Mattila, Jukka I: Lottapukujen historia (Minerva)

Jukka I. Mattila

LOTTAPUKUJEN HISTORIA

Jukka I. Mattila

LOTTAPUKUJEN HISTORIA

© Jukka I. Mattila ja Minerva Kustannus Oy, 2021.

www.minervakustannus.fi

Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kannen kuvat: Lotta Svärdin arkisto, Kansallisarkisto

Muut kuvat: Jukka I. Mattila ja Lotta Svärdin arkisto, Kansallisarkisto.

Väriliitteessä esitetyt merkit ovat Jyrki Istalan, Hannu Lakeen, Esa Katajan sekä Lottamuseon ja Sotamuseon kokoelmista.

ISBN 978-952-375-230-6

Painettu EU:ssa, Balto Print, 2021.

Esipuhe

Lotta Svärd -järjestön virallinen asu, harmaa lottapuku, jätti useisiin vuosikymmeniin oman leimansa. Pukuun ja sen käyttöön liittyi vahvoja tunteita, ja lottapuku herätti myös yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Pukuun liitetyt tuntemukset olivat hyvin henkilökohtaisia sekä samalla myös kollektiivisia, yhteisiä kokemuksia lottana palvelemisesta, naiseudesta ja suomalaisuudesta. Lottapuvun käyttöön ja siitä annettuihin säännöksiin kiteytyivät ihanteet isänmaallisuudesta, työstä, ahkeruudesta ja kunniallisuudesta. Lottapuvusta tuli symboli yhdelle aikakaudelle, ja se on samalla – yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna – osa suomalaisen naiseuden historiaa. Lottapuku oli vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä tunnusomainen arjen ja juhlan pukine.

Lotta Svärd oli 1920–1944 toiminut suomalainen naisten vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, jonka toiminnan tarkoituksena oli kasvattaa maanpuolustushenkeä ja tukea suojeluskuntien toimintaa. Sotavuosina 1939–1944 lottajärjestö toimi osana puolustuslaitosta, ja lottien vapaaehtoisen maanpuolustuksellisen panoksen ansiosta sotilaallisiin tehtäviin voitiin siirtää noin 25 000 miestä.

Järjestö lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta vuonna 1944. Järjestön historian aikana sen riveissä palveli lähes 300 000 naista. Lotilla oli suuri merkitys kansalaiskasvatuksessa isänmaallisen hengen luojana ja ylläpitäjänä sekä maanpuolustuksen lujittamisessa. Lottien ansiot Suomen sotaponnisteluissa on yleisesti tunnustettu.

Lotta Svärd -järjestöstä ja sen toiminnasta on kirjoitettu sekä akateemisia tutkimuksia että yleisesityksiä. Lisäksi lotista on ilmestynyt lukuisia paikallisia tai piirikohtaisia historioita. Väitöskirjatutkimuksista mainittakoon Pia Olssonin (1999) Eteen vapahan valkean Suomen, kansatieteellinen tutkimus lottatoiminnasta paikallisella tasolla vuoteen 1939, Annika Latva-Äijön (2004) Lotta Svärdin synty – järjestö, armeija, naiseus (1918–1928) sekä Kaisa-Maria Peltokorven (2011) On elettävä kun

koska tahansa voi kuolla – Lottien selviytyminen sodassa 1939–1945. Muita yleisesityksiä järjestön historiasta ovat muun muassa Airi ja Rafael Koskimiehen (1964) Suomen lotta – katsaus lottajärjestön toimintaan, Taito Seilan (1975) kirjoittama Lotta Svärd – Univormupukuiset naiset, joka tosin on kommenteissaan ”ajan hengen” värittämä, Vilho Lukkarisen (1981) Suomen lotat sekä Maritta Pohlsin (2009) Lotta Svärd – Käytännön isänmaallisuutta.

Yleisesitystä tai kuvateosta lottapuvusta, sen kehityksestä ja käytöstä vuosikymmenten saatossa tai puvun historiasta ei ole kuitenkaan vielä julkaistu. Aikaisemmin on ilmestynyt opinnäytetyönä Pauliina Maunulan (1996) Suomen Lotta-asut, Tiina Pyhälahden (1996) pro gradu -tutkielma Puku isänmaan puolesta – Lottien käsitys lottapuvun merkityksestä sekä Seija-Leena Nevalan (2019) artikkeli ”Lottapuku naisten maanpuolustusidentiteetin rakentajana ja ylläpitäjänä” teoksessa Säädyllistä ja säädytöntä – pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Lisäksi lottien merkeistä ja tunnuksista on Lassi Kaipainen julkaissut teoksen Vapaa Suomi – suojeluskunta- ja lottamerkit kertovat (1995).

