åren murhat
Sten Viveca
Viveca Sten
harhaladuillA
Suomentanut Virpi Vainikainen
werner söderström osakeyhtiö helsinki
Ruotsinkielinen alkuteos Vilseledaren
Copyright © 2023 Viveca Sten
First published by Forum, Sweden
Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden
Suomenkielinen laitos © Virpi Vainikainen ja WSOY 2024
Werner Söderström Osakeyhtiö
ISBN 978-951-0-49461-5
Painettu EU:ssa
Lennartille,
myötä- ja vastoinkäymisissä
Prologi
Paukkupakkanen on asettunut Åren laaksoon.
Ilma on rutikuivaa, mittarit näyttävät miinus kahtakymmentäviittä. Laskettelurinteet levittäytyvät tyhjillään, edes rinnekoneiden keltaista välkettä ei enää näy. Niidenkin työpäivä on päättynyt.
On tammikuinen yö, ja kaikki nukkuvat.
Ruumis makaa pramean hirsihuvilan edessä Sadelniksi nimitetyn alueen laella.
Toinen poski lepää lumessa, silmät ovat sulkeutuneet lopullisesti.
Tähtien eteen vyöryy pilviä. Taivas tummuu. Rakennus sulautuu pimeään, ja sen hillitty ulkovalaistus luo pihalle aavemaisen kajon.
Valoa, jossa näkee mutta ei näy.
Tummalta taivaalta leijuu muutama lumihiutale jäätyneelle poskelle ja jää siihen.
Sitten on vain hiljaista.
Perjantai
Uppsalan rautatieasemalla käy kuumeinen vilske, kun Fanny
Smedsås kiirehtii väentungoksessa Åren yöjunalle yhdessä Olivia
Hallinin, parhaan ystävänsä, kanssa. Fannyn vaaleanruskeat hiukset valahtavat kasvoille, kun hän ähkii hankala suksipussi olallaan. Lisäksi he raahaavat kumpikin painavaa kassia. Naurettavaa, millainen määrä tavaraa piti pakata yhden viikon laskettelureissua varten, vaikka Fannykin koetti parhaansa mukaan karsia.
Kello on yli yhdentoista illalla, junan lähtöön on enää viisi minuuttia. Olivia saapui taas myöhässä, kuten aina, mutta Fanny on tottunut siihen eikä jaksa enää suuttua parhaalle kaverilleen.
”Pojat ovat tuolla”, Olivia puuskuttaa.
Fanny nostaa katseensa. Kauempana laiturilla odottavat Olivian neljä kurssikaveria ekonomilinjalta, heidän on tarkoitus matkustaa yhdessä.
Kauimmaisena on Wille, William Löwengren. Tyylilleen uskollisesti jalat levällään, itsetietoisesti ja mahtipontisesti viittilöiden. Willen itsetunto on järkähtämätön, sellaista itsevarmuutta ei Fanny voi kuin kadehtia. Siksi Olivia ja Wille varmaan viihtyvät yhdessä, hän ajattelee. Kaksi valovoimaista persoonaa, jotka jotenkin automaattisesti päätyvät aina keskipisteeksi ja ovat tottuneet olemaan huomion kohteena.
Willen vieressä Amir vaihtaa jalkaa kärsimättömänä, haroo tummanruskeita hiuksiaan ja nauraa, kun Wille sanoo jotain, mistä ei yleisessä sorinassa saa selvää.
Amirin katseessa on ihailua kuten aina, kun hän puhuu Willen kanssa.
Fannylla ei olisi mitään sitä vastaan, että Amir katsoisi tuolla tavalla häntä. Amirin hymy säväyttää Fannya jostain syvältä, ja hänen on vaikea kääntää katsettaan pojan tummanruskeina hehkuvista silmistä.
Fanny on tsekkaillut Amiria jo monta kuukautta Olivian mukana pubeissa notkuessaan, mutta Amir ei tunnu noteeraavan häntä lainkaan.
