Vuori, Kristiina: Tulppaaneja kuninkaalle (Tammi)

TULPPAANEJA KUNINKAALLE

KRISTIINA VUORi

ISBN 978-952-04-5272-8

Painettu EU:ssa

© Kristiina Vuori ja Tammi, 2023

Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä

I

Caitlín vihasi merta. Se jatkui jatkumistaan eikä merellä haistanut, maistanut, kuullut taikka nähnyt muuta kuin meren. Vettä. Joka puolella, loputtomasti.

Alkuun kauppalaivalla matkaaminen oli ollut hauskaa. Aurinko oli porottanut, turvallinen maa oli siintänyt näkyvissä ja lokit kirkuneet toisilleen syöksähdellessään laivan mastojen lomassa. Sitten maa oli kadonnut taivaanrannasta yhdessä lokkien kanssa ja tuulet alkoivat piiskata purjeita yhä rajummin. Äkkiä kaikki touhottivat pelkästään säästä, olisiko luvassa sumua, sadetta, myrskytuulia vai kuka ties tyyntä. Matkustajat kuulostelivat jännittyneinä laivan isokellon kilkatusta, sillä se ilmoitti ruoka-aikojen ohella sään vaihdoksista. Viimein laivan puosu oli kyllästynyt jaloissaan parveileviin huolestuneisiin matkustajiin ja julistanut suureen ääneen, että ulapalla oli turvallisempaa kuin rannikolla, missä karikot ja kalliot uhkasivat.

He olivat purjehtineet päiväkausia eikä merelle löytynyt edelleenkään äärtä, ei määrää. Joka kerran, kun he menivät kannelle jaloittelemaan, saventumma taivas tuntui roikkuvan aina vain lähempänä ikään kuin olisi yrittänyt sulautua aaltoihin. Jos niin kävisi, kuinka mitään mahtuisi kulkemaan taivaan ja meren välissä?

Ehkä se oli meren tarkoituskin. Päästä eroon vaeltajista, jotka

olivat syntyneet kovalla maalla eivätkä kuuluneet tähän vetiseen valtakuntaan, jonka asukeilla pitäisi olla evät. Jospa nuo eväkkäät aikoivat yhdessä upottaa kiikkerän laivan. Caitlín epäili, ettei se olisi temppu eikä mikään.

Pursimiehet pakisivat tuon tuostakin keskenään myrskyn runnomista laivoista ja hirviöistä, joita lymysi vesimassojen syvyyksissä. Vaikka he huomasivat Caitlínin hivuttautuneen liki, he eivät häätäneet häntä pois eivätkä lopettaneet supinaansa. Kerran iäkkäin miehistä, se, jonka kaljua kalloa suojasi sininen villamyssy, oli kysynyt Caitlínin ikää, ja hän oli vastannut syntyneensä kymmenen suvea sitten. Mies oli mittaillut häntä sytyttämätöntä piippuaan imeskellen ja siihen se oli jäänyt. Kenties merimiehet pitivät siitä, ettei tyttö malttanut lähteä, vaikka kyyhöttikin selkä kyyryssä vesitynnyriä vasten kuin yrittäisi liueta sen sisään turvaan. Naama vaahdonkalpeana, katkonaisesti hengittäen, laihat käsivarret polvien ympärille kouristuneina.

Öisin laivamiesten kauhujutut palasivat Caitlínin mieleen ja hän katui uteliaisuuttaan. Unta odottaessaan ja pyöriessään kyljeltä toiselle Caitlín kuuli meren ääntelyn. Meri oli kuin elävä olento, se hengitti, ja hän keinahti joka kerran, kun se veti ilmaa märkiin sisuksiinsa. Kun merta ei nähnyt, eikä pimeydessä nähnyt mitään muutakaan, äänet paisuivat, saivat pahaenteisemmän merkityksen. Ne olivat niin liki, nuo aallot, että tarvittaisiin pelkkä terävä pukkaus ja vesi syöksyisi sisään ja hukuttaisi joka iikan.

Toki hyviäkin hetkiä oli. Kirkkaalla säällä, kun aikuisten silmä vältti, Caitlín hiipi laivan partaalle ja varpaillaan kurotellen katsoi kuohuvaan mereen. Tyynellä säällä veden pinnan alla saattoi erottaa tummia, notkeita hahmoja, jotka soljahtelivat edestakaisin, ja kun ne pulpahtivat pintaan, näytti ihan siltä kuin ne olisivat hymyilleet.

”Katso, Caitlín! Merten kansaa”, isä huudahti, kun he näkivät aalloissa kisailevan parven ensimmäisen kerran. ”Ne tuovat onnea merenkulkijoille.”

