: Parasta katseluaikaa (WSOY) by Kirja.fi

pa r asta

better call saul da r e d e v i l jessica jones l u k e cag e punisher the defenders stranger things the crown billions westworld anna, a lopussa h u u t o s y v y y d e s tä babylon berlin t h e h a n d m a i d ’ s ta l e a l i a s g r ac e chernobyl

JA N I SAX E L L (toim.) WSOY

Miten jatkuvajuonisesta TV-sarjasta on tullut elokuvaan ja romaaniin verrattavissa oleva taidemuoto

Kuinka HBO, Netflix ja muut striimauskanavat ovat mullistaneet televisiosarjojen sisällön ja kerronnan

pa r a sta k at s e lua i k a a

pa r a sta

katseluaika a twin peaks sinkkuelämää the sopranos the wire b at t l e s ta r g a l a c t i c a mad men breaking bad va l l a n l i n n a k e game of thrones b l ac k m i r r o r house of cards o r a n g e i s t h e n e w b l ac k better call saul da r e d e v i l jessica jones l u k e cag e punisher the defenders stranger things the crown billions westworld anna, a lopussa h u u t o s y v y y d e s tä babylon berlin t h e h a n d m a i d ’ s ta l e a l i a s g r ac e chernobyl

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Sisällys Jani Saxell: Antisankareiden aika 7 I Hanna-Riikka Kuisma: Twin Peaks: Kaninkolo ja aikasilmukka 41 Kyösti Niemelä: Puhutaanpa Sinkkuelämästä 60 II Samuli Knuuti: Mad Menin Don Draper – Alfauroksen amokjuoksu 79 Ville Hänninen: House of Cards: Kuinka talo romahti 100 Esa Mäkijärvi: Breaking Bad ja Better Call Saul: Keskiluokka kriisissä 119 III Mike Pohjola: Game of Thrones: Talvi ei tullutkaan 137 Johanna Sinisalo: Stranger Things ja The Crown: Nostalgian voima ja kollektiivinen alitajunta 159 Aleksi Kuutio: Black Mirror: Ihmiskunnan musta peili 180 Marko Korvela: Marvel Street-Level Heroes: Sankarit keskuudessamme 205

Maria Pettersson: Westworld ja Taisteluplaneetta Galactica – Inhimilliset koneet 229 Siri Kolu: Alias Grace ja The Handmaid’s Tale: Kertomukset, joilla jää henkiin 253 IV Juha Itkonen: Vallan linnake ja Huuto syvyydestä: Jotain hyvää Tanskanmaalla 287 Miina Supinen: Anna, a lopussa: Ihanat sekopäät 304 Ville Ropponen: Babylon Berlin: Ihmisiä Euroopan demokratian hämärässä 317 Saara Henriksson: Billions: »En ole epävarma» – Viimeiset juhlat ennen romahdusta 335 Maria Säkö: Orange Is the New Black: You’ve Got Time 351 V Salla Nazarenko: Tšernobyl, rakastettuni 375 Kiitokset 390

Jani Saxell Antisankarien aika

Televisiota on kutsuttu »idioottiboksiksi», ihmisten lopulliseksi vieraannuttajaksi ja aivottoman kulutuskulttuurin airueksi. Onko 1990-luvun jälkipuolelta alkaneen sarjabuumin myötä tapahtumassa täsmälleen päinvastoin – eli pelastavatko HBO ja Netflix eeppisen kerronnan? Vallankumoukset voivat alkaa joskus iltamyöhään ja oudoilla ohjelmapaikoilla. Marraskuussa 1972 aloittanut HBO on pisimpään yhtäjaksoisesti vaikuttanut amerikkalainen maksuTV-kaapelikanava. Lähetykset alkoivat NHL-tason ottelulla New York Rangersin ja Vancouver Canucksin välillä. Ensimmäiset vuotensa HBO näkyi kahdessa osavaltiossa eli New Yorkissa ja Pennsylvaniassa. Ohjelma-aikaa oli iltapäiväkolmesta keskiyöhön. Satelliittiaikaan ja valtakunnallisen yleisön äärelle HBO siirtyi syyskuussa 1975, kun Muhammad Ali päihitti Joe Frazierin Manilassa Filippiineillä. jani saxell 7