Åressa siihen saattaa tulla muutos, Fanny toivoo.
Iloinen odotus kihisee hänen sisällään, kun hän korjaa otettaan kassista. Hän opiskelee valtiotieteitä eikä tunne poikia yhtä hyvin kuin Olivia. Tälläkin viikolla olisi oikeastaan pitänyt jäädä lukemaan, mutta eihän hän voinut sanoa ei, kun Olivia maalaili, kuinka kivaa heillä olisi. Majoituksestakaan ei tarvitse maksaa mitään, he yöpyvät Willen porukoiden huvilassa.
Ja Amir tulisi myös.
Fanny katsoo taas Amiria, ja hänen rinnassaan kuplii. Että voi jätkä olla hyvännäköinen. Voisiko viikko tunturissa avata Amirin silmät huomaamaan, mitä Fanny häntä kohtaan tuntee?
Pontus huomaa heidät ja alkaa huitoa.
”Hei, me luultiin jo, että te jäätte junasta”, hän lausuu leveällä skoonenmurteellaan.
Takintaskusta pilkottaa pullo. Pontuksella juhlat ovat näköjään käynnissä jo ennen kuin matka on edes alkanut.
”Vitsi kun tästä tulee kivaa!” Olivia kiljuu ja heittäytyy Willen kaulaan samalla kun Tukholmasta saapuva Åren juna vierii raiteelle. Olivia halailee ja Fanny tervehtii porukkaa iloisesti, heilauttaa kättään Emilillekin, joka seisoo vähän kauempana puhelin korvalla. Uumajasta kotoisin oleva Emil on ainoa, jonka mielestä Uppsalassa ei ole talvella kylmä. Puhelu päättyy, ja Emil työntää puhelimen taskuun juuri kun junan ovet suhahtavat auki.
Fanny jää matkustajajoukon hännille. Hän etsii Oliviaa katseellaan, mutta ystävä on ilmeisesti jo noussut junaan kamppeineen kaikkineen, joten Fanny seuraa perässä kasvot leveässä hymyssä.
He ovat varanneet matkaa varten kokonaisen kuuden hengen lepohytin.
Reilut yhdeksän tuntia, ja he ovat Åressa.
Potkurikoneen alapuolella aukeaa tasainen ja valkea maailma, kun ylikonstaapeli Hanna Ahlander katsoo ikkunasta. Kaukaiset valopisteet kertovat, että he lähestyvät jotain kaupunkia, mutta hän ei osaa sanoa, mistä kaupungista on kyse. Kello on seitsemän illalla, ja he ovat matkalla pohjoiseen.
”Minne me olemme menossa?” hän tiedustelee kolmatta kertaa ja kääntyy katsomaan vastapäätä kermanvalkoisessa nahkanojatuolissa istuvaa Henry Sylvesteriä.
Mies ilmehtii salaperäisenä ja näyttää tyytyväiseltä.
”Minähän sanoin, että se on yllätys.”
Hän kohottaa samppanjalasiaan Hannaa kohti, kun stuertti tulee kysymään, saako juotavaa olla lisää.
Hanna ei tiedä, mitä ajatella.
Kun Henry sanoi keksineensä jotain erityistä hänen 37-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi ja kehotti pakkaamaan yöpymistarvikkeet, odotti hän luksusyötä jossain Åren hotelleista. Kun he sitten ajoivatkin Molandan lentokentälle Järpenin ulkopuolelle, missä heitä odotti lentokone, Hanna oli sanaton. Yleensä hän koettaa kaikin keinoin unohtaa, että Henry Sylvester on oikeasti suunnattoman menestynyt finanssiammattilainen; miehen mittava omaisuus lähinnä ahdistaa häntä. Mutta tänään, elämänsä ensimmäistä kertaa yksityiskoneen kyydissä, ei asiaa oikein voi sivuuttaakaan.
Lopulta Hanna komentaa itseään olemaan murehtimatta ja nauttimaan sen sijaan hetkestä.
