KIMMO
Isän varjo
A A P U H U VAT. M I N Ä TA P O I N I S Ä N .
W S OY
O KSA N E N
Kimmo Oksanen
isän varjo
werner söderström osakeyhtiö helsinki
WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut tämän kirjan kirjoittamista. Osa kirjan lapsuudesta kertovasta tekstistä on julkaistu alun perin Muistojeni Sysmä -kirjassa (Sysmän Kirjakylä Oy, 2010). Aleksis Kiveä pohtiva osuus on julkaistu Seitsemän veljestä 150 vuotta -juhlavuoden kirjoitussarjassa (Aleksis Kiven Seura ja Nurmijärven kunta, 2020). © Kimmo Oksanen ja WSOY 2020 ISBN 978-951-0-44899-1 Painettu EU:ssa
Äidille Tuoville, isälle Pentille, mummille Ennille ja vaarille Yrjölle
Pakotettuna elämään uneksii hyvityksestä, ja on tyydyttävä uneksuntaan. Paul Gauguin: Intiimi päiväkirja, Avant et après. Les Éditions G. Grès et Cie, 1903. (A force de vivre on rêve une revanche, et il faut se contenter du rêve. Sitaatin suomentanut Hannu Väisänen.)
Sisällys ensimmäinen osa Mihin nuo hetket jäivät? 11 toinen osa Jos aikuiset eivät puhu totta, miksi lapsen pitäisi. 35 KOLMAS OSA Sisällä talossa äiti itki. 61 NELJÄS OSA Olimme vieraita omassa kodissamme. 81 VIIDES OSA Vain sen, minkä muistaa, voi unohtaa. 111 KUUDES OSA Sattuma tai kohtalo, nuo ilveilijät. 127 SEITSEMÄS OSA Niin kuin syyllinen tekee, hän katsoi sivuun. 163 KAHDEKSAS OSA Tarina ei ole elämää. Se on vain tarina. 205 YHDEKSÄS OSA Mitä helvettiä minä siellä luulin tekeväni? 223 KYMMENES OSA Kun pelkää menettämistä, on jo menettänyt. 241 YHDESTOISTA OSA Olin etsimässä punaista lankaa ja katkaisemassa sen. 253
ensimmäinen osa Mihin nuo hetket jäivät?
I Väittävät, että isä tappoi minut. Paskaa puhuvat. Minä tapoin isän.
II Heräsin isän vierestä. Kello oli viisi aamulla Keijon majalla. Vuosi oli 1969. Olin yhdeksänvuotias. Keijon maja oli miesten yömaja Helsingin Käpylässä. Siellä yöpyi maaseudulta töihin muuttaneita miehiä. Sali oli täytetty kerrossängyillä. Matkan päässä punainen tulipiste kasvoi ja pieneni miehen imaisujen tahdissa. Joku tupakoi. Savun haju oli tympeä. Salista johti ovi nurkkahuoneeseen. Siellä kaksi pesukonetta pyöritti miesten vaatteita yötä päivää. Pistävä kloorin lemu kulkeutui salin puolelle. Miesten alusvaatteista ja työhaalareista irronnut hien, virtsan ja ulosteen haju sekoittui kloorin kanssa synnyttäen kamalan löyhkän. Siihen katkuun, pesukoneen loiskeeseen, miesten käännähtelyihin, kuorsaukseen, pieruihin ja pimeyteen nukahdin isän vieressä. Elin yhtä elämäni onnellisimmista päivistä. Isä oli siinä. Nukuimme selät vastakkain yläpetillä, isä kasvot saliin ja minä seinään päin. Vuodepaikka Keijon majassa maksoi kaksi markkaa yöltä. Isällä ei ollut rahaa kahteen vuoteeseen. Seinän puolella maatessa ei pelottanut. Isän suuri keho oli kuin vuori, jonka 13
