Segal, Erich: Love Story (Tammi) by Kirja.fi

ERICH SEGAL

Rakkauskertomus TA M M I

ERICH SEGAL

Rakkauskertomus Suomentanut Anna-Liisa Suurpää

HELSINKI

Englanninkielinen alkuteos Love Story ilmestyi Yhdysvalloissa 1970. Walt Whitmanin runositaatin suomentanut Arvo Turtiainen Elisabeth Barrettin runositaatit suomentanut Pekka Suhonen Copyright © 1970, Erich Segal Suomenkielinen laitos © Anna-Liisa Suurpään oikeudenomistajat ja Tammi 2020 Ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 1971. Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä. Painettu EU:ssa ISBN 978-952-04-1632-4

Sylvia Herscherille ja John Flaxmanille - - namque - - solebatis Meas esse aliquid putare nugas.

1 Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut? Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua. Kerran kun hän nimenomaisesti rinnasti minut mainittuihin musiikkimiehiin, kysyin häneltä missä järjestyksessä, ja hän vastasi hymyillen: ”Aakkosjärjestyksessä.” Siinä vaiheessa minäkin hymyilin. Mutta nyt istun ja ihmettelen, luetteloiko hän minut etunimeni mukaan – missä tapauksessa olisin Mozartin perässä – vaiko sukunimeni, missä tapauksessa kiilautuisin Bachin ja Beatlesien väliin. Kummallakaan tavalla en päässyt ensimmäiseksi, mikä jostakin typerästä syystä vaivasi minua pirusti, minullahan on aina ollut se käsitys että minun oli oltava numero yksi. Sukuperintöä, sehän on selvä. Ollessani yliopistossa neljättä eli viimeistä vuottani otin tavakseni opiskella Radcliffen kirjastossa. Enkä vain kat7

sellakseni tyttöjä, vaikka myönnän, että sekin oli mukavaa. Paikka oli hiljainen, kukaan ei tuntenut minua, ja kurssikirjoista käytiin pienempi taistelu. Päivää ennen erästä historian tenttiä en ollut vielä saanut luetuksi kirjalistan ensimmäistäkään, tyypillinen Harvardin tauti. Astuin kurssikirjaosastolle saadakseni edes yhden paksun niteen, jonka avulla lunastaisin vapauteni seuraavana päivänä. Pöydän takana oli töissä kaksi tyttöä. Toinen oli pitkä sunnuntaiurheilija, toinen silmälasipäinen hiiri. Valitsin Minni Nelisilmän. – Onko teillä Keskiajan syksyä? Hän vilkaisi minuun. – Onko teillä omaa kirjastoa? hän kysyi. – Kuule, Harvard saa käyttää Radcliffen kirjastoa. – Minä en sano laillisuudesta mitään, kuule porvari, minä puhun moraaliselta kannalta. Teillä kundeilla on viisi miljoonaa kirjaa. Meillä on joku kurja tuhat. Jessus, olipa yliolkainen nainen! Sitä tyyppiä joka kuvittelee, että koska Harvardin suhde Radcliffeen on viiden suhde yhteen, tyttöjen on oltava viisi kertaa fiksumpia. Yleensä pistän nämä tyypit mataliksi, mutta juuri silloin tarvitsin ehdottomasti sen saamarin kirjan. – Kuule, minä tarvitsen sen saamarin kirjan. – Voisitko vähän siivota kielenkäyttöäsi, porvari. – Mistä sinä tiedät, olenko minä porvari vai en? – Olet tyhmän ja rikkaan näköinen, tyttö sanoi ja otti pois lasinsa. – Olet erehtynyt, sanoin painokkaasti. – Olen varsinaisesti fiksu ja köyhä. 8

