Halldén, Kåre: Cavakuningas (Tammi)

cavAkuningAS KÅRE HALLDÉN TAMMI

Kåre Halldén

C avaku ningas Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kustannusosakeyhtiö Tammi Helsinki

ru o t s i n K i e l i n e n a l K u t e o s Cavakungen ilmestyi 2012.

C o p y r i g H t © Ka r e H a l l d é n First publisHed by damm Förlag, Forma booKs ab, sweden. s u o m e n K i e l i n e n l a i t o s © K u s ta n n u s o s a K e y H t i ö ta m m i 2 0 1 4 pa i n e t t u e u : s s a i s b n 9 7 8 - 9 5 1 - 3 1 - 7 8 74 - 1

Aurinkoisella ilmalla se oli siedett채v채채, mutta aurinko paistaa vain silloin kun aurinkoa huvittaa paistaa.

J . D . S a l i n g e r : S i e p pa r i ru i s p e l l o s s a ( S u o m . A rt o S c h r o d e r u s )

Esinäytös Viides vartija Se oli kamppaillut monta tuntia. Viimeiset voimansa ponnistaen se oli taistellut myrskyssä, joka oli raivonnut koko pitkän yön. Mutta nyt, juuri ennen aamunkoittoa kun yltyvät tuulet olivat saaneet rankkasateen avukseen, se käsitti, ettei jaksaisi enää kovin kauan. Sen uljas lehtikruunu oli kahdenkymmenenkuuden metrin levyinen ja kahdenkymmenen tonnin painoinen. Nyt se taipui yhä jyrkemmin maata vasten. Se tiesi häviävänsä pian taistelun.

Yli viisisataa vuotta se oli seissyt tällä paikalla cavan valtakunnan keskipisteessä. Ja yhtä kauan se oli suojellut uskollisesti Canalsin sukua ja sen hedelmällisiä, kalkkipitoisia maita. Se oli toki jo vanha, kenties jopa lajinsa vanhin. Mutta siitä huolimatta tuntui epäoikeudenmukaiselta, että sen olisi kaaduttava jo nyt. Sen tehtävä ei vielä ollut läheskään suoritettu. Ja sitä paitsi: neljään muuhun vartijaan verrattuna se oli vielä lapsi.

Parinkymmenen kilometrin päässä sen takana levittäytyi vanhin vartijoista kietoen valtakunnan etelärajan siniseen viittaansa – Välimereen. Suuri vesi vaahtopäisine laineineen toi vilvoittavia tuulia, kun auringon porotus oli armottomimmillaan.

7

Vastakkaisessa suunnassa, suoraan edessä, kohosi Katalonian pyhä vuori, cavan valtakunnan pohjoisin rajavartija. Ikimuistoisista ajoista oli merkillinen, sahanteräinen Montserrat suojellut Anoianlaaksoa kylmiltä pohjoistuulilta.

Useiden peninkulmien päässä lännessä, Roda de Baràn kylässä, seisoi valtakunnan läntinen vartija: roomalainen riemukaari. Se oli rakennettu pian kaksituhatta vuotta sitten, samaan aikaan kuin roomalaiset istuttivat ensimmäiset viiniköynnökset Pyreneiden niemimaalle. Se toivotti kaikki ystävällisissä aikeissa saapuvat tervetulleiksi.

Ja lopuksi: vajaan kymmenen kilometrin päässä idässä, Martorellin kylässä, sijaitsi valtakunnan itäinen vartija, Llobregatin silta. Puolivalmis silta oli tarun mukaan paholaisen rakentama, ja se esti kutsumattomia vieraita ylittämästä jokea.

Myrsky riepotteli korkkitammen mahtavaa latvusta. Puu nojautui vuorta kohti yrittäen vielä kerran ymmärtää, miksi Montserrat ei tällä kertaa suojellut sitä. Mutta pyhä vuori ei vastannut.

Viimein korkkitammen jykevä, uurteinen runko murtui latvan painosta. Samalla hetkellä löi salama, ja kaatuvan puun räsähdys peittyi kuuluvista. Ukkonen jyrisi laaksossa tammenjuurten kiskoutuessa ylös vettyneestä maasta.

Oli pitkänperjantain aamu, ja havisevasti huokaisten viides vartija valmistautui kuolemaan.