Aluksi HBO:n painotukset olivat NHL-lätkässä ja NBA-koripallossa, nyrkkeilyssä, stand up -komedioissa, dokumenteissa, lastenohjelmissa ja iltamyöhään näytetyssä pehmopornossa. Koska HBO on kaapeli- ja maksu-TV-kanava, liittovaltion telehallintovirasto FCC:n pykälät eivät koske sitä samalla tavalla kuin perinteisiä kanavia. Päihteet, paljas pinta ja kiroilu eivät saa viranomaisia hyppimään. Myös poliittisia ja uskonnollisia tabu aiheita on ollut useimmiten lupa käsitellä. FCC:n kädenjälki on kuultavissa silloin, kun musiikkikanavilla tai TV:n keskusteluohjelmissa korvataan »F-sana» äänekkäällä piippauksella. Helmikuussa 2004 Janet Jacksonin nänni vilahti amerikkalaisen jalkapallon SuperBowl-ottelun puoli ajalla. Seurauksena oli vuosikausien oikeusjuttu CBS:ää vastaan. Perinteisen TV:n puolella oltiin – jos mahdollista – 2000-luvun alussa entistä ahtaammalla. Kaikesta huolimatta FCC on sittenkin ollut amerikkalaisilla TV-markkinoilla se pienempi paha. Enemmän on lyöty päätä seinään mainostajien kanssa. Perinteiset TV-jätit CBS, ABC ja NBC ovat saaneet jatkuvasti pelätä mainostajien katoa. Juuri siksi amerikkalainen TV-tuotanto ehti olla vuosikymmeniä aikamoista pienimmän yhteisen nimittäjän perässä juoksemista ja pysyvää B-sarjan tuotantoa. Tuottajia, ohjaajia ja käsikirjoittajia ei mielletty nykyisen kaltaisiksi auteur-hahmoiksi, »luojiksi» ja »showrunnereiksi», vaan pimentoihin jääviksi 8 parasta katseluaikaa

keikkatyöläisiksi. Alalla vallitsi jatkuva kiire ja paine. Tuotantokaudet mitoitettiin orjuuttavan pitkiksi 22 tai 23 jakson kokonaisuuksiksi, ja jokainen yksittäinen jakso piti jakaa neljään tai viiteen osioon. Nämä osiot vieläpä usein huipentuivat jonkinlaiseen »mini-cliffhangeriin»: sen verran jännittävään tilanteeseen, että ihmiset myös palasivat sieltä jääkaapilta tai WC:stä mainostauon jälkeen. Nykyisenkaltainen jatkuvajuonisuus – se, että jokin suuri tarina tai lukuisat pienemmät juonteet kestäisivät koko tuotantokauden – ei ollut vielä 1980-luvulla tai 1990-luvun alussa suosiossa. Jollain harvoilla yksittäisillä helmillä, kuten Twin Peaksilla (kaksi kautta, 1990–91) tai Hill Street Bluesilla (seitsemän kautta, 1981–87), oli ylipäätään muisti ja sielu. Samoin hahmoja, jotka eivät olleet yksiselitteisesti joko puhdasotsaisia hyviksiä tai kieroja pahiksia. Oma osuutensa on tietysti ollut teknologian kehitykselläkin. Aiemmin ei voitu laskea sen varaan, että katsojat olisivat joka viikko ruudun ääressä – tai muistaisivat kaikki aiemmat käänteet. Niinpä vallalla oli Aku Ankka -henkinen malli: mitä ikinä kyseisessä jaksossa tapahtuukaan, seuraavan jakson alussa ollaan taas samassa pisteessä kuin aina ennenkin. VHS-nauhurit hieman muuttivat tilannetta, mutta ohjelman nauhoittaminen vaati silti vaivannäköä. Vasta DVD-boksit ja sittemmin striimaus mahdollistivat sen, että katsoja voi omaan tahtiinsa katsoa sarjaa ja palata helposti vanhoihin jak jani saxell 9

soihin. Siis kelata sarjoja eteen- ja taaksepäin, kuin romaania selaillessa. Toisaalta FCC:n moralismi, toisaalta mainostajien armoilla oleminen useimmiten tappoivat tehokkaasti kaiken luovuuden, kokeellisuuden ja kantaaottavuuden. Niinpä televisiota luonnehdittiin jo 1960-luvulla »valtavaksi jättömaaksi». Bruce Springsteen ehti vuonna 1992 levyttää kappaleensa »57 Channels (And Nothin’ On)». Siis puoli vuosikymmentä ennen kuin alkoi todella tapahtua.