Sellainen isä oli. Pysähtyi aina ottamaan selvää, mitä Caitlín oikein puuhaili, jäi vierelle ja selitti mitä merkillisimmät outoudet niin että Caitlínkin ymmärsi ne. Äiti sanoi usein, että isällä oli kaikki maailman aika, ja Caitlín käsitti, ettei se äidin mielestä ollut hyvä asia vaan pikemminkin päinvastoin. Noin sanoessa äidin ääni oli erilainen kuin tavallisesti, semmoinen viiltävä ja kireä, vähän samanlainen kuin naapurin akalla, kun se nalkutti ukolleen tämän hoiperreltua satamakapakasta kotiin.

Kun oikein pinnisti, Caitlín muisti ajan, jona äiti ei ollut vielä muistuttanut naapurin akkaa. Silloin isä ja äiti tapasivat naureskella keskenään eikä äiti kääntynyt pois isän yrittäessä koskettaa häntä. Täällä laivalla kaikki oli entistäkin huonommin, koska ympärillä oli niin monta pariskuntaa, jotka kohtelivat toisiaan sopuisasti silloinkin, kun merellä olo alkoi ahdistaa. Laivalla oli pakko elää kylki kyljessä ja hengittää seisovaa, tunkkaista ilmaa saamatta koskaan minkäänlaista omaa rauhaa. Jossakin oli aina uteliaat silmät tai urkkivat korvat. Caitlínkaan ei voinut olla huomaamatta, miten isä ja äiti erottuivat joukosta kuin kaksi myrskypilveä muutoin pilvettömällä taivaalla.

Caitlínilla kuten kaikilla muillakin Uuteen maailmaan matkaavilla oli makuutilat välikannella laivan peräpuolella. Välikannella ei ollut minkäänlaisia hyttejä, ja vain lapsille ja naisille oli tuotu riippumatot, joissa nukkua. Miehet taasen lepäsivät kannen mäntylattialla ohuilla rohdinpatjoilla. Caitlín oli riemuissaan riippumatosta. Siinä oli hauska keinahdella, vähän kuin olisi yhä ollut pikkuvauva, joka kulki kaikkialle äidin mukana tämän selkään solmitussa rohdinpussissa. Sitä paitsi riippumatto oli tarkoitettu

vain Caitlínille, ei kenellekään muulle. Se oli isän mukaan suuri etuoikeus, sillä laivamiehet puolestaan omistivat oman kiikkunsa vain vapaavuoronsa ajan. Kun he olivat vahtivuorossa, toinen merimies otti heidän makuupaikkansa. Isän hyssyttelyistä piittaamatta äiti oli valittanut makuusijan epämukavuutta niin kauan kunnes matkustajista vastaava rokonarpinen toinen perämies oli tuonut laudanpätkän, jonka avulla riippumaton makuutila leveni mukavammaksi. Kun laudan päälle oli vielä tungettu rohdinpatja, äiti oli ollut tarpeeksi tyytyväinen.

Jotkut naisista olivat ripustaneet isoja lakanoita perhekuntansa makuutilojen suojaksi. Se harmitti Caitlínia, koska kannella oli hämärää ilman lisäseiniäkin ja perämies kyttäsi kynttilöiden käyttöä silmä tarkkana. Purrella vallitsi tiukka kuri ja vain harvoilla oli oikeus pyytää kynttilänsydäntä. Pelättiin tulipaloa ja Caitlínille kuten kaikille muillekin oli moneen kertaan teroitettu, että kapyysissa, kapteeni Greyn hytissä ja kompassisuojassa paloivat ainoat sallitut tulet. Joka kerran, kun välikannelle haluttiin valoa, sitä piti erikseen käydä kysymässä, ja se sapetti monia.

Aina pystyessään Caitlín livahti omille teilleen. Hänellä ei tietenkään ollut lupaa vaeltaa laivassa omin neuvoin, mutta yksi pikkarainen tyttö jäi helposti huomaamatta, kunhan osasi olla hiljaa ja pysytellä poissa merimiesten jaloista. Caitlín olisi kernaasti kierrellyt laivan monilla kansilla toisten lasten kanssa, mutta matkustajajoukon kaksi muuta tyttöä olivat häntä vanhempia ja alentuivat puhumaan hänelle ani harvoin. Pojilla taasen riitti kosolti muutakin puuhaa kuin kuljeskella yksinäisen likkalapsen kintereillä. Pojat kutsuttiin usein yläkannelle, missä he saivat seurata miesten toimia ja toisinaan auttaakin jossain askareessa. Joskus he olivat kalastaneet ja vieneet ylpeinä saaliinsa kapyysiin kypsennettäväksi. Kenties pojista yritettiin leipoa tulevia merimiehiä ja

siihen hommaan ei tietenkään hameväkeä pestattaisi. Toisaalta yläkansi oli juuri se kaikkein pelottavin paikka taivaalle kurkottavine mastoineen, natisevine köysineen ja tuulessa paukkuvine valtavine purjeineen, joten Caitlínilla ei ollut mitään sitä vastaan, että ulkokannelle pääsi jaloittelemaan vain kerran päivässä.

