Ropponen, Markku: Kuhala ja jokimurhat (Tammi) by Kirja.fi

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI HElsinki

Markku Ropponen Kuhala ja yöjuna, 2012 Kuhala ja vanginvartijan mandoliini, 2011 Kuhala ja kevään ensi ruumis, 2010 Kuhala ja hautausmaan risteys, 2009 Suruaika päättyy, Kuhala, 2008 Kuhala ja kuoleman hipaisu, 2007 Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo, 2006 Linnut vaikenevat, Kuhala, 2005 Kuhala ja viimeinen kesävieras, 2004 Kuhala ja musta juhannus, 2003 Puhelu kiusaajalta, 2002 Lavastus, 2000 Elämysmatka, 1999 Siivestäjät, 1997 Naisiin, 1995 Isän kädestä, 1995 (yhdessä Timo Parvelan kanssa) Viimeinen auringonnousu, 1994 Paholaisen kiireet, 1993 Mies katoaa sateeseen, 1992 Kuolemanuni, 1991 Pronssijuhlat, 1990

Aamuöisen kävelykadun yllä häilyi väkivallan uhalla höystetty viinanhuuruinen pilvi, jonka takaa erottui kumolleen kellahtanut kuu. Ravintoloiden ovilla riitti tulijaa ja menijää, jonot huojahtelivat ja hälisevät terassipöytäseurueet hunnuttuivat tupakansavuun. Viikkoja jatkunut helle sai ilman väreilemään, pohjoisille leveysasteille ulottuva tropiikki pehmensi asfaltin ja pakotti sääennustajat hieman kompuroiviin lauseisiin, kun he esittelivät kartoiltaan huimia uv-lukuja ja ylistivät samaan hengenvetoon lomakelien lenseyttä. Kompassille jalkautuva poliisipartio hillitsi kähinänalkuja, takavarikoi nyrkkirautoja, veitsiä ja teleskooppipamppuja Urhonkadun aseman alati karttuviin kokoelmiin ja talutti sammuneita autoonsa, jonka valot pyyhkivät klunssien laikuttamaa asfalttia aina sinne missä Kuhala istui. Hän oli etsiytynyt kultasepänliikkeen ovelle, pannut ahterinsa alle olutpakkauksen pahvin eristämään kivirapun kylmää ja komppasi Van Morrisonin Moondancen kotikutoista versiotaan sen minkä rahkeista irtosi. Sointukuvio ei ollut vaikeimpia, ja hetken Kuhala arvelikin onnistuvansa loihtimaan ilmoille alkuperäisesityksen haikeaa svengiä. Hän oli pukeutunut vaaleansinisiin farkkuihin, kirppu toripusakkaan ja hapsumokkasiineihin. Kesäpaidan rintatas-

kun nappi roikkui yhden rihman varassa, toista kuukautta parturoimattomana versonut hiuspehko sai hänet näyttämään jonkinlaiselta vuosikertahipiltä. Vaikutelmaa vahvistivat aurinkolasit, ajelematon leuka ja mustankorkealainen, vähän boheemi lauluaksentti, joka soi parhaiten alarekisterissä. Hippu istui hänen vieressään purutikku leukaperissä roikkuen ja tuijotti mietteisiinsä vaipuneena Halosen ikkunan sesonkimallistoa. Rahalippikseen oli viskattu muutama kolikko. Koira ei ollut kajonnut yöpalanapuihinsa, joita Kuhala oli annostellut kuppiin nyrkillisen. – Ossaatko sie Tavallisen taksimiehen? Kuhala keskeytti Moondancen ja puisti päätään. Joku antoi roiskahtaen ylen käteisautomaattijonossa. Toivoja ei luovuttanut, otti ryypyn ja ehdotti Mauno Kuusiston hittiä Kertokaa se hänelle. Kuhala valitteli hintelää repertuaa riaan, Hippu vaihtoi purutikun suupielestä toiseen ja tiirasi miekkosen lahkeiden välistä nujakkaa, joka oli leimahtanut äkkiarvaamatta Yliopiston apteekin tietämillä. – Ei sinusta taia olla mihinkään. Toivoja hivutti rensseleitään kohti kainaloita ja sommitteli naamalleen laskuhumalan haileista säväreistä kokoonpantavan ilmeen. Hän poti nähtävästi useampaa kuin yhtä epä terveellisten elämäntapojen tuomaa keski-ikäisen miehen vaivaa, ja hänen top ten -listansa alku haiskahti niin erikoiselta, ettei hänen olisi pitänyt lähteä alkuunkaan hurvittelemaan. Naisviuhkankin laita taisi olla niin ja näin. Kuhala viritti uudelleen Moondancen, mies meni tuhahdellen menojaan. Ja Kuhala joutui lopettamaan parin tahdin jälkeen, kun Kalmokangas irtosi tuoliltaan Jyväshovin terassilla. Samassa apteekin ruutu helähti palasiksi ja poliisit kiihdyttivät tapahtumapaikalle, josta lakosi väkeä kaikkiin suuntiin. Vain pokiin tyrmätty jäi lojumaan lasin sekaan verissä päin, jalat 6