nurinkuristen ihmeiden maassa Kulman takana odotti Tom Fontanan (s. 1951) Oz – Kylmä rinki (kuusi kautta, 1997–2003). Ozia voi hyvin pitää nykyisenkaltaisen TV-kerronnan laboratoriona. Ensinnäkin Oswaldin rangaistusvankilan kokeellisen vankeinhoidon osastolle sijoittuva sarja osoitti, ettei kukaan ole turvassa. Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi pedattu Dino Ortolani (Jon Seda) poltetaan hengiltä jo pilottijaksossa, mutta hän esiintyy ykköskauden mittaan takaumissa. Mustien muslimien, Arjalaisen veljeskunnan ja monen muun jengin asuttamassa vankilassa käy paljonkin näyttelijöitä vilahtamassa parin jakson verran ja kuolemassa pois. 10 parasta katseluaikaa

Rap-muusikko Method Man, entinen Beverly Hills 90210 -nuorisotähti Luke Perry, Kiss-yhtyeen rumpali Peter Criss ja Lemmenlaivan Gavin MacLeod kävivät irrottelemassa ja kokeilemassa sellaisia rooleja, jotka olisivat olleet ennen täysin mahdottomia tai uran loppu. Varsinaiseksi kertojaksi nousee pyörätuoliin sidottu musta mies Augustus Hill (Harold Perrineau). Tosin Augustuskin saa surmansa vankien välisissä kahinoissa neloskaudella, mutta hänen haamunsa jatkaa edelleen kertojanpaikalla – ja antiikin kuoron vastineena. Oz lainaa niin antiikin tragedioista kuin 1970luvun exploitaatio- ja blaxploitaatioelokuvista. Kokeiltiin hahmoja, jotka eivät olleet sen kummemmin hyviä kuin pahojakaan, vaan mielenkiintoisia. Tietoisesti hyvän ja pahan tuolle puolen asettuva, väkivallalla ja synkistelyllä mässäilevä sarja oli jotain aivan uutta amerikkalaisessa televisiossa. Se suurin interteksti oli jo sarjan nimessäkin: L. Frank Baumin lastenkirjaklassikko ja erinomainen nurinkuristen maailmojen ja aikojen kuvaus Ihmemaa Oz. 1980-luvulla muun muassa sarjoja Homicide – Pelon kadut ja Sairaalan syke tuottanut Fontana oli tietoinen uuden luomuksensa vallankumouksellisesta potentiaalista. Samoin siitä, että mikäli sarja törmäisi samankaltaisiin esteisiin kuin ennenkin, kumous olisi saman tien mennyttä. jani saxell 11

HBO:n alkuaikojen tuottaja-sisäänostajat Chris Albrecht (s. 1952) ja Carolyn Strauss (s. 1963) olivat innoissaan. Heille sangen pienellä budjetilla tehty vankilasarja oli samalla art house -teatteria, jonka myötä voitiin luodata TV-ilmaisun rajoja. Ja HBO tarvitsi kipeästi omaa täyspitkien sarjojen tuotantoa. Ozista tuli kaikkien aikojen »kasvattajaseura»: sarjassa vartiopäällikköä esittäneestä Edie Falcosta (s. 1963) tuli sittemmin Tony Sopranon vaimo Carmela. Fontana toimi niin The Wiren David Simonin kuin Deadwoodin David Milchin mentorina. Yhdysvaltain prime time -televisiossa ei ollut aiemmin nähty näin monta tuntematonta afroamerikkalaista nuoremman polven näyttelijää kerralla. Toistakymmentä Oz-sarjan »alumnia» siirtyi The Wiren Baltimoreen, kulman kundeiksi ja pikkugangstoiksi.