8

Jaume Canals i Mata 1821–1885

|

Miquel Canals i Falch 1859–1936

1. luku Kesäkuussa 1879 ”Neljäkymmentäkaksi metriä, don Jaume”, kehaisi ensimmäinen viinitilan työläinen noustessaan portaita maan uumenista.

Mies hymyili leveästi Jaume Canalsille, joka odotti aurinkoisella pihamaalla. Jaume piti tarkasti huolen, että kiitti henkilökohtaisesti jokaista kahtatoista miestä kuukausien kovasta urakasta. Tänään tavoite oli viimein saavutettu ja lapio heilahtanut viimeisen kerran. Tuloksena oli reilut neljäkymmentä metriä pitkä kellari, kapea tunneli kymmenen metrin syvyydessä, suoraan nykyisen viinitilan lattian alla.

Yksi kerrallaan miehet ilmestyivät maan pinnalle hikisinä ja kasvot likaisina mukanaan lapioita, hakkuja ja moukareita. ”Onneksi olkoon, don Jaume.” ”Viimeinkin, patrón.” ”Suurenmoinen päivä, don Jaume.” ”Toivottavasti meistä ei tule nyt kaivostyöläisiä, patrón”, yksi miehistä pilaili. ”Kaipaisin aivan liikaa aurinkoa.”

Nauraen Jaume kätteli kaikkia ja ilmaisi syvän kiitollisuutensa uurastuksesta.

11

Viimeisenä pihamaalle kiipesi hakku kourassa Miquel.

Jaume olisi kernaasti itsekin osallistunut kovaan ruumiilliseen työhön mutta tiesi, etteivät voimat olisi riittäneet. Esikoispoika oli kumminkin ollut mukana ensimmäisestä lapionheilautuksesta viimeiseen.

Miquel, joka oli saanut nimen isänisänsä mukaan, niin kuin oli tapana, oli vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Mutta hänen nuoruudestaan huolimatta Jaume oli jo nyt vakuuttunut asiasta. Miquelilla oli kaikki ne ominaisuudet, joita vaadittiin Canalsin sukuperinnön vaalimiseen Jaumen ajan päätyttyä. Poika oli paitsi älykäs ja ahkera myös erittäin aloitekykyinen ja täynnä uusia ideoita. Ja mikä tärkeintä työläiset kunnioittivat häntä jo nyt hänen vähäisestä iästään huolimatta.

Kyllä vain, Jaume tuumasi ylpeänä, Miquelista tulee mitä parhain hereu.

Sillä aikaa kun miehet sammuttivat janonsa kaivon vedellä, Jaume tähysi mäelle tien toiselle puolen. Tuolla, korkkitammen katveessa, hän oli istunut yksin ja murheissaan sinä armottoman kuumana elokuun päivänä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Muistot olivat syöpyneet mieleen niin kirkkaina, että se kaikki olisi voinut tapahtua eilen.

Jaume muisti vieläkin äidin ja siskojen itkun, vaimean valituksen muuten korviahuumaavassa hiljaisuudessa. Ääni oli kiirinyt talon avoimista ikkunoista mäelle, jolla hän oli istunut suremassa isän yhtäkkistä, odottamatonta poismenoa.

Jaume oli sallinut kyynelten virrata ja yrittänyt kiinnittää katseensa horisonttiin: Montserratiin ja sen sahanteräisiin huippuihin. Hän oli tiennyt sen olevan ainoa hetki, jolloin hän saattoi itkeä ja näyttää heikkoutensa vaikka vain itselleen ja ainoastaan suvun vanha korkkitammi ja Jumala todistajinaan. Sillä nyt raskas vastuu Canalsin suvun tulevai12

suudesta lepäsi hänen hartioillaan. Ja vastuu toi mukanaan suuria velvoitteita.

Nojaten selkäänsä uurteiseen tammenrunkoon hän oli katsellut Anoianlaakson laajoja viiniviljelmiä, jotka jättimäisen vihreän ja ruskean maton lailla olivat hehtaari hehtaarin perään levittäytyneet hänen jalkojensa juureen. Kaikki mitä hän näki niin kauas kuin silmä kantoi oli hänen. Samoin perheen komea talo, kolme sen viereistä rakennusta jotka muodostivat viinitilan sekä suvun Barcelonassa omistamat kiinteistöt.

