Jewell, Lisa: Joka askel jonka otat (WSOY) by Kirja.fi

»Mutkikas, älykäs, yllättävä.» NY TIMES REVIEW

JOKA ASKEL JONKA OTAT WSOY

Lisa Jewell

Joka askel jonka otat Suomentanut Karoliina Timonen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Selinalle ja Jonnylle. Rakkaudella.

Päiväkirja 20. syyskuuta 1996 En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, mitä tuntea. Onko tämä normaalia? Hän on aikuinen. Kaksi kertaa minun ikäiseni. Emme voi mitenkään… Ei. Emme mitenkään voi. Mutta HERRAJUMALA. Toivon että voisimme. Rakas päiväkirja: Taidan olla rakastunut äidinkielenopettajaani.

Prologi 24. maaliskuuta

ikoskonstaapeli Rose Pelham polvistuu. Hän on huomannut jotakin keittiön oven takana, aivan roskakorin edessä. Ensin hän ajattelee sen olevan ehkä verinen ja rypistetty nenäliinan riekale tai käytetty laastari. Tai kenties sittenkin kuollut kukka. Kun hän katsoo sitä tarkemmin, hän toteaa sen kuitenkin olevan koristetupsu. Punaista mokkanahkaa. Sellainen, joka voisi roikkua käsilaukussa tai saappaassa. Se lojuu pienen verilammikon päällä, mistä voi melko varmasti päätellä, että se on pudonnut siihen murhatyön jälkeen. Hän kuvaa esineen sen löytöpaikalla monesta eri kulmasta. Sitten hän poimii tupsun lattialta hanskat kädessään ja pudottaa sen todistusaineistopussiin, jonka hän sulkee sinetillä. Hän nousee seisomaan ja kääntyy katsomaan rikospaikkaa. Sotkuisessa keittiössä on vanhanaikaiset mäntypuiset kaapistot ja vihreä Aga-liesi, jonka päällä on pinottuna pannuja ja kattiloita. Suuri puinen ruokapöytä pursuu pöytätabletteja, kouluvihkoja, sanomalehtiä ja viikattua pyykkiä. 9

Keittiön taakse on rakennettu pieni laajennusosa, jossa on halvasta runkopuusta tehty lasikatto, pariovet puutarhaan ja työpiste. Kirjoituspöydällä on kannettava tietokone, tulostin, paperisilppuri ja pöytälamppu. Keittiö näyttää täysin tavalliselta, jopa tylsältä. Samanlaisia on tässä maassa miljoona. Tämä on keittiö, jossa juodaan kahvia, tehdään läksyjä, syödään aamiaista ja luetaan sanomalehtiä. Ei keittiö, jossa haudotaan synkkiä salaisuuksia ja tehdään intohimorikoksia. Ei keittiö, jossa murhataan ihmisiä. Lattialla on kuitenkin ruumis, joka makaa vatsallaan suuren, hiukan munuaisenmuotoisen verilammikon keskellä. Murha-aseena käytetty veitsi lojuu tiskialtaassa huolellisesti pesuaineella hangattuna. Uhrin kimppuun oli hyökätty vimman vallassa: kaulassa, selässä ja hartioissa on ainakin kaksikymmentä veitsenpistoa. Verta on silti kulkeutunut muualle keittiöön vain vähän. Ei ole kädenjälkiä, ei tahroja, ei roiskeita. Siitä Rose päättelee, että hyökkäys on tapahtunut yllättäen, ja se on ollut sekä nopea että tehokas. Se tarkoittaa, ettei uhrilla ole ollut juuri mahdollisuuksia taistella vastaan. Rose ottaa tussin takkinsa taskusta ja kirjoittaa sillä pussiin, jossa punainen mokkatupsu on. Kuvaus: »Punainen mokka-/tekomokkatupsu.» Sijainti: »Jääkaapin edessä, heti eteiskäytävästä avautuvan oven takana.» Päivämäärä ja kellonaika: »Perjantai, 24.3.2017, klo 23.48.» 10

Ei se varmaankaan ole mitään tärkeää, hän pohtii. Pudonnut vain hienosta käsilaukusta. Rikosteknisessä tutkimuksessa »ei mikään tärkeä» oli kuitenkin kaikki kaikessa. »Ei mikään tärkeä» saattoi usein ratkaista koko hemmetin jutun.