Tämä teos käsittelee erilaisia käytössä olleita lottapukuja, lottamerkkejä, tunnuksia ja symboliikkaa ja esittelee niiden taustoja ja kontekstia kertomalla laajasti Lotta Svärd -järjestön toiminnasta ja koulutuksen laajuudesta. Kirjan johdanto kertoo Lotta Svärd -järjestöstä yleisesti ja esittelee sen yhteiskunnallista merkitystä ja vaikuttavuutta.

Kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä, Kansallisarkistoon tallennettuja Lotta Svärd -arkistoja sekä suojeluskuntien arkistoja.

Lottapuvun historiaan perehtyminen on osa kulttuuriperinnön ylläpitoa. Emeritaprofessori Susan Pearcea siteeraten, Lotta Svärd -järjestöön liittyvät esineet – puvut ja merkit – ovat välineitä kulttuurin siirtämiseksi seuraaville sukupolville. Puhumme lottapuvuissa ja -merkeissä siis kulttuuriperinnöstä, jonka

vaalimista tämä teos omalta osaltaan jatkaa. Samalla kyse on kulttuurihistoriallisen kohteen säilyttämisestä, sillä lottapuvut ja -merkit kuvataan niille merkityksellisissä konteksteissa. Teos nostaa esiin puvut ja symboliikan osana Suomen naisten maanpuolustusliikettä ja Puolustusvoimia. Lottapuvut heijastelevat yhtä lailla yksilöidentiteettiä, arvoja sekä järjestön kollektiivisia päämääriä ja eetosta.

Lottapuvun symboliikka kertoo myös Lotta Svärd -järjestön organisaatiosta, sen tavoitteista ja ihanteista. Puvun käyttöön liittyvät tarkat ohjeet heijastelivat järjestössä olevia syvempiä merkityksiä. Lottapuvun kehityksessä ja sen käytön sääntelyssä oli ennen kaikkea kyse kehitysprosessista, johon vaikuttivat järjestön kasvu ja kontrolli yhtä paljon kuin ihmiskuva sekä ihanteet, jotka olivat Lotta Svärdin tapauksessa korostuneen isänmaalliset. Samalla teos on kunnianosoitus 100-vuotiaalle Lotta Svärdille, kaikille lotille ja pikkulotille sekä heidän työlleen itsenäisen isänmaan eteen.

Tämän teoksen kirjoittamista on tukenut Vapaussodan invalidien muistosäätiö, jota kiitän tuesta. Samoin kiitän käsikirjoitusvaiheen kommenteista ja materiaalin järjestämisestä kuvitukseen Jyrki Istalaa, Hannu Lakeeta, Esa Katajaa, Markku Seppää ja Suomen sotaveteraaniliittoa. Lisäksi kiitän Kaisa Kinnusta Tuusulan Lottamuseosta sekä Harri Huuskoa Sotamuseosta. Kirjan kuvituksessa on käytetty Lotta Svärdin arkiston kuvia, jotka on taltioitu Kansallisarkistoon.

Haagassa 10.11.2020

Jukka Mattila

Lotta Svärd 1919–1944

Vapaussodan aikaisia sairaanhoitajia. Sodan jälkeen moni jatkoi maanpuolustustyötä paikallisen suojeluskunnan tukijoukoissa ja myöhemmin Lotta Svärd -yhdistyksessä.

Vuoden 1918 aikana luotiin perusta naisten osallistumiselle vapaaehtoiseen maanpuolustukseen. Vapaussodan alussa naiset osallistuivat vapaaehtoisesti suojeluskuntien huoltotehtäviin. Rintamalinjojen vakiinnuttua ja sotaväen järjestäydyttyä pääintendentuuri otti hoitoonsa osan huollon tehtävistä, vaikkakin yksityinen apu oli ratkaisevaa sodan loppuun asti. Vapaussodassa naiset osallistuivat armeijan tehtäviin muonittajina, emäntinä ja sairaanhoitajina sekä selustassa varustamiseen ja varushuoltoon sekä elintarvikehuoltoon liittyvissä tehtävissä. Naiset

1920-luvun alussa muoti oli näyttävää ja muodollista. Siviilikostyymi muuttui lotta-asuksi käsivarsinauhaa käyttämällä.