harallaan. Kuhala heitti kitaran selkäänsä, keräsi lantit sekä Hipun muonan olkalaukkuunsa ja hoputti ystäväänsä matkaan. Koira oli kouliutunut tottelevaiseksi, ei tarvinnut enää talutushihnaa ja seurasi isäntäänsä minne tämä aikoikaan. Nyt aiottiin Kalevi Kalmokankaan perään. Mies oli tunnettu myös muutamalla muullakin nimellä, mutta oli palannut alkuperäiseen viimeisimmän linnareissunsa pitkäpiimäisten kuukausien aikana. Hänellä oli rento, vähän lenko askel, ja jotta ei olisi herättänyt huomiota, hän oli sonnustautunut pääkallokuvioituihin caprihousuihin, korvarenkaisiin ja meri rosvohuiviin. Yläruumista verhoavan havaijipaidan hihansuista pullistelevissa hauislihaksissa risteili kaapelinpaksuisia suonia. Hippu nuuhki hodarikärryjen tuoksua ja hölkkäsi Kuhalan kintereillä, raskaasti humaltuneet teinit retuuttivat välissään ystäväänsä ja hokivat vittua ja saatanaa kuin rukousta. Kalmokangas kääntyi vasemmalle Asemakadulle eikä väistänyt ketään. Se ei kuulunut hänen tapoihinsa ja jokainen – vaikka kuinka humaltunut kesäyön vastaantulija – vaistosi sen ja antoi tilaa. Kymmenen minuutin kuluttua oltiin jo edetty hieman mutkittelevaa reittiä Puistokadun lehmusten reunustamalle suoralle, jonka vasemmalla puolella kohosi kerrostalojen läpikulkematon rintama. Ikkunoissa ei näkynyt valoja, joka toinen katulamppukin oli sammutettu säästösyistä. Oikealla kiviaidan takana aukeni vanha hautausmaa, jonka raskaina roikkuvien oksistojen alla nähtiin hieman toisenlaisia unia kuin taloissa. Kalmokangas ei ollut katsonut taakseen kertaakaan, mutta pysähtyi nyt siihen missä kiviaita kaartoi myötäilemään Kankaankatua. Hänen lampun alla seisova hahmonsa langetti ohuen varjon, joka ulottui aina toisen puolen nurmipenkereelle. Tupakka syttyi. 7

Kuhala odotti puolensadan metrin päässä. Hippu vaihtoi taas purutikkua suupielestä toiseen ja vilkaisi isäntäänsä kuin olisi vihjannut, että tiesi parempaakin tekemistä kuin umpimähkäinen tallustelu läpi nukkuvan kaupungin. Roskiksen katveessa tuhiseva siili aavisti koiran läsnäolon ja vaikeni, kaukaa kuului kotiinpalaajien hoilotusta. Kalmokangas tähysti kappelin takaa levittyviä vainajien ruotuja kuin olisi äkkiä älynnyt sukunimensä ja hautausmaan yhtäläisyyden. Hän oli vapautunut kiven sisästä kesäkuun alussa. Sen jälkeen Jyväskylässä oli ryöstetty neljä lähikauppaa ja kaksi kioskia. Se oli puolentoista kuukauden ennätys, mutta koska poliisilla oli hyppysissään vain liuta toinen toistaan kirjavampia tuntomerkkejä ja pari hankalasti tulkittavaa valvontakameran kuvaa, kiinniottoja ei ollut tehty. Kuhala oli saanut sen sijaan kauppaketjun paikallispomolta tuottoisan toimeksiannon ja hieman epämääräisen vihjeen Kalmokankaasta sylttytehtailijana. Elettiin ties kuinka monetta yönselkää, kun Kuhala ravasi työtehtävissään. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta viimeistään nyt oli valeasujen aika. Kalmokangas olisi saattanut aavistaa vaaran sikäli kuin hänellä oli jotakin pelättävää. Siltä se ei ainakaan vielä näyttänyt ja Kuhalasta oli alkanut tuntua, että hän haukkui väärää puuta peesatessaan huivipäistä pikkukonnaa öiseltä terassilta toiselle. Katusoittajan rooli oli juolahtanut ensimmäisenä muodonmuutosvaihtoehtona Kuhalan mieleen ja antoi sitä paitsi mahdollisuuden kepeään lystinpitoon. Hippu sopi rekvisiittaan eikä sen tarvinnut maata Mustankorkean mökissä ihmettelemässä isännän menemisiä. Jos varjostettava hankki elantonsa ryöstöillä, olisi luullut, että hän iskisi kerralla johonkin tuottoisampaan koh8