Hän muisti nuhdelleensa heti itseään ajatuksesta ja pohtineensa, oliko tosiaan valmis tehtävään, oliko sisäistänyt sen täyden merkityksen. Maa ja rakennukset siirtyisivät toki hänen nimiinsä, mutta oikeastaan ne eivät koskaan kuuluisi hänelle. Hänen tehtävänään olisi hoitaa omaisuutta, kasvattaa sen arvoa parhaan taitonsa mukaan ja jättää aikanaan kaikki seuraavalle sukupolvelle. Se olisi hänen elämäntehtävänsä, velvollisuus, joka oli tuona päivänä siirtynyt hänelle hänen isältään ja joka kuului perittyyn hereun arvonimeen.

Kuusipäisen sisarusparven esikoispoikana hän oli tietenkin tiennyt, että se päivä ennemmin tai myöhemmin koittaisi. Suvussa oli noudatettu katalonialaisten maanomistajien ikivanhaa tapaa jättää koko omaisuus vanhimmalle pojalle siitä asti, kun ensimmäiset viiniköynnökset oli istutettu suvun maille 1400-luvun lopulla. Katalonian viinintuottajien joukossa ei ollut heidän vertaistaan. Canalsit olivat vanhinta ja ylhäisintä viiniaatelia, ja suvun hereuna Jaume oli nyt jonkinmoinen viinikuningas.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä olisi istuutua alas ja laskea irtaimiston arvo. Sitten hän jakaisi summan viiteen yhtä suureen osaan ja maksaisi sisarensa ja kaksi nuorempaa veljeään ulos talosta. Se oli pienin hänen velvollisuuksistaan 13

sisaruksia kohtaan. Tärkeämpää oli, että hereuna hänen olisi elätettävä sisaruksensa. Vaikka he menisivät naimisiin ja muuttaisivat pois, heillä olisi aina oikeus palata lapsuudenkotiinsa. Sen ovi olisi aina avoinna.

Jaume muisti murehtineensa, miten voisi milloinkaan yltää isänsä yritteliäisyyteen ja saavutuksiin. Isä oli ollut maanviljelyn suunnannäyttäjä Kataloniassa. Isä oli saanut melkein kaikki alueen tilalliset vakuuttumaan siitä, että kannatti luopua viljan viljelystä ja istuttaa pelloille viiniköynnöksiä.

Monien tilallisten oli kiittäminen isää suurista tuloistaan ja vasta saavutetusta vauraudestaan. Alkuun oli päästy viemällä himoittua viinitislettä Amerikan siirtomaihin. Sittemmin oli hyödytty ranskalaisten vastoinkäymisestä, kun tuhoisa härmä oli levinnyt pohjoisen naapurin viljelyksille: kuluvan vuosisadan puolivälissä ranskalaiset olivat kirjaimellisesti seisoneet jonossa ostaakseen katalonialaista viiniä.

Kun Jaume nyt katseli pihamaalla seisoskelevia miehiä, jotka hörppivät vettä, laskivat leikkiä ja nauroivat silminnähden helpottuneina monen kuukauden kaivu-urakan päättymisestä, hän mietti, kuinka pitkälle olikaan päässyt sen murheellisen päivän jälkeen. Ja kuinka tyytyväinen hän oli pystyttyään toteuttamaan unelman, joka oli syntynyt Ranskaan suuntautuneella opintomatkalla kymmenen vuotta aikaisemmin, matkalla, jonka päätteeksi hän oli viettänyt viikon samppanjan pääkaupungissa Épernayssa.

Ranskanmaalla hän oli saanut hengellistä valaistusta lähentelevän oivalluksen. Hän oli ymmärtänyt samppanjan valtavan vetovoiman. Vain muutamassa vuodessa kaikki Euroopan hovit, Espanjan hovi mukaan luettuna, olivat alkaneet pitää kuplaviiniä hienoimpana ylellisyyden ja loiston symbolina. Jaumen johtopäätös oli ollut selvä: jos hän pystyisi haastamaan ranskalaiset samppanjanvalmistuksessa, 14

Canalsin viinitilakin voisi hyötyä kuplaviinin lumosta. Eikä tämä sitä paitsi koskenut vain Canalseja vaan myös kaikkia muita alueen tuottajia ja viljelijöitä. Kaikkien olisi vedettävä yhtä köyttä jotta pitkäjänteinen hanke onnistuisi.

