K E L T A I N E N
K I R J A S T O
Ajan riekaleita
Anilda Ibrahimi
K E L T A I N E N
K I R J A S T O
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (2008, suom. 2010) Ajan riekaleita (2009, suom. 2013)
Anilda Ibrahimi
Ajan riekaleita Suomentanut Helinä KangaS
kustannusosak ey htiĂś Ta m mi helsink i
Teos on suomennettu EU:n Kulttuuri-ohjelman tuella.
Suomentaja on saanut Suomen Kulttuurirahaston apurahan. Romaanin tapahtumat ja henkilöt ovat kirjailijan vapaan mielikuvituksen tuotetta. Italiankielinen alkuteos L’amore e gli stracci del tempo ilmestyi 2009. Copyright © 2009 Giulio Einaudi editore s.p.a., Torino Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013 Sivun 218 sitaatin Ezra Poundin runosta ”Tyttö” suomentanut Tuomas Anhava. Painettu EU:ssa. ISBN 978-951-31-7029-5
Carlolle, Saralle ja Davidelle
Äidinkieli Sen lihakauppias kääräisee sanomalehteen ja heittää ruosteiselle vaa’alle ennen kuin se viedään kotiin missä musta kissa hyppää kylmän hellan päältä ja lipoo viiksiään kuullessaan nimensä.
Johdanto Satujen sijasta hän oli saanut kuulla balladeja; omalla tavallaan hän oli ollut onnekas lapsi. Tarinoita kerrottiin iltaisin takan ääressä ennen kuin puut paloivat loppuun, ennen kuin uni kuljetti hänet tuntemattomiin paikkoihin, joita hänen odotustensa ja toiveidensa tulenlieskat valaisivat. Hän olisi istunut vaikka koko yön siinä tuhkan peittämän hiilloksen edessä kuullakseen vielä yhden balladin. Balladeista rakkaimmalle hän oli antanut nimenkin, aivan kuin se olisi jostakin värikkäästä lastenkirjasta. Mutta hän tiesi, että siitä ei koskaan voisi tulla sellaista iloista tarinaa. ”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, hän aloitti malttamattomana heti kun pimeys levitti mustan vaippansa. ”Yöhön on vielä aikaa”, sanoi se suvun nainen, jonka oli sinä iltana vuoro panna kaikki suuren talon lapset nukkumaan. Mutta hän oli kärsimätön kuulemaan kertomuksen lopun. Sydämessään hän toivoi aina, että se päättyisi toisin. 9
Olipa kerran lapsimorsian, joka sairastui hääpäivänään. Kaukaa lähestyi saattue, jonka oli määrä viedä hänet miehelään, mutta hänelle nousi korkea kuume, ja hän alkoi vapista. Hääpukua koristavat nauhat värisivät yhdessä hänen kanssaan. Sillä tavalla balladi alkoi. Tulevina vuosina hän oli kertaava sitä mielessään sana sanalta aina ennen nukkumaanmenoa, kuin rukouksena, ainoana mahdollisena rukouksena. Jostakin syystä hän uskoi, että hänen pelastuksensa oli siinä tarinassa. Hän uskoi lumoukseen, josta piti vapautua, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista loitsua. Niinpä hän opetteli balladin ulkoa. Lapsimorsiamen suku menee puhumaan vieraille, jotka kiinnittävät hevosiaan. ”Morsiamenne on sairas”, he sanovat rumpujen pärinässä, ”ettekö voi tulla uudestaan jonakin toisena päivänä?” ”Mitä?” vieraat huutavat. ”Me emme lähde mihinkään ilman morsiantamme.” Ehkä he pelkäävät, että lapsimorsian yrittää petkuttaa heitä, tiedetäänhän se, kuinka vaikea tyttölasten on jättää vanhempiaan. ”Hän tulee mukaamme, vaikka olisi kuolemaisillaan”, sanoo saattueen johtaja punaisen hevosensa selästä. ”Tiedetäänhän se, kuinka vaikea tyttölasten on jättää vanhempiaan...” Hän oli jättänyt vanhempansa, jättänyt kaiken, hän. Mutta ei lähteäkseen sulhasensa luo, ei kohdatakseen kuolemansa.