teeseen kuin lähikauppaan tai kioskiin. Mitä iloa oli kähveltää satanen sieltä ja toinen täältä, kun kiinnijäämisen riski moninkertaistui verrattuna yhteen kunnon keikkaan? Entä raflaavat vetimet – kai ne sentään piti vaihtaa toisenlaisiin, harmaampiin? Kuhala arveli, ettei tohtisi mennä kyselemään asioista. Ei ainakaan vielä. Hän pidätti haukotuksen ja otti muutaman taka-askeleen, kun näki Kalmokankaan vilkaisevan Puistokadun suuntaan ja polkaisevan natsan sammuksiin. Mies asui kaupungin eteläpuolella lähellä kuolemanlaakson marketteja ja se sai reitinvalinnan tuntumaan oudolta, mikäli hän oli matkalla kotiinsa. Hoilottajat lähestyivät, Hippu äännähti kärsimättömänä. Kuhala painoi kätensä rauhoittavasti sen päälaelle ja oli kalauttaa kaikukopan lehmuksen kylkeen peruuttaessaan vielä yhden askeleen. Jokin hentoinen kesäyön tuulenvire viilensi ohimenevästi, mutta laantui yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunut. Tulijat ohittivat Kuhalan ja koiran, kylvivät ympäriinsä pikaruokapakkauksia ja innostivat toisiaan juovuspäiseen laulantaan, joka katkesi kerrasta, kun he huomasivat Kalmokankaan. Kuhala kuuli röökinpummauksen miehekkään örvellyksen, mutta ei Kalmokankaan vastausta, joka sai kolmikon toisiin ajatuksiin ja etääntymään paikalta kuin he olisivat törmänneet aaveeseen. Laulua ei enää kuulunut. Linnatuomioiden paaduttama Kalmokangas oli nähtävästi lohkaissut triolle poistumis käskyn, jonka tiukkuudessa ei ollut tinkimisen varaa. Kului kotva, kenties toinenkin. Kuhala teki mieli riisua pusakka, mutta sitä varten hänen olisi pitänyt ottaa kitara selästä ja olkalaukku niskan takaa. Manööveri tuntui liian työläältä. Se olisi voinut havahduttaa Kalmokankaan, joka haahuili yhä niillä sijoillaan. 9

Äkkiä Puutarhakadulta lipui tummansininen Mazda ja ylitti Puistokadun. Auto pysähtyi Kalmokankaan eteen juuri kun tämä oli kaivamassa kännykkää tai sellaista taskustaan. Hän vilkaisi sivuilleen, kumartui sivuikkunaan ja oikaisi vartensa melkein saman tien kuin olisi saanut seuraavan ryöstökohteen osoitteen, jyrkän ein kyytiinpääsypyynnölleen tai vain elämänviisauden, jota noudattamalla pyrinnöt ottaisivat viimeinkin yhteiskuntakelpoisen suunnan. Mazda kiihdytti, äityi kesken kaiken renkaita kärventävään U-käännökseen ja kääntyi Taulumäen suuntaan. Kuhala äimisteli silmiä hivelevää uukkaria, ei saanut selvää rekisterikilvestä eikä edes sisällä olijoiden lukumäärästä auton tummennettujen takaikkunoiden takia. Hän oli valmis luovuttamaan. Siihen kellonaikaan niillä main oli kovin vähän ryöstettäviksi kelpaavia putiikkeja, ja nyt kun Kankaan paperitehdas oli lopetettu, Kalmokangas ei olisi voinut mennä kolttostelemaan sinnekään. Kauppaketjun pomon antama vihje oli väärä, linnasta päässyt huivipää eli kesäänsä kuten taisi ja harhaili päämäärättömänä öisiä katuja muutaman tuopillisen pörinöissään. Kovin harhailevaiseksi hänen käyntinsä näyttikin muuttuneen niin kuin terassin anti olisi kihonnut päähän vasta nyt. Hän otti tukea kiviaidasta, tuntui hakevan tasapainoa ja jatkoi matkaansa niin, ettei Kuhala erottanut enää kuin häivähdyksen loittonevaa miehenvartta. – No mikä sille nyt... Kuhala kiiruhti siihen missä Kalmokangas oli pitänyt tauon. Mies oli pannut juoksuksi, mutta vauhdin lisääminen ei auttanut balanssin vakauttamisessa. Meno oli pelkkää siksakkia, hautausmaan lehvistöjen lomitse mulkkaava kuu sai caprihousujen pääkallon irvistämään. 10