Hän kohottaa kristallilasia ja skoolaa Henryn kanssa. Matkustamon lempeässä valaistuksessa mies on harvinaisen puoleensavetävän näköinen. Syvältä tuikkivissa silmissä välkkyy älykäs katse, terävä profiili huokuu voimaa ja varmuutta.
Jossain Hannan navan alapuolella sävähtää.
Hän nojaa selkäänsä tuoliin ja siemaisee uudestaan, antaa kuplien lipua hitaasti kielellä. Hän koettaa rentoutua, kerrankin antaa vain mennä, antaa Henryn viedä. Juuri siitä hän miehessä niin pitää, kuinka tämä on täysin sovussa itsensä kanssa. Henryä ei vaivaa tippaakaan, että hänen tyttöystävänsä on poliisi.
Sellainen on Hannalle uutta, ja hän nauttii siitä ettei hänen tarvitse pehmennellä sen paremmin itseään kuin ammattirooliaankaan. Niin kuin muiden miesten kanssa on joutunut tekemään.
Kaiuttimesta kuuluu lentäjän ääni.
”Matkamme alkaa lähestyä loppua. Laskeudumme Kiirunaan arviolta viidentoista minuutin kuluttua.”
Hanna nostaa katseensa.
Kiirunaan!
Hän vilkuilee Henryä, jonka ilme on yhä salaperäinen. Mitä mies on oikein keksinyt? Jukkasjärven jäähotelliinko he ovat menossa?
Hanna on kuullut komeasta hotellista, joka rakennetaan joka vuosi uudestaan Tornionjoen jäästä. Poliisin palkoilla ei sellaisissa paikoissa juhlita.
”Mennäänkö me jäähotelliin?” hän koettaa kalastella.
Henry ravistaa päätään.
”Noup.”
”Älä viitsi”, Hanna sanoo. ”Jotain vinkkiä sinun pitää nyt antaa.”
Henry ravistaa taas päätään, ja Hanna näkee, että hänen kärvistelynsä huvittaa miestä.
”Olet utelias kuin pikkulapsi”, Henry sanoo. ”Etkö tiedä, että kärsivällisyys on hyve?”
Hanna nyrpistää nenäänsä.
”Mutta ei minun tyyliäni.”
Henry levittää kätensä muka toivottomana.
”Pitäisihän minun se jo tietää.”
Hanna katsoo Henryä aina yhtä ihmeissään siitä, että heistä kahdesta on tullut pari. Miljardööristä, joka on tottunut liikkumaan parhaissa piireissä Tukholmasta Saint-Tropeziin, ja hänestä, tavallisesta paikallispoliisista, joka tienaa juuri sen verran, että rahat riittävät jotenkuten seuraavaan palkkapäivään.
Oikeastaan he ovat olleet yhdessä jo kahdeksisen kuukautta, mutta kenellekään ei Hanna ole heidän suhteestaan kertonut. Ei edes Lydialle, kymmenen vuotta vanhemmalle isollesiskolleen, johon luottaa ehkä enemmän kuin keneenkään toiseen ihmiseen.
Henry haluaisi esitellä Hannaa maailmalle, mutta Hanna tekee kaikkensa pitääkseen suhteen salassa.
Lähimmälle kollegalleenkaan hän ei ole sanonut mitään. Danielilla on ollut rankka vuosi sen jälkeen kun hän erosi avopuolisostaan Idasta. Elämänmuutos ei ole ollut helppo, on Hanna tajunnut jutellessaan Danielin kanssa autossa työmatkoilla Åresta Östersundiin, missä heidät työllistävä vakavien rikosten osasto varsinaisesti sijaitsee.
Juuri nyt olisi tahditonta paljastaa, että hän itse on aloittanut uuden suhteen. Tai niin hän itselleen vakuuttaa.
Eikä Daniel tietenkään tiedä, millaisia tunteita Hannalla on häntä kohtaan ollut ennen suhdetta Henryn kanssa.