kaksi yleisöä, tuplasti katsojia Tässä esseessä keskitytään tietoisesti nykyisen sarjabuumin alkuaikoihin, The Sopranosiin ja The Wireen. Sillä viimeisen 25 vuoden aikana tapahtunutta luovuuden alkuräjähdystä ja jatkuvaa vallankumousta ei voi yksinkertaisesti selittää ilman niitä. Amerikassa puhutaan erikseen »highbrow»- ja »lowbrow»-yleisöistä. Toisiin uppoavat syvätasot ja korkeakulttuuriset viittaukset, toisiin taas ronski ja räävitön viihde. 12 parasta katseluaikaa

David Chase (s. 1945) onnistui The Sopranosissa (kuusi kautta, 1999–2007) yhdistämään molemmat yleisöt. Harvassa aikuisten draamasarjassa on yhtä paljon pieruhuumoria. The Sopranosia markkinoitiin jossain vaiheessa eräänlaisena »live action» – eli elävien näyttelijöiden – The Simpsonsina, Chasen vilpittömäksi kauhuksi. Esimerkiksi »Pine Barrens», kolmoskauden 11. jakso, on mestarillisen ripeäotteista rikoskomediaa. Tonyn käskyläiset jahtaavat venäläistä rahanpesijää pitkin lumista kansallispuistoa, eksyvät ja ovat jäätyä kuoliaiksi. TV-kriitikko ja tietokirjailija Alan Sepinwall on kutsunut jaksoa »parhaaksi Coenin veljesten elokuvaksi, jota he eivät koskaan itse tehneet». Toisaalta The Sopranos on myös sarja, jota alettiin seurata sen sisältämien surrealististen elementtien, unien tulkinnan ja psykoanalyysin vuoksi. Siinä mennään syvemmälle päähenkilönsä, perheenisän ja jätealan yrittäjä Tony Sopranon (James Gandolfini) tajuntaan kuin missään siihen mennessä tehdyssä suuren yleisön sarjassa. Kuten kuutoskauden kaksiosaisessa uni- tai painajaisjaksossa, jota Chase itse on kutsunut Kiirastuleksi tai vaihtoehtotodellisuudeksi: Tony näkee elämänsä keskeiset tapahtumat ja valintatilanteet aivan uudessa valossa, vuosikymmenet vierivät unen sumean logiikan tahtiin. Mistä The Sopranos siis kertoo? Itsekin amerikan italialainen New Jerseyn kasvatti, veteraanikäsikirjoit jani saxell 13

taja ja -ohjaaja Chase oli pyöritellyt pitkään ideaansa mafiapomosta, jolla on vaikea suhde äitiinsä Liviaan ja joka ilmeisen vilpittömästi rakastaa vaimoaan Carmelaa, mutta juoksee pakonomaisesti edelleen vieraissa. Kotirintaman huolia on jatkuvasti myös kahden teinin, A.J.:n (Robert Iler) ja Meadowin (JamieLynn Sigler) kanssa. Roolimallien ristipaineissa ja perinteisen äijäkulttuurin sortumispisteessä elävä päähenkilö alkaa saada paniikki- ja masennuskohtauksia. Ennen pitkää hän ryhtyy elättelemään omituisia fantasioita myös psykologinsa, tohtori Jennifer Melfin (Lorraine Bracco) suhteen. Chase oli tarjonnut ideaansa kaikille perinteisille kanaville, huonolla menestyksellä. Kun HBO:lta lopulta tuli rahoitus sarjan pilottijaksoa varten, 1970–80-lukujen TV-maailmassa itsensä perusteellisesti väsyttänyt Chase ajatteli hoitavansa loput rahoituksesta muualta, filmaavansa kasaan kaksituntisen elokuvan ja lähtevänsä sen kanssa Cannesiin. Hollywood ja TV-jätit eivät tällaista eeppistä antisankaruutta ja maailmankatsomuksellista pessimismiä kuitenkaan hyväksyisi. Kävikin ihan toisin. 21 Emmy-palkintoa ja viisi Golden Globea voittanut The Sopranos on listattu moneen kertaan maailman parhaaksi sarjaksi.

