KUNHAN EI NUKKUVAA PUOLIKUOLLUTTA ELÄMÄÄ
Kiitän lämpimästi Alfred Kordelinin säätiötä ja Taiteen edistämiskeskusta saamastani luottamuksesta ja tuesta
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen Teksti © Raili Mikkanen, 2019 Teoskokonaisuus © Tekijä ja Tammi 2019 Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä ISBN 978-952-04-0974-6 Painettu EU:ssa
TAMMI • HELSINKI
Jussi: Sillä vapaus se on aina pääasia. Hanna: Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Minna Canth: Papin perhe
1.
Heräsin lopultakin virkeänä. Eilisestä oli jäänyt vielä tekemistä, mutta en halunnut aloittaa heti aamusta. Yritin pukeutua niin hiljaa kuin pystyin, että en herättäisi siskoja. Eihän se tietenkään onnistunut. Ensin heräsi Maiju ja pian olivat muutkin hereillä. Kun meidät kaikki neljä oli tungettu samaan pieneen huoneeseen, ja vielä osa tavaroista oli purkamatta, ehdimme harmistua monta kertaa, ennen kuin omat vaatteet olivat löytyneet ja päällämme. – En tykkää tästä yhtään, Maiju kivahti. – Kuka meistä tästä tykkää, mutta tässä meidän vaan on selvittävä, Anni tuhahti. – Eihän me vielä edes tiedetä, miten monta ihmistä täällä nyt asuu. Kai mummu olisi antanut meille isomman huoneen, jos sellainen olisi vapaana, Hanna arveli. – Ainakin asujia on enemmän kuin meillä kotona. Asuinhuoneita on suunnilleen saman verran ja melkein kaikki pienempiä kuin Jyväskylässä. Tämä on puolet siitä, missä me Annin kanssa oltiin kahdestaan. Nyt meitä on neljä. Katselin puhuessani ympärilleni kulmat kurtussa. Anni oli meistä vanhin, täyttäisi syksyllä neljätoista, minä kolmen viikon päästä kaksitoista. Hanna oli minua kaksi 7
vuotta nuorempi ja Maiju saman verran Hannaa. Hannalla, Jussilla ja Pekallakin eroa oli kaksi vuotta, vain Lyylivauvaa oli saatu odottaa neljä vuotta. – Mitäs sanotte? Pidetäänkö tämä päivä taukoa ja lähdetään tutkimaan Kuopiota. Tämä on nyt meidän kotikaupunkimme, sanoin aamiaisen jälkeen. – Böö, Anni tuhahti, – Kuopio. Mutta minkäs teet. Ei tämä muuksi muutu, vaikka itkisin silmäni tärviölle enkä koskaan näkisi koko kaupunkia. – Ei itketä, vaan lähdetään opettelemaan savon murretta, Hanna esitti muka täysin asiallisesti. Vilkaisimme toisiamme ja yritimme olla yhtä vakavia kuin Hanna tämän äärettömän vakavan asian edessä. Hanna itse purskahti ensimmäisenä nauruun. – Ajatelkaa, jos me ensi kesänä mennään käymään Jyväskylässä ja puhutaan niille oekeen levveetä savvoo. Eikä olla muka huomaavinamme, että puhutaan eri tavalla kuin ennen. Kyllä siellä naurua riittää, hän hihitti. – Niin että torille vain koko porukka korva tarkkana, komensin ja aloin etsiä ulkovaatteitani. Takin hiha pilkisti tietysti juuri korkean, järjestämättä olevan kasan alta. Kiskoin sen esiin ja ravistin enimpiä pölyjä käytävän puolelle. Mustassa näkyi aina jokainen roska ja pölyhiukkanen. Vaaleanharmaa myssyni oli sen sijaan sievästi naulakossa. Ravistelin senkin varmuuden vuoksi, silitin karvaa ja kiskaisin päähäni. Menisi vielä muutama hetki, ennen kuin kaikelle löytyisi oma paikkansa. Pihalla pakkanen ryntäsi heti nipistämään nenänpäätä. Sitä täytyi olla ainakin kaksikymmentä astetta. Vedin 8