– Ohhoh, porvari. Minä olen fiksu ja köyhä. Tyttö katsoi minua suoraan. Hänen silmänsä olivat ruskeat. Okei, ehkä näytän rikkaalta, mutta kukaan radcliffelainen ei kyllä sano minua tyhmäksi – ei edes sellainen jolla on kauniit silmät. – Mistä helvetin syystä sinä muka olet niin fiksu? kysyin. – Minä en lähtisi kahville sinun kanssasi, hän vastasi. – Kuule, minä en sinua pyytäisikään. – Juuri siitä syystä, hän vastasi, – sinä olet tyhmä. Antakaa kun selitän, miksi vein hänet kahville. Laskemalla ovelasti ja oikein ratkaisevalla hetkellä – toisin sanoen teeskentelemällä, että äkkiä halusinkin – sain kirjani. Ja koska tyttö ei voinut lähteä ennen kuin kirjasto suljettiin, minulla oli runsaasti aikaa painaa mieleeni muutamia osuvia lauseita siitä, miten 1000-luvun lopulla kuninkaat muuttuivat riippuvaisiksi lain edustajista papiston sijasta. Sain tentistä kiitettävän A–, saman arvosanan muuten, jonka annoin Jennyn säärille kun hän käveli ensimmäisen kerran näkyviin pöydän takaa. En voi sanoa antaneeni kiitettävää hänen asustaan; se oli vähän liian boheemi minun makuuni. Inhosin erityisesti sitä intiaanikapistusta, jota hän piti käsilaukkunaan. Onneksi en maininnut siitä mitään, koska sain tietää myöhemmin, että se oli hänen itse suunnittelemansa. Menimme Midget Restaurantiin, lähellä sijaitsevaan voileipäbaariin, joka nimestään huolimatta ei ole rajoi9

tettu pienikokoisille. Tilasin kaksi kahvia ja yhden kakun jäätelön kera (hänelle). – Minä olen Jennifer Cavilleri, hän sanoi, – italialaissyntyinen amerikkalainen. Ikään kuin en olisi arvannut. – Ja pääaineeni on musiikki. – Minun nimeni on Oliver, sanoin. – Etu vai suku? – Etu, vastasin ja tunnustin sitten, että koko nimeni oli Oliver Barrett. Tarkoitan että melkein koko. – Ai, hän sanoi. – Barrett, niin kuin se runoilija? – Niin, sanoin. – Ei sukua. Seuranneen tauon aikana olin hiljaa mielessäni kiitollinen, että hän ei ollut kysynyt tavanomaista masentavaa kysymystä. ”Barrett, niin kuin Barrett Hall?” Sillä henkilökohtainen ristini on olla sukua sille tyypille, joka rakensi Barrett Hallin, Harvardin suurimman ja rumimman rakennuksen, valtavan muistomerkin sukuni rahoille, turhamaisuudelle ja räikeälle harvardilaisuudelle. Sen jälkeen hän oli aika hiljaa. Loppuivatko meiltä keskustelunaiheet näin nopeasti? Olinko sammuttanut hänen kiinnostuksensa sillä, etten ollut sukua runoilija Barrettille? Mitä? Hän vain istui ja katseli minua puoliksi hymyillen. Jotain tehdäkseni selailin hänen muistivihkoaan. Hänen käsialansa oli kummallista – pieniä teräviä kirjaimia, isoja kirjaimia ei ollenkaan (kuka hän kuvitteli olevansa, e. e. cummings vai?). Ja hän kävi melko hämärillä luennoilla: Yleinen kirjallisuustiede 105, Musiikki 150, Musiikki 201 – 10

– Musiikki 201? Eikö se ole maisterintutkintoon kuuluva kurssi? Hän nyökkäsi myöntävästi eikä juuri onnistunut peittämään ylpeyttään. – Renessanssin polyfoniaa. – Mitä on polyfonia? – Ei mitään tekemistä seksin kanssa, porvari. Minkä takia minä siedin tällaista? Eikö hän lukenut Crimsonia? Eikö hän tiennyt kuka minä olin? – Hei, etkö sinä tiedä kuka minä olen? – Tiedän, hän vastasi jotenkin halveksuen. – Sinä olet se kundi joka omistaa Barrett Hallin. Hän ei tiennyt kuka minä olin. – En minä omista Barrett Hallia, minä saivartelin. – Minun isoisänisäni sattui antamaan sen Harvardille. – Niin että hänen ei-kovin-iso pojanpojanpoikansa pääsisi sisään. Nyt tämä sai riittää. – Jenny, jos olet noin vakuuttunut siitä että minusta ei ole mihinkään, miksi sitten pakotit minut tarjoamaan kahvit? Hän katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili. – Minä pidän sinun fysiikastasi, hän sanoi. Jos haluaa voittaa, on osattava hävitä. Tämä ei ole mikään paradoksi. Kyky kääntää tappio voitoksi on nimenomaan harvardilainen piirre. – Huono säkä, Barrett. Pelasit hiton hyvän ottelun. – On ihan okei, että te voititte. Teillähän on niin pirunmoinen tarve voittaa. 11

Totta kai kertakaikkinen voitto on parempi. Tarkoitan että jos saa valita, viimeisellä minuutilla tehty maali on loistojuttu. Ja kun saatoin Jennyn takaisin hänen asuntolaansa, en ollut luopunut toivosta saada lopullinen voitto tästä äksystä Radcliffe-diivasta. – Kuule Radcliffe-diiva, perjantai-iltana on jääkiekkomatsi Dartmouthia vastaan. – Niin? – Niin että olisi kiva jos tulisit. Hänen vastauksestaan huokui tyypillinen Radcliffen kunnioitus urheilua kohtaan. – Miksi ihmeessä minä tulisin johonkin kurjaan lätkä matsiin? Vastasin kuin ohimennen: – Siksi että minä pelaan. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Olin kuulevinani lumen satavan. – Kummalla puolella? Jenny kysyi.