osallistuivat myös esikunta- ja kansliatyöhön suojeluskunnissa. Naisten osallistuminen sotatoimiin noudatti perinteistä sukupuolten välistä roolimallia ja työnjakoa. Jämsän ryhmän intendentti Joonas Wuolle-Apiala kirjoitti kirjeessään muun muassa seuraavaa: ”Olisi vallan tärkeää, että komppanian mukana olisi naiset huolehtimassa lämpimästä ruuasta ja muutoinkin hoitamassa poikiamme. Olen nähnyt, että esim. lapualaisilla, joiden mukana on naisia, on hyvä järjestys ja pojat saavat joka päivä lämmintä ruokaa.”1

Naisia ei vapaussodan aikana aseistettu, eikä heidän sallittu kantaa aseita. Suunnitelmia aseistettujen naisosastojen muodostamiseksi kylläkin oli. Ylipäällikkö Mannerheimille tehtiin esitys naisten joukko-osastojen perustamisesta, johon hänen kantansa oli kielteinen: ”Minä odotan Suomen naisilta apua armeijan monien kipeiden tarpeiden tyydyttämisessä, kuten sairashoidossa, vaatekappalten valmistuksessa, kodin ja konnun hoitamisessa ja niiden lohduttamisessa, jotka ovat rakkaimpansa menettäneet. Sotaista kamppailua rintamalla pidän sitä vastoin miehen yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena.”

Mannerheimin kannanoton jälkeen naisyhdistykset laativat yhteisen julkilausuman, jonka tekstin kirjoitti Hilja Riipinen. Teksti sisälsi muun muassa seuraavat kannanotot: ”Vaaroja ja taisteluja me emme pelkää, emme kuolemaakaan, pelon tähden emme ole aseisiin tarttumatta, vaan yksin siitä syystä, että me emme tahdo turhaan kuluttaa kallista aikaa tarkoituksettomalla

harjoittelulla, emme tahdo häiritä Suomen miehiä heidän suuressa työssään, emmekä tehdä leikiksi kansamme suurta, pyhää asiaa yrittämällä sellaista, mihin emme ole kasvaneita ja missä kaikki olosuhteet ovat meitä vastaan. Olisi häpeäksi, eikä suinkaan kunniaksi Suomen naisille, jos he hetkellisen innostuksen vallassa, ajattelemattomuudesta tahi seikkailunhalusta ryhtyisivät perustamaan naissotilasjoukkoja Venäjän surullisenkuuluisan kuolemanpataljoonan malliin. Sen tähden täytyy meidän jyrkästi asettua naisten aseistautumista vastaan.”2

Mannerheimin kielteisen asenteen ja naisten yhteisen julkilausuman jälkeen suunnitelmat aseistetuista naisjoukoista vaimenivat. Naiset jatkoivat armeijan auttamista huolto-, tuki- ja kansliatöissä. Sodan jälkeen ylipäällikkö Mannerheim osoitti kiitoksensa lotille Helsingin Senaatintorilla pitämässään puheessa 16. päivänä toukokuuta 1918. Mannerheim lausui muun muassa seuraavaa: ”Taistelutantereella laupeudensisarena tai Lotta Svärdinä tai kodissa uupumattomasti aherrellen sotilaiden varustamiseksi ja muonittamiseksi, kaikkialla, kaikilla aloilla on Suomen nainen työskennellyt hiljaisuudessa ja vaatimattomasti muistamatta unta ja lepoa.”3

Sodan jälkeen isänmaallinen toiminta naisten keskuudessa jatkui aktiivisena suojeluskuntien yhteydessä. Suojeluskunnille sodan jälkeiset vuodet olivat toiminnan uudelleenjärjestelyn aikaa. Kesäkuussa 1918 hallitus eli silloiselta nimeltään senaatti kielsi uusien suojeluskuntien perustamisen. Myöskään valtion omistamaa aseistusta ei saanut jakaa olemassa oleville joukoille. Heinäkuussa lakkautettiin suojeluskuntapiirit. Maanpuolustusväen tulkinta oli selkeä: valtiovalta oli aikeissa lakkauttaa koko suojeluskuntajärjestön. Suojeluskuntalaiset ryhtyivät vastustamaan valtiovallan sääntelytoimia. Yleisessä kokouksessa, joka pidettiin Jyväskylässä 4.–5. heinäkuuta 1918, maan 155 suojeluskunnasta lähetetyt edustajat päättivät, että ”ehdoton velvollisuutemme on vaalia saavutettua vapautta ja huolehtia siitä, ettei tehdyt uhraukset ole hukkaan menneet”.4

Valtion johto joutui hyväksymään tosiasian, että suojeluskunnat jatkavat toimintaansa. Paikallisista suojeluskunnista ryhdyttiin muokkaamaan valtakunnallista puolustusvoimien reserviä. Samalla suojeluskuntajärjestöllä haluttiin säilyttää vapaaehtoisen maanpuolustustyön vahvuudet. Suojeluskuntien

toiminnan rinnalla säilyi naisten vapaaehtoinen tuki suojeluskuntatyölle. Naisten tukitoiminta kohdistui oman paikkakunnan suojeluskuntaan, ja näin naisten toiminta sai heti alkuun paikallisen vivahteen.