Oli sitten seuraa tai ei, purjealuksessa piili vaikka mitä salaperäisiä soppia ja omituisia tarvekaluja, joiden tutkiminen oli paljon antoisampaa kuin äidin auttaminen vaatteiden paikkuussa, neuletöissä tai pikkuveljen hoidossa. Elo paatissa olisi ollut melkeinpä hauskaa, jos tuota merta vain ei olisi ollut. Itse välikannella ei ollut paljonkaan nähtävää, mutta kerrosta ylempää löytyi muutama hytti, joiden matkustajat olivat niin sanotusti parempaa väkeä. Caitlín olisi halunnut vilkaista, millaisilta oikeat hytit näyttivät sisältä päin, mutta joka kerran, kun hän oli hiipinyt katsomaan, hyttien asukkaat olivat olleet paikalla. Niin kävi tänäänkin, joten hän kääntyi kaikessa hiljaisuudessa takaisin päin ja alkoi laskeutua alas kapeita puuportaita.

Alakansilla monessa paikassa vastassa oli pelkkä lukittu, paksu ovi. Aikuisten puheita kuunneltuaan hän tiesi, että kaikkein alimpana sijaitsi varsinainen ruuma kukkuroillaan tynnyreitä ja säkkejä. Sielläkin hän törmäsi lukittuun oveen, mutta vähät siitä. Ei ruumassa tainnut olla mitään näkemistä, vain niitä samoja elintarpeita, joita Caitlínkin pisteli poskeensa joka päivä. Laivakorppuja, kuivattuja vihanneksia, jauhoja, mausteita, suolalihaa ja -kalaa. Juomaksi matkustajat hörppivät vettä ja mietoa olutta, viini ja pään tehokkaasti sekoittavat väkevät vedet varattiin kapteenille ja kahdelle perämiehelle sekä niille onnekkaille, jotka kutsuttiin kapteenin illallispöytään. Isä oli paljastanut, että jeneveriä, katajaviinaa, jaettaisiin jokaiselle miehelle pojanklopeista harmaapartoihin, jos edessä siintäisi taistelu. Kun mies ryyppäisi

nassakasta ”hollantilaista rohkeutta”, hänestä sukeutuisi kuulemma oikea villieläin, joka ei kavahtaisi verisintäkään vaaraa. Caitlín arvasi kysymättäkin, että vettä oli varattu kaikkein vähiten, koska se pilaantui helpoiten.

Keularuumassa Caitlínia kuitenkin lopulta lykästi, sillä siellä oli oveton tila, jonka uumenista löytyi ankkuriköysi. Caitlín ei ollut koskaan osannut edes kuvitella, että näin paksua köyttä voisi olla olemassa. Kieppikasa häämötti ruuman pimeydessä kerälle kiertyneenä. Se näytti olevan punottu kolmesta eri köydestä ja jos Caitlín kiipeäisi köysien yli ja pudottautuisi vyyhden keskelle, hän jäisi täysin piiloon, vaikka nousisi varpailleen. Kuka ties hän pysyisi näkymättömissä silloinkin, kun nostaisi kätensä ylös? Se olisi varmasti kokeilemisen arvoista silläkin uhalla, että hänen voisi olla hankala kavuta kiepin sisältä pois.

”Mitä saakelia!”

Möreä ärähdys ruuman ovensuulta sai Caitlínin pyörähtämään väkkäränä ympäri.

”Pois sieltä”, punakkanaamainen merimies komensi ja nosti peltilyhtyä nähdäkseen paremmin. ”Arvasinpas! Sitä ollaan taas nuuskimassa, vaikka teitä pentuja on kielletty ties jo kuinka monta kertaa.”

Caitlín veti hartiansa kyyryyn ja yritti livahtaa miehen ohitse, mutta tämä sai kiinni hänen hameestaan ja raju kiskaisu oli vetäistä tytön jaloiltaan.

”No no, ei sentään pidä hätäillä tuolla viisiin! Annahan, kun katson vähän lähempää, että minkämoinen marakatti se tällä kertaa jäi verkkoon.”

Känsäinen koura tarrasi kiinni Caitlínin käsivarteen ja lyhdyn valo tunki niin liki, että Caitlín tunsi palavan kynttilän lämmön kasvoillaan.

”Vietävän likka, millaiset silmät! Olet laiha kuin kalan ruoto, mutta noilla kauriinsilmillä et taida immeksi jäädä.” Mies puski punaisen naamataulunsa lähemmäksi ja siristi tihrusilmiään. ”Sinisetkö ne ovat? Ei, sittenkin vihreät.”