Muotoiltuaan suunnitelman hän oli käsittänyt löytäneensä kauan etsimänsä vision, perinnön jonka halusi jättää tuleville sukupolville.

Heti Ranskasta palattuaan hän oli aloittanut kokeet.

Kuplien luominen käyttämällä viiniä lasipullossa oli osoittautunut pian yllättävän vaikeaksi. Mutta lukuisien epäonnistumisten jälkeen hän oli tutustunut ranskalaiseen tiedemieheen, Louis Pasteuriin, ja tämän uraauurtaviin tutkimuksiin. Ja lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten hän oli vihdoin onnistunut. Hän oli valmistanut samppanjaa.

Vaikka kuplaton viini hallitsi edelleen tuotantoa, Jaume oli vakuuttuneempi kuin koskaan, että tulevaisuuden sävel oli samppanja. Ja hän tiesi, ettei hänen kuohuviinillään ollut mitään hävettävää ranskalaisten esikuviensa rinnalla. Lopullisen todisteen siitä hän oli saanut esitellessään vain kolme vuotta aiemmin samppanjansa kuningas Alfonso XII:lle, jonka tekemä vallankaappaus tuntui panneen lopullisen pisteen uudenaikaisille tasavaltahöpinöille.

Kuningas oli ihastunut Jaumen samppanjaan niin, että oli siltä seisomalta julistanut ranskalaisen kuplajuoman pannaan Madridin linnassa ja nimittänyt Canalsin viinitilan uudeksi hovihankkijaksi.

Espanjan hovissa saavutettu menestys oli innoittanut Jaumea, ja hän oli päättänyt heti paikalla, että viinitilalla siirryttäisiin hitaasti mutta varmasti tuottamaan enemmän kuplajuomaa. Sillä vaikka maailmalla ei espanjalaisesta samppanjasta tiedettykään, Jaume suhtautui tulevaisuuteen luottavaisesti. Hän ymmärsi, että monilta Ranskan viiniti15

loilta löytynyt vitsaus – loinen nimeltä viinikirva – voisi olla varsinainen onnenpotku hänelle. Jos viinikirva osoittautuisi edes likimain yhtä tuhoisaksi kuin härmä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ei kestäisi kauan ennen kuin se leviäisi myös Ranskan pohjoiseen Champagnen maakuntaan. Ja elleivät ranskalaiset pystyisi tuottamaan kuplajuomaa, kenen puoleen kuninkaat kääntyisivät? Jaumen, kenenkäs muun.

Kostea ja viileä kellari, joka nyt oli viimein valmis, oli ensiaskel, perusedellytys suurten samppanjapullomäärien kellaroimiselle viinin pilaantumatta.

Tietysti oli vaara, että viinikirva leviäisi myös Espanjaan, kyllä Jaume sen ymmärsi. Hän oli saanut huolestuttavia raportteja, että loista esiintyi jo Riojassa. Mutta hän oli suunnitellut, kuinka Anoianlaakson viljelijät välttyisivät vitsaukselta. Uhkarohkean suunnitelman onnistumiseksi kaikki kyläneuvoston jäsenet olisi saatava mukaan, mutta se tuskin oli kovin vaikeaa. Tässä vaiheessa eräät muutkin alueen viinintuottajat olivat aloittaneet pienimuotoisen samppanjanvalmistuksen, ja kyläneuvoston jäsenet – jotka olivat aluksi pitäneet ajatusta espanjalaisesta samppanjasta silkkana hullutuksena – olivat nykyisin vakuuttuneita Jaumen tulevaisuudenvisioista. Hän saisi ajettua läpi kuinka järjettömältä kuulostavan suunnitelman tahansa. Ja juuri niin hän aikoi tehdä. ”Onko nyt aika, don Jaume?” Työnjohtaja Antoní Blanc oli tullut patrónin luo vasara kädessään ja esittänyt kysymyksen.

Jaume vastasi hymyillen: ”Kyllä, Antoní, nyt on aika.”

Antoní nyökkäsi ja viittasi kaksi työläistä mukaansa.

Muut jäivät seisomaan kaivon ympärille. Rento leikinlasku loppui, ja vakavat katseet seurasivat miehiä, jotka lähestyi16

vät Bodegas Canalsin porttia ja sen yläpuolella olevaa suurta kylttiä.