Hanna nojaa otsaansa ikkunalasiin karkottaakseen moiset ajatukset. Miksi hän sitä miettii tässä ja nyt, matkalla unelmalomalle? Henryynhän hänen pitäisi keskittyä, mieheen, joka on nähnyt hänen vuokseen tällaisen vaivan, eikä märehtiä vanhoja sotkujaan, kuten vaikkapa yksipuolista ihastusta kollegaa kohtaan.
Henryn ääni vetää hänet takaisin todellisuuteen.
”Pienen vihjeen voit saada”, mies sanoo ja tyhjentää lasinsa.
”Kiirunassa meitä odottaa helikopteri, ja matka jatkuu sillä.”
Hanna rypistää otsaansa.
Vai helikopteri.
Hänen tietääkseen Jukkasjärvelle ei ole Kiirunasta niin pitkä matka, että sinne kannattaisi lentää kalliisti helikopterilla. Eihän lento olisi pimeässä edes sallittua ilman erikoislupaa.
Henrystä ei kyllä koskaan tiedä. Hänelle ei mikään ole mahdotonta.
The rich are different, Hanna muistaa lukeneensa jostain. Se pitää paikkansa. Sen verran hän on ennättänyt oppia heidän seurustelunsa aikana. Ei Henry tosin ole mitenkään pyrkinyt leveilemään. Rahan kylväminen tai ökyily ylipäätään ei ole hänen tyyliään.
Itse asiassa Henry on tehnyt tiettäväksi, että valtaosa hänen omaisuudestaan siirtyy hänen kuolemansa jälkeen ei kolmelle pojalle vaan yleishyödylliseen säätiöön.
Rajattomista resursseista seuraa kuitenkin jotain muuta. On kuin ne muodostaisivat Henrylle jonkinlaisen haarniskan.
Kukaan ei voi hänelle mitään, hänen toimintavapautensa on täydellinen.
Kuinka se tosiasia vaikuttaa ihmiseen, ettei hänen tarvitse koskaan miettiä hintoja? 99 prosenttia ihmiskunnasta ei pääse sellaista kokemaan, eikä Hanna ole varma, pitäisikö Henryn asemaa kadehtia vai karsastaa.
Puhtaasti periaatteellisella tasolla hän voi olla sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi olla niin rikas – ettei sellainen ole sen paremmin terveellistä kuin oikeudenmukaistakaan. Varsinkin kun ottaa huomioon, mitä hän ja hänen kollegansa ansaitsevat, vaikka joutuvat palvelemaan henkensä kaupalla.
Mutta ei kai se Henryn syytä ole, ettei yhteiskunta palkitse poliisivoimiaan ansion mukaan.
Henry nojaa sipaisemaan Hannan poskea. Jokin miestentuoksu tavoittaa Hannan sieraimet, viettelevä seetripuun, bergamotin ja häivähdyksenomaisen vetiverin sekoitus, jota Hanna on oppinut kaipaamaan.
”Sinä pidät tästä kyllä”, Henry sanoo hiljaa. ”Voisit ottaa jo rennosti. Luota minuun.”
Luottamus ei varsinaisesti kuulu Hannan vahvuuksiin, varsinkaan sen jälkeen kun edellinen miesystävä petti häntä kuukausikaupalla ennen kuin teki lopullisesti bänät, mutta nyt hän päättää, että Henry on oikeassa.
Nyt hänen täytyy kerrankin antaa itselleen lupa antautua huolehdittavaksi.
Huomenna hänellä on syntymäpäivä.
Ylikonstaapeli Daniel Lindskog kiertää asuntoaan ja kerää Alicen iloisenvärisiä leikkikaluja. Hän haki tyttärensä Idan luota tänään töiden jälkeen, ja Alicen on määrä olla hänellä koko viikonloppu. Sitten Alice menee Idalle kahdeksi päiväksi, sen jälkeen on taas Danielin vuoro.