Valtionhoitaja Svinhufvud antoi 2. elokuuta 1918 ensimmäisen suojeluskuntia koskevan asetuksen, joka mahdollisti valtakunnallisen vapaaehtoisen maanpuolustustyön organisoitumisen.

Samalla naisten suojeluskuntia avustanut työ virisi jälleen aktiiviseksi toiminnaksi. Suojeluskuntien yhteyteen perustettiin naisosastoja, usein nimellä Suojeluskuntien naisosasto tai Suojeluskuntien ompeluseura. Tehtävänä oli avustaa suojeluskuntien varushuollossa ja muonituksessa.

Vapaussodan jälkeen Suomessa oli vain yksi maanpuolustusliike, Suojeluskunnat, jossa toimivat sekä miehet että naiset. Tuon ajan arvo- ja roolikäsitykset estivät naisia liittymästä suojeluskuntiin ja ottamasta osaa sotilaskoulutukseen. Naisten maanpuolustustyö rakennettiin sellaisten toimintatapojen ympärille, jotka katsottiin naisten rooliin sopiviksi, joten naisten maanpuolustustyö organisoitiin suojeluskunnista erillisinä omina yksiköinään.5

Pyhäjärven suojeluskunta ja sen ensimmäiset lotat vuonna 1920.

Maaliskuun 29. päivänä 1919 perustettiin Helsingissä Helsingfors Skyddskårs Lotta Svärd -avdelning No 1. Yhdistys oli yksi ensimmäisistä Lotta Svärd -nimeä käyttäneistä naisosastoista. Elokuun 29. päivä vuonna 1919 suojeluskuntien ylipäällikkö Didrik von Essen antoi päiväkäskyn, jolla naisosastot liitettiin elimellisesti suojeluskuntiin. Päiväkäskyssä määriteltiin myös lottatoiminnan suuntaviivat: ”Naisillakin on suojeluskuntavelvollisuutensa. Tämä voidaan parhaiten täyttää muodostamalla Lotta Svärd -yhdistyksiä. Yhdistykset muodostetaan paikallisten suojeluskuntien yhteyteen ja kuuluvat ne paikallisesikuntiin. Lotta Svärd -yhdistyksen tehtäviin kuuluu: 1. auttaa saniteettitarpeiden valmistamisessa, 2. auttaa suojeluskuntia tarpeellisella varustuksella, kuten paidoilla, alushousuilla jne. 3. olla valmiina liikekannallepanon sattuessa toimimaan sairaanhoitajattarina, keittäjättärinä jne. 4. juhlien kautta koota varoja

Lotta Svärd -yhdistyksen tarpeisiin.”

Vuoden 1919 elokuussa suojeluskuntien naisosastoja oli jo 92 ja helmikuussa 1920 yhteensä 259. Jäseniä naisosastoissa

helmikuussa vuonna 1920 oli liki 17 500.6 Aluksi Lotta Svärd -toiminta keskittyi lähinnä suojeluskuntaharjoitusten ja kokoontumisten muonittamiseen ja varusteiden hankkimiseen ja valmistamiseen.

Lotta Svärd -järjestön nimi juontaa Johan Ludvig Runebergin kirjoittamasta runosta Lotta Svärd, joka ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinat -teoksen toisessa osassa vuonna 1860. Runo kertoo sotamies Svärdin Lotta-nimisestä vaimosta, joka lähtee miehensä mukaan Suomen sotaan (1808–1809). Sotamies Svärdin kaaduttua hänen vaimonsa Lotta jää sotajoukon pariin pitämään rintamakanttiinia ja huolehtimaan haavoittuneista. ”Ja teltankin piti seisoa niin, ett’ urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss’ uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais.” Runossa kuvattu Lotta Svärd oli statukseltaan siis lähinnä marketentti, ”henkilö, joka sotaväessä pitää kaupan ravintoaineita, juomaa ja tupakkaa”.7 Marketentti-nimitys ei alkuajan lotillekaan ollut vieras heidän omassa kielenkäytössään.8

Runebergin runoilla oli suuri vaikutus suomalaisen isänmaatunteen muodostumiseen. Isänmaallisuus runebergiläisittäin nivoutuu esteettis-moraaliseen velvoittavuuteen, jossa korostuu uskollisuus ja urhoollisuus. Ylimpiä ihanteita ovat miehuus,