Hippu kipitti hänen rinnallaan tihentyvin askelin valmiina niittaamaan hampaansa pakenijan sääreen tai edes olemaan lähettyvillä sitten kun isäntä kaivaisi taskustaan herkkupalan. Pian Kalmokangas oli kadonnut osuudelle, mistä huligaanit olivat kivittäneet viimeisenkin ehjän katulyhdyn ja mistä alkoi matalalla kaiteella suojattu, Tourujokilaakson luontopolulle laskeva rotko. Se oli jyrkkä ja ryteikköinen. Toisella puolella Kankaankatua sijaitsevien puutalojen hämärästä kohoava rypäs oli rakennettu rinteeseen vanhoina hyvinä aikoina, joista muistuttivat enää tehtaasta laaditut historiikit. Kuhalan painonpudotus- ja kunnonkohotustalkoot olivat jääneet vaillinaisiksi. Mukautuminen Kalmokankaan nurinkuriseen vuorokausirytmiin, kesän hutiloiden suunniteltu ruokavalio ja jokunen harkitsemattomasti huitaistu ylimääräinen Haddington House -moukku saivat hänet hengästymään. Ikääkin oli karttunut ainakin vuoden verran lisää sitten edellisen heinäkuun. Hän kuuli sydämensä pampahtelun ja Hipun uskollisen läähätyksen. Oliko Kalmokangas rakentanut hoipparoinnillaan ansan? Kuhala tuijotti eteensä, sitten likeisimmän talon pihamaalle, kunnes siirtyi kaiteen ääreelle ja kurkkasi alas. Luontopolun tiheiköistä kohoava mustarastaan koru kuvioliverrys sai Kuhalan toviksi epätodellisen lumon valtaan, mutta se hälveni pian. Kalevi Kalmokangas ei ollut rakentanut ansaa kuin korkeintaan itselleen ja retkotti kaiteen takana rinteessä pajukkoon juuttuneena. Huivi oli irronnut päästä matalalennon aikana ja takertunut pusikon yläoksille. Kuhala kutsui miestä nimeltä saamatta vastausta. Sitten hän käski Hipun odottaa, laskeutui alemmaksi ja piti varansa, jottei olisi horjahtanut luisuun. Siinä samassa kuului pari räsähdystä ja pajusumppu antoi periksi raskastekoisen 11

Kalmokankaan painosta. Hän kierähti akselinsa ympäri ääntä päästämättä ja vyöryi hämärään. Hippu haukahti, Kuhala säikähti ja odotti tuokion. Hän otti varovaisen lisäaskeleen, kompastui maasta pistävään rautalankalenkkiin ja kaatui turvalleen samasta aukosta, mistä Kalmokangas oli hujahtanut vain hetkeä aiemmin. Kuhalan suusta karkasi hengenmenon älähdys. Hän kierähti ensin sivukierteisen kuperkeikan, kunnes heittelehti siihenastisten elämänvaiheidensa kiperimmän liikesarjan, joka päätyi Tourujokeen. Kitara, olkalaukku ja liki kuusikymmentä ikävuotta lisäsivät vaikeusastetta, mukkelismakkelis oli vähällä taittaa häneltä niskat. – Helvetti! Perkele! Hän pärskähti ja puuskutti, konttasi rantaan ja riisui olkaja kitaralaukun, jonka sisältö oli hajonnut päreiksi. Sitten hän istahti sihauttelemaan sarjan lisäkirouksia sen sijaan että olisi lausunut kiitosrukouksen selviämisestään. Mustarastas aloitti uudelleen. Hätiin kiiruhtanut Hippu nousi hänen selkäänsä vasten ja tarjosi lohdukkeeksi lopaisun niskakuoppaan. – Joo, kiitti. Voi jeesus… Kalevi Kalmokangas makasi rantamurakossa, vatsasta pisti esiin matkan varrella iskeytyneen karahkan varsi. Saattoi se olla teräaseenkin kahva. Kuhalalla ei ollut voimia mennä tarkistamaan asiaa, palautuminen Moondancesta kesti ja kesti.