14 parasta katseluaikaa

surrealismista mafiaperheen arkeen Ehkä Sopranosin keskeisintä antia on eri genrejen ja tyylilajien törmäyttäminen. Antiikin draamasta ja William Shakespearesta mennään arkirealismiin, keski-iän kriisin eksistentialistiseen kuvaukseen, veriseen ja lihalliseen saippuaoopperaan ja mustaan komediaan. Samoin uni- ja fantasiajaksoihin, joiden myötä Tonyn päässä todella poksahtelee. Chase onkin nimennyt yhdeksi keskeiseksi esikuvakseen italialaisohjaaja Federico Fellinin (1920–93) ja lukeutuvansa muutenkin eurooppalaisen ja japanilaisen elokuvan kasvatteihin. Tony haluaisi newjerseyläisenä jätealan keisarina jatkaa menneisyyden kovaotteisten ja vähäpuheisten miesten, 1900-luvun gangsterilegendojen sarjaa, mutta on toivottoman herkkis ja mokaileva sellaiseksi. Siis iso köriläs, joka saattaa laulaa kyynel silmässä slovareita tila-autonsa ratissa – tai sitten hankkiutua kylmäverisesti eroon jostakusta alaisestaan tai kilpailijastaan. The Sopranosia on kutsuttu 86 jakson pituiseksi Kummisetä-elokuvaksi tai Martin Scorsesen Goodfellasin (1990) TV-versioksi. Chase on tunnustanut velkansa niin Coppolan kuin Scorsesen mafiaelokuville kuin James Cagneyn esittämille kieltolain kiertäjille. Kiitos juuri Scorsesen ja Coppolan, mafiasta on tullut viime vuosikymmeninä ovela metafora amerikkalaisen unelman samanaikaiselle lumovoimalle jani saxell 15

ja mädännäisyydelle. Kuin koko maa ja sen yritys toiminta perustuisivat järjestäytyneelle rikollisuudelle. Toisaalta haastattelulausuntojen perusteella mafioson elämän toiminnallinen, dramaattinen puoli ei erityisemmin motivoinut Chasea. Pikemminkin keskiöön nousee Tonyn suhde juonittelevaan ja armotta poikaansa syyllistävään Livia-äitiin (Nancy Marchand) ja toisaalta rikollisperheen johdosta kamppailevaan setäänsä Corradoon (Dominic Chianese). Samoin rakastajat, raviradat, strippariklubit, löylyhuoneet ja kahden teiniikäisen isän hommat. The Sopranosissa vähän jokaisella on omat juonensa ja laskelmansa, pyyteettömyys ei ole kovin kovassa kurssissa. Avainasemassa sarjan tulevaisuuden kannalta on ensimmäisen kauden viitosjakso »College». Siinä Tony on tyttärensä Meadowin kanssa tutustumassa Uuden Englannin taidecollegeihin. Vastaan tulee epämiellyttävä vieras menneisyydestä, rikollispiireistä eronnut ja FBI:n todistajansuojeluohjelman myötä Mainen syrjäseuduille asettunut »vasikka». Sympaattisia konnia oli ollut Hollywoodissa ja jopa TV-sarjoissa ennenkin. Mutta ei sellaista, joka kostaa ja kuristaa kylmäverisesti. Jatkaakseen muina miehinä tyttärensä kanssa mahdollisten opiskelupaikkojen kiertoa. Meadow vain ihmettelee isänsä 16 parasta katseluaikaa

kenkien mutaa, ja sanoo sitten, ettei halua tietääkään, mistä perheen rahat tulevat. Juuri tätä jaksoa HBO:llakin pidettiin syvästi kyseenalaisena. Pelättiin, etteivät katsojat sulattaisi kaksoiselämää, sosiopaattia ja perheenisää samassa rotevassa ruumiissa. Ja lupaavasti alkanut katsoja kehitys olisi saman tien mennyttä. Kuinka ollakaan, Tony Soprano kävi vuosituhannen vaihteen amerikkalaisen miehen omakuvasta. Aivan samoin kuin Kevin Spacey Sam Mendesin American Beautyn pääosassa kahta vuotta myöhemmin.