1 2. tammikuuta

oey Mullen laski kukat nojaamaan hautakiveen ja juoksutti sormenpäitään pitkin sanoja, jotka oli kaiverrettu vaaleanpunaisen kirjomaan graniittiin. SARAH JANE MULLEN 1962–2016 Jackin ja Josephinen rakas äiti

»Hyvää uutta vuotta, äiti», hän sanoi. »Anteeksi kun en käynyt eilen. Alfiella ja minulla oli järkyttävä krapula. Olimme bileissä Frenchayssa, Candyn uudessa asunnossa. Muistatko Candyn? Candy Boydin? Hän oli minun kanssani samalla luokalla, ja hänellä oli se mielettömän pitkä vaalea tukka, jonka päällä hän pystyi istumaan? Hän oli suosikkisi koska tervehti sinua aina kadulla? No joka tapauksessa hänelle kuuluu tosi hyvää, hän on fysioterapeutti. Vai… kiropraktikko? Jotain sellaista kuitenkin. Hän itki, kun kerroin, että olet kuollut. Kaikki itkevät, kun kerron. Kaikkien mielestä olit niin ihana, äiti. Kaikki toivoivat, että 15

olisit ollut heidän äitinsä. Olin tosi onnekas, kun sain sinunlaisesi äidin. Nyt toivon, etten olisi ollut poissa niin kauan. Jos olisin tiennyt, mitä tapahtuu, en olisi koskaan edes lähtenyt. Ja on harmi, ettet ehtinyt tavata Alfieta. Hän on niin suloinen. Hän on töissä yhdessä keskustan viinibaarissa mutta haluaa rakennus- ja koristemaalariksi. Hän on itse asiassa nyt äitinsä luona maalaamassa tämän keittiötä. Tai ainakin hänen pitäisi olla maalaamassa! Hänen äitinsä tuntien tämä on todennäköisesti houkutellut poikansa sohvalle katsomaan telkkaria kanssaan. Ja myös Alfien tuntien. Hänessä on vähän viivyttelijän vikaa. Käynnistyy hitaasti. Mutta sinä kyllä rakastaisit häntä, äiti. Hän on niin söpö, kiltti ja mukava, ja hän on ihan rakastunut minuun ja kohtelee minua hyvin, ja minä kyllä tiedän, miten paljon jouduit huolehtimaan takiani, kun olin nuorempi. Tiedän mitä jouduit takiani kestämään ja olen ihan todella pahoillani. Voi kun voisit nähdä minut nyt. Minusta on tulossa aikuinen, äiti. Viimein minä aikuistun!» Joey huokaisi. »No niin, minun pitää nyt mennä. Kohta tulee pimeää, ja sitten minua alkaa pelottaa liikaa. Minä rakastan sinua, äiti. Minulla on sinua ikävä. Toivon että eläisit. Toivon että voisin tulla luoksesi ja juoda kanssasi teetä, juoruilla oikein kunnolla, morkata Jackia ja Rebeccaa. Kertoisin sinulle kullatuista hanoista. Tai ehkä minä voin kertoa sinulle niistä nyt? Ei, kerron kullatuista hanoista ensi kerralla. Että sinulla on jotakin odotettavaa. Hyvää yötä, äiti. Olet rakas.» 16

Joey kapusi pitkin jyrkkää kujaa Lower Melvillestä kohti sen yläpuolella kohoavaa talojen rivistöä. Jopa tammikuisen iltapäivän harmaassa valossa Melville Heightsin talot pistivät silmään kuin rivi lasten rakennuspalikoita: punainen, keltainen, turkoosi, purppuranpunainen, limetinvihreä, harmaanvihreä, fuksianpunainen ja taas kirkkaanpunainen. Ne kohosivat porrastetun rantapenkereen päällä ja katselivat korkeuksistaan Lower Melvillen pikkukatuja kuin jonkin yksityistilaisuuden ainoat kutsuvieraat. Maamerkiksi tätä kahdenkymmenenseitsemän viktoriaanisen talon rivistöä kutsuttiin: värikkäiksi maalatut talot ovat Melville Heightsin tunnetuin maamerkki. Ne olivat olleet Joeyn näköpiirissä lähes koko hänen elämänsä ajan. Lapsuuden pitkiltä automatkoilta palatessa nuo talot nähdessään tiesi, että kotona oltaisiin reilun vartin päästä. Talot valvoivat hänen matkaansa töihin ja opastivat hänet takaisin kotiin. Opiskeluaikoina hän oli kerran ollut bileissä rivistön vaaleanpunaisessa talossa. Se oli pilkottu raa’asti eri kokoisiksi asunnoiksi, joissa haisi home ja paistettu jauheliha, joten sisältä se ei ollut tuntunut kirkkaan pinkiltä. Näköala oli kuitenkin ollut henkeäsalpaava: Avonjoki kiemurteli maalauksellisesti reilun kilometrin mittaisella matkallaan kaupungin keskustaan, ja sen takana näkyi peltojen tilkku täkki sekä horisonttia kohti kohoava muhkea kukkula, jonka huippua koristivat keväisin toiveikkaan vihertäviksi pilviksi puhkeavat puut. Lapsena hän oli haaveillut siellä asumisesta osaamatta päättää, mikä taloista olisi hänen: violetti vai vaalean 17