Järjestelyä sanotaan kaksi-kaksi-kolme-systeemiksi.
Kaksi vuorokautta äidillä, kaksi vuorokautta isällä, sitten perjantai, lauantai ja sunnuntai äidillä, minkä jälkeen vuoro vaihtuu. Ensi viikonlopulla on Idan vuoro pitää Alicea, koska tyttö on tämän viikonlopun Danielilla.
Järjestelyä ehdotti Ida, koska Alice on vielä niin pieni, vasta kahden ja puolen vuoden ikäinen. Idan mielestä viikon pituiset vuorot olisivat liian rankkoja, hän ei kestäisi olla Alicesta erossa niin pitkään kerrallaan.
Eikä Daniel jaksanut vastustella, vaikka systeemi onkin hänestä risainen. Juuri kun Alice on asettunut hänen luokseen, on aika lähteä taas Idan luo. Lisäksi Ida haluaa tuon tuostakin vaihtaa vuoroa tai pitää Alicea ylimääräisen päivän. Arjesta tulee levotonta, ja Danielin on entistä vaikeampi suunnitella töitään.
Hän on sopinut esihenkilönsä, vakavien rikosten osastoa Östersundissa johtavan komisario Birgitta Gripin, kanssa työskentelevänsä joka viikko pari päivää siellä, vaikka asuukin Åressa.
Daniel hiipii Alicen huoneeseen ja vie viimeiset lelut siniseen muovilaatikkoon huoneen päätyseinälle. Alice nukkuu sikeästi
selällään, vieressään rakkain unilelunsa, vaaleanruskea, kiltin näköinen poro, jolla on pehmeät kangassarvet ja jonka nimi on Poro, Alicen suussa Pojo.
Daniel jää hetkeksi tyttärensä sängyn viereen haistelemaan lastensampoon tuoksua, vienoa aavistusta vastapoimituista vihreistä omenoista, joka tuo mieleen aurinkoiset päivät ja uimareissut Ottsjön ihanille hiekkarannoille.
Alicen posket hehkuvat ruusuisina, pikku käsien pikkuruiset sormet ovat harallaan. Danielin tekisi mieli nostaa lapsi syliin ja kantaa hänet omaan sänkyynsä vain saadakseen olla lähekkäin, mutta hän ei halua häiritä rauhassa nukkuvan lapsen unta.
Hänen tyttärensä on suurin piirtein sen ikäinen kuin mitä hän oli silloin kun isä hylkäsi heidät, hänet ja Francesca-äidin. Alicen syntyessä Daniel lupasi itselleen, että tarjoaisi omalle lapselleen toisenlaisen lapsuuden: turvallisen ja rakkaudentäyteisen, jossa isä pysyisi kotona ja olisi aina läsnä lapselleen.
Koko ikänsä Daniel on unelmoinut omasta ydinperheestä. Eikä hän sitten kuitenkaan onnistunut pitämään kasassa suhdettaan Idaan, hyvistä aikeistaan huolimatta.
Alice ei ollut kuin vuoden ja kymmenen kuukautta vanha, kun avovaimo otti ja lähti.
En tiedä, rakastanko sinua enää.
Daniel muistaa tarkkaan sanat, jotka Ida lausui itkuisella äänellä lopettaessaan heidän suhteensa.
Se tapahtui viime vuonna, toisena pääsiäispäivänä. He istuivat keittiön pöydän ääressä, ja Daniel oli juuri saanut loppuun tavallista rankemman rikostutkinnan, joka oli käynnistynyt raa’asta veitsimurhasta Copperhill Mountain Lodgessa, kuuluisassa design-hotellissa Förbergetissä Åren itäpuolella.
Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Daniel oli rättiväsynyt eikä kyennyt ottamaan vastaan sitä mitä Ida sanoi. Hän oli vain tuijottanut Idan kyyneleisiin silmiin, tuskin ymmärtäen, mitä tämä sanoi, vaikka sanat olivat harvinaisen selvät.