Lapsimorsian tulee itkien ovesta ulos.”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, huutaa vanha suku10
laisnainen lohduttomana. Lapsimorsian nousee valkoisen hevosen selkään ja saattue lähtee liikkeelle. He matkaavat yli kukkuloiden ja niittyjen, yli vuorten ja jokien. He laulavat iloisia lauluja. Lapsimorsian vapisee hevosensa selässä: hänen on kylmä, ja kuume riuduttaa häntä. Valkoinen hevonen tuntee lämpimät kyyneleet harjassaan, tuntee lapsimorsiamen keveän ruumiin, josta elämä on pakenemassa. Matkan puolivälissä lapsimorsian menehtyy. ”Saattue seis”, punaisella hevosella ratsastava mies huutaa. Lapsimorsian näyttää kivettyneeltä. He eivät saa koskaan tietää, kuinka pitkään heillä oli kuollut morsian matkassaan. ”Vaihtukoon laulu valitukseksi.” Saattuetta johtava mies hyppää hevosen selästä. Eläin ei niskuroi vaan päinvastoin kumartuu kuin auttaakseen ratsastajaa laskeutumaan alas. Näillä seuduin sanotaan, että punaiset hevoset saattavat vauhkoontua, sanotaan että ne saattavat tehdä paljon sellaista, mistä muut hevoset eivät uneksisikaan. Siksi että ne ovat punaisia. Mutta tuntuu kuin hevonen olisi hädän vaistotessaan unohtanut jouhiensa värin. Miehen ääni vapisee, hän ajattelee omia tyttäriään. Jos asia olisi ollut hänen vallassaan, hän olisi siirtänyt häitä, mutta se ei ollut mahdollista. Eikä kukaan sitä paitsi voi lykätä kohtalonsa täyttymystä. ”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, aloittaa yksi saattueen naisista valituksensa. Samoilla sanoilla, joita suvun vanhus oli käyttänyt lapsimorsiamen hyvästellessään. ”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa…” Kuinka monet kerrat hän olikaan sen lapsuudessaan kuullut? 11
Ehkä hän olisi onnekkaampi kuin hevosen selkään nääntynyt morsian: hän oli jäänyt eloon, ja Zlatan löytäisi hänet. Mutta häntä odottaisivat pitkät ja yksinäiset vuodet. Yksinäiset? Ei, hänen tyttärensä Sarah tulisi maailmaan, jotta hän ei jäisi yksin. He etsisivät Zlatania yhdessä, sillä tavalla kaikki olisi helpompaa: kohtalo on suopeampi isäänsä etsivälle lapselle kuin rakastuneelle naiselle. Tällä välin tuuli kantaisi Zlatanista uutisia maailman jokaisesta kolkasta, hän seuraisi tämän liikkeitä päivä päivältä kuin merimies, jonka aallot ovat paiskanneet autiolle saarelle. Mutta turvaan. Hän antaisi pohjoisen ja etelän tuulten puhaltaa kasvoilleen tunteakseen miehen kätten kosketuksen. Jokin syy täytyi olla siihen, ettei ikuinen yö ollut häntä halunnut. Kaikkina niinä vuosina, joina he olisivat erossa toisistaan, hänen silmissään pysyisi se viimeinen ilta, jolloin kirkonkellot olivat valmiina soimaan; moskeijan muezzin taas oli jo laulanut, siitä hän oli varma. ”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa.” Hän kertoisi tarinan myös tyttärelleen Sarahille. Tai ehkä ei sittenkään. Se ei ollut lapsia varten. Tyttärelleen hän kertoisi muita tarinoita, joita oli pienenä kuullut palavien puiden rätinässä. Tarinoita, jotka tulevat kaukaa. Sieltä minne päivä päättyy.