Lottapuku muuttui kolmena vuosikymmenenä useasti. Muun muassa lottahatun käyttö jäi pois ja tilalla ryhdyttiin käyttämään suojeluskuntamallista päähinettä, lottalakkia.

uskollisuus, urhoollisuus, itsehillintä ja aseveljeys.9 Vapaussodan aikana, jolloin yhteisöllisyyteen, sankaruuteen sekä uhrimieleen perustuvaa arvomaailmaa rakennettiin nousevan Suomen peruspilareiksi, naisten vapaaehtoiselle työlle oli helppo löytää samaistumiskohde Runebergin runojen maalaamasta isänmaallisuudesta. Jo vapaussodan aikana ja välittömästi sen jälkeen rintamatehtävissä olevia tai sotajoukkoja avustavia naisia kutsuttiin Lotta Svärdeiksi.10 Vapaussodan aikana synnytettiin myös kuva sotaponnisteluihin osallistuvasta naisesta, jota myöhempi lottavalistus hyödynsi.

Valtakunnallinen Lotta Svärd -organisaatio syntyi paikallistason yhdistyksiä myöhemmin. Toukokuussa 1920 pidettiin kokous, jossa päätettiin perustaa valtakunnallinen keskusjärjestö. Vastaperustettu uusi järjestö ei heti aluksi saanut paikallistason hyväksyntää, ja lisäksi uuden keskusjohtokunnan toimintaa hankaloittivat osaltaan myös sisäiset erimielisyydet. Järjestön sääntöjä muutettiin talvella 1921. Uusituissa säännöissä todettiin, että yhdistyksen tehtävänä oli suojeluskunta-aatteen edistäminen sekä suojeluskuntien avustaminen kodin ja isänmaan turvaamisessa. Toimintamuotoina olivat sääntöjen mukaan toiminta ”maan ja suojeluskunnan kansallisen ja siveellisen kunnon kohottamiseksi”, suojeluskuntien lääkintä- ja muonitusosastojen avustaminen, vaatetusvarusteiden huoltaminen sekä varainkeruu Lotta Svärd - ja suojeluskuntatyöhön. Suojeluskuntien yhteydessä toimineet Lotta Svärd -yhdistykset irrotettiin suojeluskunnan alaisuudesta. Samalla vahvistettiin myös toiminnan jakautuminen sairashoito-, muonitus-, varustus- ja keräysjaostoihin.

Lotta Svärd -järjestön valtakunnallinen organisaatio perustettiin maaliskuussa 1921, kun vastaperustettujen piirien ensimmäinen edustajakokous pidettiin Helsingissä Katajanokan Upseerikasinolla 22.–23. maaliskuuta 1921.11 Lotta Svärd

-järjestön tehtävänä oli sääntöjensä mukaan toimia kansan puolustustahdon ja siveellisen kunnon kohottamiseksi sekä avustaa suojeluskuntajärjestöä. Keskeisimpiä kasvatustavoitteita olivat palvelevan isänmaanrakkauden herättäminen, yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistaminen ja maanpuolustushengen kasvattaminen.12

Vuoden 1921 säännöissä järjestön jäsenet jaettiin heille kuuluvien tehtävien ja sitoumusten mukaan kolmeen kategoriaan: toimenlottiin (ruotsiksi fältlottor), huoltolottiin (hemmalottor) ja kannattaviin jäseniin. Vuonna 1941 suomenkieliset termit muutettiin kenttälotaksi ja kotilotaksi. Toimenlotat antoivat kirjallisen sitoumuksen, joka velvoitti heidät olemaan aina valmiina asettumaan suojeluskunnan ja vuoden 1927 jälkeen myös Puolustusvoimien palvelukseen. Huoltolotilla ei ollut velvollisuutta astua palvelukseen edes sodan aikana, mutta heillekin oli määritelty omat lottatehtävät. Kannattava jäsen ei voinut tulla valituksi johtoelimiin eikä voinut osallistua paikallisosastojen äänestyksiin.13 Toimenlottien oli annettava Suojeluskuntain ylipäällikön vahvistama Lotta-lupaus.14

Lottien emäntä Somerolta poseeraa kenttäkeittiön kannella. Päällystakkina on sarkainen lottapuvun takki.

Voimistelu oli tärkeä osa naisurheilua itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Siten voimistelu sai vankan aseman myös Lotta Svärdin toiminnassa. Järjestöllä oli käytössään myös oma voimistelupuku.