Heti seuraavana päivänä Ida muutti äitinsä luo Järpeniin ja jäi sille tielleen. Muutaman kuukauden kuluttua hän asui jo Gustavin luona, uuden poikaystävänsä, joka teki oppaan töitä ja jonka kanssa Ida oli työskennellyt aikoinaan Skistarissa.
Erosta on jo melkein kymmenen kuukautta, mutta yhä edelleen Danielilla on vaikeuksia hyväksyä Idan päätöstä. Järjellä ajatellen hän ymmärtää, että heidän suhteensa on ohi, mutta silti hän vatvoo sitä aina kun makaa valveilla öisin.
Miksi hän ei kelvannut Idalle?
Miksi heidän suhteensa ei toiminut, vaikka se oli ollut juuri sitä mitä Daniel oli koko elämänsä kaivannut?
Daniel oli ollut valmis tekemään aivan mitä tahansa eron välttämiseksi. Hän itse oli käynyt yli vuoden ajan psykologilla tullakseen paremmaksi isäksi ja poikaystäväksi, joten hän ehdotti, että he menisivät yhdessä pariterapiaan.
Meni jonkin aikaa ennen kuin hän oivalsi, ettei Ida… tahtonut.
Ida yksinkertaisesti ei halunnut olla enää hänen kanssaan.
Joskus se tuntuu petoksista suurimmalta. Ettei Ida ollutkaan valmis taistelemaan heidän perheensä puolesta, vaan pystyi noin vain luopumaan kaikesta, mitä he olivat yhdessä rakentaneet.
Ettei sillä ollut Idalle sen suurempaa merkitystä.
Alicen peite on liukunut paikaltaan. Daniel tarttuu nallekuvioiseen pussilakanaan ja vetää sen varovasti pienen, hengityksen tahdissa tasaisesti kohoilevan rinnan päälle.
Daniel jäi asumaan kävelyetäisyydellä poliisiasemasta sijaitsevaan kolmioon, hän osti Idan ulos heidän yhteisestä kodistaan, hyvään hintaan välttyäkseen riitelemiseltä. Ratkaisu sopi heille kummallekin, sillä Idalla oli selvästi kiire aloittaa alusta ja hankkiutua uuteen kotiin.
Gustavin kanssa.
Daniel huokaisee väsyneenä ja poistuu lastenhuoneesta. Vajaa vuosi sitten hänen elämänsä kääntyi mullin mallin. Eikä hän vieläkään kunnolla tiedä, mitä tapahtui.
Fanny koettaa nieleskellä pahoinvointiaan kuriin. Hytissä on kuumaa ja tunkkaista, ja penkki, jonka nurkassa hän istuu ikkunapaikalla, on piintynyt pahanhajuiseksi. Hän on juonut huomattavasti enemmän kuin olisi hyväksi. Päässä pyörii.
Amir istuu kauempana, eikä hän ole Uppsalasta lähdön jälkeen juuri katsonut Fannyn puoleen. Amirin huomio on keskittynyt Willeen, joka puolestaan omistautuu pääasiassa Olivialle.
Gävle jäi juuri taakse, ja roskiksessa on jo kaksi kolmen vartin pulloa tyhjillään. Kaikilla on muovimukit kourassa, heistä lähtee ääntä ja Amirin tuomasta kaiuttimesta soi Ed Sheeranin viimeisin hitti.
Jokin aika sitten viereisessä osastossa hakattiin seinään, ja konduktööri kävi komentamassa heitä hiljentämään. Mutta heti kun hän poistui, Amir sääti äänenvoimakkuuden taas ennalleen.
Fanny katselee ulos likaisesta junanikkunasta.
Pakkanen on vallannut maan. Säätiedotuksen mukaan lämpötila pysyttelee Åressa koko viikon viidessätoista—kahdessakymmenessä miinusasteessa.
Pimeä maisema vilisee ohi, lumiset kuuset ja valkoiset aukeat vuorottelevat.