kulttuurien sulatusuunissa Yhtä lailla Chasea voi pitää 1960–70-lukujen »uuden Hollywoodin» tai »antiautoritaarisen elokuvan», siis Scorsesen, Francis Ford Coppolan, Sidney Lumet’n ja Arthur Pennin nuorempana hengenheimolaisena. Eikä aikakausien syklisyyttä ja 1960-luvun traumoiksi kääntyviä utopioita pääse pakoon. Tätä kirjoittaessani, juhannuksen jälkeisellä viikolla 2020, eletään George Floydin (1973–2020) kuoleman ja poliisiväkivallan vastaisten mielenosoitusten jälkitunnelmissa. Kristoffer Kolumbuksen ja etelävaltioiden kenraalien patsaat saavat kyytiä. »Columbus Day», neloskauden kolmas jakso sai ensi-iltansa syyskuun lopussa 2002. Siinä alku peräiset amerikkalaiset osoittavat mieltään, mediassa on kriittisiä keskusteluja Kolumbuksen löytöretken jani saxell 17

510-vuotispäivän alla. Amerikanitalialaiset taas ovat raivoissaan. Heille Kolumbus on suojelupyhimys ja valistussankari, tie ulos pizzanpyörittäjän ja mafioson maineesta. Neloskausi julkaistiin syyskuun 11. iskujen varjossa, joten silloinen pelon ja aggression ilmapiiri on henkilöiden puheissa läsnä koko ajan. Kauden myötä Tonyn Perhe lähtee mukaan Newarkin kiinteistöbisneksiin, siis juonittelemaan ja häätämään köyhiä afroamerikkalaisia crackin vaivaamista slummikortteleista. Samaan aikaan, kulissien tällä puolen, osa newjerseyläisistä ja amerikanitalialaisista oli nostanut James Gandolfinin (1961–2013) ja muut sarjan hahmot kansallisiksi (anti)sankareikseen. Osa taas kiivaasti vastusti amerikanitalialaisia koskevia stereotyyppejä. Tuskinpa ilmapiiri ehtii muuttua ainakaan helpommaksi maaliskuun puolivälissä 2021. Silloin saa ensi-iltansa pitkään vaienneen Chasen tuottama ja käsikirjoittama elokuva The Many Saints of Newark. Se kuvaa afroamerikkalaisten ja italianamerikkalaisten välisiä jännitteitä »pitkänä, kuumana kesänä» 1967. The Sopranosin prequel-elokuvassa tullaan näkemään nuori Tony – ja hänen isänsä ikäpolvi myrskynsilmässä. Sukupolvien ketju on sarjassa muutenkin keskeisessä asemassa, samoin kysymys siitä, voiko ihminen 18 parasta katseluaikaa

muuttua. Vähän kaikilla hahmoilla on jokin henkilökohtainen parannuksentekoprosessinsa, Carmela Sopranolla katolinen synnintuntonsa ja Tonyn Janice-siskolla eli Parvatilla (Aida Turturro) New Age -valaistumisensa. Sarjan teineistä A.J.:lla on elokuvantekohaaveensa, Meadow taas haluaa moneen kertaan irtisanoutua vanhempiensa elämäntavasta ja menee välillä vapaaehtoistöihin Etelä-Bronxin varattomien oikeusaputoimistoon. Kunnes kuutoskauden ironisesti nimetyssä päätösjaksossa »Made in America» molemmat teinit saadaan houkuteltua takaisin materialistiseen esikaupunkiyltäkylläisyyteen. Esikaupunkielämä onkin The Sopranosissa – kuten valtaosassa toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista kaunokirjallisuutta – melkoinen helvetin esikartano ja yltäkylläinen unelmien kaatopaikka.