Sääntöjen mukaan valtakunnallisen Lotta Svärd -yhdistyksen toimintaa johti keskusjohtokunta, joka oli Suojeluskuntain ylipäällikön valvonnan alaisena. Järjestö oli jaettu suojeluskuntien piirijaon mukaisesti lottapiireihin, jotka puolestaan koostuivat paikallisosastoista. Paikallisosastojen toiminta-alue oli paikallisen suojeluskunnan alue. Maaseudulla paikallisosastot lisäksi saattoivat jakaantua suojeluskunnan kyläosastoja vastaaviin kyläosastoihin. 15

Vuosittain Lotta Svärdin paikallisosastot pitivät vuosikokouksensa tammikuussa ja piirit helmikuussa. Maaliskuussa Lotta Svärd -yhdistys kokoontui valtakunnallisen keskusyhdistyksen vuosikokoukseen, johon kukin piiri sai lähettää yhden edustajan, kaksikieliset piirit kaksi. Kokous valitsi keskusjohtokunnan jäsenet ja varajäsenet. Piirijohtokunta johti keskusjohtokunnan alaisena ja ohjeiden mukaan toimintaa piirissään. Piirin vuosikokoukseen sai paikallisosasto lähettää yhden edustajan kutakin alkavaa sataa jäsentä kohti.16

Käytännön lottatyö organisoitiin tapahtuvaksi neljässä eri jaostossa – lääkintäjaostossa, muonitusjaostossa, varustusjaostossa sekä keräys- ja kansliajaostossa. Jaostojakoa tuli noudattaa

kaikilla organisaatiotasoilla. Lotan oli kuuluttava yhteen jaostoon, mutta halutessaan hän sai osallistua toisenkin jaoston toimintaan. Ennen lottalupauksen antamista lotan oli hankittava koulutus oman jaostonsa tehtäviin. Paikallisosaston johtokunta johti paikallisosaston toimintaa piirijohtokunnan valvonnan alaisena. Jaostoa johti päällikkö, ja jaoston sisällä jäsenet oli jaettu ryhmiin, joille oli nimitetty ryhmäpäälliköt.17 Vuoden 1941 uusituissa säännöissä määriteltiin järjestön jaostoiksi lääkintä-, muonitus-, varus-, toimisto- ja viesti- sekä keräysja huoltojaostot.

Sairashoitojaoston nimi muutettiin vuonna 1925 lääkintäjaostoksi. Vuonna 1922 lääkintälottien tehtäviin kuuluivat sairastuneiden ja rintamalla haavoittuneiden auttaminen sekä kuljetuksissa avustaminen. Ennen talvisotaa lääkintäjaoston tehtäviin kuului pääasiassa ensiaputehtäviä sekä suojeluskuntien lääkintätoiminnan turvaaminen.18

Sairaanhoitoa pidettiin yhtenä arvokkaimmista lottien tehtävistä. Sairaanhoitokurssien sisältö koettiin vaativammaksi kuin muiden lottakurssien. Sotien aikana lääkintäjaoston lotat olivatkin varsin hyvin koulutettuja. Lääkintäjaoston tehtävät ja koulutus kohdistuivat kuitenkin lähinnä sairaalan ja toipilaskodin avustaviin tehtäviin. Lotat toimivat sota- ja kenttäsairaaloissa varsinaisten sairaanhoitajien apuna, mutta henkilöstöpulan takia heitä käytettiin monipuolisesti eri tehtävissä.19

Lääkintäjaoston tehtäviksi määrättiin vuoden 1941 ohjeissa uusien lääkintälottien koulutus, varusteiden hankkiminen kenttäsairaaloihin, suojeluskuntajärjestön avustaminen varusteiden hankkimisessa sekä liikekannallepanon myötä keskusjohtokunnan välityksellä tai suostumuksella koulutettujen lääkintälottien asettaminen maanpuolustuksen palvelukseen.

Henkilömäärältään suurin Lotta Svärdin jaostoista oli muonitusjaosto. Sen tehtäviksi määriteltiin 1920-luvun alkupuolella ruokapaikoista ja ruoan tarjoilusta huolehtiminen suojeluskuntaharjoituksissa sekä liikekannallepanon sattuessa. Jaoston piti myös toimittaa keittiöapulaisia suojeluskuntien käytettäväksi. Vuonna 1926 tehtäväksi mainittiin edellisten lisäksi muonitusjaoston lottien koulutus. Vuodesta 1935 lähtien muonituslotat hoitivat kaikki Puolustusvoimien kertausharjoitusten muonitukset. Muonituslotat pitivät myös kanttiineja,

jotka olivat tärkeä tulonlähde. Muonituslotan oli oltava vähintään 19-vuotias.20

Sodan aikana muonituslottien tehtäviin kuuluivat esimerkiksi palvelukseen matkaavien miesten muonittaminen sekä rintamalla muonituksesta huolehtivan henkilöstön neuvominen, opastaminen sekä auttaminen. Muonituslotat myös leipoivat leipää armeijan tarpeisiin.