12
Ensimmäinen luku Heidän saapuessaan kaupunkiin pimeys peittää tienoon. He ovat matkanneet tuntikausia. Valkoinen kuura ritisee autonrenkaiden alla. Muutama kirkas salamanvälähdys kultaa vuorten kruunun ja jyrähdysten ääni alhaalta kuulostaa turvaa etsivältä eläinlaumalta. Yö on vielä kaukana: pimeys ja yö eivät aina saavu yhtä aikaa. Tässä maailmankolkassa ei ole lakia, joka jakaisi maa- alueet. Ympäröivät vuoret ovat aina pitäneet hauskaa sekaannuksen kustannuksella. Mutta viime aikoina niiden nauru on jäänyt vähäiseksi, sillä lapsellinen leikki ei enää hämmennä paikkakuntalaisia, ja muukalaisia alueelle eksyy vain harvoin. ”Todella kaunista”, Miloš sanoo katsellessaan kaupunkia. ”Ehkä meidän on aika ruveta etsimään yöpymispaikkaa”, sanoo Slavica miehensä puheista välittämättä. Hän istuu auton takapenkillä Zlatanin kanssa. Kuten aina. Zlatan ei ollut helppo lapsi: ei hänellä mitään erityistä sairautta ollut, ei, hän söi, kasvoi ja oli iloinen, mutta hänen oli aina ollut vaikea nukahtaa. Elämänsä ensipäivistä lähtien. Slavica ja Miloš kanniskelivat häntä tuntikausia ympäri ta13
loa saadakseen hänet nukkumaan. En jaksa tätä enää, Slavica sanoi eräänä päivänä. Käsivarsiani särkee, poika alkaa olla painava. Mitä jos yrittäisimme tuudittaa häntä autossa? Milošin mielestä ajatus oli hassu: ajeluttaa nyt vastasyntynyttä ympäriinsä? Mutta vaimo oli väsynyt, eikä Miloš raaskinut panna hänelle vastaan. Ja jo ennen kuin he olivat päässeet kotikorttelista ulos, Zlatan nukkui sikeästi. Lapsella on matkustajan mieli, Miloš sanoi hymyillen. Ja niin siitä tuli tapa: illallisen jälkeen he pukivat pyjamansa päälle takin ja istuivat autoon: Miloš eteen, Slavica ja Zlatan taakse. Ohjaan poikani unelmia, Miloš sanoi. Zlatan on nyt jo kuusivuotias, eikä häntä tarvitse enää nukuttaa autossa, mutta hän matkustaa yhä samalla tavalla, takapenkillä äitinsä kainalossa. Myös Miloš kokee ajamisen turvallisemmaksi, kun perhe istuu takana. ”Ei kello ole vielä paljon”, Miloš sanoo. ”Olemme kohta perillä, ehdimme kyllä.” ”Ehdimme mitä?” Slavica kysyy. ”Et kai tarkoita, että haluat ajaa vuorille nyt illalla? Etsitään kaupungista hotelli.” Vaimon äänensävy ei salli vastaväitteitä. He pysähtyvät Kosovon autonomisella alueella sijaitsevaan Pećin, tai albanialaisittain Pejën kaupunkiin. Hotelli Metohijassa on runsaasti tilaa. Kun he illastavat, Miloš kysyy tarjoilijalta neuvoja seuraavan päivän matkaa varten. ”Aiotteko mennä Keltaiselle kivelle asti?” tarjoilija kysyy hämmästyneenä. ”Mieheni olisi tahtonut mennä sinne jo tänään”, Slavica puuttuu puheeseen. Tarjoilija hymyilee hyväntahtoisesti. ”Se on yli kahden ja puolen tuhannen metrin korkeudessa. Niillä teillä 14