Kumpikin työmies kiipesi tikkaille, ja hetkeä myöhemmin vanha kyltti oli nostettu pois ja uusi naulattu sen tilalle. Työtä valvova Antoní käski yhtäkkiä toisen miehen lopettaa vasaroinnin. Hän huusi viinitilan isännälle: ”Don Jaume, suotteko meille sen kunnian että lyötte viimeisen naulan?”

Jaume harkitsi. Sitten hän pudisti päätään ja osoitti poikaansa. ”Miquel, lyöpä sinä se.”

Poika, ei Jaume, oli keksinyt viinitilan uuden nimen, ja hänen kuului myös saada kunnia siitä. ”Isä”, Miquel oli sanonut, aluksi pelkkänä vitsinä, ”jos meille nyt tulee kellarikäytäviä, cavas, mehän voisimme vaihtaa nimemme ’cavasiksi’.”

Jaume köpötti pihan poikki ja avoimesta portista ulos.

Hän loi hellän katseen mäellä kasvavaan korkkitammeen ennen kuin kääntyi ja tarkasteli uutta kylttiä. Miquel, joka seisoi edelleen tikkailla vasara kädessään, katsoi alas ja hymyili hänelle. Jaume nyökkäsi tyytyväisenä ja veti syvään henkeä.

Bodegas Canalsia ei enää ollut. Tulevaisuus olisi Cavas Canalsin.

17

2. luku Cal Calixtus -palatsi, Sant Sadurní d’Anoia Nykyhetki Harald Poppe heräsi parkuun. Unenpöpperössä hän nousi istumaan sängyssä ja katsahti Isabelle-vaimoaan. Syvä hengitys paljasti, ettei ääni ollut tunkeutunut tämän tajuntaan.

Harald otti rannekellonsa yöpöydältä.

Vartin yli kuusi. Aivan turhan aikaista.

Väsyneesti huokaisten Harald nousi vuoteesta, tassutteli käytävään ja meni Julian huoneeseen. Tytär istui pinnasängyssä surkeana ja itkettyneenä. Pehmotiikeri oli pudonnut lattialle juuri tytön innokkaiden käsien ulottumattomiin.

Harald noukki sen nopeasti ennen kuin otti Julian syliin ja kantoi tytön hänen ja Isabellen makuuhuoneeseen. Julia nukahti pian uudestaan painautuneena tiiviisti äitinsä selkää vasten, tiikeri tiukasti pienessä nyrkissään.

Harald istui hetken sängyn reunalla ja tarkasteli tytön rauhallisia, nukkuvia kasvoja. Julia oli perinyt Isabellen leiskuvanpunaiset hiukset, värissä ei ollut jälkeäkään Haraldin tummanruskeasta tukasta. Julialla oli kuitenkin isänsä vihreät silmät, ja Harald oli näkevinään oman terävän nenänsä tytön kasvoissa.

18

Harald siveli hellästi Julian poskea ja mietti, kuinka paljon olikaan tapahtunut sen päivän jälkeen, jona Isabelle oli rynnännyt ranskalaisen Épernayn poliisiasemalle suunniltaan surusta saatuaan kuulla, että hänen isoisänsä oli kuollut – murhattu, kuten oli myöhemmin käynyt ilmi – työpaikallaan perinteikkäässä Cloët-Décleauxin samppanjatalossa. Sattumoisin Harald oli ollut viinimatkalla Champagnessa ja löytänyt Isabellen isoisän opastetulla turistikierroksella samppanjatalon kellarista ja istunut poliisiasemalla odottamassa että saisi antaa lausunnon, kun Isabelle oli ilmestynyt sinne.

Jos joku olisi silloin sanonut, että vajaat kolme vuotta myöhemmin hän ja Isabelle olisivat naimisissa, heillä olisi suloinen tytär ja he asuisivat Sant Sadurní d’Anoian kylässä, joka oli espanjalaisen cavan pääpaikka Barcelonan liepeillä, hän olisi pitänyt puheita hullun houreina. Varsinkin koska suru hänen muutamia vuosia aikaisemmin auto-onnettomuudessa menehtyneiden ensimmäisen vaimonsa ja lapsensa kuolemasta oli silloin vielä niin veres.

Harald peitteli Julian varovasti, puki aamutakin ylleen ja lähti alakertaan. Hän tukahdutti pari haukotusta ja laskeutui portaita hitaasti askelma kerrallaan ollakseen kompastumatta hämärässä. Kun hän oli nyt joka tapauksessa jalkeilla, hän voisi juoda aamukahvit ja kerätä rantakamppeet Sitgesiin menoa varten.