Koko Ruotsi nukkuu.
Wille kumartuu lähemmäs ja tarjoaa pientä muovipussia, jossa on valkoista jauhetta.
”Otatko?”
Fanny pudistaa päätään mutta koettaa tehdä sen hymyillen. Hän ei pidä aineista, ajatus itsehallinnan menettämisestä pelottaa. Ja häntä väsyttää, takana on rankka viikko järkälemäisen poliittisen teorian kotitehtävän kanssa.
Hän haluaisi jo pitkäkseen parantelemaan pahoinvointiaan. Mutta muilla ei näytä olevan mitään kiirettä lakata juhlimasta, eikä Fanny halua olla tunnelmanpilaaja. Hän ei myöskään saa omin neuvoin alas yläpetiä, joka on hänen nukkumapaikkansa.
Häntä vastapäätä Olivia nojailee Willen olkapäähän ja lipittää vaaleanpunaista drinkkiä, jossa on puolet vodkaa ja puolet puolukkamehua. Olivia saa juomaa väärään kurkkuun ja puhkeaa yskimään niin että nestettä lentää ympäriinsä.
”Jumalauta!” huutaa Amir, joka saa suuren osan siitä naamalleen.
Olivia vain pyöräyttää silmiään ja nauraa Amirin kasvoilta valuvalle vaaleanpunaiselle juomalle. Olivialla menee lujaa, hän on ilmeisesti käyttänyt Willen tarjouksen hyväkseen ja viskoo nyt hiilenmustia, hartiapituisia hiuksiaan samalla kun hörppii mukistaan.
Olivia jaksaa aina bilettää yöt läpeensä. Siinä mielessä he ovat aivan erilaiset, vaikka ovatkin olleet parhaat kaverit lukiosta asti, lähtivät yhdessä Uppsalaan opiskelemaankin ja asuvat asuntolassa samassa kerroksessa.
Olivia häipyy vessan suuntaan. Fannyn tekisi todella mieli päästä vähäksi aikaa pitkäkseen. Hän haukottelee ja panee syrjäsilmällä merkille, että Pontus reagoi hänen haukotukseensa.
”Ollaanko me noin tylsää seuraa?” Pontus mölähtää kovaan ääneen.
Hän puhuu selvästikin Fannylle.
Jos Pontuksen sävy olisi toisenlainen, hänen sanoihinsa voisi suhtautua vitsailuna, mutta hän tuntuu ottaneen oikeasti nokkiinsa. Ikään kuin Fannyn kyvyttömyys pysyä muiden tahdissa olisi henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan.
Pontus on hoitanut heille juomat, minkä hän teki selväksi niin pian kuin he pääsivät junaan. Tässä vaiheessa hän on jo tukevassa humalassa, kuten kyllä kaikki muutkin, mutta Pontuksen puhe sammaltaa selvästi eniten. Lisäksi hänen katseensa on sumea, otsa kiiltelee hiestä ja paidan kainaloissa näkyy suuret, kosteat läiskät. Hän kaivelee kassiaan ja vetää sieltä uuden pullon Explorervodkaa ja ojentaa sitä Fannylle kuin pokaalia.
Fanny pudistaa päätään, hän ei halua juoda enää suullistakaan.
”Ollaanpa sitä nirsoja”, Pontus mölisee niin kovaa, että kaikki kuulevat. ”Onko väärää sorttia vai mikä on?”
”Ei vain tee mieli.”
Fanny nieleskelee taas pahoinvointiaan kuriin ja luo Pontukseen katseen, joka käskee poikaa lopettamaan. Ei kai tällaisesta tarvitse riidellä. Mutta Pontus ei hellitä. Hän nousee ylös pullo kädessä ja kumartuu Fannyn ylle, liian lähelle, Fanny haistaa kosteiden kainaloiden hienhajun.
”Lasi tänne niin minä kaadan.”
Sävy on käskevä.
”En minä halua.”