ei ajeta yöllä, eikä tällaisella säällä”, hän sanoo. Mutta hän ei kysy, miksi he ovat matkalla Kirottuun vuoristoon, asia ei kuulu hänelle, hän tyytyy antamaan käytännön ohjeita. Miloš on aina pitänyt tästä kosovolaisten ominaisuudesta. Hän pani sen merkille jo Belgradissa, ensin opiskelutovereissaan ja myöhemmin oppilaissaan, kun hänestä oli tullut yliopiston professori. Mutta siitä lähtien, kun hän on työskennellyt Prištinan sairaalassa, hänellä on ollut tilaisuus arvostaa sitä entistä enemmän. Jos hän kysyy kollegoiltaan jotakin, hänen ei tarvitse perustella. Nämä vastaavat hänelle utelematta. Heidän kanssaan ei koskaan tarvitse selitellä, valehdella tai keksiä, Miloš sanoo usein. Näitä ajatuksia tulvii hänen mieleensä, kun hän syö ja kuuntelee tarjoilijaa. He menevät hotellihuoneeseen heti illallisen jälkeen. ”Peć on todella kaunis kaupunki, johon meidän kannattaa tutustua”, Slavica sanoo, ”mutta ei tällä kertaa.” Seuraavana päivänä he ovat liikkeellä jo aamuvarhaisella. ”Olkoon hyvyys oppaananne.” Tarjoilijan toivotus jää soimaan heidän korviinsa pitkäksi aikaa. He saapuvat kylään lounasaikaan. Kaikkialla on täysin hiljaista. Taivasta kohti kohoavissa kivitaloissa on jotakin harvinaisen hienostunutta. Ylpeän hienostunutta. Mistä ne mahtavat olla ylpeitä? Miloš miettii niitä katsellessaan. Siitäkö, että ne voivat katsella maailmaa niin korkealta? Vai siitä, että ne pääsevät koskettamaan nousevaa aurinkoa ensimmäisenä? Loppujen lopuksi ne ovat vain kivitorneja, joiden pikkuruisista ikkunoista mahtuu hädin tuskin työntämään ulos kiväärin piipun. 15
Kivitornit, kulla, sijaitsevat etäällä toisistaan. Miloš päättää pysähtyä koputtamaan yhden niistä oveen selvittääkseen, mikä on hänen ystävänsä Besorin kotitalo. ”Mikä hyvä tuuli tuo teidät näille seuduille?” kysyy talon isäntä kynnykseltä. Harmaat hiukset ja viikset, toinen käsi sydämellä, toinen ojennettuna Milošia kohti. Miloš tarttuu vanhuksen käteen ja katsoo häntä silmiin. ”Etsin Besor Amantin kotia.” ”Poikaparka”, vanhus sanoo. ”Hänestä piti tulla meidän lääkärimme. Ette osaa kuvitella, kuinka hartaasti me häntä odotimme. Täällä ei ole koskaan ollut lääkäriä.” Hän kehottaa Milošia astumaan sisään. ”Meillä on kiire”, Miloš sanoo anteeksipyytävästi. Amantien talon edessä ei näy ketään. Lähestyessään he huomaavat, että sisään livahtaa hahmo: joku perheen naisista tai lapsista juoksee ilmoittamaan, että on tulossa vieraita. ”Mikä hyvä tuuli tuo teidät näille seuduille?” kysyy toinen vanhus, aivan samannäköinen kuin ensimmäinenkin. Milošin itsevarmuus häviää, hän nyökkää autoon päin, jossa Zlatan nukkuu äitinsä sylissä. ”Tulin vaimoni ja poikani kanssa”, hän sanoo toivoen, että se saisi hänet vaikuttamaan ystävällismieliseltä. Jos matkustaa vuoristoon vaimon ja lapsen kanssa, ei voi tulla pahoin aikein: pahoja aikeita hautovat liikkuvat tunnetusti yksin. Vanhus katsoo autoa liikkumatta paikoiltaan. ”Tarvitsetteko jotakin?” hän kysyy. ”Pyydän perheen naisia auttamaan teitä”, hän sanoo. Niin tietenkin, naiset Slavican ja lapsen avuksi. ”Ei”, Miloš vastaa nopeasti. ”Olen tullut tapaamaan teitä. Nimeni on Miloš Petrović ja tulen Besorin puolesta.” 16