kylkeen saattoi painautua luottavasti. Isä tuoksui Old Spice -partavedeltä. Se oli makea, tuttu isän tuoksu. Silloin kun hän ei tuoksunut bensalta ja öljyiltä. Myöhemmin isä vaihtoi väkevään, mielestään ehkä miehekkäämpään Menneniin. En antanut sitä hänelle anteeksi silloin – enkä anna vieläkään. Haju pisti nenään kuin tikku. Niin kauan kuin jostakin kajasti kellarisaliin valoa, tutkin betoniseinän uurteiden harmaaseen maaliin muodostamia kuvioita. Kuviot heräsivät eloon. Näin seinässä äidin, siskot ja veljet, puita, pensaita, niittyjä, entistä kotiamme ympäröineiden hakojen lehmät ja hevoset. Helsinki oli mielenkiintoinen ja ihmeellinen kaupunki täynnä ihmisiä, liikettä, valoja ja värejä, mutta minun oli ikävä kotia. En kuitenkaan antanut isän huomata sitä. Muistin äidin, pesukoneen ja silitysraudan. Puhtauden tuoksun ja vastapestyistä valkeista puuvilla lakanoista nousevan lempeän höyryn. Nuuhkin lakanoita. Mieleeni palaa hetki, kun äiti ensimmäisen kerran pyysi minua tarttumaan lakanan toiseen päähän. Sitä kutsuttiin lakanoiden vetämiseksi. Äidin mankelin läpi ajamat vuodevaatteet »tuuletettiin» vielä kerran lakanoiden kulmista kiinni pitäen. Lakanoita lyötiin ilmassa ja sitten oikea ja vasen kulma viikattiin yhteen. Kangas käännettiin vaaka-asentoon ja kulmat taitettiin taas yhteen. Vasemmasta kädestä pudotettiin kankaan vapaa kulma irti, pyöräytettiin se kankaan alitse ja kiin14
nitettiin oikeaan kulmaan ja taas vaaka-asentoon. Ja sitten vedettiin, lujasti. Sormien otteen piti olla voimakas, muuten seuraava vaihe tässä matemaattisen tarkassa, vuosikymmenten ajan suvuissa perheenjäsenten keskinäisen yhteistyön kautta täydelliseksi kehittyneessä rituaalissa ei olisi onnistunut. Tarvittiin käsi- ja sormivoimia sekä kapea haaraasento. Sitten nojautuminen taaksepäin ja kiskominen kuin köydenvetokilpailussa. Nauroimme äidin kanssa, kun jalkojen pito lat tiasta lipesi. Kun jompikumpi veti niin lujaa, että toinen menetti tasapainonsa ja horjahti eteen tai kovemmin vetänyt itse horjahti taakse. Joskus lakana lipesi käsien otteesta ja putosi. Nauroimme uudestaan. Se oli onnea. Nostimme lakanan ja vedimme taas. Lähestyimme toisiamme kuin tanssissa, lakanoiden kulmat otteessamme. Ojensin oman päätyni äidille. Hän nosti kankaan rintaansa vasten ja laskosti sen vielä kerran pystysuunnassa. Lopuksi lakana levitettiin pöydälle ja käärittiin rullalle. Rullat asetettiin vaatekaapin hyllylle täydelliseen pinoon. Mihin nuo hetket jäivät? Eivät ne mihinkään jääneet. Ne olivat silloin, ja ne ovat tässä. Ne ovat nyt, vaikka ne eivät palaa.
15
III Keijon maja rakennettiin Länsi-Käpylään Helsingin olympiavuodeksi 1952. Se oli alun perin tarkoitettu poliisien virkistäytymiseen. Olympialaisten päätyttyä ja poliisien lähdettyä Keijon majasta tuli retkeilymaja, ja toukokuisin maaseudun koulujen lapset ja nuoret yöpyivät siellä pääkaupunkiin tehdyillä luokkaretkillään. Paikalliset nuoret pilkkasivat maalaisia ja kyselivät, joko perunat olivat seipäillä. Koululaisten jälkeen Keijon majaan muuttivat asunnottomat alkoholistit, joista monet olivat sotaveteraaneja. Sodassa henki oli säilynyt, mutta sielu saanut sirpaleen. Sitä mukaa kuin sodankäyneet kuolivat, heidän punkkansa ottivat sekakäyttäjät. Heillä ei ollut muuta paikkaa mennä. He tulivat Helsingin keskustasta Käpylään liputta junalla tai kävellen metsiä pitkin. Tai sitten he varastivat jostakin polkupyörän. Pyörien raatoja makasi Keijon majan takapihan rotkossa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Näin kertoo aikalainen Jaakko Paasio eräässä kirjoituksessaan: »Käpylän Alkon luona parveilee joukko voimakkaassa humalatilassa olevia miehiä, sosiaalisesti vammautuneita ihmisiä, jotka Helsingin sosiaalivirasto on pakkosijoittanut asumaan noin kilometrin Käpylän Alkosta etelään sijaitsevaan lähes purkutilassa olevaan Keijon majaan. Osa majan vakioasiakkaista on sammunut Käpylän ravi16