Varustusjaostossa toimivat lotat avustivat suojeluskuntia hankkimalla tai valmistamalla varusteita ja pukineita. Merkittävin tehtävä oli toimenlottien varusteiden hankkiminen. Myös varusteiden korjaus kuului heidän toimenkuvaansa. Varuslottien koulutus aloitettiin vuonna 1932.21 Varustustyö ei ollut lottatoiminnan suosituimpia työmuotoja. Talvisodan alkaessa varustusjaosto oli toiseksi suurin Lotta Svärdin jaostoista, vaikka ennen sotaa jaoston toimintaan oli ottanut osaa vain noin kymmenesosa jäsenistöstä. Vuoden 1941 sääntöuudistuksessa määriteltiin, että jaosto ”avustaa suojeluskunta- ja lottavarusteiden hankinnassa ja huollossa sekä asettaa tarvittaessa varuslottia maanpuolustuksen palvelukseen”. Vuonna 1941 jaoston nimi muutettiin varusjaostoksi.

Keräysjaoston tehtäviin kuului Lotta Svärd -järjestön alkuvaiheessa uusien kannattajajäsenten hankkiminen, varojen hankkiminen sekä järjestön että suojeluskuntien käyttöön sekä iltamien ja juhlien järjestäminen. Vuonna 1925 keräysjaoston nimi muutettiin keräys- ja kansliajaostoksi. Vuonna 1932 jaosto jaettiin seitsemään toiminta-alueeseen, jotka olivat keräys, aatteellinen huolto, puhelinvälitys, kanslianhoito, viestitys, ilmavalvonta sekä merilottatoiminta. Viestitys, ilmavalvonta ja merilottatoiminta olivat uudessa aluejärjestelmässä lotille määriteltyjä liikekannallepanotehtäviä, joihin puolustusministeriö toivoi lottajärjestön antavan koulutusta. Koulutuksellisesti jaosto jaettiin kanslia-, viesti-, ilmavalvonta- ja merilottaryhmiin, ja koulutus alkoi uuden koulutusjärjestelmän mukaisesti vuonna 1932. Kanslialottien koulutus sisälsi perusteet sotilasorganisaatiosta ja sotilaallisesta toiminnasta sekä keskeiset sotilastermit ja lyhenteet. Ilmavalvontakoulutus perehdytti ilmavartijoita ja viestikeskusten henkilökuntaa tehtäviinsä. Viestityskoulutus suunnattiin puhelunvälittäjille ja puhelinliikenteen valvojille. Merilottia koulutettiin niihin suojeluskuntiin,

jotka perustaisivat mahdollisessa liikekannallepanossa rannikkojoukkoja.22

Vuonna 1941 keräys- ja kansliajaoston uudet säännöt jakoivat jaoston keräys- ja huoltojaostoksi sekä toimisto- ja viestijaostoksi. Keräys- ja huoltojaoston tehtäviksi päätettiin uusien lottien koulutus, liiketoiminnasta ja keräyksistä huolehtiminen, varojen hankkiminen suojeluskuntatyöhön, järjestölle kuuluvien henkisen ja sosiaalisen huollon hoitaminen sekä liikekannallepanon tapahtuessa koulutettujen lottien asettaminen palvelukseen.23

Vuoden 1941 sääntöjä täydentävissä ohjeissa toimisto- ja viestijaoston tehtäviksi määriteltiin lottien koulutus, järjestön toimistotehtävät, suojeluskuntajärjestön avustaminen toimistotehtävissä sekä koulutettujen toimisto-, ilmavalvonta-, viesti-, säähavainto- ja muiden teknisen alan tehtäviin tarvittavien lottien asettaminen maanpuolustuksen palvelukseen liikekannallepanossa.24 Eniten koulutettiin toimistolottia (noin 4 000), ilmavalvontalottia (noin 3 000) ja viestilottia (noin 1 800). Muiden tehtävien osuus jäi noin tuhanteen lottaan.

Lottia oli talvisodan ponnisteluissa mukana yhteensä 71 190. Lottatyöstä vajaa neljännes suoritettiin sotatoimialueella ja

Koski Tl:n lotat marssimassa kirkkoon lippuineen.