Poikansa nimen kuullessaan vanhus vavahtaa kauttaaltaan. ”Tervetuloa”, hän sanoo ja astuu sivuun tehdäkseen Milošille tietä. Ohjatessaan tämän suureen huoneeseen hän huutaa yhdelle tytöistä: ”Dardana, menkää ulos ottamaan vieraamme perhe vastaan.” Miloš ja vanhus istuutuvat toisiaan vastapäätä. Heidän hahmonsa katoavat hämärään huoneeseen, jonka keltakivisillä seinillä leikittelevät puutarhan oksien varjot. He puhuvat säästä ja matkasta, sukulaisten terveydestä. Sitten vanhuksen muut pojat saapuvat ja asettuvat heidän ympärilleen yksi toisensa jälkeen. ”Olen tullut Besorin puolesta”, Miloš sanoo uudestaan, kun heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus. Hän kertoo olleensa tämän opettaja Belgradin yliopistossa, kertoo kuinka he olivat ystävystyneet. ”Sinä olet se serbi, joka puolusti poikaani oikeudessa”, vanhus sanoo. Vaahteran varjot jatkavat liikettään seinillä ja raollaan olevista ikkunoista kuuluu lehtien hentoa havinaa. Puolustin poikaanne, mutta olen ja pysyn silti serbinä, Miloš tulkitsee mielessään vanhan miehen sanat. Vanhus nousee ja ojentaa hänelle kätensä, nostaa toisen käden sydämelleen ja sanoo: ”Kiitos, ystävä, olemme sinulle velkaa.” ”Mitä velkaa”, Miloš torjuu. ”Ette te ole minulle mitään velkaa.” ”Kyllä olemme ja toivomme, että voimme maksaa sen jonakin päivänä takaisin”, yksi Besorin veljistä sanoo. ”Isä on oikeassa.” Miloš ottaa taskustaan Besorin kirjeen. 17
Vanhus laskee sen heidän välissään olevalle matalalle pöydälle. ”Mitä siinä lukee?” hän kysyy. ”Sinä tiedät sen, siksi olet tullut henkilökohtaisesti. Muuten olisit keksinyt keinon toimittaa kirjeen perille vaivautumatta matkustamaan tänne ylös asti.” ”Asun nykyään Prištinassa”, Miloš sanoo. ”Käyn katsomassa Besoria aina kun saan siihen luvan. Niš ei ole sieltä kaukana. Besor haluaa, että hänen vaimonsa ja tyttärensä muuttavat Prištinaan. Lähemmäksi häntä…” Miloš ei tiedä, kuinka jatkaa. Kukaan ei sano mitään, ja on kuin vanhuksen harmaisiin, kaareviin kulmakarvoihin keskittyisi kaikki suuressa huoneessa leijuva huolestuneisuus. ”Minun pitää luovuttaa miniäni sinun käsiisi”, vanhus toteaa suorasukaisesti. Miloš on kiitollinen, että hän ei sanonut ”serbin käsiin”. Hän aikoo vastata jotakin, mutta yksi Besorin veljistä vaientaa hänet lähes huomaamattomalla eleellä. ”Olkoon niin”, vanhus sanoo ja läimäyttää kädellään pöytää. Kirje hypähtää mutta ei putoa. ”Jos poikani on päättänyt niin, en voi kuin kunnioittaa hänen toivomustaan.” Kun vanhus poistuu huoneesta, yksi veljistä ottaa kirjeen ja nostaa sen kiviselle takanreunukselle. Kuori on yhä kiinni ja pysyykin kiinni, kunnes Miloš on lähtenyt. Vanhus haluaa kunnioittaa vierasta: jos Besor luottaa häneen, niin hekin luottavat.