radan viereiseen rinteeseen, jossa he voimakkaasti kuorsaten ja käsiään nykien selvittävät halvasta viinistä tai Watzin Keratinista eli tukkavedestä hankkimaansa raskasta humalaa. Pilttuita muistuttavien neljän hengen hatarien kopperoiden sängyt ja muut kalusteet tuntuvat tulleen joskus vuosia sitten raahatuiksi joltain kaatopaikalta. Vahti eli pamppu on paikalla neljästä kuuteen iltapäivällä, jolloin hän kerää vuokrat. Muuten järjestyksestä, jos sellaista voi sanoa olevan olemassa, vastaavat asukkaiden keskuudesta valitut varapamput. Vuosikausia yömajoissa asuneet miehet kutsuvat rappeutunutta majaa helvetin esikartanoksi, jonka jälkeen seuraava etappi on köyhien hautausmaa Malmilla.» Isä ei olisi vienyt minua tuonne. Vai olisiko? Ehkä omissa ulosteissaan kierineet puliukot ja isän tapaiset kunnialliset työmiehet, maalta tulleet väliaikaisasukkaat sijoitettiin eri kerroksiin. Niin kuin meidät isän kanssa. En muista Keijon majalta väkivaltaa tai viinaa, vain tupakoinnin, lemun ja kuorsauksen. Maailma vaihtuu. Lapsuutta ja Keijon majaa ei enää ole. Talo työnnettiin kumoon 2010-luvun alkuvuosina, lapsuus jo paljon aiemmin. Puran itseäni. Puran ja kokoan. Mutta se on pelkkää ilveilyä. Varjon sanotaan seuraavan ihmistä, mutta oma varjoni on kulkenut edelläni. Arvelen, että lopuksi varjo ohjaa minua sinne, missä varjoja ei ole. Varjoa ei voi puristaa, sitä ei voi kuristaa, sitä ei voi tap17
paa. Kun varjo näyttäytyy, sille voi tarjota kättään ja kenties sanoa kohteliaasti päivää. Mutta koko ajan sitä on syytä pitää silmällä. Minulla oli ikävä Sysmän-kotiamme. Omaa kotiamme. Sitä kun isä luki minulle iltasatuna Lea Pennasen kirjoittamaa ja Maija Karman kuvittamaa Me leijonat -kirjaa. Keijon majassa ei luettu iltasatuja. Käännyin vielä isään päin. Hänen leveät hartiansa kohoilivat raskaan hengityksen tahdissa. Kuului vaimeaa kuorsausta. Ajattelin äitiä. Ajattelin mummia ja vaaria ja sitä, kuinka he huuhtelivat suutani mummilan nurkalla olevan suuren saavin sadevedellä. Vesi värjäytyi punaiseksi. Olin loukannut suuni, kun olin noussut seisomaan linja-auton vielä rullatessa. Mummilan pysäkin edellä kuljettaja jarrutti äkisti, ja minä kompastuin päin keskikäytävän pylvästä. Kulmahampaat tunkeutuivat poskilihaan, ja verta tuli valtavasti. Miten sitä voi niin paljon pienessä ihmisessä ollakin. Olin minä verta maistanut suussani ennenkin. Se tapahtui samoihin aikoihin. Kunnan hammaslääkäri kiskoi suustani viisi maitohammasta rautahampaiden tieltä. Pyöräilin vastaanotolta kotiin paita veressä ja hiekkatie kyynelistä sumeana. Kotona isä sanoi, että mitäs perkelettä lääkäri semmoista meni tekemään. Sitten nukahdin.