Retken ajattelu sai hänet taas ärsyyntymään. Tullessaan kotiin eilen iltapäivällä Isabelle oli selittänyt vuolaasti, että hänen parhaan ystävänsä Doloresin ja hänen olisi hoidettava jokin tärkeä asia Barcelonassa lauantaina. ”Eikö se voi odottaa maanantaihin?” Harald oli kysynyt. ”Onko teidän ihan pakko mennä juuri huomenna?”

Ikävä kyllä se ei voinut odottaa, oli Isabelle sanonut, ei ainakaan Doloresin mukaan. Harald ei ollut edes yrittänyt 19

kätkeä pettymystään, ja Isabelle oli yrittänyt lepytellä lupaamalla kynttiläillallisen korvaukseksi. Siitä huolimatta Harald ei ollut voinut olla loukkaantumatta – Isabellelle, joka tiesi, kuinka kovasti Harald oli odottanut kesän ensimmäistä rantaretkeä, ja Doloresille, joka halusi jatkuvasti Isabellesta jotain. Kaiken kukkuraksi Isabelle ei ollut edes pystynyt selittämään tyhjentävästi, mitä hän ja paras ystävä Barcelonassa oikeastaan tekisivät. ”Ja silloin se tuskin voi olla niin hirvittävän tärkeää”, Harald jupisi itsekseen hapuillessaan valokatkaisinta keittiön seinältä ja napsauttaessaan sitä.

Kattolamppu välkähti ja poksahti.

Harald kirosi. Tyypillistä.

Yhä ärtyneempänä hän eteni käsikopelolla hämärän keittiön poikki kohti suljettuja kaihtimia ja painoi kytkintä.

Moottori käynnistyi surahtaen, ja sitten kuului naksahtelua, kun kaihtimet alkoivat nousta. Harald seisoi ikkunan ääressä, kun sarastuksen valju valo etsiytyi huoneeseen ja puutarhan puiden ja pensaiden ääriviivat piirtyivät hitaasti esiin.

Talon julkisivu oli siitä erikoinen, ettei siinä ollut ovea suoraan pääkadulle, Carrer de la Diputaciólle. Pääsisäänkäynti oli isoon takapuutarhaan jota puolestaan suojasi kapean umpikadun viertä kulkeva korkea muuri.

Harald nojautui tiskipöydän ylle ja tähyili taivaalle. Vielä tuntiin ei tulisi kunnolla valoisaa, mutta jo nyt näki, että päivästä tulisi kaunis. Täydellinen rantasää. Hänellä ja Julialla olisi oikein hauskaa. Ajatus sai hänet heti paremmalle tuulelle.

Harald veti syvään henkeä ja päätti lakata mököttämästä, vaikka Isabelle viettäisikin päivän Doloresin eikä perheen kanssa. Se oli kaikesta huolimatta pikkujuttu. Harald oli saanut toisen mahdollisuuden, uuden tilaisuuden elää 20

tavallista, onnellista perhe-elämää kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Se että ylipäätään sai ärsyyntyä arkisista asioista oli ylellisyyttä.

Tai no, tavallista ja tavallista. Harald tiesi, etteivät hän ja Isabelle päältä katsoen viettäneet mitään tavallista elämää.

Isabellen varallisuuden ansiosta heillä oli poikkeukselliset taloudelliset lähtökohdat. Kun he olivat muuttaneet tänne, Harald Ruotsista ja Isabelle Ranskasta, he olivat ostaneet Cal Calixtus -palatsin, joka oli yksi kylän harvoista, hyvin kauniista modernistisista rakennuksista. Kauppaan oli kuulunut pieni Cavas Calixtus -viinitila, joka sijaitsi sopivan kävelymatkan päässä talosta. Isabelle vietti yleensä aamupäivät tilalla, ja pian hän voisi ruveta myymään ensimmäistä espanjalaista samppanjaansa.