2 Oliver Barrett IV Ipswich, Mass. Ikä: 20 Pääaine: Dekaanin listalla: Yliopiston edustusjoukkueessa: Mahd. ura:

4. vuosikurssi Phillips Exeter 180 cm 83 kg yhteiskuntatieteet 1961, 1962, 1963 1962, 1963 lakimies

Jenny oli jo varmasti lukenut henkilötietoni ohjelmasta. Varmistin kolme kertaa, että järjestäjämme Vie Claman oli pitänyt huolta, että hän sai sen. – Herran tähden, Barrett, onko tämä ensimmäinen tyttö ystäväsi? – Suu kiinni, Vie, tai sinulta puuttuu kohta pari hammasta. Lämmitellessämme jäällä en heiluttanut hänelle (varsinaisesti!) enkä edes katsonut häneen päin. Ja kuitenkin 13

luulen, että hän luuli minun vilkuilevan häntä. Vai ottiko hän silmälasinsa pois kansallislaulun ajaksi vain kunnioituksesta lippua kohtaan? Toisen erän puolessa välissä painostimme Dart mouthianumeroin 0–0. Toisin sanoen Davey Johnston ja minä uhkasimme vakavasti heidän maaliaan. Dartmouthin vihreät roistot tajusivat tämän ja alkoivat pelata kovemmin ottein. Ehkä heiltä pitäisi katkaista pari luuta ennen kuin nujertaisimme heidät. Huutosakit kiljuivat jo verta. Ja jääkiekossa tämä tarkoittaa tosiaan verta, tai ellei sitä pystytä järjestämään, maalia. Eräänlaisen ”aateluus velvoittaa” -periaatteen mukaisesti en ole koskaan kieltänyt heiltä kumpaakaan. Dartmouthin keskushyökkääjä Al Redding hyökkäsi siniviivamme yli, ja minä luistelin hänen päälleen, varastin kiekon ja lähdin kaukalon toiseen päähän. Huutosakit ulvoivat. Näin Davey Johnstonin vasemmalla puolellani, mutta ajattelin että veisin kiekon koko matkan itse; heidän maalivahtinsa oli vähän säikky tyyppi, jota olin terrorisoinut siitä asti kun hän pelasi Deerfieldin leivissä. Ennen kuin pääsin laukaisemaan, heidän molemmat puolustajansa olivat kimpussani, ja minun oli luisteltava heidän maalinsa taakse pitääkseni kiekon hallussani. Siinä me kolme läjähtelimme aitaa ja toisiamme vasten. Minun toimintaperiaatteenani on aina ollut, että tällaisissa kahakoissa huidon olan takaa jokaista, jolla on vastustajan värit. Jossakin luistimiemme alla oli kiekko, mutta sillä hetkellä keskityimme vain hutkimaan toisiamme. 14

Erotuomari puhalsi pilliinsä. – Sinä siinä, kahden minuutin jäähy! Katsoin ylös. Hän osoitti minua. Minua? Mitä minä olin tehnyt saadakseni rangaistuksen? – Hei tuomari, mitä minä tein? Häntä ei kiinnostanut ryhtyä juttusille. Hän huusi jo kirjanpitäjälle: ”Numero seitsemän, kaksi minuuttia” ja teki merkkejä käsillään. Osoitin mieltäni hetken aikaa, mutta sehän kuuluu asiaan. Yleisö odottaa vastalausetta, oli rikkomus miten ilmiselvä tahansa. Erotuomari heilautti minut pois kentältä. Harmista kihisten luistelin kohti rangaistusaitiota. Kun kiipesin sisään ja kuuntelin, miten luistimeni kolahtivat puulattiaan, kuulin kovaäänisten rätinän: – Jäähyrangaistus. Harvardin Barrett. Kaksi minuuttia. Sitominen. Kansa vihelsi; useat Harvardin pelaajat protestoivat tuomareitten näkökykyä ja puolueellisuutta vastaan. Minä istuin paikalleni huohottaen, en katsonut ylös enkä edes jäälle, missä Dartmouthilla oli miesylivoima. – Mitä varten sinä istut täällä, kun kaikki toverisi pelaavat tuolla? Ääni oli Jennyn. En ollut kuulevinani häntä, vaan sen sijaan huusin kehotuksia pelitovereilleni. – Hei Harvard, ottakaa kiekko! – Mitä sinä teit väärin? Käännyin ja vastasin hänelle. Minähän olin kuitenkin kutsunut hänet. – Minä yritin liikaa. 15