18
IV Jeesus syntyi lampaiden, nautojen ja kanojen keskelle. Hänen isästään ei ollut tietoa. Ehkä Marialla oli aavistus, mutta hän ei kertonut. Hourailtiin Pyhästä Hengestä. Mutta ei hengestä kukaan raskaaksi tule, se tiedetään. Jos tulisi, olisimme pulassa. Ehkä Pyhä Henki oli hätävale. Tai sitten Pyhä Henki keksittiin vastaukseksi ihmisen ikiaikaiseen kaipaukseen jostakin suuremmasta. Jostakin joka selittäisi meille elämän, tämän ihmeen. Oli likaista peliä, että ihmisen oikeutettuun kysymykseen elämän tarkoituksesta vastattiin valheella. Ja sitten meitä kehotetaan totuuteen. Itämaan tietäjät saapuivat tähdenlentoa seuraten kumartamaan vauvakuningasta. He olivat arvatenkin silloisia lastensuojeluviranomaisia. He olivat kuulleet, kuinka surkeisiin olosuhteisiin lapsi oli syntynyt ja toivat huoltajille lohduksi kultaa ja mirhaa sekä suitsukkeita peittämään karjamajan pistävää lemua. Miksi meille valehdeltiin ja kehitettiin tarina, että tuo karjamajan vauva vie meidät paratiisiin, joka ei sijaitse maan päällä vaan taivaassa? Tähtein tuolla puolen, missä lieneekin. Jos Jumala kerran loi maailman tahtonsa mukaiseksi ihmeelliseksi planeetaksi ihmisineen, eläimineen ja kasveineen, eikö meidän häntä kunnioittaaksemme pitäisi iloita siitä? Emmekö me halveksi jumalamme työtä, jos kurko19
tamme toiveikkaina kuoleman tuolle puolen, sinne missä vasta alkaa se oikea, ihana ja ikuinen elämä? Eikö tämä maailma kelpaa meille? Haluammeko, tarvitsemmeko ja vaadimmeko jotakin parempaa? Sellaista, mikä on kyllin korkeaa arvollemme. Sellaista, mitä Jumala ei saanut aikaan, vaikka paiski töitä kuusi päivää. Tarvitsimme Jumalan taivaan, joten loimme sen. Vaikka tämä oleva todellisuus olisi ollut jo valmiina. Tämä ihana puutarha, jonka hoitaminen osaavissa käsissä olisi ollut varsin yksinkertaista. Mutta ihminen nosti itsensä luontoa ylemmäs, ja niin kuin on ennustettu, lopulta tuhoaa sen ja itsensä.
V Alussa oli planeetta Maa. Oli metsät, oli ruoho, kasvit, kukat, pensaat ja puut. Ne tuottivat happea hengittää. Ja energiaa. Oli marjoja ravinnoksi linnuille, oli kasveja ja lihaa kaikille eläimille. Vähitellen kehittyivät ihmiset, jotka keräsivät, viljelivät ja metsästivät. Maapallon ihmeellinen puutarha tuotti siemeniä lisääntyäkseen. Se tarjosi ravintoa suurimmille eläimille ja pienimmille hyönteisille. Taivaan perhosille, noille kirjaville lentäville itämaisille matoille. Mehiläisille ja kimalaisille, noille tuuheaturkkisille pöriseville palleroille, jotka kantoivat mesiämpäreitä takajaloissaan. Hyönteiset joivat kukista ja 20
kuljettivat siitepölyä heteistä emeihin. Kasvit saivat ilmasta hiilidioksidia ja varttuivat, lisääntyivät ja yhteyttivät sekä valmistivat sokeria ja happea ja koristivat maan kauniiksi ihmissilmän katsella. Oli meret, järvet, joet ja purot kaloineen. Vesi nousi höyrynä taivaalle ja palasi sateena maahan antaen kasveille, puille ja pensaille vettä juoda. Ihminen alkoi jalostaa Maata. Hän vangitsi pellot, niityt, kedot, metsät, järvet, joet, meret ja kaikki eläimet ja kasvit, jotka niissä elivät. Ihminen pani omaksi hyödykseen luonnon kasvamaan, kukkimaan, kantamaan hedelmää ja lisääntymään. Aikaa kului, ihminen kehittyi, ja hänen älynsä kasvoi. Ja sitä mukaa kuin ihminen kehittyi ja kehitti apuvälineitä, eläin- ja kasvikunnan olot maapallolla kävivät yhä ahtaammiksi. Monet lajit lakkasivat olemasta