Cavaansa, Harald korjasi nopeasti mielessään. Espanjassa oli cavaa, Ranskassa samppanjaa. Harald ei tosin huomannut suurempaa makueroa, mutta hän olikin pelkkä noviisi viiniasioissa. Sen sijaan Isabelle oli toiminut samppanjantuottajana koko aikuisikänsä ja Dolores valmisti biodynaamista cavaa. He kiistelivät asiasta usein. Melkein aina väittelyä käytiin sulassa sovussa, pilke silmäkulmassa, paitsi kun Harald joskus harvoin sekaantui keskusteluun esittäen yksinkertaisen näkökantansa. Silloin naiset kääntyivät välittömästi häntä vastaan ja rupesivat syytämään argumentteja siitä, miksi toinen kuplajuoma oli toista parempaa. He saattoivat jatkaa kokonaisen illan, kunnes Haraldista tuntui siltä, että korvat tipahtaisivat päästä. Siksi hän piti nykyään mielipiteensä omana tietonaan. Dolores nimittäin tuli heille illalliselle vähintään pari kertaa viikossa.

Mutta loppujen lopuksi Haraldille oli tässä suhteessa tärkeää vain se, että Isabelle sai jatkaa rakastamaansa työtä. Kuohuviinin valmistus oli Isabellelle henki ja elämä, ja 21

kun hän oli joutunut luopumaan Champagnessa sijaitsevasta viinitilastaan, Espanjan cava-alueelle muutto oli tuntunut luontevimmalta ratkaisulta. Haraldille päätös oli sopinut hyvin. Monta vuotta sitten – tuntui kuin se olisi tapahtunut kokonaan toisessa elämässä – Harald oli ollut menestyvä it-päällikkö keskisuuressa tukholmalaisessa pörssiyhtiössä. Leskeksi jäätyään hän oli irtisanoutunut työstään ja hypännyt pois oravanpyörästä eikä oikeastaan ollut tehnyt juuri mitään ennen kuin hänet oli houkuteltu mukaan samppanjamatkalle Champagneen. Siellä hän oli tavannut Isabellen. Mutta sitä ennen, luodessaan uraa elinkeinoelämässä, hän oli ollut monta kertaa työtehtävissä ulkomailla – muun muassa Etelä-Amerikassa – ja osasi espanjaa. Lisäksi hän oli käynyt Barcelonassa useita kertoja vuosien mittaan ja piti Kataloniasta.

Nyt, oltuaan koti-isänä Julian syntymän jälkeiset melkein kaksi vuotta, hän oli alkanut kaivata töihin. He olivat suunnitelleet, että Isabelle valmistaisi hienoa laatucavaa ja että Harald perustaisi nettikaupan, jonka kautta sitä myytäisiin viinin ystäville ympäri maailmaa. Harald ei kuitenkaan voinut ryhtyä toteuttamaan omaa osaansa yhteisprojektista ennen kuin Isabelle päättäisi, että cava oli tarpeeksi hyvää myytäväksi. Vielä Isabelle ei ollut näyttänyt vihreää valoa.

Harald katsoi vielä kerran keittiönikkunasta ulos, kääntyi ja alkoi puuhailla kahvikoneen kanssa. Laitteen sylkiessä sihisten ison latten mukiin hän avasi kaapinoven, otti esiin posliinisen sokerikon ja nosti kantta.

Sokerikko oli tyhjä.

Harald meni ruokakomerolle ja otti esiin sokeripaketin.

Pahvinen pakkaus ei painanut juuri mitään. Hän ravisteli sitä, nosti läppää ja kurkisti sisään. Sokeripakettikin oli tyhjä.

22

Pettyneesti huokaisten Harald palasi takaisin, otti kahvinsa ja asettui taas ikkunan ääreen katselemaan puutarhaan. Taivas oli alkanut rusottaa.

Harald joi kulauksen ja irvisti. Kahvi oli kamalaa ilman sokeria. Eikä Ena ollut kertaakaan ennen unohtanut täydentää ruokakomeroa. Heidän taloudenhoitajansa – tai pikemminkin korvaamaton apu kaikessa lapsenhoidosta ison talon kunnossapitoon – huolehti yleensä, että jokainen pikkuseikka oli prikulleen kunnossa. Erityisesti mitä tuli keittiöön ja ruokaan.

Tarkemmin ajatellen Ena oli ollut hiukan hajamielinen viime päivinä.

Tai ei, hajamielinen oli väärä sana.

Pikemminkin Ena oli hermostunut – oli ollut Haraldin edellisviikkoisista syntymäpäiväjuhlista lähtien. Ja Harald arvasi kyllä miksi.