Äkkiä tuntuu siltä että kaikki katsovat, ja puna nousee Fannyn poskille. Perhanan Pontus. Mikä tässä on niin vaikeaa?
”Totta kai sinulla pitää olla lasi täynnä”, Pontus sopertaa, ojentaa kättään ja yrittää tarttua Fannyn mukiin, mutta Fanny ei anna sitä.
”Älä jaksa!” hän sanoo.
Amir, joka on selaillut puhelintaan, katsoo heitä. Fanny toivoisi, että Amir panisi puhelimen pois ja käskisi Pontuksen lopettaa.
Miksei hän tee mitään?
Pontus repii hänen mukiaan, kunnes Emil puuttuu asiaan.
”Anna olla”, Emil sanoo. ”Fanny ei halua.”
Emil vetää Pontuksen paitaa niin että Pontus melkein kaatuu mutta päätyy kuitenkin paikalleen istumaan jotain käsittämä -
»Pitää lukijan jännityksessä loppuun asti.»
töntä jupisten, narskauttaa uuden pullon auki ja kulauttaa siitä niin että kirkasta nestettä valuu poskille.
–
BTJ
Fanny koettaa hymyillä Emilille kiitollisena, mutta tulos saattaa olla lähinnä irvistys. Hän haluaisi sanoa jotain Pontuksen käytöksestä, selittää, millainen idiootti Pontus on, mutta hän pelkää tämän kuulevan ja ehkä riehaantuvan uudestaan.
»Todella hyvä ja viihdyttävä dekkari.»
– I hyllan -blogi
”Jos haluat nukkumaan, minä voin auttaa pedin kanssa”, Emil sanoo.
Fanny nyökkää, ja Emil kääntää näppärästi ylimmän laverin asentoonsa. Emil ottaa tikkaat esiin ja auttaa Fannya kiipeämään paikalleen. Kun Fanny on päässyt pitkäkseen ja makaa huovan alla, Emil seisoo vielä tikkailla hänen tyynynsä vieressä.
»Vertahyytävä, odotan jo kärsimättömänä jatko-osaa. Arvosana 5/5.»
Emil on kiltti, Fanny ajattelee. Pontus se vain on rasittava.
– Mias bokhörna -blogi
Heidän kasvonsa ovat vain parinkymmenen sentin päässä toisistaan, Fanny tuntee Emilin hengityksen poskellaan.
”Nuku hyvin”, Emil sanoo ja katoaa Fannyn näkökentästä hypätessään alas.
Amir nauraa jollekin, mitä Wille on sanonut. Fannyn mieli on karvas, Amir ei ole sanonut hänelle juuri mitään koko matkalla. Hän kääntyy kyljelleen, kasvot seinään päin, ja lohduttaa itseään: nyt hänellä on viikko aikaa saada Amir kiinnostumaan. Viikko Åressa.
Åren murhat -sarjan aiemmat osat:
alkuperäiskansi Maria Sundberg / Art by Sundberg kannen kuvat F-Stop Production, Reme80, Kaetana/Adobe Stock kirjailijakuva Niclas Vestefjell
»Yksi Viveca Stenin parhaista kirjoista.»
– Dagens Nyheter
Kuusi opiskelijaa lähtee laskettelureissulle Åreen. Yömyöhään venyneen bileillan jälkeen vain viisi heistä herää ankeaan aamuun – yksi ei herää enää koskaan. Oliko kyseessä onnettomuus vai kylmäverinen murha? Kysymysten kasautuessa jännitteet ystävien välillä kiristyvät.
Poliisit Hanna Ahlander ja Daniel Lindskog aloittavat tapauksen tutkinnan apeissa tunnelmissa. Kummankin yksityiselämässä myllertää, mutta heidän on annettava tutkinnalle kaikkensa, jos he aikovat selvittää totuuden traagisen illan tapahtumista.
»Tulista tekstiä jääkylmästä Åresta.»
– Kapprakt