yksilöllisistä sielunripeistä kaupunkikuvauksiin The Sopranos vakiinnutti vuosituhannen vaihteen ja 2000-luvun alun perusteemaksi erityisesti miehisten antisankarien ja keski-iän kriisien kuvauksen. Monet tässä kirjassa esitellyt sarjat ja hahmot kuuluvat tähän joukkoon – Mad Menin Don Draper, Breaking Badin Walter White ja House of Cardsin Francis Underwood nyt ihan aluksi. jani saxell 19

Ikuisen nuoruuden palvonnan sijaan ikääntyminen, väsyminen, unelmien pettävyys ja suuri desilluusio muuttuivat keskeisiksi sarjojen aiheiksi. Samoin amerikkalaisen unelman kääntöpuoli: se, että keski luokkakin menettää asemiaan, joutuu sinnittelemään ja tekemään kompromisseja oman moraalinsa kanssa pärjätäkseen jokapäiväisessä eloonjäämistaistelussa. Kuvaavaa onkin, että American Beautyn käsikirjoittajan Alan Ballin (s. 1957) oma sarja, draama komedia Mullan alla (viisi kautta, 2001–2005) sijoittuu hautaustoimistoon – ja sitä pyörittävään moniongelmaiseen perheeseen. Historiasarjoissa, kuten David Milchin (s. 1945) villin lännen eepos Deadwoodissa (kolme kautta, 2004–2006) ja Terence Winterin (s. 1960) kieltolakikuvauksessa Boardwalk Empire (viisi kautta, 2010– 2014) lähdettiin murtamaan myyttejä. Aivan yhtä hurjasti ja raadollisesti kuin Coppola, Arthur Penn ja Sam Peckinpah 1960–70-lukujen revisionistisissa lännenelokuvissaan. Mutta yhtä merkittävää tekijää ajoi hieman erilainen visio: pyrkimys kuvata yksilöllisten sielunrippien sijaan yhteisöjä, kokonaisia vuosikymmeniä ja rappeutuvia amerikkalaisia suurkaupunkeja. Niin, että kaupungeista kasvaa samalla sarjojen keskeisiä henkilöitä.

20 parasta katseluaikaa

suuret amerikkalaiset romaanit Alun ingressissä mainittu kirjallisuuden ja TV-kerronnan suhde pätee periaatteessa moneenkin nykyohjaajaan. Niin Breaking Badin luoja Vince Gilligan (s. 1967) kuin scifin, kauhun ja supersankarien monitoimimies Joss Whedon (s. 1964) ovat kiitelleet television mahdollisuuksia hahmojen syventämisessä ja todella pitkän tarinan kertomisessa. Kun teatterielokuvaa tehdessä hahmon kehitys – tai vastaavasti rappio ja tappio – pitää mahduttaa kahteen tuntiin, viisi tai seitsemän vuotta ja kymmenet jaksot mahdollistavat hahmojen syventämisen ja aivan eri tavalla vaivihkaisen kerronnan. Eikä rönsyjä, sivupolkuja ja -henkilöitä tarvitse enää heivata »kill your darlings» -hengessä pois. On voitu palata 1800-luvun suurten romaanien, Fjodor Dostojevskin, Leo Tolstoin, Charles Dickensin ja Honoré de Balzacin eeppisyyteen ja megalomaniaan. Erityisesti tämä pätee David Simonin (s. 1960) luomaan The Wireen – eli Langalla-sarjaan (viisi kautta, 2002–2008). Simon ehti työskennellä The Baltimore Sun -lehdessä 12 vuotta ja kirjoittaa siinä sivussa dokumentaariset romaanit Homicide: A Year on the Killing Streets (1991) ja The Corner: A Year in the Life of an InnerCity Neighborhood (1997). Molemmista tehtiin TVsarjat. Kun Sun samanaikaisesti leikkasi toimituksen väkeä, oli luontevaa siirtyä kokonaan TV-alalle. jani saxell 21