Päivänkoiton ensimmäinen arka kaje puhkoi idän taivaan hämärää ja kehysti hehkullaan jokivarren tornitaloja. Hippu oli käynyt nuuhkaisemassa Kalmokangasta, mutta vasta nyt Kuhala uskalsi yrittää liikekannalle lähtöä. Hänen naamansa ja vaatteensa olivat ravassa, aurinkolasien toinen linssi oli huuhtoutunut jokeen ilmalennon lopuksi ja vaikka luita ei ollut mennyt, ylösnousu vihlaisi polvessa niin, että hänen oli etsittävä tuekseen kättä pidempää. Horjahdus oli katkaissut ristisiteitä, kierukka oli siruina. Pitäisikö hänen kävelyttää siitä edes Hippua titaanipultti lumpiossa? Kuhala oli keskittynyt siinä määrin vammojensa kartoitukseen, ettei huomannut editseen soljuvaa soutuvenettä vasta kun se katosi joen kaarteeseen, mistä usva oli hälvenemässä ja mihin oli rojahtanut myrskyn katkaisema koivu. Kuhala kohotti kätensä ja päästi jonkinlaisen äännähdyksen varhaisen jokifiilistelijän perään. Airon lapa kuului napsahtavan koivun latvusoksiin, pian usva kietoi veneen ja soutajan harsoihinsa. Kuhala pyyhki hien otsaltaan ja nousi jaloilleen kepakon varassa, jonka virta oli pukannut rantaan. Hän alkoi könkätä kohti parinkymmenen metrin päässä lojuvaa Kalmokankaan kalmoa, sillä sellainen se epäilemättä oli.

Jos elonliekki oli miehessä vielä Kankaankadun kaiteen äärellä sinnitellyt, alastulo oli koitunut kohtalokkaaksi. Ehkä soutaja oli nähnyt niin Kuhalan kuin Kalmokankaan, pannut merkille asetelman mahdolliset uhkakuvat ja toteuttanut vain asioihin puuttumattomuuden kansalaishyvettä. Kuhala irvisti ja kumartui, somerikon alta pulpahtava lieju litsähteli hänen hapsumokkasiiniensa anturoissa. Kalmokankaan vasen silmä tuijotti taivaankantta, oikea oli ummessa. Kaulavaltimo ei sykkinyt, kesäilot oli iloteltu. Miehen alavatsassa törröttävä visakoivuinen puukonkahva sai Kuhalan kavahtamaan ja ottamaan tukea kipeällä jalalla. Lisää hikeä pusertui hänen otsalleen. Hän oli avannut jälleen yksityisetsivän toimistonsa, joskaan ei ollut vuokrannut erillisiä tiloja, vaan arveli Mustankorkean mökin kelpaavan tukikohdaksi. Syy uuteen tulemiseen oli yksinkertainen: Kreikan romahtaminen, sitä seurannut pankkikriisi ja yleiseurooppalaisesta yleismaail malliseksi levähtänyt lama olivat kynsäisseet hänenkin säästönsä ja lompakkonsa sisällön kriisinpunaisiksi. Jonkin verran paalua tileillä vielä oli, mutta niiden varaan ei kannattanut ihmeitä laskea. Ihmiset olivat joko vetäytyneet nurkkiinsa tai hakivat turruketta ajan ankeisiin näkymiin helteisiltä terasseilta. Kukaan ei uskaltanut ajatella tulevaa talvea, vaikka sen puhurit vaaniskelivat enää muutaman kuukauden päässä. Elettiin depressiivisen hedonismin vallassa, kuten Kuhala oli eräästä artikkelista lukenut. Konstikkaalta kuulostava sanapari tarkoitti suunnilleen sitä, että kovin moni antautui alistuneena roskaruokien ahmintaan, kaikista suunnista hyökyvän viihteen pauloihin ja päihteisiin samalla kun altistui mielenterveyden ongelmille eikä hallinnut vähääkään impulssejaan. 14