kokonaan. Alkuasukkaat arvottivat luonnon ylemmäksi itseään. He palvelivat ja palvoivat luontoa. Sivistyskansat keksivät uusia tuotantovälineitä ja aseita taisteluihinsa, ja aseittensa voimalla ne alistivat alkuperäiskansat palvelijoikseen. Sitä kutsuttiin oppimattomien sivistämiseksi, ja niin sivistyskansat ryöstivät alkuperäiskansojen maat ja rikkaudet. Ryöstöretkiensä saaliin sivistyskansat kuljettivat kotimaahansa. Sivistyskansat rikastuivat, ja niiden elinolot paranivat. Kulttuurit kukoistivat. Sivistyskansat eivät kunnioittaneet luontoa eivätkä alkuperäiskansoja vaan palvelivat ja palvoivat itseään. Ne 21
murhasivat alkuperäiskansat ruudilla, sairauksilla, viinalla sekä opillaan ainoasta oikeasta jumalasta. Raamatussa on kertomus viisaasta miehestä Nooasta. Hän yritti viedä eläimet turvaan ihmiseltä, kun vedenpinta oli nousussa. Kertomus Nooasta kulkeutui Mooseksen kirjaan Mesopotamiasta eli Kaksoisvirranmaasta Tigrisin ja Eufratin rannoilta, 4 000 vuoden takaisesta Babyloniasta. Siihen samaan kirjaan, jossa kerrotaan, kuinka Jumala loi maan. Siihen samaan kirjaan, jossa kerrotaan Jumalan luomista ensimmäisistä ihmisistä Aadamista ja Eevasta, heistä, joilta jumala kielsi tiedon. Siihen samaan kirjaan, jossa kerrotaan laeista, jotka Jumalan salama löi kivitauluihin, sivistyskansojen laeista. Tarinan mukaan Nooa seurueineen karahti kuivalle maalle Ararat-vuorella. Nooa asettui perheineen ja eläimineen muinaiseen Arme niaan, nykyisin Turkille kuuluvan vuoren rinteille ja laaksoihin lisääntymään ja viljelemään maailman ensimmäistä kristittyä valtiota. Ensi töikseen Nooa istutti vuorenrinteeseen viiniköynnöksen. Asiat tärkeysjärjestykseen: viinissä on totuus. On surullista, että evoluution myötä maapallon kehittynein olio on se, joka tuhoaa sen. Nooa kuljetti eläimet turvaan. Mitäpä elämä maapallolla olisi menettänyt, jos Nooa olisi jättänyt ihmiset pois kyydistä. Mitäpä maapallo menettäisi, jos ihminen täältä katoaisi. Mitäpä maapallo olisi menettänyt, jos ihminen ei olisi tänne koskaan kehittynytkään. 22
Alussa oli planeetta Maa. Sitten tuli ihminen. Ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, sysäsi hänelle vastuun, ja kaikki lähti luisumaan päin helvettiä.
VI Millainen on jumala, joka vaatii isää murhaamaan poikansa uskollisuutta osoittaakseen? Millainen on jumala, joka valtaansa todistaakseen lähettää oman poikansa kuolemaan, ihmisten tapettavaksi? Ennen kuin Abraham ehti toteuttaa mielipuolen käskyn, Jumalan enkeli ehtii hätiin. Oliko taivaassa erimielisyyttä? Leikkikö Jumala ihmisellä? Hyppyytti kepin nokassa nukkeaan. Millainen on sadistinen kaiken luoja, ja miksi häntä pitäisi rakastaa? Miksi hän ei lohduta vaan vaatii? Miksi hän ei auta vaan viskelee ihmisen tielle mielivaltaisesti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia? Sellaisenko jumalan omaksi kuvaksi ihminen on luotu? Ihmiset, kuten Aleksanteri Suuri, Julius Caesar, Hannibal, Napoleon, Hitler, Stalin, Pol Pot… Jos Jumala loi ihmisen kaltaisekseen, näiden ihmisten tekoja katsellessammeko näemme Jumalan omakuvan? Ei ihme, että Jumala kielsi tekemästä kuvaansa. Ehkä hän oli vilkaissut lähteeseen eikä pitänyt näkemästään. Vai oliko sittenkin niin, että ihminen loi itselleen jumalan? Sellaisen, jonka harteille on lupa sälyttää kaikki vastuu. Jonka niskoille on lupa heittää syyllisyytensä pahoista teoista. Millainen on jumala, 23