myssyn peittämään kunnolla korviani. Marssimme portista ulos peräkanaa. Pakkanen oli jäykistänyt Kirkkopuiston puut hiljaisiksi. Mahtoivatko ne tarkkailla meitä, vai nukkuivatko ne tämmöisellä säällä. Kadulla asetuimme pareittain, että muillekin jäisi tilaa. Käännyin katsomaan takaa kopsuttelevaa hevosta. Sen turpakarvat ja otsatukka olivat pehmeän valkoisen kuuran peitossa. Pakkanen ja hevosen raskas hengitys sen saivat aikaan. Hauskalta näytti. Tänään osui olemaan toripäivä. Muutama kylmyyttä kestävä myyjä tähyili toiveikkaana ostajia, joita näkyi vain kourallinen. Muorien paksut pompat ylsivät melkein varpaisiin, heillä oli huopatöppöset jalassa ja huivit vedettyinä silmiin asti. Torimyyjät tömistivät jalkojaan laudoista kyhättyjen pöytiensä takana, hakkasivat välillä käsiään ristiin rinnan yli, kalisuttivat hampaitaan kuin kylmään jäätymäisillään, mutta rempseä nauru kertoi muuta. Myyntipöydillä näkyi hyvässä sovussa ainakin jäisiä marjoja, kaloja, saunavihtoja ja villasukkia. Taikka mistä sitäkään tiesi. Ehkä tavarat kähisivät toisilleen ja yrittivät työntää muita taakseen, että pääsisivät itse parhaiten esille ja pois pakkasesta. Höyry suusta tupruten myyjät huutelivat tekemään kauppoja: – Tulukee, tulukee! Kylymällä pittee syyvä kalloo ja siästää varpaeta, etteivät vallan poes tipu! – Minkähän eläimen kalloa niillä mahtaa olla tarjolla, kuiskasin siskoille. Hihitimme lapastemme takana. Veisi varmasti hetken, ennen kuin tottuisin tähän kieleen. 9
– Katsokaa, miten kauniit tumput, osoitin paksuja ruusukuvioisia lapasia. Myyjä nappasi ne heti käteensä ja ojensi minua kohti. – Nii on ryökkynälle passelit ja lämpösen pitävät. Ee tarvihe yhtään ies miettiä. Puistelin pahoillani päätäni. Meillä ei ollut rahaa. Markkojen kanssa oli oltava entistä tarkempi, vaikka tiesimme äidin olevan tyytyväinen talosta ja tavaroista saatuihin hintoihin. Niitä kumminkin tarvittiin kipeästi, sillä äiti aikoi ryhtyä itsenäiseksi kauppiaaksi. Niin voisimme elää joutumatta anelemaan apua köyhäinhuollosta. Meiltä loppuisivat monet hyvät asiat. Äidistä ei taitaisi olla nöyrän köyhän osaan, ei varmaan meistäkään. Jatkoimme matkaa ja suuntasimme kohti satamaa. Olimme olleet täällä aina kesäisin, nyt lumi peitti järven. Satama näytti hyvin erilaiselta. Kesällä se oli vilkas, laivoja tuli ja meni, ihmisiä kulki ees taas. Purkamiset, lastaamiset, satama- ja merimiesten huudot sekä laivojen haikeat tuuttaukset kuuluivat kauas. Nyt vain muutama laiva nukkui lumen peitossa laiturin vieressä. – Hei, katsokaa! huudahti Maiju äkkiä innoissaan. Hän osoitti sataman vieressä näkyvää luistinrataa, jolla varmaankin jokin lyseon luokka oli pelaamassa palloa. – Meidän luistimetkin taitavat olla jossain teillä tietämättömillä, Anni arveli. – Etsitään ne tänään niin päästään luistelemaan jo huomenna. Olimme löytäneet Kuopiosta ensimmäisen asian, joka näin talvella ilahdutti jokaista meistä. 10