punainen. Isompana hän olisi valinnut vaaleansinisen tai harmaanvihreän, ja nyt, kaksikymmentäkuusivuotiaana, hän on päätynyt asumaan taloista koboltinsiniseen. Numeroon 14. Sitä ei ollut mahdollistanut Joeyn sinnikäs ahkerointi tuloksineen ja palkkioineen vaan hänen isoveljensä sinnikäs ahkerointi, jonka hedelmistä Joey pääsi nauttimaan. Jack oli kymmenen vuotta Joeyta vanhempi ja Bristolin keskussairaalan konsultoiva sydänkirurgi – yksi kreivi kunnan historian nuorimmista. Kaksi vuotta sitten Jack oli vienyt vihille Rebecca-nimisen naisen. Rebecca oli mukava mutta hyvin yksioikoinen ja hiukan tosikko. Joey oli aina kuvitellut, että hänen ihana veljensä päätyisi yhteen jonkun hauskanpitoa rakastavan ja maanläheisen sairaanhoitajan kanssa tai ehkä pirtsakan lastenlääkärin. Jostain syystä Jack oli kuitenkin valinnut Staffordshiresta kotoisin olevan tiukkapipoisen järjestelmäasiantuntijan. He olivat ostaneet kobolttitalonsa kymmenen kuukautta sitten, kun Joey oli vielä pyörinyt Baleaareilla ja toiminut vaahtobile-emäntänä. Hän ei ollut edes tajunnut, että kyse oli värikkäistä taloista, ennen kuin Jack oli vienyt hänet katsomaan uutta kotiaan Joeyn muutettua takaisin Bristoliin kolme kuukautta sitten. »Ostit värikkään talon», Joey oli sanonut ja nostanut käden rinnalleen. »Sinä ostit yhden niistä etkä kertonut minulle.» »Et kysynyt», Jack oli vastannut. »Eikä se edes ollut minun keksintöni vaan Rebeccan. Hän käytännössä katsoen lahjoi täällä asuvan vanhan naisen myymään tämän. 18

Sanoi että tämä oli kirjaimellisesti Bristolin ainoa talo, jossa hän halusi asua.» »Tämä on kaunis», Joey sanoi samalla kun hänen katseensa vaelsi pitkin sisustuksen hienostuneita sävyjä: ruskeanharmaata, sinivihreää, kuparia ja harmaata. »Kaunein talo, jonka olen koskaan nähnyt.» »Hyvä että pidät tästä», Jack oli sanonut, »koska Rebecca ja minä mietimme, haluaisitteko te asua täällä vähän aikaa. Ihan vain siihen saakka, että saatte asiat järjestykseen.» »Herrajumala», Joey oli sanonut kädet suun peittona. »Oletko tosissasi? Oletko ihan varma?» »Tietenkin olen», Jack oli vastannut ja tarttunut Joeyn käteen. »Tule katsomaan ullakkoa. Se on erillinen oma asuntonsa – täydellinen vastavihitylle avioparille.» Jack oli muksaissut häntä kylkeen ja virnistänyt. Joey oli virnistänyt takaisin. Hän oli palannut Ibizalta mukanaan aviomies, mikä oli yllättänyt kaikki – etenkin Joeyn itsensä. Miehen nimi oli Alfie Butter, ja hän oli todella komea. Aivan liian komea Joeylle. Tai niin Joey oli ajatellut Ibizan öiden turkoosissa sinessä. Bristolin talven teräksen harmaassa valossa miehen syvänsiniset silmät olivat vain siniset, hehkuvan kupariset hiukset olivat vain punaiset ja ihon kullanruskea päivetys näytti auringossa palaneelta. Alfie olikin ihan tavallinen tyyppi. Heidät oli vihitty paljain jaloin rannalla. Joeylla oli ollut yllään vaaleanpunainen ohutolkaiminen sifonkimekko ja 19