18
Toinen luku Seuraavana päivänä aurinko paistaa. Koko matkan ajan vallinnut huono sää tuntuu enää pahalta unelta. Aamunkoitteessa heidät herätti hiljaisuus, joka verhoaa vuoret niin kuin huolehtivan äidin syleily. Huolenpito tuntuu heistä arvokkaalta, mutta he eivät ole hiljaisuuden lapsia eivätkä osaa ottaa sitä vastaan. He ovat tottuneet ihmisvilinään, tällainen äänettömyys ei tunnu heistä luonnolliselta. Zlatan näkee Ajkunan ensimmäistä kertaa kun perheet hyvästelevät toisensa, tai niin hän sen ainakin tulevaisuudessa muistaa. Valkoisiin pukeutunut vanha mies tulee ovesta ulos pitäen kädestä pientä tyttöä. Vanhus on Ajkunan isoisä, mutta Zlatanista hän näyttää satuolennolta. Ulos päästyään he pysähtyvät. Tyttö taivuttaa päätään etsien isoisän katsetta: fez vanhuksen päässä saa hänet näyttämään vielä todellistakin pitemmältä. Hän nostaa tytön syliinsä, osoittaa suurta kivitaloa ja selittää jotakin. Isoisän käsivarsilla Ajkuna on kuin nukke, jollaisista koulun tytöt pitävät, Zlatan ajattelee. Nuket ovat tytöille niin tärkeitä, että he piilottavat ne mukaan koululaukkuihinsa, mutta usein nuo salakuljetetut paljastuvat niiden pitkien hiusten pilkistäessä 19
esiin penaalien, vihkojen ja kirjojen välistä. Hiukset. Niihin hänen huomionsa kiinnittyy Ajkunassa ensimmäisenä. Ne ovat kahdella pitkällä palmikolla. Isoisä puristaa tyttöä rintaansa vasten, pitää häntä hyvänä, ja tytön liikkuessa palmikot heiluvat melkein viistäen maata. Edellisiltana, kun he olivat syöneet läksiäisaterian suuressa keittiössä, Zlatan ei ollut edes huomannut häntä. Ajkuna oli ollut muiden lasten joukossa, kun taas Zlatan ei ollut hievahtanutkaan äitinsä vierestä. Nyt palmikoiden liike on lumonnut Zlatanin niin, että yhtäkkiä hän tajuaa erkaantuneensa äidistään. Luultavasti äiti on mennyt hyvästelemään Besorin sukulaisia, mutta ihmisjoukossa Zlatan ei näe häntä. Sitten hän huomaa tämän puhuvan vanhan naisen kanssa. Nainen antaa äidille paketin: lahjoja heille. Valtavan punaisen säkin, jossa on mustan kotkan kuva. Kotona Zlatan panee merkille, että kotkalla on kaksi päätä. Se on Albanian lippu, isä valistaa häntä myöhemmin. Mutta pientä Zlatania eivät liput erityisemmin kiinnosta. Kaksipäinen kotka sitäkin enemmän: hän ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä hassua. Isän pitkästä selostuksesta hänelle jää mieleen vain se, että jo keisari Konstantinos käytti kaksipäisen kotkan symbolia, ja hänen jälkeensä Scanderbeg, Albanian kansallissankari, joka löi Muhammed II:n ja kuoli neljännesvuosisadan kestäneiden taisteluiden jälkeen jättäen maan turkkilaisten hallintaan. Mutta sillä hetkellä lippu ei kiinnitä hänen huomiotaan. Hänen on ratkaistava muita ongelmia, tärkeitä kysymyksiä, jotka koskevat häntä itseään: äiti on mennyt autoon isän viereen. ”Entäs minä?” Zlatan melkein huutaa. ”Missä minä istun?” 20