Kuhala ei ollut nähnyt peilistä vielä sellaista olentoa, mutta ajatteli olla varuillaan. Kun entisen poliisikollegan Ronkaisen Taunon tarjoa mat tv-lupatarkastajan keikat tyrehtyivät – saati että niistä olisi muutenkaan ollut hengenpitimiksi – johonkin oli vain ryhdyttävä. Niinpä Kuhala oli maksanut paikallislehden takasivulle vaatimattoman ilmoituksen praktiikastaan ja avannut netti sivut, joiden grafiikka oli hillittyä ja joissa viljeltiin sellaisia ei ehkä niinkään kekseliäitä ilmauksia kuten ”kokemus”, ”luotettavuus” tai ”ammattitaito”. Hän ei tuntenut oloaan järin ammattitaitoiseksi yrittäessään turhaan maanitella hätänumeroa kännykkäänsä. Se oli vaiennut ilmalennon aikana, sen näytössä roikkui kokkare savea ja sammalrihmoja. Kuoren saumoista tihkui vettä. Avunhuuto ei kuuluisi mihinkään, ihmiset nukkuivat vielä eikä seuraavaa soutajaa näkynyt missään. Hippu roikotti nysäksi järsittyä purutikkua etuhampaissaan ja päätti kyyristyä isommille tarpeilleen. Se oli susien sukua, sen mielestä tragedian näyttämö ei ollut este perälastin tyhjennykselle eikä se ottanut kuuleviin korviinsa tuskaisena huhmuroivaa isäntäänsä, joka kysyi oliko se muka oikea hetki paskantamiselle. – Ok, tiedetään tiedetään, hätä ei lue lakia. Kuhala alkoi ontua kohti luontopolun tehtaanpuoleisia portaita. Hippu rutisti korvat lotmalla kaikessa rauhassa, kuunteli mustarastaan huilua ja ravasi viimein Kuhalan kantaan, jonka kävelysauva komahti vasten mutahaudan ylittävää lankkusiltaa. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi jäänyt lukemaan edessään levittyvän lehtomaiseman monimuotoisuudesta kertovaa

taulua. Vielä ei nähnytkään kunnolla. Kalmokankaan varjostaminen oli toimiston toinen keikka ja jo nyt varjostettava oli ruumis. Se ei ollut omiaan kohentamaan mielialaa ja kun tukikeppi luiskahti jonkin polkua halkovan aamuniljakkaan juurakon päältä ja oli suistaa Kuhalan uudelleen nenälleen, hänen kasvoillaan häilähti tuokion epätoivon kalvetus. Miten helvetissä hänen nokkeluutensa ei ollut riittänyt muuhun kuin paluuseen entiseen ammattiin? Voi kuinka kaikki olisi vain pahaa unta ja hän heräisi lemmittynsä Saimi Kaakonkulman kupeelta! Taivastelu oli turhaa. Jyväskylän ihanin komisario oli matkustanut kahdeksi viikoksi Brysseliin suorittamaan poliisipäällystön juridiikkaopintoihin sisältyvää kokonaisuutta. Saimin tarjoamaa lohtua olisi haettava lentomatkan päästä, ja siinä Kuhala vain punnersi raajarikkoisena kotikaupunkinsa luontopolulla. Hän otti tukea puukaiteesta, kaivoi olkalaukun pohjalta hyppysellisen jauhaantunutta kuivamuonaa Hipulle palk kioksi uskollisuudesta ja tähysi etäällä häämöttäviä portaita, joiden kapuamista hän ei tohtinut ajatellakaan. – Luuletko että osaisit mennä edeltä hakemaan apua? Hippu mässytti smäidää ja heilautti häntäänsä. Se ei silti ollut myöntävä vastaus, eikä Kuhala vakavissaan ollutkaan. Hänellä oli tapana keventää mieltään puolivillaisella leukailulla silloin kun oikein koetteli. Ja nyt koetteli. Äkkiä Hippu valpastui ja hetken Kuhala kuvitteli sen sittenkin ymmärtäneen pyynnön. Koira vingahti ja pyrähti täyteen vauhtiin, mutta ei puuportaisiin vaan sinne mistä he olivat juuri tulleet. Lankkusillalla päivystävä cityrusakko sai jalat alleen, Hippua vietiin. Kuhala muisti täsmälleen samanlaisen takaa-ajotilanteen pohjoisen retkeltään edellisenä talvena eikä viitsinyt edes 16

