.2

ISBN 978-951-0-43658-5

23