”Takapenkillä”, äiti sanoo iloisesti. ”Niin te voitte leikkiä matkalla yhdessä.” Leikkiä? Kenen kanssa hänen pitäisi leikkiä? Tuon kääpiönkö, joka ei yllä häntä edes olkapäähän? Ja Zlatan yleensä nukkuu automatkoilla, onko äiti vallan unohtanut sen? ”Autoon nyt”, Miloš sanoo äänellä, joka ei hyväksy temppuiluja. Zlatan tottelee mutta vannoo hiljaa mielessään, että vanhemmat saavat vielä maksaa. Ja tytölle käy sitäkin huonommin: hän ei aio ottaa tätä huomioon millään tavalla, ei nyt eikä myöhemminkään. Niin, sillä Ajkuna muuttaa heille asumaan. ”Lähdemme kolmistaan pitkälle matkalle”, isä oli sanonut ennen matkaa. Mutta pian Zlatan oli käsittänyt, että isä ei puhunut perheen tavanomaisesta kesälomamatkasta Dubrovnikiin; kesähän oli sitä paitsi jo ohitse. Eikä myöskään vierailusta isovanhempien luo, muuten äiti olisi leiponut kakkuja ja käärinyt lahjoja. Isä sanoi, että he menisivät vuoristoon hänen ystävänsä perhettä tapaamaan. ”Muistathan sen kauniin rouvan, joka kävi täällä kerran pienen tyttönsä kanssa?” äiti sanoi. ”Entä se sinun ystäväsi, missä hän on?” Zlatan kysyi isältään epäluuloisena. ”Ikävässä paikassa, josta hän ei pääse pois eikä voi nähdä perhettäänkään kuin hyvin harvoin”, äiti vastasi. ”Sairaalassako?” ”Ei”, äiti sanoi, ”hän ei ole sairaalassa.” ”No sitten hän on vankilassa”, Zlatan sanoi ja katsoi isäänsä. ”Niin, hän on vankilassa.” 21
Zlatan ei ollut uskoa korviaan: sen puolituntemattoman pikkutytön isä oli pahantekijöille tarkoitetussa paikassa! Aikoivatko hänen vanhempansa laskea heidän kotiinsa sellaisia vaarallisia ihmisiä? ”Vankilaan eivät aina joudu vain pahantekijät”, isä sanoi nähdessään hänen ällistyneen ilmeensä. Se oli totta, niin vaarikin tapasi sanoa. Hän puhui usein miehestä nimeltä Milovan Gilas, joka oli joutunut elämänsä aikana vankilaan vaikka kuinka monta kertaa. Mutta se oli eri asia, sillä vaarin ihannoima Milovan ei ollut vaarin ystävä. Kunpa olisikin, vaari sanoi. Mutta hän ei ollut, joten vaaria ei laskettu. Mutta Zlatanin isä oli linnassa istuvan tyypin ystävä ihan oikeasti! ”Sillä tavalla he pääsevät lähemmäksi toisiaan”, äiti sanoi ja huokaisi. ”Lähemmäksi meitä, jos he kerran tulevat meille asumaan”, Zlatan sanoi tyytymättömänä. Zlatan nousee autoon isänsä taakse. Autonikkunasta hän näkee, kuinka naiset itkevät ja suukottelevat tyttöä, halaavat häntä ja sitten pus pus poskille. Zlatanin ja Ajkunan katseet kohtaavat: tyttö näyttää niin eksyneeltä, että häntä käy melkein sääliksi. Zlatanin tekisi mieli nousta autosta ja pelastaa hänet noilta tädeiltä ja heidän loputtomilta suukoiltaan. Mutta sitten hän muistaa, että Ajkunan takia hän joutuu matkustamaan takapenkillä ilman äitiään, ja kääntää päänsä toisaalle. Ajkuna ja hänen äitinsä Donika tulevat autoon. Ajkuna istuu hänen viereensä. ”Nyt sinulla on leikkitoveri, Zlatan”, Slavica sanoo iloisesti. 22