huutaa koiransa perään. Sopi vain toivoa, että se oli viisastunut edes vähän, älyäisi häviävänsä kilpajuoksun ja palaisi. Hän huokaisi, nilkutti etananvauhtia luontopolun viimeiset metrit ja kuuli Hipun loittonevia haukahduksia, joihin sekoittui jokilaakson linnuston viriävä sirkutus. Miten ihmeessä Kalmokangas oli saanut puukon vatsaansa? Oliko hän kyllästynyt vankilanjälkeisen elämänsä synkeyteen ja päätynyt jonkinlaiseen härmäläiseen harakiriin vai oliko Mazdan sivuikkunasta annettu puukkoterveiset, joiden jälkeen matkanteko hankaloitui huomattavasti? Vai oliko Kalmokangas nauttinut terassijuomien lisäksi huumeita, jotka olivat lamaannuttaneet hänen tasapainoaistinsa tunnetuin seurauksin? Housunkaulukseen pantu puukko oli irronnut tupestaan syöksyn aikana ja työntynyt mahaan, viimeistellyt murhenäytelmän. Selitysmallit ontuivat yhtä pahasti kuin Kuhala, joka näytti ryvettyneine olemuksineen jokilaaksossa majaa pitävältä rappioalkoholistilta. Hän sovitti rapaisen mokkasiininsa alimmalle porrasaskelmalle, roikotti kipeää jalkaansa ja ponnisti. Sitä menoa hän ennättäisi Kankaankadulle häthätää ennen puoltapäivää. – No niin, kannattiko, hän virkkoi koiralleen kuullessaan sen paluutöppöstelyn takaansa. Sitten hän kääntyi ja otti aurinkolasit nenältään. Hippu ei ollut saanut rusakkoa kiinni, mutta roikotti hampaissaan Kalmokankaan lompakkoa, jonka oli napannut rinteestä tai ties mistä korvikkeena ison saaliin menetykselle. Kuhala nojasi porraskaiteeseen ja katsoi Kalevi Kalmokankaan ajokorttikuvaa. Mies tuijotti takaisin haljuin silmin, valmiina haastamaan kenet tahansa vaikka olemassaolon kamppailun viimeiseen erään, mutta nyt se kaikki oli hukkaan heitettyä mahtailua. Kalmokangas oli eränsä hävinnyt. 17

Kuhala pani lompakon taskuunsa, soi palkintoa kärttävälle ystävälleen uuden hyppysellisen rusentunutta kuivamuonaa ja sanoi, että vaikka rusakkopaistia ei saataisikaan, lompakosta voisi keittää ravitsevan liemen. Hipun mielestä tuuma oli mainio, niinpä se hypähti päin isäntäänsä takaa-ajon tuottaman jälkihepulin riivaamana ja oli vähällä tyrmätä tämän. – Älä herran tähden! Puolimatkassa portaita Kuhalan oli pakko istahtaa. Hän yritti taikoa taas eloa kännykkäänsä ja raapi kuivunutta savea lahkeistaan. Aamukaste kimalsi saniaisten lehdillä, yhä korkeammalta loimuavan auringon kuumuus alkoi jo tuntua. Säteet kultasivat porrasrakenteisiin kudotun hämä häkinseitin, kaistaleen nukkaista sammalta, villiruusun umpun suulla pörräävän kimalaisen ja rinteeseen viskatun siideritölkin Ja naisen kasvot, jotka tuijottivat Kuhalaa vajaan kymmenen metrin päästä. Hän nyökkäsi ja oli vähällä sanoa huomenen, joka karkasi suusta pelkkänä kuiskauksena. Sitten hän huokaisi, käänsi katseensa pois kohti jokiuomaa ja hieroi naamaansa. Valvominen altisti kaikenmaailman harhoille, Kalmokankaan kuolema oli järkyttänyt liikaa. Kuhala laski kätensä, soi alarapulla istuvalle Hipulle rapsutuksen ja katsoi uudelleen. Kimalainen oli tiessään, mutta nainen ei. Hän lojui puolittain aluskasvillisuuden peittämänä omia aikojaan lahonneen, sittemmin kaatuneen hopeapajun kannontyvessä ja ojensi kättään kohti Kuhalaa. Avonaisissa silmissä ei ollut ilmettä, otsalla erottui tumma juova ja vartalon edessä jokin kohouma. Ehkä se oli takinlievettä, ehkä se oli käsilaukku. Nainen ei nukkunut. Rinne oli liian livettävä öitsimiseen, vaikka muuten olikin lämmintä. 18

– Herätkää rouva, hei... Hippu livahti kaiteen alta, lähestyi naista varoen ja jäi istumaan tämän äärelle. Kuhala nielaisi ja unohti mustelmansa. Hän konttasi kipeää jalkaansa laahaten koiran viereen ja kosketti naisen kämmenselkää. Se oli vielä lämmin, mutta elonmerkkien etsintää ei kannattanut enää jatkaa. Kuhalan silmissä hämärsi ja hän joutui keskittymään hyvän tovin, ennen kuin nousi jo toisen ruumiin ääreltä sinä yönä hakeakseen apua.