Ja ryhdyin taas katsomaan, kuinka muut koettivat estää Al Reddingin määrätietoiset yritykset tehdä maali. – Eikö tämä ole suuri häpeä? – Jenny kiltti, yritän keskittyä! – Mihin? – Siihen miten maksan takaisin tuolle perhanan Al Reddingille! Katselin jäälle antaakseni henkistä tukea pelitovereilleni. – Oletko sinä epäreilu pelaaja? Silmäni olivat nauliintuneet maaliimme, jonka edessä vilisi vihreäpaitoja. Pystyin tuskin odottamaan, että pääsisin takaisin jäälle. Jenny oli sinnikäs. – ”Maksaisitko takaisin” minullekin? Vastasin kääntämättä päätäni. – Aivan kohta, jos et pidä suutasi kiinni. – Minä lähden nyt. Hyvästi. Kun sitten käännyin, hän oli kadonnut. Noustessani seisomaan paremmin nähdäkseni minulle ilmoitettiin että kahden minuutin rangaistukseni oli loppu. Hyppäsin aidan yli takaisin jäälle. Kansa toivotti minut tervetulleeksi takaisin. Barrett sivulla hyökkäämässä, peli oli taas niin kuin piti. Jenny kyllä kuuli piilopaikkaansa, mitkä suosionosoitukset sain. Mitä väliä siis, missä hän oli. Missä hän oli? Al Redding ampui tappavan laukauksen, jonka maali vahtimme torjui Gene Kennawayn suuntaan, joka puolestaan jatkoi kiekon minulle päin. Luistellessani 16

hakemaan kiekkoa ajattelin, että minulla oli sekunnin murto-osa aikaa vilkaista katsomoon ja etsiä Jennyä. Tein niin. Näin hänet. Hän oli siellä. Seuraavaksi tajusin, että olin takamuksillani. Kaksi vihreäpaitaa oli taklannut minut, takamukseni oli jäässä, ja olin – Jessus! – älyttömän nolo. Barrett jäässä! Kuulin uskollisten Harvardin kannattajien voihkivan kun liu’uin jäätä pitkin. Kuulin verenhimoisten Dartmouthin fanien kiljuvan riemusta. – Hakatkaa päälle! Hakatkaa päälle! Mitä Jenny mahtoi ajatella? Dartmouth kieputteli kiekkoa taas maalimme tienoilla, ja jälleen maalivahtimme torjui heidän laukauksensa. Kennaway ampui sen Johnstonille, joka jatkoi sen minulle (olin päässyt pystyyn siinä vaiheessa). Kansa oli nyt hurjana. Tästä piti tulla maali. Otin kiekon ja löin sen Dartmouthin siniviivan yli. Dartmouthin puolustajat olivat tulossa suoraan minua kohti. – Anna tulla, Oliver! Pistä ne mataliksi! Kuulin Jennyn kimeän huudon kansan ulvonnan yli. Se oli ihanan raivokas. Hämäsin toisen puolustajan ja taklasin toisen niin rajusti että hän jäi haukkomaan henkeään ja sitten – sen sijaan, että olisin laukaissut epäedullisesta kulmasta – jatkoin kiekon Davey Johnstonille, joka oli tullut minusta oikealle. Davey ampui sen suoraan verkkoon. Harvardin maali! Seuraavassa hetkessä me halasimme ja pussasimme. Minä ja Davey Johnston ja muut. Halasimme ja pussasimme ja taoimme toisiamme selkään ja pompimme 17