kädessään vaaleanpunavihreä kimppu tulikruunuja. Alfiella oli ollut valkoinen T-paita ja vaaleanpunaiset sortsit sekä valkoinen ihmeköynnöksen kukka hiuksissaan. Todistajina tilaisuudessa olivat olleet heidän kummankin työpaikkana toimineen hotellin johtajat. Vihkimisen jälkeen he olivat syöneet ulkoilmaravintolassa muutaman ystävän kanssa, napanneet pari tabua, tanssineet aamuun asti, viettäneet seuraavan päivän vuoteessa ja sitten, vasta sitten, soittaneet kotiin kertoakseen, mitä olivat tehneet. Joey olisi järjestänyt oikeat häät, jos äiti olisi ollut vielä elossa. Tämä oli kuitenkin kuollut, eikä Joeyn isä ollut oikein häätyyppiä, ei Ibizalle lentävää tyyppiä, ja sitä paitsi Joeyn vanhemmat olivat itse menneet naimisiin salaa Gretna Greenissä äidin odottaessa viidennellä kuulla Jackia. »Aivan niin», isä sanoi ja kuulosti helpottuneelta. »Sehän on oikeastaan sukuperinne.» »Moi», Joey huusi eteiskäytävään ja kuulosteli, oliko hänen kälynsä kotona. Rebecca julisti kovaan ääneen, kuinka mielellään hän majoitti parikymppisiä kyyhkyläisiä upouudessa, upeassa vierashuoneessaan – »On niin mahtavaa, että meillä on tilaa teille! On oikeasti mahtavaa, kun olette täällä. Aivan mahtavaa.» – mutta hänen käytöksensä kieli muusta. Hän piilotteli heiltä. Jatkuvasti. Itse asiassa hän piilotteli Joeylta nytkin, oli järjestelevinään hyllyjä valtavassa erillisessä ruokakomerossa. »Ai, hei!» Rebecca sanoi ja kääntyi olevinaan yllättyneenä piparjuuripurkki kädessään. »En kuullut tuloasi!» 20

Joey hymyili leveästi. Rebecca oli todellakin kuullut hänen tulonsa. Keittiön pöydällä höyrysi juuri haudutettu mukillinen teetä, ja kesken jääneen, avonaisen sanoma lehden vieressä oli puoliksi syöty ruokakaupan sushiannos. Joey kuvitteli, miten Rebecca Mullen oli säpsähtänyt kuullessaan Joeyn avaimen kääntyvän lukossa, etsinyt pakopaikkaa ja rynnännyt sitten ruokakomeroon napaten käteensä sattumanvaraisen piparjuuripurkin. »Anteeksi, minä kyllä huikkasin ovelta.» »Ei se mitään. Ei kerrassaan mitään. Minä tässä vain…» Rebecca heilautti piparjuuripurkkia epämääräisessä kaaressa ympäri ruokakomeroa. »Rakennat pesää?» »Niin!» Rebecca sanoi. »Kyllä. Aivan. Rakennan juuri pesää.» Heidän kummankin katse laskeutui Rebeccan pyöristyneelle vatsalle. Esikoisen oli määrä syntyä neljän kuukauden päästä. Toukokuun ensimmäisen päivän tienoilla syntyvästä vauvasta tulisi Joeyn veljentyttö. Joey uskoi, että Rebecca oli suostunut ottamaan hänet ja Alfien vierashuoneeseen muun muassa siksi, että Joey oli koulutettu lastenhoitaja. Ei hän kyllä ollut koskenutkaan vauvoihin sen jälkeen kun oli kahdeksantoista, mutta oli hänellä silti taidot tallella. Teoriassa hän osasi vaihtaa vaipan neljässäkymmenessä kahdeksassa sekunnissa. Talon tammipuisen portaikon puolivälissä oli lasimaalaus ikkuna, ja Joey pysähtyi usein sen kohdalle painamaan 21