Tervakosken ensimmäiset pikkulotat jäsenkorttien jakotilaisuudessa. Kuva on vuodelta 1940.

JR 58:n kuumesairaalan henkilökuntaa. Edessä vasemmalla lotta Lahja Harjunpää, lääkintämajuri O. Kumpulainen, lotta Laina Olkinuora, lotta Toini Mansikka. Takarivi vasemmalta: kersantti Svante Vataja, alikersantti Eino Rantamäki, sotamies Tauno Huosionmaa, alikersantti Martti Takala, sotamies Herman Runala, sotamies Sakari Kallio. Kuva on otettu Rajajoella kesäkuussa 1943. SA-kuva.

loput kotirintamalla, suurimmaksi osaksi omalla paikkakunnalla.25

Sotamarsalkka Mannerheim antoi päiväkäskyllään 14. päivänä maaliskuuta 1940 täyden tunnustuksen lottien sodanaikaiselle työlle: ”Ilolla ja ylpeydellä ajattelen Suomen lottia ja heidän osuuttaan sodassa – heidän uhrimieltään ja uupumatonta työtään eri aloilla, mikä on vapauttanut tuhansia miehiä tulilinjoille. Heidän jalo henkensä on kannustanut ja tukenut armeijaa, jonka kiitollisuuden ja arvonannon he täysin ovat saavuttaneet.”

Talvisodan jälkeen suojeluskuntien asema vakiintui, kun suojeluskuntajärjestö liitettiin kiinteästi puolustusvoimien aluejärjestötehtäviin. Suojeluskuntain päällikön virka muuttui suojeluskuntain komentajaksi, joka samalla oli kotijoukkojen komentaja.26

Lottien osalta organisaatiomuutokset jäivät odottamaan. Puolustusvoimia järjesteltiin uudelleen, ja uusi liikekannallepanosuunnitelma oli vielä kesken, joten Lotta Svärd -järjestö jatkoi entisiä tehtäviään. Vuonna 1941 Lotta Svärd -järjestön vuosikokous hyväksyi uudet säännöt. Ne selvensivät toimenlotta- ja huoltolotta-nimityksiä liikekannallepanoasiakirjoissa esiintyneine monine muunnoksineen. Uusien sääntöjen mukaan kenttälottia olivat ne, jotka antoivat sitoumuksen ja tätä kautta olivat velvollisia suorittamaan heille määrätyn erikoistehtävän.27

Lottien koulutusta ryhdyttiin suuntaamaan aloille, joissa lottia voitiin käyttää miesten vapauttamiseksi aseelliseen palvelukseen. Suunnittelu lottien sodan aikaisesta käytöstä kesti niin kauan, että muiden kuin lääkintälottien koulutus päästiin aloittamaan vasta jatkosodan alettua. Lotta Svärd -keskusjohtokunta sai kotijoukkojen esikunnalta tarkistetun laskelman liikekannallepanon ja sodan alun lottien tarpeesta 17. kesäkuuta 1941. Suunnitelman mukaan tarvittiin yhteensä 61 127 lottaa. Kotijoukkojen esikunta antoi kesäkuun 9. päivä 1941 Lotta

Fyysisen kunnon ylläpitoon Lotta Svärd kehitti urheilumerkkijärjestelmän, jonka osasuorituksia oli muun muassa kävely.

Ryhmä pikkulottia retkellä. Tytöillä on päähineenä sekä sininen että musta baskeri.

Svärdin keskusjohtokunnalle käskyn valmistella liikekannallepanoa. Käskyssä julkaistiin myös luettelo lotista, joille liikekannallepanomääräys oli annettava. Luettelo listasi myös niitä tehtäviä, joihin lottia sodan aikana oli suunniteltu käytettävän.28

Keskusjohtokunta lähetti Lotta Svärd -piireille käskyn komennukselle valmistautumisesta ja jaostojen liikekannallepanotehtävistä. Alkoi Lotta Svärdin työhistorian suurin koitos. Heinäkuussa 1941 ylipäällikkö Mannerheim ilmoitti, että Lotta Svärd -järjestö luettiin sille annettujen lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi osaksi puolustuslaitosta.29

Jatkosodan aikana lottia oli komennuksella noin 95 000 ja he suorittivat yhteensä 20 miljoonaa työpäivää.30 Sotien aikana 1939–1944 rintamalla kaatui 66 lottaa. Lisäksi yhteensä 47 lottaa kuoli ilmapommituksessa kotirintamalla. Komennuksella saatuun sairauteen kuoli 140 lottaa, 34 kuoli tapaturmaisesti, ja kolme katosi.