– Onkohan täällä koskaan musiikkia? Hannan ääni kuulosti epäilevältä. Huomasin siitä, ettei kukaan meistä odottanut löytävänsä täältä mitään kivoja asioita, vaikka ennen olimme oikein odottaneet kesävierailujamme. Niin toista oli muuttaa pakon edessä pysyvästi jonnekin, kuin vain käydä kerran vuodessa tai kahdessa. – Sen tietävät ainakin puotiapulaiset. Kysytään heti, kun päästään kotiin. Kotiin? Sanoinko minä jo tosiaan kotiin, vaikka koti oli siellä kaukana kaukana. Tuntuisiko tämä koskaan oikeasti kodilta, ja löytyisikö täältä ikinä ystäviä, vai saisimmeko olla keskenämme aina aikuiseksi asti? Isän äkillisen kuoleman jälkeen äiti oli miettinyt pitkään, miten meidän kanssa selviäisi. Äidin isällä oli ollut kauppa täällä Kuopiossa jo kauan. Äiti oli syntynyt Tampereella ja käynyt ensin siellä Finlaysonin työläisten lapsille perustettua Mamsellin alkeiskoulua, kun ukki oli työnjohtajana tehtaalla. Sitten ukki oli tullut kauppiaaksi tänne, ja äiti käynyt tyttökoulun täällä. Lopulta äiti oli arvellut, että kauppiaana hän voisi selviytyä. Jyväskylän ystävät olivat kyllä varoitelleet, että tippuisimme kolisten alaspäin yhteiskunnan portaita, jos äiti tosiaan ryhtyisi kauppiaaksi. Olin nähnyt mielessäni meidän koko perheen pyörimässä vauhdilla alas korkeita portaita. Ei siitä kolinaa tullut, mutta töpsähtelyä sitäkin enemmän. Jyväskyläläisten ja kai kuopiolaistenkin mielestä lehtorin leski oli paljon hienompi ihminen kuin kauppias. Ihan kuin äiti olisi 11
muuttunut joksikin toiseksi kauppiaaksi ryhtyessään. Varo vain, oli tuttu lehtorin rouva sanonut, pääsevätköhän lapset siellä edes kunnon kouluihin. – Pöh, äiti oli tuhissut meille jälkeenpäin. – Olen kertonut teille, että alkuun kävin köyhien lasten koulua Tampereella, mutta sitten isä puhui minut sivistyneiden perheiden kouluun, vaikka olin vain työnjohtajan tytär. Kuopiossa on jo onneksi viime vuonna aloittanut Suomalainen tyttökoulu, ja sinne te menette. Teidän ei tarvitse käydä kouluanne ruotsiksi, niin kuin minun. Olen siitä iloinen, vaikka ruotsin kielen osaaminen ei huono asia olekaan. Siitä on ollut minulle monenlaista hyötyä Kävelyltä palattuamme saimme mummulta vastaukset kysymyksiimme. Kyllä vain, aina lauantaisin luistinradalla soitettiin hanurimusiikkia, ja yleensä se veti radan täyteen luistelijoita. Mummukin oli käynyt siellä välillä katselemassa. Ja näissä kahdessa talossa asui meidän kahdeksanhenkisen perheen ja Lyylin Riika-hoitajan lisäksi seitsemän: mummu ja Gusti-eno sekä kaksi kauppa-apulaista, kaksi aputyttöä ja keittäjä. Meitä oli siis kaikkiaan kuusitoista. Sen lisäksi sekä ylä- että alatalossa oli vielä kauppa. Jyväskylässä meillä oli ollut kahdeksan isoa huonetta ja yksitoista asukasta. Täällä ei tosiaankaan ollut toivoa väljemmistä tiloista. Olimme päättäneet odottaa lauantaihin, että näkisimme mahdollisimman paljon täkäläisiä nuoria yhdellä kertaa luistinradalla. Niin kävi. Radalla liiteli monta kanssamme saman ikäistä tyttöä. Jo toisella käynnillä mu12