Kysymys on tietenkin siitä ikivanhasta korkkitammesta, joka oli kaatunut myrskyssä.

Taikauskoiset kyläläiset pitivät puuta jonkinlaisena vartijana, joka toi onnea ja vaurautta seudun cavantuottajille. Puun kaatuminen myrskyssä juuri pääsiäisviikon, la semana santan, lähestyessä huipennustaan oli luultavasti lietsonut taikauskoa. Haraldin oli vaikea käsittää kaikkia erikoisia katolisia riittejä ja kulkueita, mutta sen verran hän oli ymmärtänyt, että yleinen uskonnollinen tuomiopäivätunnelma oli lisännyt pelkoa, jota kyläläiset tunsivat puun kaatumisen vuoksi. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, eräs tunnettu yritysjohtaja oli tehnyt samaan syssyyn itsemurhan, tapaus, joka Enan mielestä todisti tammen kaatumisen tietävän onnettomuutta – vallankin kun mies oli hirttäytynyt puun jäännöksiin.

Harald pudisti päätään ja tuhahti. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen. Oli totta kai ikävää, että joku oli tap23

panut itsensä, mutta se ei tietenkään liittynyt jonkin puun kaatumiseen, mitä hän oli yrittänyt turhaan selittää Enalle.

Harald vilkaisi vielä kerran ikkunasta ulos, kääntyi ja oli juuri laskenut kahvimukin kädestään kun hän jähmettyi. Jokin oli vialla. Hän oli pannut silmäkulmastaan merkille jotain outoa.

Nopeasti hän katsoi taas ulos. Nojautui eteenpäin ja siristi silmiään.

Tuolla. Tuolla noin. Nurmikolla ison pyökin ja palmun välissä, puutarhan perällä. Hiekkakivenvärisen betonimuurin vieressä parinkymmenen metrin päässä.

Mitä siellä oli? Näytti isolta vaatekasalta. Olipa merkillistä.

Harald lähti keittiöstä, pisti varvastossut jalkaan ja meni ulos. Hän vilkaisi taakseen, kohti puutarhan porttia. Se oli lukossa aivan kuten pitikin.

Hän alkoi kävellä vaatekasaa kohti, alkuun hitaasti. Jalat kastuivat pian kasteisessa ruohossa. Kylmä märkyys sai hänet värähtämään.

Hän tihensi askeleitaan katse kiinnitettynä vaatteisiin.

Ehdittyään vajaan kymmenen metrin päähän muurista hän jähmettyi. Mitä hittoa? Tuohan näytti ihmiseltä.

Samassa sydän hypähti laukkaan. Harald seisoi hetken liikkumatta, kuin kivettyneenä.

Sitten hän alkoi juosta. Melkein perillä hänen jalkansa osui nurmella johonkin kovaan. Hän kompastui ja lensi pitkin pituuttaan. Ähkäisten hän nousi kontalleen ja ehti ajatella, että olisi pitänyt sytyttää pihavalot, ennen kuin nosti katseensa. Näky salpasi hänen hengityksensä.

Nojallaan muuria vasten istui Dolores, liikkumatta, kauhistunut ilme tuijottavissa silmissään. Silmämunat olivat vähällä pullahtaa ulos kuopistaan ja kasvot sinersivät.

24

S

amppanjaruhtinaasta tutut Isabelle ja Harald muuttavat Barcelonan liepeille ryhtyäkseen tuottamaan espanjalaista kuohuviiniä, cavaa. Pienessä kylässä toimii kaksi muutakin viinitilaa, ja kulissien takana kuohuu.

Eipä aikaakaan kun Isabelle ja Harald ovat sotkeutuneet rikosvyyhteen, joka hakee cavan värikkäässä historiassa vertaistaan.

Klassisen elegantti jännitystarina vallasta, viettelyksestä ja jumalten juomasta.

– Wine Crime -sarjan toinen osa on napakymppi!

”Kun yhdistetään perinteinen salapoliisiromaani ja muodikas viinimatkailu – – lopputulos voi olla vain Millennium-trilogian ja Wallanderin kaltainen jymymenestys.”

– Aftonbladet Wine Crime -sarjasta www.tammi.fi ISBN 978-951-31-7874-1 | 84.2 Päällys: Tuomo Parikka KANSIKUVA: GETTYIMAGES / A. KREYDER