Mies piteli Caitlínia väkisin aloillaan ja antoi katseensa vaeltaa ylös ja alas. Caitlínia puistatti pelosta. Ei kai häntä vain rankaistaisi siitä, ettei hän ollut totellut perämiehen käskyä pysytellä välikannella. Caitlín tiesi, että merillä pahantekijöillä oli kova kohtalo. Heitä piiskattiin ja pahimmassa tapauksessa vedettiin köydellä kölin ali.

”Tiputetaanko minut nyt isonraa’an nokasta mereen?” Caitlín kysyi leuka väpättäen.

”Häh?” Äijä tuijotti Caitlínia alahuuli roikkuen. Viimein mies puisti päätään ja niisti nokastaan kunnon klimpin Caitlínin jalkojen juureen. ”Alapas laputtaa siitä.”

Mies tyrkkäsi tytön liikkeelle ja tämä totteli pelosta turtana. Caitlín kompuroi jyrkissä portaissa ja yhtäkkiä hän tunsi, miten koura tuuppasi häntä takamuksesta. Hän kiristi vauhtiaan ja saapui ylemmälle ruumakannelle, jossa rahdin lisäksi oli joitakin puulaveteillaan lepääviä tykkejä. Ne oli köytetty visusti paikoilleen.

”Hei, varropas sittenkin vähän. Mikäs kiire tässä…”

Miehen ääni oli muuttunut omituiseksi. Maireaksi, aivan kuin mies olisi yhtäkkiä halunnut hyvitellä Caitlínia torumisen sijasta. Siinä oli jotakin kieroa eikä Caitlín rohjennut jäädä ottamaan tarkempaa selkoa. Niinpä hidastamisen sijasta hän suorastaan lensi portaat ylös seuraavalle kannelle.

Hän oli juuri kävelemässä yläkannelle sisäkkäin sijoitettujen laivaveneiden ohitse, kun märssyvahdin kimeä huuto kiiri alas isomärssytangolta: ”Hohoi, laiva näkyvissä!”

2

Eletään vuotta 1675. Kymmenvuotias Caitlín-tyttö on perheineen matkalla Länsi-Intiaan, kun merirosvot kaappaavat laivan. Pian Caitlínin ja hänen äitinsä vapaus vaihtuu seraljin muureihin, ja Caitlínista tulee Lale, Tulppaani.

”Meillä olisi tarvetta kymmenelle lisämiehelle, jotka osaavat käyttää joko muskettia tai miekkaa.” Rokkoposkinen toinen perämies seisoi välikannen portaiden juurella ja antoi terävän katseensa kiertää ympärilleen kerääntyneissä ihmisissä. Perämiehen ilme oli pingottunut, mutta ääni varman rauhallinen.

Haaremissa, satojen orjattarien ja yöntummien eunukkien hornankattilassa on oltava jatkuvasti varuillaan, koskaan ei voi tietää kuka puukottaa selkään. Caitlínin aika valuu tiimalasissa ja hetki, jolloin hänestä tulee osmanien kuninkaan, Suuren turkkilaisen jalkavaimo, lähestyy vääjäämättä. Pako houkuttaa, mutta miten sellainen voisi onnistua?

Yksikään välikannen miesmatkustajista ei avannut suutaan.

Yläkansilta kantautui kiivaita huutoja, askelten töminää ja tykkien siirtämisestä johtuvaa kolinaa, kun taas hiljaisuus välikannella uhkasi venähtää kiusalliseksi.

Romaani perustuu historiallisen henkilön, Ulrika Beata Tanton elämään. Siinä oli rajuja käänteitä kuin sadussa konsaan. Tulppaaneja kuninkaalle on kaksiosaisen sarjan aloitus.

”Meillä on myös kirveitä ja puunuijia”, perämies lisäsi, ja se auttoi. Paikoilleen jähmettyneisiin miehiin tuli taas eloa.

”No kyllähän minä sentään kirvestä osaan käyttää”, roteva, jämäkkäleukainen mies myönsi ja astui eteenpäin.

”Ja minun kouraani sopii hyvin puunuija”, huudahti hontelo hujoppi työntäen vieressään seisovan, viimeisillään kantavana olevan naisen anelevat kädet tylysti syrjään.

”Isä, älä”, Caitlín kuiskasi pyytävästi ja painautui isän jalkoja vasten. Isä laski kätensä Caitlínin päälaelle.

”Kyllä sinä tulet vielä ymmärtämään”, isä lohdutti, jätti tyttärensä ja lähti hujopin perään.

Siinä samassa kaikki miehen ikään ehtineet alkoivat tunkea