kavan näköinen tummatukkainen tyttö luisteli viereeni: – Hei, tehän olette Canthin tyttöjä. – Ollaan, minä olen Elli. – Sepäs sattui hyvin. Minä olen Hanna Levander ja me tulemme samalle luokalle. Tartuimme toisiamme lapaskäsistä oikein viralliseen esittäytymistapaan, vaikka olivathan lapaset kyllä vähemmän virallisia. – Hauska tutustua! niiasin muka hyvinkin vakavana. – Samoin! Sen jälkeen jo hymyilimmekin leveästi ja aloitimme oikean keskustelun. Hanna lupasi opastaa minua ja tutustuttaa pariin muuhunkin tulevaan luokkatoveriin. Sillä kertaa jäällä oli vain Elisa, mutta myöhemmillä kerroilla vielä Elvira ja Hilma, joten koulun alkamiseen liittyvä pelkoni alkoi mukavasti lientyä. Minähän tuntisin tällä menolla puoli luokkaa jo ennen koulun alkua. Oltiin pitkällä maaliskuussa, vaikka vielä ei tuntunut yhtään keväiseltä. Jos säät lämpenisivät, voisimme luistella korkeintaan reilun kuukauden ajan, joten luistelemassa oli käytävä niin usein kuin mahdollista. Niin kauan kuin jäät pitivät pintansa, olimme radalla joka lauantai ja usein viikollakin. Äidiltä oli vienyt pari viikkoa ennen kuin hän oli kunnossa Kuopioon muuton jälkeen. Rekimatka Jyväskylästä Kuopioon kirpeässä pakkasessa kesti kolme väsyttävää päivää. Kaiken lisäksi äiti oli joutunut tekemään sen kolmeen kertaan, sillä vähän ennen meidän kaikkien muuttoa hänen oli pitänyt käydä täällä järjestämässä asioita 13
kuntoon. Tohtori oli sanonut meille äidin joutuneen ihan liian koville. Ensin isän äkkikuolema juuri, kun äiti oli huomannut odottavansa vauvaa. Lyyli syntyi puoli vuotta hautajaisten jälkeen ja oli tänne tullessamme vasta kuusiviikkoinen. Ja sen jälkeen vielä kaikki muu. – Moni nainen ei olisi kestänyt läheskään näin pitkään. Antakaa äitinne nyt vain levätä, tohtori oli sanonut. Tietysti säikähdin silloin kauheasti. Kalpeana sängyssä makaava äiti oli kumminkin vähitellen ollut pystyssä päivä päivältä pitempiä aikoja ja lopulta palannut omaksi puuhaavaksi itsekseen. Hän oli löytänyt vanhoja ystäviään, jotka olivat pyytäneet mukaan ajamaan yhdessä naisten asioita ja tyttölyseoita kaikkialle Suomeen. Tietysti sellainen piti saada myös tänne Kuopioon, mieluiten ensimmäisenä Suomessa. – Ajatelkaa nyt! Selma siitä jo minulle kertoi aiemmin, mutta nyt ne tulivat oikein kolmen naisen voimin puhumaan samaa asiaa. Selman lisäksi tulivat Betty ja Elisabeth. Ajatelkaa, jos Suomeen saataisiin tyttölyseoita, joissa olisi kaikki samat aineet kuin pojilla, ja tytöt pääsisivät sieltä suoraan yliopistoon. Se on hyvä ja kannatettava ajatus. Ehdottomasti! Äiti oli intoa täynnä. Emme silti arvanneet, mitä hän seuraavaksi tekisi.
14
2.
Toukokuun puolella Maiju ryntäsi huoneeseemme silmät kyynelissä. – Kaksi isoa tyttöä hihitti ja tuijotti meidän ikkunoihin, hän selitti kiihkeästi. – Sitten ne huomasi, kun minä kurkistin portista ja tuli kysymään, olenko minä sen uuden kauppiaan tyttö. Sanoin, että meidän mamman nimi on Minna Canth, ja meidän mummulla on kauppa, ja mamma on alkanut hoitaa sitä, kun mummu ei enää jaksa. Ja sitten se toinen kysyi… Maiju purskahti itkuun. Vei hetken, ennen kuin saimme hänet jatkamaan. – Että o-honko meidän äiti ihan vi-hiisas, Maiju nikotteli. – Mitä ne sillä tarkoitti? Anni kivahti. Maiju nieleskeli ja nyyhki, ennen kuin pystyi vastaamaan. – Ne sano, että mamma oli kysynyt lyseon rehtorilta, voitko sinä aloittaa syksyllä lyseossa, hän sopersi ja tuijotti Annia. Olimme kaikki yhtä ällistyneitä. Anni lyseossa! Mistä ihmeestä äiti oli saanut sellaista päähänsä? Eihän lyseossa ollut kuin poikia. Ei kai sekaan voinut mennä yksi tyttö noin vain! 15