joka lähettää poikansa maailmaan syyttä syytettäväksi, tuomittavaksi, ruoskittavaksi, pilkattavaksi, syljettäväksi? Kärsiväksi, riutuvaksi ja tapettavaksi. Ja tuota nuorta miestä meitä ohjataan seuraamaan. Kalmanvalkeaa kehoa kantavaa, orjantappurakruunu otsallaan ja verta valuvana paaluun sidottavaa ja tapettavaa ihmisraatoa. Siinäkö on ihmiselle esimerkkiä elämänsä elämiseen? Miksei Jumala lähettänyt meille malliksi hyvinvoivaa, rakastavaa ja rakastettua, läheisyyttä, hellyyttä, kunnioitusta, arvostusta ansainnutta, luonnon antimista, herkuista energiaansa kasvattavaa, iloluontoista, nauravaista, pulskeaa ja hyvästä seksistä nauttivaa poikalasta? Sellaista, joka eläisi pitkän ja hyvän elämän ja kuolisi onnellisena. Miksi Jumala kielsi meitä syömästä hyvän ja pahan tiedon puusta? Siksikö, että hän pelkäsi tietoiseksi tulevan ihmisen vaarantavan hänen valtansa? Millainen on jumala, joka ei suo ihmiselle tietoa ja taitoa vaan panttaa ne itsellään? Suokaa anteeksi, mutta sellainen jumala ei vaikuta kaikki valtiaalta ihmiskunnan johtajalta vaan ihmisten pelinappulalta. Miksi Jumala antoi meille uhrin esikuvaksi? Miehen, joka ei kanna vastuuta sanoistaan ja teoistaan vaan sysää sen isälleen. Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Jeesus, Jumalan poika, aloitti yhteiskunnallisen toimintansa kolmenkymmenen ikävuoden hujakoilla. Ja sitten hän pian kuoli. Mitä 24
järkeä siinä on? Hänen hyvät sanansa ja tekonsa on loattu verisellä pyyhkeellä. Satu hänen kuolemastaan on jättänyt varjoonsa hänen sanomansa: rakkauden opin. Hänen seuraajansa takoivat tämän muka isänsä tapattaman miehen myytistä oman valtikkansa. Jeesuksesta tehtiin poliittinen marttyyri, jonka kuolemasta verirahat korjasivat mielipuoliset hullut, jotka ovat ottaneet oikeudekseen päättää paljolti ihmiskunnan iloista ja suruista.
VII Isä oli pysäköinyt linja-autonsa Keijontien varteen lähelle Keijon majaa. Pakkasaamun uloshengitys muodosti harmaata huurua suun eteen. Puhaltelin sitä pilviksi sillä välin, kun isä availi linja-auton haitarioven munalukkoa. Se oli jäätynyt yön aikana. Isä lämmitti lukkoa hieromalla sitä käsiensä välissä. Koloon jäätynyt vesi suli, ja avain soljahti lopulta sisään. Bussissa oli kylmä, mutta sitä ei jatkuisi pitkään. Kun isä käynnisti moottorin, se puhalsi ensin kylmää mutta jo pian lämmintä ilmaa sisälle koriin. Istuin rahastajan paikalla. Se sijaitsi linja-auton etuosassa heti ovesta oikealla. Punaisella tekonahkalla päällystetty moottorin kansi jäi isän ja minun väliin. Sen sisuksissa puhkui linja-auton valtava sydän. Ikkunoiden huurussa alkoi valua noroja. Piirsin ikkunalasiin tikku-ukon. Se hymyili. 25
Koskettava kuvaus isän ja pojan ristiriitaisesta suhteesta ja elämänmyönteisyyden 789510448991 448991 9 9789510
etsinnästä. VÄ I T TÄVÄ T, E T TÄ I S Ä TA P P O I M I N
Kun toimittaja Kimmo Oksanen oli vielä lapsi, hänen isänsä kuljetusfirma luisui epäonnisten sattumusten seurauksena konkurssiin. Ulosottomiehet tulivat, ja vaikeudet alkoivat. Yrittäjäperheen aiemmin toivei kas ilmapiiri muuttui tukahduttavaksi. Pettynyt isä meni matkoihinsa ja jätti jälkeensä vuosien mittai sen varjon: kielteisen elämänasenteen. Nyt vuosi kymmenien jälkeen Oksanen on päättänyt kirjoittaa itsensä vapaaksi isän varjosta ja häviämisen kulttuu rista, uhrimentaliteetista kohti elämänvaloa. 26 99.1 – ISBN 978-951-0-44899-1 – WWW.WSOY.FI