Kuhala avasi silmänsä ensiavun käytävällä. Hänen punkkansa oli eristetty muovisermillä ja vierähti hyvä tovi, ennen kuin hän älysi, ettei ollut kiirastulessa sen paremmin kuin minkäänlaisen elämänjälkeisen loppusijoituspaikan esikartanoissa – ei taivaan, ei helvetin. Muisti palautui verkalleen. Ensin silmien eteen häilähti luisu jokirotkoon, sitten eloton Kalmokangas ja viimein nainen. Hän ei uskonut näkyjensä todenperäisyyteen ja alkoi hivuttautua jaloilleen. Ponnistus kirpaisi, näkökenttä himmeni. Joku oli riisunut hänet alushoususilleen, lakanassa erottui likaa. Hän ravisti päätään ja keräsi voimia uuteen urheaan yritykseen, koska mielen perukoilla väikkyi epäily, että hänen vapauttaan oli rajoitettu ja että syyttömänä miehenä hänen olisi päästävä lähtemään sieltä. – Onko täällä ketään? – Rauhoitutaan. Odottakaas vähän. Mies oli vaaleatukkainen, harteikas, nuori ja pukeutunut virkavallan tummasinisiin vetimiin. Kuhala sanoi, ettei hänen rauhassaan pitänyt olla valittamista. – En ole tehnyt mitään, en minä poliisivartiota tarvitse. Kuhala hieroi niskaansa, muisti lisää ja älysi, että oli kai menettänyt tajuntansa jossain vaiheessa. Kaksi ruumista,

ruhjeita joka puolella kroppaa ja kivistävä takaraivo vain puolitoista viikkoa toimiston avaamisen jälkeen oli ollut yksinkertaisesti liikaa. Hän oli maininnut nettisivuillaan muutaman monipuolisuudesta kielivän esimerkin tehtäväkuvansa kirjosta, mutta ei sitä, että osasi hypätä pää edellä kolmestakymmenestä metristä Tourujokeen. Niin kuin ei ollut osannutkaan ja sen tähden hänet oli nyt toimitettu ensiapuun. Joku helvetin ääliö Urhonkadulta otaksui tietysti, että hän oli syypää Kalmokankaan ja naisen kuolemantapauksiin. Hän pungersi sängyn reunasta tukien jaloilleen ja veti henkeä ollakseen valmis puolustamaan oikeuksiaan ketä tahansa vastaan, joka luuli voivansa niihin kajota. Missä Hippu oli, missä hänen vaatteensa olivat, missä kitara ja olkalaukku? Tuoksui lattiavahalle, puhdistusaineille ja keskikaupungin sotatantereilta paikattaviksi roijattujen kärsimykselle. Kuhala raotti sermiä. Hänen editseen pyyhälsi valkotakkinen kuin olisi ajanut takaa sairaalabakteeria. Joku kirosi, joku vaikersi ja suolsi tappouhkauksia ympäriinsä. – Jaaha, mihinkäs täällä yritetään...? Kuhala kuuli takaansa ortopedisten kenkien rytmikästä kopinaa ja käännähti. Nainen oli pukeutunut sairaalan vihreisiin. Hän oli pienikokoinen, tummasta hipiästään ja hiuksistaan päätellen arvatenkin maahanmuuttajataustainen ja hänen silmissään kyti sen verran lujatahtoinen ilme, että Kuhalan vastarintapuhe uhkasi tyrehtyä ennen kuin alkoikaan. Sitä paitsi lääkärissä oli jotakin tuttua. Hän komensi Kuhalan takaisin makuulle ja sihtasi valon tämän silmäteriin, kuunteli sydämen, painoi sieltä ja täältä ja hymyili äkkiä niin puoleensavetävästi, että Kuhala tunsi olevansa valmis uusiin koitoksiin vaikka heti. – Terve, olet muuttanut Jyväskylään? hän sanoi. 21

Hersyvää ja älykästä huumoria – jännityksestä tinkimättä! Kuhala pestataan varjostamaan myymälävarasta kesäiselle ostarille. Varjostamista tylsempää hommaa ei juuri ole, ja itseään viihdyttääkseen etsivämme naamioituu katusoittajaksi. Hyvin käyntiin lähtenyt keikka loppuu riitasointuun, kun varas havaitaan lojumassa puukko vatsassa läheisen joen rannassa. Eivätkä ruumiit jää tähän. Jokimurhaajaa jäljittäessään Kuhala huomaa joen houkuttelevan mitä kummallisimpia kulkijoita, aina lemmikkikaimaanista lähtien. Selvitystyötä häiritsevät niin rosvot kuin poliisitkin, ja ruuhkaa on myös naisrintamalla. Hyttysten ininän sijasta korvissa kaikuvat haulikon laukaukset, eikä aikaakaan, kun Kuhala havaitsee ajautuneensa elämänsä tukalimpaan kesänviettoon.

w w w.tammi.fi iSBN 978-951-31-7130 -8 84 .2