nenänsä lasikuvion kirkkaisiin kohtiin. Hän piti siitä, että hän näki ulos, mutta kukaan ei voinut katsoa sisään. Oli aikainen iltapäivä, mutta tähän aikaan vuodesta alkoi jo melkein hämärtää. Joen toisella puolella olevien kukkuloiden puut näyttivät paljailta ja vähän pelottavilta. Hän näki kiiltävänmustan auton kääntyvän päätieltä ja lähtevän ylös jyrkännettä kohti pengertä. Tänne ajoivat vain näiden talojen asukkaat tai heidän vieraansa. Joey jäi odottamaan nähdäkseen, kuka sieltä oli tulossa. Auto pysähtyi kadun toiselle puolelle, ja matkustajan puolelta tuli ulos nainen. Tämä oli ehkä reilu kolmekymppinen ja vähän poikamainen leukaan ulottuvassa vaaleanruskeassa tukassa, hupparissa ja farkuissa. Nainen seisoi auton takaoven kohdalla, ja sieltä kapusi ulos nuori poika, joka oli ehkä neljätoistavuotias ja aivan tuon naisen näköinen. Sitten kuskin paikalta nousi melko komea, vähän vanhempi pitkä mies. Tällä oli ryppyinen, taivaansininen pikeepaita ja tummat farkut pitkissä jaloissaan. Lyhyet tummat hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta. Mies meni auton takaluukulle ja otti sieltä kaksi keskikokoista matkalaukkua vetoavan vaivattomasti. Hän ojensi toisen pojalleen, antoi vaimolleen sylillisen takkeja ja muovikassin, ja sitten he ylittivät tien ja menivät sisälle keltaiseen taloon. Joey jatkoi matkaansa ylös portaita, ja perheineen joululomalta palaavan komean vanhemman miehen kuva alkoi jo haalistua hänen mielessään.

NAUHOITETTU KUULUSTELU

Päivämäärä: 25.3.2017

Sijainti: Trinity Roadin poliisiasema, Bristol BS2 0NW Toimeenpanija: Somersetin & Avonin poliisi

POLIISI: Tämä kuulustelu nauhoitetaan. Minä olen rikoskomisario Rose Pelham Trinity Roadin poliisi

asemalta. Työskentelen vakavan rikollisuuden yksi-

kössä. Kertoisitteko meille koko nimenne?

JM: Josephine Louise Mullen.

JM: Melville Heights 14, Bristol BS12 2GG.

POLIISI: Ja osoitteenne on?

POLIISI: Kiitos. Ja voisitteko sitten kertoa suhteestanne Tom

Fitzwilliamiin.

JM: Hän on naapurini — asuu kahden talon päässä. Sain

häneltä joskus kyydin töihin. Juttelimme jos satuimme törmäämään kadulla. Hän tunsi veljeni ja kälyni.

POLIISI: Kiitos. Voisitteko kertoa, missä olitte eilen illalla noin kello seitsemän ja yhdeksän välillä.

JM: Olin Bristol Harbour -hotellissa.

JM: Pääasiassa.

JM: [Hiljaisuus.]

POLIISI: Olitteko siellä yksin?

POLIISI: Pääasiassa? Kenen kanssa olitte siellä muun ajan? POLIISI: Hyvä rouva? Voisitteko ystävällisesti kertoa, kenen kanssa olitte? Bristol Harbour -hotellissa?

JM: Mutta hän oli siellä vain muutaman minuutin. Mitään ei tapahtunut. Se oli vain…

POLIISI: Hyvä rouva. Kertokaa kuka siellä oli. Olkaa hyvä.

JM: Siellä oli… se oli Tom Fitzwilliam.

»Tämä on keittiö, jossa juodaan kahvia, tehdään läksyjä, syödään aamiaista ja luetaan sanomalehtiä. Ei keittiö, jossa haudotaan synkkiä salaisuuksia ja tehdään intohimorikoksia. Ei keittiö, jossa murhataan ihmisiä.»

Idyllinen naapurusto järkkyy, kun tapahtuu murha. Hyväosaisten yhteisössä jokaisella on salaisuutensa, mutta kenen salaisuus on kyllin hirveä johtaakseen murhaan? Bristoliin miehensä kanssa muuttanut Joey hullaantuu naapuriinsa, charmikkaaseen rehtoriin, ja alkaa pitää tätä silmällä. Rehtorilla puolestaan on oma luvaton ihastuskohteensa, kun taas hänen vakoojaksi aikova poikansa kiikaroi huoneestaan kaikkea mikä liikkuu. Näkökulmat vaihtuvat ja ihmissuhteet syvenevät kihelmöiväksi psykologiseksi draamaksi. Kuka on uhri, kuka syyllinen? Arvailu saa jatkua villinä viimeiselle sivulle saakka.

*9789510451601* www.wsoy.fi

84.2

ISBN 978-951-0-45160-1