Kuinka äidin saisi käsittämään, että hän ei todellakaan tarvitse uutta leikkitoveria? Onko hän koskaan pyytänyt leikkitoveria? Ei ole. Joskus hän on sanonut, että haluaisi pikkuveljen, siinä kaikki. Aikuiset saavat päähänsä kaikenlaista… Mutta he tekevät suuren virheen, ja hän vielä näyttää sen heille. Vanhemmilleen ja tuolle pikkutytölle, joka yrittää hymyillä hänelle. Hymyile, hymyile vain, en haluaisi olla sinun kengissäsi! Zlatan ajattelee katsellessaan autonikkunasta ulos. Auton toisella puolella naiset puhelevat ja hyvästelevät yhä Donikaa. ”Nyt on tiistai”, yksi heistä sanoo. ”En pidä siitä, että te lähdette tänään.” ”Tiistai on aivan samanlainen päivä kuin muutkin”, Slavica nauraa. ”Mitä meille voisi sattua?” ”Kaikenlaista”, vanha nainen vastaa. ”Niin paljon, ettet osaa edes kuvitella. Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, hän huokaa ja lähtee sisään. Lause jää Slavican mieleen. Aluksi runollisuutensa vuoksi, hänestä se kuulostaa kauniilta. Myöhemmin Donika selittää hänelle, että se on erään balladin säe. Ja he käyvät balladeista pitkiä keskusteluja. Joskus he riitelevätkin, etenkin niiden alkuperästä: samat tarinat vähän erilaisin nimin ja yksityiskohdin löytyvät sekä serbialaisesta että albanialaisesta kansanperinteestä. ”Ihmiset kinastelevat vain mukavista asioista”, Miloš sanoo nauraen. ”No sittenhän meillä on kaikki oikein hyvin”, Slavica sanoo. ”Meillä on vain mukavia asioita, sillä me kinastelemme kaikesta.” 23
K E L T A I N E N
K I R J A S T O
Kolmas luku he olivat tutustuneet belgradissa seitsemänkymmentäluvun lopulla. miloš opetti siinä yliopistossa jossa besor opiskeli lääketiedettä. hän oli professoreista nuorin, niin nuori, että usein häntä luultiin opiskelijaksi. Kun hän ensimmäistä kertaa astui luentosaliin, kesti tovin, ennen kuin hän sai oppilaiden puheensorinan vaimenemaan. tuo komea hujoppiko professori? noin nuori? Jos kaikki yliopiston opettajat olisivat tuollaisia, naisia ei tarvitsisi houkutella opiskelemaan, tytöt naureskelivat. mutta miloš ei edes katsellut tyttöjä. hän rakasti SlaANILDA IBRAHIMI vicaansa, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin heti valmistumisensa jälkeen. molemmat olivat syntyneet belgradissakertoo ja käyneet samaajoka lyseota. Ja sattumalta heidän ”Romaani rakkaudesta, sodankin keskellä sitoomyös ihmiset isänsä olivat tunteneet nuorina: he olivat olleet partoisiinsa. Mutta se kuvaa myös,toisensa kuinka traumaattinen kokemus saattaa Balcanicaucaso.org muuttaa ihmisen sisimmän.” –vastarintaliikkeessä, tisaaneja Jugoslavian mutta sodan jälkeen heidän tiensä olivat eronneet. Kun miloš ja Slavica olivat menneet kihloihin ja esitelleet perheensä, isät olivat katsoneet toisiaan hetken ja sanoneet sitten yhtä aikaa: ”mutta sinähän olet…”, eikä lausetta tarvinnut jat84.2 | www.tammi.fi | ISBN 978-951-31-7029-5 kaa. he läimivät toisiaan olkapäälle ja halasivat niin kuin 24 K E L T A I N E N
K I R J A S T O