ylös ja alas – luistimilla. Kansa ulvoi. Ja se Dartmouthin kaveri, jonka olin taklannut, istui edelleen jäällä. Ohjelmia heiteltiin kaukaloon. Tämä mursi todella Dartmouthin selän. – Tuo oli kielikuva: puolustaja nousi ylös kun sai hengityksensä kulkemaan. – Me voitimme heidät 7–0. Jos olisin sentimentaalinen typpi ja välittäisin Harvardista sen verran, että ripustaisin seinälle jonkin valokuvan, niin se ei esittäisi Winthrop Housea tai Memorial Churchia, vaan Dillonia, Dillonin urheilutaloa. Jos minulla oli henkinen koti Harvardissa, niin se se oli. Nate Pusey saa peruuttaa päästötodistukseni kun sanon tämän, mutta Widener Library merkitsee minulle paljon vähemmän kuin Dillon. Kävelin koko yliopistoaikani joka iltapäivä tuohon paikkaan, moikkasin kavereita toverillisin rivouksin, riisuin yltäni sivistyksen kahleet ja muutuin pelaajaksi. Kuinka suurenmoista panna päälleen toppaukset ja vanha kunnon numero 7 -paita (olin toivonut, että numeroa ei minun jälkeeni käytettäisi; he käyttivät kumminkin), ottaa luistimet ja kävellä Watson- kaukaloon. Paluu Dilloniin tuntui tavallisesti vielä paremmalta. Hikisten kamppeiden kuoriminen, tallustaminen alastomana varustetiskille hakemaan pyyheliinaa. – Miten meni tänään, Ollie? – Loistavasti, Richie. Loistavasti, Jimmy. Sitten suihkuun kuuntelemaan, kuka teki mitä kenelle kuinka monta kertaa edellisenä lauantai-iltana. ”Meillä 18

on ne tytöt Mount Idasta, käsitätsä…?” Ja minulla oli vapaus nauttia yksityisestä mietiskelypaikasta. Koska minua oli siunattu huonolla polvella (aivan, siunattu: oletteko nähneet kutsuntakorttini?) minun oli annettava sille vähän vesiterapiaa pelin päälle. Kun istuin ja katselin, miten renkaat kiersivät polveani, saatoin luetteloida ruhjeeni ja mustelmani – minä jollain lailla nautin niistä – ja ajatella jotain tai olla ajattelematta yhtään mitään. Tänä iltana saatoin ajatella yhtä maalia, yhtä maalisyöttöä ja melkein loppuun saatua kolmatta yhtäjaksoista edustuskauttani. – Vesihoitoa saamassa vai, Ollie? Se oli Jackie Felt, valmentajamme ja henkinen ohjaajamme omasta nimityksestään. – Miltäs näyttää, Felt, en kai ole uloskaan lähdössä? Jackie hirnahti ja idioottimainen virnistys levisi hänen naamalleen. – Tiedätsä mikä sun polveasi vaivaa, Ollie? Tiedätsä? Olin käynyt jokaisella itärannikon ortopedillä, mutta Felthän tiesi paremmin. – Sä et syö oikealla tavalla. Asia ei erityisemmin kiinnostanut minua. – Sä et syö tarpeeksi suolaa. Ehkä hän häipyy jos myöntelen. – Okei, Jack, alan syödä enemmän suolaa. Jessus kun hän oli mielissään. Hän käveli tiehensä hämmästyttävä hyvän suorituksen ilme idioottimaisella naamallaan. Olin joka tapauksessa taas yksin. Annoin koko miellyttävästi särkevän ruumiini liukua ammee19

seen, suljin silmäni ja vain istuin siinä kaulaani myöten lämpimässä. Ahhhhhh. Jessus! Jenny kai odotti ulkona. Toivottavasti! Edelleen! Jessus! Miten kauan minä olin loikonut tässä mukavasti sillä aikaa kun hän odotti tuolla ulkona Cambridgen kylmyydessä? Tein uuden pukeutumisennätyksen. En ollut edes aivan kuiva, kun aukaisin Dillonin pääoven. Kylmä ilma iski vastaan. Luoja kun oli kylmä. Ja pimeä. Ulkona seisoskeli vielä pieni joukko faneja. Etupäässä vanhoja uskollisia jääkiekon kannattajia, jo yliopistosta valmistuneita, jotka eivät olleet koskaan henkisesti riisuneet toppauksia. Sellaisia kuin vanha Jordan Jencks, joka kävi joka ikisessä ottelussa, lähellä tai kaukana. Miten he ehtivät? Jencks on esimerkiksi iso pankkipomo. Ja miksi he tekevät sen? – Sait aika paukun, Oliver. – Totta, herra Jencks. Tehän tiedätte, minkälaista heidän pelinsä on. Katselin joka puolelle nähdäkseni Jennyn. Oliko hän lähtenyt ja kävellyt koko matkan Radcliffeen yksin? – Jenny? Astuin muutaman askelen kauemmaksi faneista epätoivoisesti etsien. Äkkiä Jenny putkahti pensaan takaa, kaulaliina kasvoillaan niin että vain silmät näkyivät. – Hei porvari, täällä on hiton kylmä. Pahus kun oli hauska nähdä hänet! – Jenny! Ihan vaistomaisesti suutelin häntä kevyesti otsalle. – Sanoinko että saat? hän sanoi. 20