Työparikseen Simon sai todellisen Baltimoretietouden runsaudensarven, Vietnamin veteraanin, poliisin ja julkisen koulun opettajan Ed Burnsin (s. 1945). Amerikanirlantilaista oleva, t e o ksukujuurta sen kiivasluonteinen Burns täydensi hyvin juutalaisen kirjoit ta j at : vasemmistointellektuelliperheen kasvatti Simonia. saara henriksson Parivaljakon touhuista lukiessa käy hyvin selville hänninen väksi, ettei vuosituhannen vaihteen »TV-vallan j u h a i t ko n e n kumous» ollut mitään itsestään selvää voittokulsamuli knuuti kua ja palkintosadetta. Vaanspäinvastoin epätoivoa, i r i ko l u improvisointia, sinnikkyyttä, pioneerihenkeä ja tahm a r ko ko r v e l a tojen taistoa. hanna-riikka kuisma The Wire alkoi saada ahuomiota voittaa l e k s i ja ku u t i one harvat palkintonsa vasta nelosviitoskausillaan, e s ajam ä k i j ä r v i katsojaluvut pysyivät jopa HBO-tasolla alhaisina. sa lla naza r e n koTäysin ylittämättömän kulttimaineensa k yö s t i n isarja e m eon l äsaanut pitkälti jälkikäteen, DVD-boksien m a r i a p e t julkaisun t e r s s oja n sittemmin suoratoistopalvelujen myötä. Hieman m i k e p o h j o l a kuin Ridley Scottin tulevaisuuteen v i l l e sijoitettu r o p p orappeutuva nen j a n i(1982), saxe l lehdittiin kaupunkikuvaus Blade Runner jota hanna s i njoka i s aon l oehtiaikanaan pitää täytenäj o floppina, mutta miin a s u p iaikojen» nen nyt kasvaa korkoa erilaisilla »kaikkien lism a r i a s ä kö toilla ja nousta niin katsojien kuin akateemisen elokuva- ja TV-tutkimuksen lemmikiksi.

loputon huumesota Yksi syy The Wire -ilmiön hitaaseen käynnistymiseen on ehkä se, ettei missään muussa »prime time» 22 parasta katseluaikaa päällys Martti Ruokonen

eli parhaan katseluajan draamassa ollut ollut aiemmin samanlaista joukkoa mustia näyttelijöitä. Lisäksi sarjan kaudet rakennettiin★hyvin »romaanimaisesti»: ensimmäisissä jaksoissa tutustutaan viipyillen ja selittelemättä5uusiin hahmoihin, paikkoihin 7 KA N AVA A ja niin katukauppiaiden kuin huumekyttien omaan lingoon. KunnesJA seuraavat käännekohta ja ratkaisun KOVA A KA M A Ahetket. Seuraavalla kaudella vaihdetaan jälleen maisemia, IA Lkeskuksista L A ! toiseen. Baltimoren KAIK eri laidoiltaK ja vallan Ensimmäinen kausi kuvaa Länsi-Baltimoren Kahdeksantoista kirjailijaa, kerrostaloblokkeja ja niitä hallitsevaa Barksdalen huumeimperiumia hupparipäisten ja toimittajaa ja esseistiä kirjoittaajenginuorten kaikesta siitä, heitä väijyvien ja salakuuntelevien poliisien näkömitä olemme 2000-luvulla katsoneet. kulmasta. Pupilleja, mustetta ja sydänverta Vaikka tuottaja-käsikirjoittaja Simon oli suunnilsäästelemättä, älykkäästi tunteella. leen niin vasemmistolainen kuin ja nyky-Hollywoodissa voi olla ja hänen aisaparinsa Burns vielä piirun verran radikaalimpi, sarjaa ei pidetty sinänsä poliisi vastaisena. Olihan Burns palvellut 12 vuotta Baltimore Police Departmentissa ja osallistunut itsekin viiteen laajaan salakuuntelua vaativaan huume- tai murhatutkintaan. Siksi The Wirestä tuli byrokratian, poliisityön rasittavuuden ja umpikujien kuvauksessaan jotain samankaltaista kuin Matti Yrjänä Joensuun (1948– 2011) kirjat Suomessa. Samaan aikaan erilaiset Burnsin tuntemat alamaailman veteraanit esiintyivät cameo-rooleissa kotikulmistaan kertovassa sarjassa. Hewww.wsoy.fi olivat onnessaan kun kerran kuukaudessa 84.2 ISBN 978-951-0-45282-0

*9789510452820*

jani saxell 23