– Mistä ne sen tiesi? Anni tivasi. – Ei ne sanonu, Maiju puisteli kiivaasti päätään ja hieroi nenäänsä hihaan. En hennonut komentaa ottamaan nenäliinaa esille. Pikkusisko oli niin surkea nenä punaisena ja räkäviirut poskilla. – Tiesikö ne senkin, mitä rehtori vastasi? kysyin. – Ne sano vaan, että koko kaupunki nauraa meidän mammaa, Maiju hönkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Tyynnyttelimme kilpaa Maijua, mutta näin Annin ja Hannan kasvoilta saman huolen, jota itse tunsin. Saattoiko se olla totta? Ja jos oli, mitä ihmettä äiti oli ajatellut? Että Anni aloittaisi koulun ainoana tyttönä isossa poikakoulussa! – Tätä se mamman puhe tyttölyseoista tiesi, vaikka eivät kai ne mamman ystävät tarkoittaneet, että tytöt ja pojat olisivat samassa lyseossa. Ei ne ainakaan voineet ajatella, että minä ainoana tyttönä olisin isossa poika lyseossa. Tätä täytyy kysyä mammalta, Anni päätti. Hän oli tullut koko ajan vihaisemmaksi puhuessaan. – En varmasti mene lyseoon, vaikka rehtori olisi antanut luvan. Anni tuijotti hetken synkkänä lattiaa, otti jo askeleen kohti ovea mutta pysähtyi äkisti. – Elli, kysy sinä. Minä alan varmasti joko parkua tai karjua. Mietin moneen kertaan, miten kysyn, sillä jos juttu oli vain kaupungin juoruja, äiti pahoittaisi mielensä. Kun lopulta kysyin, äiti vastasi huolettomasti sanoneensa meille jo aiemmin, että hänen mielestään tytöille kuuluu sama 16
opetus kuin pojille. Hän tuhahti, ettei rehtori näyttänyt ymmärtävän häntä ollenkaan. Oli vain tuijottanut kuin mitään tajuamatonta, rykinyt, hieronut leukaansa ja puistellut päätään. Onko rouva kuullut, että meillä on koululait, rehtori oli kysynyt. – Näytti luulevan minua aivan mistään mitään ymmärtämättömäksi pikkurouvaksi. Sen miehen kanssa ei syntynyt minkäänlaista keskustelua, äiti puhisi. Ei varmaan syntynyt. En aikonut kertoa äidille nauramisesta, mutta Maiju ehti hönkäistä senkin taas itkuun purskahtamaisillaan. Vaikka saattoihan se olla hyvä. Ehkä äiti miettisi pikkuisen ennen seuraavia kysymisiä, miltä tämä tuntui meistä tytöistä. Meidän kannaltamme tämmöinen alku uudessa paikassa ei varmasti ollut paras mahdollinen. Voisimme joutua selittelemään asiaa ties miten monelle. Äiti vilkaisi Maijua hämmästyneenä, kutsui kädenliikkeellä luokseen ja silitti tukkaa. Mutta itse asialle hän vain kohautti harteitaan eikä jatkanut. – Mitäs nyt tehdään? kysyin Annilta, kun olimme päässeet omaan huoneeseemme. – Mitä vastataan kysyjille sitten kun koulu alkaa? – Onneksi rehtori ei huolinut minua. Ajattele nyt! Anni tuijotti ikkunasta ulos, puisteli päätään, jatkoi tuijottamista ja miettimistä, puisteli taas. Hän ei ollut itseään esiin työntävää tyyppiä, enkä kyllä minäkään. Mutta väkisinhän hänestä olisi tullut koko lyseon ja vielä koko kaupunginkin silmätikku. Huh! Olikohan äidin matkan jälkeinen sairaus ollut sittenkin jotain lievää aivojen tulistumista? 17