– Mitä? – Sanoinko että saat suudella minua? – Anteeksi. Innostuin liikaa. – Minä en. Me olimme oikeastaan aivan yksin siinä, ja oli kylmä ja pimeä ja myöhäistä. Suutelin häntä uudelleen. Mutta en otsalle, enkä kevyesti. Se kesti ihanan pitkään. Kun erkanimme, hän piteli edelleen hihastani. – En pidä siitä, hän sanoi. – Mistä? – Siitä, että pidän siitä. Kävellessämme takaisin (minulla on auto, mutta Jenny halusi kävellä) Jenny piteli minua hihasta. Ei käsivarresta vaan hihasta. Älkää kysykö miksi. Briggs Hallin ovella en antanut hänelle hyvänyönsuukkoa. – Kuule Jen, en ehkä soita sinulle muutamaan kuukauteen. Hän oli hiljaa hetken. Monta hetkeä. Lopulta hän kysyi: – Mikset? – Toisaalta saatan soittaa heti, kun pääsen huoneeseeni. Käännyin ja aloin kävellä pois. – Roisto! kuulin hän kuiskaavan. Käännähdin ja laukaisin maaliin runsaan viiden metrin päästä. – Katso Jenny, voit kyllä yrittää, mutta varma et voi olla! Olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä, mutta strategisista syistä en kääntynyt katsomaan. 21

Huonetoverini Ray Stratton pelasi pokkaa parin jalkapallokaverinsa kanssa kun tulin huoneeseen. – Terve, elukat. He vastasivat asiaankuuluvin mörähdyksin. – Mitä sait tänään, Ollie? Ray kysyi. – Syötön ja maalin, vastasin. – Cavillerilta. – Ei kuulu sinulle, vastasin. – Ai keneltä? kysyi toinen neropateista. – Jenny Cavillerilta, Ray vastasi. – Se on yksi hikari musikisti. – Mä tunnenkin sen, sanoi toinen. – Oikea tiukkaperse. Veisasin viis noista siivottomista ja tylsistä idiooteista, selvitin vain puhelimen johdon ja aloin viedä sitä huoneeseeni. – Se soittaa pianoa Bach-seurassa, sanoi Stratton. – Mitähän se pelaa Barrettin kanssa? – Luultavasti en-anna-peliä! Hirnahduksia, hohotusta. Elukat nauroivat. – Hyvät herrat, ilmoitin jättäessäni heidät, – pystyyn vaan! Uusi aalto epäinhimillisiä äännähdyksiä. Suljin oven, riisuin kenkäni, menin makaamaan sängylle ja väänsin Jennyn numeron. Puhuimme kuiskaamalla. – Hei Jen… – Niin? – Jen… mitä sanoisit, jos minä sanoisin, että… 22

Epäröin hetken. Hän odotti. – Luulen… että olen rakastunut sinuun. Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten hän vastasi hyvin hiljaa. – Sanoisin… että olet paskapää. Rakkaustarinoiden katkeranHän pani puhelimen kiinni. suloinen klassikko LOVE STORY Minä en ollut onneton. Enkä hämmästynyt.

palaa ilahduttamaan ja liikuttamaan uusia lukijoita.

Oliver Barrett IV on rikkaan perheen poika hienossa yliopistossa. Odotukset ovat korkealla, edessä siintävät oikeustieteen opinnot. On 1960-luvun loppu, Amerikka kuohuu ympärillä, mutta Oliverin suojattua elämää ei mikään kosketa. Kunnes hän kohtaa Jenniferin, lahjakkaan työväenluokan tytön. Oliver ja Jennifer rakastuvat yli luokkarajojen, kääntävät selkänsä muiden odotuksille ja taistelevat yhdessä tulevaisuutensa puolesta. Rakkaus ja huumori kantavat yli vaikeuksien, kunnes unelmat saavat traagisen käänteen.

*9789520416324* www.tammi.fi

84.2

ISBN 978-952-04-1632-4

KANSI: MARKKO TAINA