Isä kuoli sellaiseen, vaikka lääkärit sanoivat loppuun asti, että kyllä hän selviää. Ehkä äidin aivot olivat tulistuneet vähän lievemmin. En sanonut ääneen epäilyäni, mutta se nousi mieleeni monta kertaa sinä keväänä ja syksynä. – Mamma kumminkin tarkoitti meidän parasta, Hanna alkoi puolustella. Semmoinen Hanna oli, aina sovittelemassa ja tasoittelemassa. Ehkä oli hyvä, että joukossamme oli yksi Hannakin. – Eikä yhtään miettinyt, miltä Annista tuntuisi. Oliko se parhaan ajattelemista? kivahdin. – Aina kun mamma kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, tuntuu että hän on ollut rohkea, oikein nauttinut esillä olemisesta ja näyttelemisestä. Ehkä mamma ei tosiaan ymmärrä meitä lammasmaisempia tyyppejä, Anni lievensi, tosin edelleen kulmat kurtussa. Jäin pohtimaan, ymmärtävätkö vanhemmat, mitä lapsi ajattelee ja miltä siitä tuntuu, jos lapsi on ihan erilainen tyyppi kuin itse on ollut. Ja jos lapsia vielä on seitsemän niin kuin meitä, ehtiikö aina ajatella, että ai niin, tuo on nyt sellainen, sen kanssa pitääkin olla tässä asiassa varovainen. Uskallankohan ikinä saada lapsia, tuskailin mielessäni. – Se on vähän sama kuin että mamma menisi kysymään tyttökoulun johtajattarelta, saako Jussi tulla sinne käymään koulua, sanoin. Purskahdimme hillittömään nauruun. – Ero on vain siinä, että Jussi potkittaisiin sieltä äkkiä pois. Ei se malttaisi olla härnäämättä tyttöjä kaiken aikaa, Anni nikotteli. 18
– Jussi on niin vilkas poika, Hanna kiiruhti sanomaan. Tietenkin. Jussi saisi varmaan repiä silmät Hannan päästä, ja Hanna puolustaisi poikaa silti. Ei noin kiltti saa olla. – On siinä sekin ero, että mamma halusi Annille parempaa opetusta kuin tyttökouluissa saa. Niin, että ei mamma menisi Jussia tyttökouluun ehdottamaan mistään hinnasta, Hanna jatkoi vielä vakavana. Tottahan se oli. Äiti oli jo Jyväskylässä puhunut siitä, että tyttöjen pitää saada samaa opetusta kuin poikien. Tyttöjen aivot ovat ihan yhtä hyviä oppimaan. Hän oli saanut myös meidät uskomaan siihen, vaikka suurin osa meidän ystävistä, tai ainakin heidän vanhemmistaan oli sitä mieltä, että riittävän moneen kertaan oli todistettu naisten aivojen olevan pienemmät kuin miesten. Niihin ei voisi millään mahtua yhtä paljon järkeä ja tietoa kuin miehillä, he väittivät. Miehet oli luotu johtamaan maailmaa, naiset synnyttämään lapsia ja hoitamaan kotia. Se sanottiin jo Raamatussa. Sanojat eivät ole lukeneet tutkittua tietoa, vaan uskovat luuloihin, äiti oli silloin kiivastunut. Alaluokilla, missä tytöt ja pojat ovat yhdessä, tytöt pärjäävät paremmin kuin pojat. – On se silti hauska ajatus. Jussi istumassa pari tuntia yhteen menoon paikallaan neula kädessä kirjomassa söpöjä kuvia omaan pikku esiliinaseensa, Anni jo hymyili. Näin silmissäni tilanteen aivan elävänä, eikä naurustani meinannut tulla loppua. Kuopion suomalaiseen tyttökouluun me sitten kävimme ilmoittautumassa, joten kouluasia oli järjestyksessä. 19
3.
Kevät ja kesä olivat kuluneet nopeasti, oltiin loppukesässä. Pikkuhiljaa olin alkanut tottua Kuopiossa asumiseen. Tiesin, minne kadut veivät ja minkä näköisiä ihmisiä asui lähitaloissa. Olin palaamassa kotiin, kun näin taas saman naisen seisovan kaakinpuussa. Aiemmin olin pari kertaa nähnyt miehen, tämä oli ensimmäinen nainen ja hän oli siinä jo kolmatta päivää. Yöt hän sentään oli vankilassa. Kaakinpuu oli pystytetty niin lähelle uutta kotiamme puiston reunaan, että joutuisin näkemään kaikki rangaistavat, vaikka en sitä haluaisi. Tämä oli uuden kotimme ikävin puoli. Paikalle oli kerääntynyt iso joukko uteliaita. Kaikki tuijottivat vankia, puhuivat keskenään tai huutelivat ilkeyksiä. He selvästi odottivat jotain tapahtuvaksi. Rohkaistuin kysymään: – Mitä on tulossa? – Huora suap selekääsä, kuului vastaus pahanilkisen naurunkäkätyksen lomasta. Nainen kaakinpuussa oli suurikokoinen, vaatteet ja kasvot likaiset, tukka takussa. Aika luotaantyöntävä näky. Hän seisoi pää kallellaan, varmaan nuokkuisi väsymystään, mutta rautainen kaulus pakotti pään lähes pystyyn. 20
Paksut rautaketjut sitoivat kädet yhteen, samoin jalat. Kahleiden täytyi painaa melkoisesti. Väsynyt katse kohosi välillä oikein törkeään huutajaan, mutta laskeutui alas saman tien. Kasvoilta kuvastui epätoivo. Hätkähdin. Siinähän seisoi ihminen. Tuskin omat vaatteeni olisivat tuon paremmassa kunnossa vankilan ja kaakinpuussa seisomisen jäljiltä. Toissa päivänä hänessä oli vielä ollut hiven uhmaa, nyt se oli kulunut loppuun. Olin kuullut, että piiskausta jatketaan tuomiossa määrättyjen lyöntien verran, vaikka piiskattava menisi välillä tajuttomaksi. Silloin vain odotetaan, että rangaistava palaa edes sen verran tajuihinsa, että piiskaamista voi jatkaa. Uteliaita valui koko ajan lisää nauttimaan toisen ihmisen tuskasta. Sellaista en halunnut jäädä katsomaan. Kiiruhdin portistamme sisään. Olin vasta täällä saanut tietää, mitä huorat tekivät. Se oli inhottavaa. Olin kumminkin kuullut äidin puhuvan tuohtuneena siitä, miten myös miesten olisi saatava asiasta sama rangaistus. Nainen ei ollut koskaan yksin siinä puuhassa. Taisin näyttää järkyttyneeltä vielä kotipihalla, missä äiti osui vastaan. Hän arvasi ilmeestäni syyn. – Joko ne kaakinpuulla pieksivät sitä naisraukkaa? On siinä taas kansalla tuijottamista. Ensin tämä maailma on semmoinen, että köyhä ei keksi muuta kuin tuommoisen surkean tavan leipää saadakseen. Ja sitten ainoa synnin tekijä on nainen. Miehet samalla asialla senkun rehvastelevat. Täällä on vielä paljon korjaamista. Äiti oli vihainen, kulmat mykkyrässä. Tavallaan ym21
märsin häntä, mutta silti itse mieluummin vaikka kuolisin nälkään kuin hankkisin ruokani tuolla tavalla. – Eikä siinä usein ole kysymys vain naisen omasta elämästä, äiti jatkoi kuin olisi lukenut ajatukseni. – Hänellä saattaa olla muitakin elätettävänään. En osannut ajatella niin pitkälle, joten päätin yrittää työntää asian mielestäni. Huonoja asioita ei kannattanut liikaa vatvoa, etteivät ne saa otetta ihmisestä. Niin meille oli koulussa opetettu. Äiti puhui aika usein semmoisia, etten osannut päättää omaa kantaani. Vielä useammin en edes tiennyt, mitä hän tarkoitti. Ehkä joskus pystyisin löytämään omat mielipiteeni sentään useimpiin niistä. Välillä mietin, että aikuistumisessa oli raskainta se, miten paljon oppi tietämään kaikkea huonoa. En tarkoita, että pitäisi sulkea silmänsä muiden huolilta, mutta äitiä kuunnellessa tuntui joskus, että tietoa tuli aivan liikaa. Niin paljon, että oma elämä muuttuu vaikeaksi. Usein äiti tuntui ajattelevan ääneen itsekseen ja heräävän äkkiä huomaamaan kenelle puhui aikuisten asioita. Meille keskenkasvuisille tytöille. Hän murehti usein sitä, että ihmiset käpertyvät liikaa vain omiin pieniin murheisiinsa, vaikka jokaisen velvollisuus on auttaa muita ja tehdä kaikkensa asioiden muuttamiseksi. – Suurin osa ihmisisistä ei välitä yhtään toisista. Kuitenkin jokainen meistä on vastuussa myös muiden hyvinvoinnista. Näistä minun on kirjoitettava, kunhan tässä kaupan aloitushommilta ehdin. Tulepas Elli tuonne puotiin auttamaan ja oppimaan. Haetaan Anni mukaan. Siellä on hyllyttämättä paljon uutta tavaraa. Nyt te vielä 22
Millaista on olla
ehditte, kun koulu ei ole alkanut. Sen jälkeen teistä on vähemmän apua, eikä koulun alkuun ole enää kuin reilu viikon päivät. Voi tätä ajan lentoa! Mummun ajuri Argilander kantoi juuri rattailta isoja paketteja varastorakennukseen. Varmaan tuon muotoisten pakettien sisällä oli lankoja. Argilander oli tuonut niitä laivalta, jonka tulohuudot olin kuullut vähän aiemEI OLE HELPPOA olla tytär, jonka äiti on tulinen tasa-arvon min. Hevonen huiskautti välillä hännällään tai päällään puolesta taistelija, maan ensimmäinen naistoimittaja ja voimakkärpäsiä kimpustaan. Se seisoi rentona ja selvästi nautti kaita tunteita herättävä näytelmäkirjailija. Aikansa paheksuttu lepohetkestä. Mukulakivikadut eivät olleet kaikkein mujulkkis. Finland-palkittu kirjailija Raili Mikkanen tarttuu uuteen kavimpia lompsutella. näkökulmaan: kertojana on Elli, yksi Canthin seitsemästä lapsesta. Hänen elämäänsä seurataanmieli 12-vuotiaasta nuoreksi aikuiseksi. Minun teki sittenkin kysyä äidiltä vähän enemOn vuosi 1880. Canthin perhe on muuttanut Jyväskylästä män kaakinpuussa olleesta naisesta, mutta en uskaltanut. Kuopioon isän äkillisen kuoleman johdosta. Minna Canthista on Ensinnäkin aihelapsen oli semmoinen, siitä kannattanut tullut seitsemän yksinhuoltaja. ettei Kuopio tuntuu Ellistä aluksi tyrmistyttävän erilaiselta kuin Jyväskylä, murretta myöten. paljon puhua, ja toiseksi äiti selostaisi pitkään ja hartaasti Ja kun äiti on Minna Canth, luvassa ei ole elämää! taas semmoista, mitä ehdottomasti entasaista haluaisi kuulla. – Voi ne tytöt tännekin tulla opettelemaan, mummu Minna pitää vuoden verran kotonaan nuorille Oras-seuraa, jossa huuteli piharakennuksen keskustellaan kaikesta maan portailta. ja taivaan alla – ja joutuu taas silmätikuksi, herättäen monissa jopa takia. Jos Hän teki talon kivijalassaraivoa sahtiamielipiteittensä ja myi sitä täällä pinykyisin vihapuhetta on paljon, niin sitä on myös Ellin nuoruuhalla aina lauantaisin, sunnuntaisin ja markkinapäivinä. dessa. Kuumimmillaan ihmisten tunteet ilmenevät ikävillä, jopa Janoisia riittitavoilla. sekä tori-, markkinaettä kirkkokansassa. vaarallisilla Toisaalta äidin ansiosta lähes kaikki suomenMeitä kulttuuri-ihmiset nauratti. Tottahan mummu tiesi, ettemme mieliset ja ulkomaalaisetkin kirjailijat ovat me Ellin kotona kesäisiä vakiovieraita: siellä vierailevat Kaarlo Bergbom, sahdinpanoon ryhtyisi, kunhan hauskutti meitä ja it Juhani Aho, Elisabeth, Arvid ja Eero Järnefelt, Akseli Gallen, seään. Äiti huiskautti mummulle kättään ja touhusi jo Pekka Halonen ja monet muut. saman tien sisälleettä takaisin. Seurasin kuuliaisesti perässä. Teos osoittaa, Minna Canth oli niin edellä aikaansa, että hänen käsittelemänsä teemat ovat edelleen polttavan ajankohtaisia. Välillä tuntui, että äiti liikkui paljon vikkelämmin kuin minä, vaikka oli aika pyöreä, niin kuin vanhat muorit olivat. Mamma oli jo kolmekymmentäkuusi ja silti ihmeen sukkela toimissaan. Sitä ihmettelivät monet.
Minna Canthin tytär?
*9789520409746*
www.tammi.fi
N84.2
ISBN 978-952-04-0974-6
23